Ehtoollinen ja saarna ovat seurakuntalaisille tärkeimmät asiat messussa. Seurakuntalaisten jumalanpalveluskokemuksia käsittelevän tutkimuksen mukaan saarnalta odotetaan uskon keskeisten asioiden monipuolista käsittelyä.

– Saarnan tarkoitus on antaa ihmisille luottamusta ja voimia, että he jaksavat arjessaan. Saarna on parhaimmillaan kuin vesi, joka huuhtelee ja virkistää. Tavoite on saada kuulijoissa liikkeelle jotain, josta ei välttämättä heti tiedä mihin se johtaa, sanoo Kuokkalan kirkon pastori Minna Rantalainen.

Saarnaa valmistellessaan hän rukoilee, että löytäisi oikeat sanat ja sisällön.

– Kukaan ei halua saarnata tylsästi. Saarnaajan toivo on, että Pyhä Henki tekisi sanasta elävää.

Rantalaisen mielestä papit voisivat saarnata paljon rohkeammin. Saarnaaja ei ole pääosassa, mutta päivän sanoma suodattuu hänen kauttansa.

Samankaltainen prosessi tapahtuu Rantalaisen mielestä taiteilijan työssä. Hän saarnaa mielellään ja pitää sitä etuoikeutena. Samalla se kuitenkin herättää kauhua.

– Mietin, onko minusta tehtävään. Riitänkö minä?

Luterilainen kirkko on sanan kirkko ja saarnalla on siinä keskeinen sija. Teologian opiskelijat saavat kuitenkin puheen pitämiseen vain vähän koulutusta. Saarnan valmisteluun on Jyväskylän seurakunnassa varattu kahdeksan tuntia. Tulevan pyhän saarna pyörii papin mielessä kuitenkin koko viikon ajan.

Minna Rantalainen on toiminut pappina kohta 15 vuotta ja saarnannut lähes parisataa kertaa. Neljän papin seurakunnassa hänelle lankeaa saarnavuoro noin kerran kuussa. Haasteena on löytää uutta sanottavaa päivän teksteistä. Samat Raamatun tekstit toistuvat kolmen vuoden välein, joten ne ovat tulleet Rantalaiselle hyvin tutuiksi.

Saarna-aineistona on Raamatun lisäksi kirjallisuus, teologiset kommentaarit, sanomalehdet ja muut viestimet. Rantalaisen mukaan papin oma elämä on myös suuri aineiston lähde.

Saarnan tarkoitus on antaa ihmisille luottamusta ja voimia, että he jaksavat arjessaan.

Minna Rantalainen

Minna Rantalaisen ohjaamalla teologiharjoittelija Jaakko Kalskeella on tekeillä elämänsä kolmas saarna. Hänestä pyhän tekstien ja niiden taustojen tutkiminen on kivaa.

– Samalla tunnen suurta vastuuta siitä, miten sanoitan sanomaa niin, että se tuntuu ajankohtaiselta ja kohtaa seurakuntalaisten odotukset. Jokin uusi näkökulma voi tulla mieleen esimerkiksi suihkussa tai nukkumaan mennessä. Juttelen niistä sitten Minnan kanssa, Kalske kertoo.

– Lopulta täytyy löytää luottamus siihen, että saarna syntyy Raamatun tekstin pohjalta. Lopuksi luen ääneen kirjoittamani tekstin ja muokkaan sitä vielä, Kalske kertoo.

Myös Rantalainen kirjoittaa saarnansa, mutta pyrkii opettelemaan sen niin hyvin, ettei se kuulosta luetulta.

– Oma mies ja aikuiset lapseni toimivat hyvänä kaikupohjana saarnaa valmistellessa. Samoin kollegoilta saa tarvittaessa tukea. Naispapeilla on Facebookissa NAPS-ryhmä, josta löytyy paniikin iskiessä vertaistukea.

Saarnatilanteessa on tärkeää, että saarnaajan ja seurakuntalaisten välillä on yhteys. Saarnaa kuunnellaan eri tavoin: yksi keskittyy silmät kiinni, toinen hakee katsekontaktia.

– Sain opiskellessa ohjeen, että katso niiden suuntaan, jotka katsovat sinuun. Silloin löytyy yhteys, Minna kertoo.

Suomalaiset antavat palautetta hillitysti, mutta pappi oppii lukemaan seurakuntalaisiaan. Kuokkalassa on pastorin mukaan virkeitä seurakuntalaisia, joilta saa palautetta. Joskus palautetta saa jopa vuosien kuluttua.

– Tapasin hiljattain opettajan, joka yhä muisti 15 vuotta sitten pitämäni saarnan. Hyvältä tuntuu myös, jos palautetta saa saarnakonkareilta, Rantalainen sanoo.

Saarnasta sanottua

”Hyvässä saarnassa luodaan jotain uutta. Jos puhuja on itselleen totta, läsnä ja avoin, se avaa usein myös yhteyden kuulijoihin”, pastori Minna Rantalainen

”Saarnakokemukseen vaikuttaa oma mieliala. Jos mieli on hämmentynyt, saarnasta saa virvoitusta. Tärkeää on saarnan lisäksi ehtoollinen ja yhteinen virrenveisuu. Niistä tulee kiitollinen mieli”, seurakuntalainen Tellervo Kangas

”Saarnan tulee yhdistää ihmisiä, ei hajottaa”, seurakuntalainen Pirjo Virolainen

”Tässä kirkossa kuullaan vain hyviä saarnoja”, Virsimiehet, Kuokkalan kirkko

”Papin pitää puhua niin, että huonokuuloisetkin kuulevat. Tänään saarnattiin selkeällä ja kuuluvalla äänellä ja keskityttiin päivän tekstiin”, seurakuntalainen Tellervo Kangas

”Puhuttu puhe on eri kuin luettu teksti. Saarnapuheen pitää olla luontevaa. Hyvä saarna koskettaa kuulijaa ja hän kokee tulleensa kohdatuksi”, pastori Minna Rantalainen

”Hyvä saarna koskettaa ja sen muistaa”, seurakuntalaiset Matti Kinnarinen ja Reijo Kyyhkynen

Näin tehdään hyvä saarna

Puhetaidon kouluttaja Antti Mustakallio antaa viisi vinkkiä saarnan valmistamiseen:

• Olennaista on miettiä kolme asiaa: mitä haluat saarnan saavan kuulijoissa aikaan, minkälaisia odotuksia kuulijoilla on ja mikä on saarnan ydinviesti.
• Puhu ihmisille samalla tavalla kuin puhuisit muissakin tilanteissa.
• Mieti, onko saarnaajan ja seurakunnan välillä esteitä. Voisitko saarnata saarnastuolin sijasta seurakunnan edessä? Oletko liian sidoksissa muistiinpanoihisi?
• Hyvän saarnan valmistaminen vaatii vaivannäköä.
• Kokeile jotain uutta ja ota pieniä riskejä. Näin saarnasta tulee kiinnostava.

Jaakko kalskeen saarna sunnuntaina 30.1.2022 kuokkalan kirkossa

”Hyvät seurakuntalaiset, kanssakulkijat elämän vesillä,

Monet meistä ovat saattaneet kokea myrskyn, joko ulkoisen tai sisäisen. Myrskyjä yhdistää kaikissa muodoissaan voimakkuus. Ulkoisessa myrskyssä, kuten eilisessä Valtteri-myrskyssä, on usein kovaa tuulta ja sateita sekä usein myös ukkosta. Sisäisissä myrskyissä vastaavasti tunteemme myllertävät. Myrskyt siis tuntuvat kehossa asti. Myrskyt ovat siis voimakkaita, mutta niin on myöskin sellaisen tyynnyttäminen. Raamatussa otsikoidaan Matteuksen evankeliumin luvut 8 ja 9 nimellä ”Jeesuksen voimateot”. Mielestäni tässä tapauksessa tuo sana ”voimateko” on erittäin osuva. Jeesus tyynnytti myrskyn sanoillaan ja näin toi esiin hyvin näyttävästi Jumalaisen alkuperänsä.

Hetki sitten kuultua evankeliumia onkin hyvä lähteä perkaamaan erilaisten tekijöiden tai toimijoiden kautta. Näin voimme rakentaa jonkinlaisen mielekkään kokonaisuuden. Kolmeksi tekijäksi tällä kertaa on valikoitunut myrsky, opetuslapset ja Jeesus. Lähtekäämme tutkimaan kertomusta ja sen tapahtumia näiden kolmen tekijän näkökulmasta ja katsotaan mihin se meidät vie!

Ensiksi, tarkastelkaamme myrskyä. Matteus kertoo, että myrsky nousi aivan yhtäkkiä ja oli ankara. Alkuperäistekstissä käytetään myrskystä kreikan sanaa seismos, joka tarkoittaa maanjäristystä. Evankeliumeissa ja Uudessa Testamentissa tuota sanaa on käytetty muuallakin, useimmiten niin sanotuissa lopunajan merkeissä. Tämä antaa lisää aihetta ymmärtää, että myrsky oli poikkeuksellisen raju, mutta sen merkitys ei ole vain myrsky, vaan kyseessä on ehkä laajempikin vertauskuva. Tämä johdattaa meidät tarkastelemaan myös muita tekijöitä.

Toiseksi, tarkastelkaamme opetuslapsia. Jeesusta seurasi tuohon aikaan neljä opetuslasta ja he kaikki olivat ammatiltaan kalastajia. Tuohon aikaan pojat perivät isänsä ammatin. Voidaan olettaa, että mukana olleet opetuslapset olivat itse lapsesta asti olleet isiensä kanssa kalastamassa; harjoittamassa tulevaa ammattiaan. Heitä voidaan hyvällä syyllä pitää siis kokeneina vesillä kulkijoina, joille purjehtiminen Gennesaretinjärvellä ei ollut temppu eikä mikään. Kuitenkin rajuilma oli niin ankara, että nämä kokeneetkin opetuslapset hätääntyivät ja pyysivät Jeesukselta apua.

Kolmantena, tarkastelkaamme Jeesusta. Matkan aikana Jeesus päätti ottaa veneessä torkut. Olihan venettä ohjaamassa kokeneet kalastajat, ja ehkä Vuorisaarnan hengessä hän luotti Jumalaan ja oli rauhassa. Hän siis nukkui veneessä, kun ankara myrsky alkoi. Kun opetuslapset herättivät hänet, hän oli välittömästi tilanteen tasalla – ei siis tokkurassa – ja tyynnytti myrskyn. Jeesus ehti ennen tätä voimatekoaan ehkä jopa hieman isällisesti torumaan opetuslapsia vähästä uskostaan. Jeesus torui opetuslapsiaan vähäuskoisuudesta useammassakin kohtaa evankeliumissa. Opetuslapset nimittäin todistivat Jeesuksen tekemiä ihmeitä useaan kertaan, mutta silti riittävää luottamusta Jumalan voimaan ei ollut. Jeesus kuitenkin tyynnytti myrskyn ja rauhoitti tilanteen.

Kun näitä kolmea tekijää – myrskyä, opetuslapsia ja Jeesusta – tarkastelee, niin alkaa hahmottumaan jonkinlainen vertauskuvallinen sanoma. On perustellusti mahdollista tulkita tätä sanomaa monella tavalla. Itse näen tarinan kuitenkin vertauskuvana ja opetuksena elämästä ja Kristuksesta. Asettakaamme nämä samat kolme tarkastelukohdetta tähän viitekehykseen.

Ensinnäkin, myrsky nousi äkkiä ja oli hyvin ankara. Tämä voidaan nähdä vertauskuvana siitä, että elämässämmekin saattaa tulla äkkiä hätä. Emme välttämättä osaa ennakoida tai pysty välttämään sitä mitenkään. Tällaisia elämän myrskyjä saattaa olla monenlaisia ja niiden vaikutukset olla hyvin erilaisia. Tällaisia myrskyjä voivat olla sairastuminen, parisuhteen kariutuminen, työttömyys tai jopa asuintalosta löytynyt homevaurio. Niitä kuitenkin yhdistää useimmiten se, ettei niitä voi vain olankohautuksella ohittaa. Omat voimat eivät välttämättä tunnu riittävän.

Toiseksi, opetuslapset olivat kokeneita vesillä liikkujia. Monet meistäkin voivat olla kokeneita elämän vesillä liikkujia. Elämänkokemusta on jo valmiiksi tai se on kertymässä. Kun kokemusta karttuu, niin toisinaan sen avulla pystyy välttämään joitain elämän myrskyjä tai ainakin joitain aallokkoja. Kuitenkin kertomuksessa opetuslapset hätääntyivät ja pyysivät Jeesusta pelastamaan heidät. He pelkäsivät hukkuvansa. Niin elämässämmekin voimme välillä joutua myrskyyn, jota emme voineet ennakoida emmekä pystyneet välttämämään, ja pyydämme apua. Hädän hetkellä elämässämme on hyvä turvautua Jeesukseen ja uskoa, että hän on läsnä ja pystyy meitä auttamaan, kun tarve on suurin.

Kolmanneksi, Jeesus nukkui veneessä, mutta kun häneltä pyydettiin apua, hän ryhtyi toimeen. Voidaan havaita, että Jeesus ei estänyt opetuslapsia joutumasta myrskyyn eikä hän estänyt myrskyä syntymästä. Hän nukkui rauhallisesti veneessä, kun myrsky äkkiä nousi. Jeesus on siis läsnä elämässämme. Hän on läsnä, hän on lähellä, mutta hän antaa meidän myös tehdä omia valintojamme ja elää elämäämme. Kun meille tulee hätä, hän kuulee avunpyyntömme ja auttaa meitä. Opetuslapsiakin hän torui vähäuskoisuudesta, ja varmasti meilläkin on sen suhteen kehityttävää, mutta Jeesus ei jätä meitä yksin. Hän kulkee aina kanssamme.

Näiden kolmen tekijän pohtimisen jälkeen olemme päässeet jonkinlaisen opetuksen tai vertauskuvan äärelle. Jokaiselle nämä voivat tarkoittaa eri asioita ja tulkintoja olisikin vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen. Itse näen kertomuksen opetuksena sen, että Jeesus on aina läsnä elämässämme, mutta Jeesus ei estä meitä joutumasta kaikkiin myrskyihin. Saamme itse suunnistaa vesillä ja elää elämäämme. Kuitenkin erityisesti hädän hetkellä – kun omat voimat tuntuvat vähäisiltä ja elämä raskaalta – hän kuulee avunpyyntömme, suojaa meitä ja tyynnyttää elämämme myrskyt.

Toisinaan, varsinkin pandemian aikana, on voinut tuntua siltä, että Jumala nukkuu, kuten Jeesus nukkui veneessä. Tämä on voinut tuntua turvattomalta ja pelottavaltakin. Kuitenkin evankeliumien kertomuksissa Jeesus nukkui, koska hän on samaan aikaan sekä tosi ihminen että tosi Jumala. Ihmisen tavoin hän siis tuona hetkenä tarvitsi unta, vaikka olikin tehnyt ihmeitä. Nukkuessaankin Jeesus oli kuitenkin kaikkeuden hallitsija, sillä Jumala ei nuku kuin ihminen. Jeesus oli ennen purjehdusta Vuorisaarnassaan puhunut luottamisesta Jumalan huolenpitoon. Hän ehkä koki siis syvää rauhaa myrskyssäkin, koska tiesi Jumalan suojelevan. Jumala on siis kanssamme aina, ja voidaan myös sanoa, että hän on aina hereillä.

On ymmärrettävää, että saatamme turhautua ja ihmetellä sitä, miten Jumala vastaa rukouksiimme tai vastaako ollenkaan. Toisinaan kuitenkin vastaukset rukouksiimme saapuvat sellaisissa muodoissa, joita emme itse osaa odottaa. Evankeliumissakin Jeesuksen teko aiheutti ihmisissä ihmetystä. Voidaan siis nähdä, että opetuslapsetkaan – jotka olivat jo monia ihmeitä nähneet – eivät välttämättä odottaneet, että Jeesus olisi tyynnyttänyt sanoillaan myrskyn. Jos se olisi ollut heidän olettamansa asia, olisi varmastikin ihmetys ollut vähäisempää. Ihmeellistä saattoi olla myös toisissa veneissä, jotka olivat samassa myrskyssä. He eivät voineet tietää, miten myrsky laantui eivätkä he välttämättä tienneet kuka Jeesus on. Vastaukset rukouksiimme voivat siis olla myös meille näkymättömissä. Opetuslapsien tavoin saatamme siis olla joskus vähäuskoisia, kun epäilemme. Evankeliumi kuitenkin vakuuttaa meille, että Jeesus auttaa hädän hetkellä vähästä uskostamme huolimatta, kuten hän auttoi opetuslapsiakin.

Kulkekaamme siis elämän vesillä turvaten elämämme kaikkivaltiaaseen Jumalaan, jota tuulet ja aallotkin tottelevat. Hän kuulee rukouksemme ja on kanssamme nyt, aina ja iankaikkisesti.”

Artikkeli Saarna – kuin huuhteleva vesi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Läpikotaisin kokkolalaiseksi itsensä tunteva Emilia Teerikangas jättää seurakuntapastorin tehtävät Kokkolan suomalaisessa seurakunnassa. Lähtösaarnansa hän pitää kotikirkossaan syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina, 5.9.2021.

Viimeisen kolmen vuoden ajan Centria-ammattikorkeakoulussa lehtorina toiminut Teerikangas irtisanoutui Kokkolan suomalaisen seurakunnan seurakuntapastorin virasta kesäkuussa.

-Kun Centrialla tarjoutui mahdollisuus lehtorin työhön, halusin siihen tarttua ja viihdyn Centrialla erinomaisesti, hän kertoo.

Kesäpappina Teerikangas on ollut mukana ripareilla, ja tehnyt myös joitain kirkollisia toimituksia.

– Juhlimme myös keskimmäisen lapsemme rippijuhlia kesällä. Muutoin kesä kului pääasiassa perheen kanssa mökkeillen, syyslukukautta etätyössä aloitteleva opettaja kertoo.

Hänelle itselleen luonteva paikka kotikirkon penkistä löytyy aina.

– Yhteys Kokkolan suomalaiseen seurakuntaan säilyy elämässäni – rooli vain on toinen, hän sanoo.

Pappeus on Emilia Teerikankaalle paljon enemmän kuin pappisviran hoitamista.

Teerikangas haki Kokkolan suomalaisen seurakunnan kappalaisen virkaa – kahdesti, mutta ei tullut valituksi.

Hän teki kirkollisvalituksen Pohjois-Suomen hallinto-oikeuteen molemmista viranhakuprosesseista. Ensimmäistä valintaa koskevasta hallinto-oikeuden päätöksestä neuvosto teki muutosvaatimuksen korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta asiassa ei ole vielä ratkaisua.

Viranhausta valitusprosessiksi muuttuneen elämänvaiheen aikana Teerikangas sanoo käyneensä läpi niin monenlaisia tunteita, ettei vielä osaa kaikkea summata.

– Mutta päällimmäisenä ajatuksena kaikesta on ollut ja on edelleen se, miten raskas prosessi todella on. Olen myös surullinen siitä, miten prosessi raastaa omaa perhettä, läheisiä ja lukuisia seurakuntalaisia. Se tuntuu myös monella tapaa edelleen lähes epätodelliselta. En olisi koskaan kuvitellut olevani tällaisessa tilanteessa, Teerikangas summaa.

Samalla hän kertoo matkan varrella oppineensa paljon, ja toivoo, että joku merkitys kaikelle opitulle löytyy tulevaisuudessa.

”Koen, että papin tehtävässä tärkeää on välittää Jumalan rakkautta ja huolenpitoa kaikkiin tilanteisiin – niin iloissa kuin suruissa.”

Emilia Teerikangas

– Kaikissa asioissa kuitenkin yleensä on myös jotakin hyvää, ja tässä prosessissa itselleni on kirkastunut muun muassa se, kuinka arvokkaita ovat ne ihmiset, jotka ovat kulkeneet rinnalla. Hyvältä on tuntunut vahva tuki ja myötäeläminen, jota olen saanut seurakuntalaisilta – niin tutuilta kuin ihan tuntemattomiltakin.

Teerikangas miettii myös syitä, miksi hän on valitusprosessiin lähtenyt.

– Koen, että asia ei ole mennyt kaikilta osin oikein ja oikeudenmukaisesti, enkä voi sellaisessa tilanteessa antaa asian vaan olla, se on selvitettävä – vaikka se ei helppoa olekaan.

Pappeus on Emilia Teerikankaalle paljon enemmän kuin pappisviran hoitamista.

– Se on identiteetti. Virassa keskeiseksi nousee nöyrä asenne todella tärkeällä paikalla. Pappina saa olla mukana ihmisten monenlaisissa elämäntilanteissa, jotka voivat välillä olla myös todella raskaita.

– Mutta parasta ehkä kuitenkin on se, että papin virassa on itseään isommissa käsissä, mihinkään tilanteeseen ei tarvitse mennä yksin ja omin avuin vaan Jumala on mukana kaikessa.

Vaikka hän ei tällä hetkellä toimikaan papin virassa, säilyy pappeus hänessä aina.

– On mahdotonta sanoa, palaanko joskus papin virkaan – koskaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo.

– Tällä hetkellä en osaa kuvitella, että lähtisin Kokkolasta. Täällä on niin vahvasti juuret, ystävät ja perhe. Taidan olla ihan läpikotaisin kokkolalainen, hän nauraa.

Lähtösaarnapäivänä kirkolliskalenterissa aiheena on kiitollisuus, ja se on haikeuden lisäksi tunne, jota Emilia Teerikangas sanoo tuntevansa jättäessään seurakuntatyön.

– Se on mielestäni hyvä ydinsanoma niin lähtösaarnassa  kuin elämässä ylipäätään.

– Lähteminen ei ole helppoa. Seurakunta työyhteisönä on ihan omanlaisensa maailma, ja siinä on paljon sellaista, mitä jään kaipaamaan.

”Mieleen jäävät myös kaikki seurakuntalaiset, joiden kanssa on kohdattu monenlaisissa tilanteissa. Seurakuntayhteyshän meillä säilyy.”
– Emilia Teerikangas

– Työkavereita tottakai tulee ikävä – eikä vain lähimpiä kollegoita vaan koko yhteisöä hallinnosta hautausmaalle ja kaikkea siltä väliltä.

Mutta yhteistyö yhteisöpedagogikoulutuksen ja seurakunnan välillä jatkuu.

– Siitä olen erityisen iloinen.

Centria-ammattikorkeakoulussa yhteisöpedagogiksi valmistuvat opiskelijat saavat pätevyyden myös kirkon nuorisotyönohjaajan virkaan sekä seurakunnan lastenohjaajiksi. Nämä kirkolliset ja teologiset opit ovat Teerikankaan tonttia lehtorina.

– Koen, että seurakuntatyön tuntemus antaa sellaista käytännön tietoa ja osaamista, josta opiskelijatkin hyötyvät.

Amk-opiskelijoilta tai yhteisöpedagogeiksi valmistuvilta ei edellytetä kirkon jäsenyyttä. Alaa voi opiskella, vaikka tähtäin olisikin muualla kuin kirkon työssä.

– Koen, että voin olla tukemassa ja auttamassa opiskelijoita heidän matkallaan kohti omaa kutsumustyötään, eli tavallaan toteutan myös omaa kutsumustani, vaikka lehtorin tehtävässä olen enemmän teologi kuin pappi. Korkeakoulumaailmassa kun asioita ja ilmiöitä tarkastellaan työelämän, tutkimuksen ja teorian näkökulmista.

Emilia Teerikankaan mukaan seurakunnan kasvatustyö on monen lapsen ja nuoren elämässä tärkeä tekijä päiväkerhosta aikuisuuteen.

– Esimerkiksi onnistunut rippikoulukokemus voi kantaa pitkälle. On hienoa olla kouluttamassa ammattilaisia nuorten maailmaan tekemään töitä nuorten kanssa, hän sanoo.

• Emilia Teerikangas
• Ikä: 42.
• Perhe: puoliso, kolme lasta ja koira.
• Työ: lehtori, Centria-ammattikorkeakoulu.
• Harrastukset: neulominen ja politiikka.
• Luottamustehtävät: Kokkolan kaupunginvaltuuston ja -hallituksen jäsen.
• Lempiruoka: Olen kaikkiruokainen, mutta mieluiten syön kasvisruokaa. Ulkona syödessä Ykspihlajan Pizzatalon pizzat, etenkin kreikkalainen pizza.
• Mielimusiikkisi: Erilaista musiikkia eri tilanteisiin. Sanoitukset ovat minulle tärkeitä, kuuntelen pääsääntöisesti suomenkielistä musiikkia.

Artikkeli Kotikirkosta löytyy aina paikka julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mäkihyppylegenda Matti Nykäsen viimeistä matkaa oli saattamassa tuhansien kaupunkilaisten joukko. Itse siunaus, jonka Pikkarainen toimitti, järjestettiin kuitenkin yksityisesti omaisille ja ystäville. Siitä lähtökohdasta hän myös tehtäväänsä lähestyi.

– Papin näkökulmasta jokainen siunaus on yhtä tärkeä, ja minun tehtäväni oli palvella vainajan omaisia parhaani mukaan. Olimme sopineet tiedotuskäytännöistä kirkkoherran kanssa hyvissä ajoin, enkä omasta toiveestani antanut haastatteluja, vaikka niitä kysyttiin. Halusin näin kunnioittaa omaisten surua. En koe, että se olisi ollut tavallista jännittävämpi toimitus.

Suuri mediahuomio on papin työssä harvinaista. Esiintyjä pappi sen sijaan on melkein joka päivä: puhuja, laulaja, instituution edustaja. Aina ei tule ajatelleeksi, että myös pappi jännittää. Ei välttämättä sitä suurta kirkkoyleisöä, mutta esimerkiksi omaa laulusuoritusta tai vierasta kotia. Tai kaikkein tutuinta, vaikkapa omaa puolisoa yleisön joukossa.

Sosiaalinen media ja kaikkialla läsnä olevat kamerat ovat muuttaneet käsitystämme julkisuudesta ja yksityisyydestä, mikä näkyy papinkin työssä. Etenkin vihkimisissä, mutta myös siunaus-, kaste- ja konfirmaatiotilaisuuksissa kännykät kaivetaan hyvissä ajoin esiin ja salamat räpsyvät.

Tärkeän hetken ikuistaminen ei vähennä tilan pyhyyttä

– Vihkimisissähän on usein ammattikuvaaja paikalla, ja he kysyvät yleensä rajat, mihin asti kuvaaja saa tulla. Minua ei häiritse, vaikka kuvaaja roikkuisi katosta, mutta toisilla on erilainen ajatus siitä, mitä vaikka alttarin alueella saa tapahtua. Minusta tärkeän hetken ikuistaminen ei vähennä tilan pyhyyttä, Jyväskylän seurakunnan yhteiskuntavastuun pappi Kirsi Pohjola sanoo.

Sekä Pohjola että Pikkarainen pitävät kuvaamisen ja sosiaalisen median läsnäoloa positiivisina asioina. Työssä tärkeää on yleisön tunnistaminen, eri ihmisille kun puhutaan eri tavalla. Sitä nykyteknologia saattaa joskus hämärtää, kun osa kastettavan lapsen läheisistä saattaakin olla tilaisuudessa läsnä vaikka Skype-yhteyden kautta toiselta puolelta maapalloa. Tai saarnan pystyy kuvaamaan papin tietämättä suorana lähetyksenä internetiin.

– Kyllä se pitää ottaa huomioon. Mutta edelleen suuntaan sanani paikalla olevalle yleisölle, Paulus Pikkarainen toteaa.

Suljetuksi ajatellussa tilaisuudessa sanotun täytyy kestää laajempikin valo.

– Rinnastan tämän omaan sosiaalisen median käyttöön: minulla ei ole erillisiä ammattitilejä, vaan henkilökohtaiset tilini ovat avoimet. Jaan siellä innokkaasti vaikkapa jalkapallosisältöjä, enkä koe, että se on ristiriidassa työminäni kanssa. Samalla tavalla suljetuksi ajatellussa tilaisuudessa sanotun täytyy kestää laajempikin valo.

Yksittäisistä pappien kirkollisissa tilaisuuksissa pitämistä puheista on noussut Suomen mittakaavassa pienoisia kohuja. Ilmiöstä ei kuitenkaan voi puhua, eivätkä papit koe olevansa tarkkailun alla. Edelleen pappia tullaan kuulemaan, ei vahtimaan.

Kirsi Pohjolan tie papiksi ei ole ihan tavallinen. Hän teki pitkän työuran Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntatutkimuksen parissa ennen teologian opintoja. Esiintymiskokemusta oli luentojen pitämisestä, ja elämänkokemus ja avoin luonne tekivät ihmisten kohtaamisesta luontevaa. Sen sijaan hän jännitti alkuun hyvin tyypillistä asiaa: osaamattomuuttaan.

– Olinhan minä käynyt kirkossa, mutta en koskaan ollut miettinyt, mitä alttarilla tapahtuu. Ihan nolla-asteelta lähdin, piti opetella liturgiset laulut ja koko messu. Sitä häpeän tunnetta, kun välillä hävisi sävel täysin päästä. Voin paljastaa salaisuuden: otin muutaman laulutunnin, Pohjola muistelee.

Jännityksen takia hän on mennyt kerran niin jumiin, että eräs seurakuntalainen jopa huomautti epävireisestä laulusta. Silloin syypää oli oma aviomies.

– Ihan muutama viikko sitten meillä oli osana yhteiskunnallisten keskustelujen sarjaa tilaisuus, jonka mieheni juonsi. Sen jälkeen oli messu, ja kesken kaiken tajusin, että se oli ensimmäinen kerta kun mieheni oli kuuntelemassa messuani. Se jännitys löi sitten yli, hän nauraa.

Papille annetaan lupa kysyä asioita, jotka muiden suusta tulkittaisiin tungetteleviksi.

Jännittävimpiä osia papin työtä eivät välttämättä olekaan suuret seremonialliset tilaisuudet vaan se kaikkein pienin. Se, kun seisoo vieraan oven takana ja painaa ovikelloa. Sekin on esiintymistä, koska yleensä toinen ihminen kohtaa ensisijaisesti papin, ei Kirsiä tai Paulusta.

– Siinä käsitellään usein vaikeita asioita, eikä ole ennalta selvää, mikä ihmisten suhtautuminen kirkkoon on. Mutta tämä valkoinen kaulapanta on sellainen supermiehen viitta, että papille annetaan lupa kysyä asioita, jotka muiden suusta tulkittaisiin tungetteleviksi, Pikkarainen toteaa.

Erityisen herkkiä näistä pienistä kohtaamisista tekee se, että usein kumpikin osapuoli jännittää, ja tilanteen ohjaaminen on aina papin vastuulla. Yleensä kaikki menee kuitenkin hyvin paitsi valkoisen supermiesviitan ansiosta, myös koska ihmisillä on kohdatessa edelleen taipumus yrittää pitää toisistaan.

Pohjola muistelee lämmöllä tapausta, jossa hän meni tapaamaan aviomiehensä menettänyttä naista.

– Jälkeenpäin hän kertoi jännittäneensä tapaamista ja kipeästä asiasta puhumista, yrittäneensä jaksaa vähän siivotakin. Hän sanoi helpottuneena: minä niin jännitin pappia, mutta sieltähän tulikin Kirsi!

Artikkeli Ihmisten edessä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Elämän käänteentekevä hetki elettiin kiirastorstaina 2008:
– Katsoin Mel Gibsonin elokuvan The Passion of the Christ. Tajusin silloin väkevästi, että olen itsekin syyllinen siihen, että viaton mies kärsii. Tiesin, että kutsumukseni on lukea papiksi. Joensuussa koin hyväksi pienessä porukassa vallinneen tiiviin yhteyden.

– Pappien työtilanne on vaikeutunut, joten alle vuoden nimikkeeni on ollut työtön.

Toisaalta Tomi osaa kulkea läpi harmaan kiven. Lapsuudessa ylimääräistä rahaa ei ollut musiikkiopistoon, joten hän osti säästöillään kirpparilta käytetyn keyboardin. Sen jälkeen omalla sitkeydellä hän opetteli soittamaan pianoa sekä urkuja. Tomi kuuluu Kouvolan kirkkokuoroon ja soittaa myös chimekellomusiikkia Mari Lehtisen johtamassa Klangi-yhtyeessä. Hän myös säveltää molemmille omaa musiikkia.

Kun Tomi alkoi opetella Rahmaninovin cis-molli preludia, kanttori oli todennut: ”Et yhtään vaikeampaa kappaletta keksinyt”.  Mutta eihän helppous ole aina elämässä parasta.

Artikkeli ”En ajelehdi massan mukana” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pappisura ei ollut vaihtoehto Vihman kuopukselle, jota musiikki vei jo kouluvuosina. Ja joka basistiksi valmistuttuaan huomasi, että omin laji onkin laulu.

Laulu johdatti Mikon Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijäksi, jonka tuoreimpia rooleja on kirkkoherra Myrskyluodon Maija-musikaalissa.
– 15:tenä näyttelijävuotenani olen tehnyt useamman papinroolin, sotilaita ja ylimysherroja. Kaipa olemuksessani ja luonteessanikin on jotain niihin sopivaa.

Mikko ei ole varsinaisesti huudellut, jos ei peitellytkään, varttuneensa papinperheessä.
– Isosiskoni olivat seurakuntanuoria, minä en. Viikonlopun jälkeen seurakuntalaiset kävivät kertomassa isälle, mitä poika oli puuhannut, vaikken tehnyt kummempaa kuin muutkaan senikäiset.

Hän hymähtää pyrkineensä varhain pois Valkealasta, mutta varsin pian huomanneensa, miten mukava sinne on palata. Vanhemmat, Sakari ja Marjatta Vihma asuvat kirkonkylällä.

Laulu lähti Mikon matkaan jo lapsuudessa. Vihman perheessä joulutervehdyksetkin vietiin yhdessä laulaen.

Lapsuuskodista seuraa myös kristillisyys, joka nyt omassa Espoon kodissa näkyy yhteisenä iltarukouksena 9-, 10-, ja 16-vuotiaiden lasten kanssa. – Juttelemme myös siitä, miten tärkeää on suvaita erilaisuutta, hyväksyä toinen ihminen, olla tälle läsnä.

Papin roolia rakentaessaan Mikko usein muistaa isänsä, tämän ryhdin, ja myös sen, miten isä ilahtui nähdessään poikansa jumalanpalveluksessa kirkon parvella.

Sakari Vihma, 79 puolestaan toteaa: – On liikuttavaa, miten tärkeää Mikolle yhä on, että äiti ja isä ovat katsomossa. Olemme nähneet kaikki hänen esityksensä.

Perheen osallistuminen ei ole itsestäänselvyys enää papin työssäkään. – Meillä molemmilla on ollut onni saada perhe katsomoon. Vuosi vuodelta perheyhteys tuntuu tärkeämmältä. Minän tilalle tulee me yhdessä. Luulen Mikonkin sisäistäneen tämän ajatuksen.

Mikon vaimo, Annina Rubinstein on freelance-näyttelijä. Lapset siis pääsevät seuraamaan vanhempiaan työssä, joskus pakon sanelemanakin.

Poika on nähnyt papintyön vievän isää ihmisen lähelle niin ilossa kuin surussa. Näyttelijä on usein kauempana lavalla, mutta saattaa myös työllään auttaa ihmistä yli synkän virran.
– Parasta on, kun voi tuottaa muille iloa.
– Koen tekeväni arvokasta työtä, ja tiedän isänkin kokeneen niin. Freelancevuosien jälkeen osaan olla kiitollinen kiinnityksestä isossa talossa, joka myös kouluttaa koko ajan.

Sakari Vihma sanoo olleensa nuorena yksisilmäinen tulisielu, mutta elämän ja etenkin lasten perheineen avanneen toisenkin silmän.
– Näyttelijä joutuu perehtymään moninaisiin kohtaloihin ja olemaan vakuuttava itselleen vieraissa elämäntavoissa. Siinä työssä joutuu pohtimaan syvällisesti elämää, kyseenalaistamaan näkemyksiään.
– Meillä ei ole ollut ristiriitaa Mikon, eikä muidenkaan lasten, ammatinvalinnan kanssa.

Mikko arvelee vanhempien jossain vaiheessa toivoneen pojalle helpompaa ammattia. Eipä hän itsekään kuvitellut päätyvänsä näyttelijäksi.
– Menen yhä kaikessa musiikki edellä, mutta pyrin koko ajan kehittymään työssäni. Tanssijaksikin olen jo heittäytynyt.

Sakarin tiedettiin jo pienestä pitäen päätyvän papiksi. Kauppiasvanhemmat eivät, joustavina uskovaisina, poikaa kuitenkaan painostaneet.
– Olen kiitollinen saatuani tehdä niin mieluisaa työtä. En koe pappina olleeni suuri ajattelija tai sielunhoitaja, sosiaalisena henkilönä ennemminkin ihmissuhdetyöntekijä.
– Lapset menevät aina vanhempiensa ohi, Sakari muistuttaa.

Laulunlahjojen ohella kaikki kolme kuulemma päihittävät isän ainakin kädentaidoissa.

Sakari naurahtaa Liisa-tyttären todenneen, että vaikkei kotoa muuta saisi, niin ainakin osaa veisata 500 virttä.

Rukouskin lienee varma kodinperintö. Se saattelee lapsia perheineen kaikkialla.

Artikkeli Papin puvussa, ja vähän näyttelijänkin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.