– Surettaa hirveästi, jos tulevat sukupolvet eivät näe enää norsua. Jos se on kuollut sukupuuttoon ja on vain museossa, niin kuin dinosaurukset. Sellainen riski on olemassa, ja olisihan se suunnaton menetys. Niin ihana, valtava eläin!

Norsut ovat tietysti vain yksi esimerkki lajikadosta, josta Kotiaho on lupautunut kertomaan.

Ilmiön mittakaavaa voi kirkastaa vaikkapa kurkkaamalla netissä osoitteeseen iucnredlist.org. Luonnon monimuotoisuutta seuraavalla kansainvälisellä ”punaisella listalla ” on tällä hetkellä yli 38 000 uhanalaista lajia: eläimiä, kasveja ja sieniä.

Ja kadon keskellä suurta osaa lajeista ei ole vielä löydettykään, Kotiaho jatkaa. Niin tuntematon maapallo meille on.

Mutta palataan vielä aivan alkuun.

– Elämähän on syntynyt tälle planeetalle vain kerran, Kotiaho toteaa.

– Sen jälkeen se on jatkuvasti moninaistunut, sukupolvesta toiseen siirtyvänä elämän ketjuna. Tätä ketjua voi kuvata myös elämänpuuna, jossa kaikki lajit ovat toisiinsa yhteydessä. Luonnon monimuotoisuus on siis elämä sen kaikissa eri muodoissa.

Kokonaisen eliölajin – kuten norsun – lopullinen katoaminen alkaa ensin yksilöiden menettämisellä.

– Populaatiot pienentyvät, kun niiden jäseniä harvennetaan tai resursseja vähennetään. Suurin osa Suomenkin luontokadosta on sitä, että me ihmiset otamme lisää elinympäristöjä käyttöömme ja vähennämme samalla muiden lajien resursseja, Kotiaho taustoittaa.

– Esimerkiksi metsien lahopuu on 4000–5000 lajin elinehto: kun talousmetsästä viedään pois 90 prosenttia lahopuusta, sitä käyttävien lajien yksilöt vähenevät saman verran.

Ja kun yksilöitä ajan myötä häviää tarpeeksi, hiljalleen sammuu koko laji.

Lajeja maapallolta katoaa Kotiahon mukaan tällä hetkellä jopa tuhat kertaa nopeammin kuin historiallisesti. Syitä on useita: massiivinen maankäyttö, ilmastonmuutos, saasteet, haitalliset vieraslajit, eläinkantojen suora hyödyntäminen.

Joka tapauksessa katse kääntyy aina samaan suuntaan: ihmiseen.

– Ajattelen, että olemme kaikki yhteydessä toisiimme. Siksi tulee mieleen moraalinen kysymys: koska meillä ihmisillä on sääntöjä, kuten älä tapa, miksi sallimme muiden lajien hävittämisen tuosta vain? Vaikka ne ovat samaa alkuperää kuin ihminen?

On aika soittaa teologille.

Helsingin yliopiston tutkija Noora Koivulahti pohtii tekeillä olevassa väitöskirjassaan eläinten ja ihmisten oikeuksien moraalisia perusteita. Millaisia näkökulmia kristillinen etiikka tarjoaa armottomaan lajikatoon?

– Ihmisen toiminnan aiheuttama eläinten lajikato ja elinympäristöjen tuhoutuminen ei ollut kovin akuutti epäkohta kristinuskon syntyaikoina, Koivulahti aloittaa.

– Mutta jos kysymystä mietitään laajemmin ihmiskunnan pahuuden ongelmana, tai pohditaan miksi ihmiset toimivat yksilöinä ja yhteisöinä vastoin omia etujaan, silloin kristinuskolla on aiheeseen pitkä perinne.

Eläimet sinänsä ovat Koivulahden mukaan kulkeneet kristinuskon traditiossa mukana monin eri tavoin: Raamatun teksteissä, pyhimyskertomuksissa ja eläintarinoissa, joihin sisältyy jokin moraalinen opetus.

– Kristilliseen perinteeseen liittyy vahvasti muun muassa kuvailu ihmisten ja eläinten välisestä harmoniasta. Esimerkiksi Jesajan kirjassa kuvataan Jumalan ja rauhan valtakuntaa nimenomaan eläinten kautta. Susi kulkee karitsan kanssa ja vasikka ja leijonanpentu syövät yhdessä, pikkupoika paimenena.

Kuvaukset liittyvät alkuperäisen, luotujen välisen sopusoinnun muistamiseen, ja toisaalta tulevan Jumalan valtakunnan ja rauhanomaisen elämän odotukseen, Koivulahti kertoo.

– Mutta ei niissä oleteta, että vastaavaa pystyisi tässä maailmassa toteuttamaan.

Onpa kristillistä aatemaailmaa määrittänyt osin myös vahva henkisen ja materiaalisen, rationaalisen ja irrationaalisen sekä tämän ja tuon puoleisen erottelu, joka on saattanut johtaa aineellisen todellisuuden väheksymiseen.

– Meidän pitäisi kuitenkin ymmärtää pitää pyhänä sitäkin, mikä on tässä maailmassa, Koivulahti toteaa.

Viime vuosina maailmalta onkin kuulunut myös kristittyjen painavia puheenvuoroja kärsivän luomakunnan puolesta.

1,25 miljardin jäsenen katolisen kirkon hengellinen johtaja paavi Franciscus julkaisi vuonna 2015 kiertokirjeen Laudato si’ (Ole ylistetty), jossa hän puhuu ihmis- ja luomakunnasta universaalina perheenä ja kutsuu planeetan ihmisiä ”ekologiseen kääntymykseen”.

Ortodoksisen kirkon ekumeeninen patriarkka Bartolomeos nimittää luonnon riistokäyttöä suorasukaisesti synniksi. Koska maailma on Luojan luoma, on sen suojeleminenkin patriarkasta lähtökohtaisesti uskonnollinen ja eettinen, ei poliittinen, teknologinen tai taloudellinen kysymys.

Noora Koivulahden tutkimat teologit, kuten Oxfordin eläineettisen keskuksen perustaja Andrew Linzey ja Chesterin yliopiston etiikan professori David Clough, ovat tuoneet uusia näkökulmia erityisesti eläinten oikeuksia koskevaan akateemiseen keskusteluun.

– Eläinten radikaali välineellistäminen ja siitä seuraava paha edellyttävät uskoa täysin ihmiskeskeiseen Jumalaan, joka on luonut muunlaisen elämän vain ihmisen tarpeiden täyttämiseksi. Tämä ajatus on monelle eläinteologille mahdoton, hän tiivistää.

Suomessa vastaavia avauksia on kuulunut niukemmin.

– Aika hiljaista on ollut, vahvistaa Koivulahti.

Luterilaisella kirkolla on kyllä oma energia- ja ilmastostrategiansa sekä selkeä tavoite: hiilineutraali kirkko vuoteen 2030 mennessä. Myös Jyväskylän seurakunta on sitoutunut tavoitteeseen ympäristöohjelmansa kautta.

Mutta esimerkiksi lajikadosta ja eläinten oikeuksista on instituutiotasolla puhuttu melko vähän.

– Ympäristökysymykset ovat kirkolle ylipäänsä haastava aihe, koska jäsenten parissa on niistä isoja käytännön erimielisyyksiä, täydentää ympäristötutkija, teologi Panu Pihkala.

– Ja tämä eläinkysymys on vielä haastavampi, joten siitä on useimmiten vaiettu. Edes kirkon yleiset ympäristöteologiset asiakirjat eivät käsittele eläimiin liittyviä kysymyksiä juurikaan, eivätkä ne myöskään keskivertoseurakunnan elämässä tai toiminnassa hirveän paljon näy.

Päästäänköhän tänä talvena hiihtämään? Kuullaankohan mökkijärvellä ensi kesänäkin kuikan huuto?

Niin ilmastonmuutoksen kuin sukupuuttojenkin merkitys konkretisoituu usein vasta siinä vaiheessa, kun asiaa miettii jonkin itselle tärkeän menetyksenä.

Kurjaltahan se tuntuu.

Ympäristöahdistusta tutkineen Panu Pihkalan mielestä kristillisellä katsomuksella olisi paljonkin annettavaa myös lajikadon ja ilmastokriisin aikakaudella elävälle nykyihmiselle.

– Kristillisen maailmankatsomuksen ytimessä on äärimmäisen vahva välittämisen eetos. Lähimmäisen rakastaminen, jonka yhä useammat kristityt ulottavat koko luomakuntaan. Se voi motivoida toimimaan ja ilmetä myötätuntona toisten ihmisten vaikeita tunteita kohtaan.

Kärsimyksen ja kuolevaisuuden kohtaamisessa kirkolla on pitkä perinne muun muassa sielunhoidon, diakoniatyön ja hautauspalveluiden kautta.

– Kristinuskon ydinkertomuksiin Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta liittyy oleellisesti surun, pelon, ahdistuksen ja syyllisyyden ilmapiiri, mutta toisaalta myös toivon sanoma, anteeksianto ja armo, Pihkala jatkaa.

Aivan ensiksi kristityiltä vaaditaan yksilöinä ja yhteisöinä oman toiminnan ja ympäristöahdistusta koskevien asenteiden totuudenmukaista arviointia, sanoo Pihkala.

– Mutta parhaimmillaan kristillisen arvomaailman pohjalta voidaan hyvin iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa. Siis kohdata aidosti myös ihmisten ympäristösuru, pelko, viha, syyllisyys ja kaikki muutkin tunteet.

Kuvassa
 
Oranki (Äärimmäisen uhanalainen)

Indonesian ja Malesian sademetsissä asuva älykäs ihmisen lähisukulainen, joka elää luonnossa keskimäärin 40-vuotiaaksi. Urosorangit ovat yksineläjiä. Naaras saa ensimmäisen poikasensa noin 15-vuotiaana, ja kasvattaa ja opastaa poikasta jopa 6–7 vuotta. Ruokavalioon kuuluu hedelmien lisäksi versoja, munia ja hyönteisiä. Viettää suuren osan ajastaan puissa – nimi ”orangutan” tarkoittaa metsän ihmistä. 

Syitä uhanalaisuuteen: erityisesti palmuöljyn viljelyyn liittyvä sademetsäkato, salametsästys. 

Pussihukka (Hävinnyt) 

Australiassa Tasmanian saarella elänyt pussieläin, joka muistutti ulkonäöltään sutta ja väritykseltään tiikeriä. Eli pääasiassa yksin, pareittain tai pienissä perhekunnissa metsä- ja nurmimaastossa. Emo kantoi poikasia kengurun tapaan pussissaan ensimmäiset elinkuukaudet. Painoi aikuisena 15–25 kg, ääntelyn kerrotaan muistuttaneen yskivää haukuntaa. Elintavoista luonnossa tiedetään vähän, viimeinen yksilö kuoli eläintarhassa vuonna 1936.  

Syitä sukupuuttoon: metsästäminen. 

Jääkarhu (Vaarantunut) 

Karhujen heimoon kuuluva arktisen alueen asukas ja maailman suurin maalla – tai jäällä – elävä lihansyöjä. Uroskarhu voi painaa jopa 800 kg. Raskaana oleva naaras rakentaa lumeen luolan, jossa synnyttää keskimäärin kaksi pientä, alle puolikiloista pentua. Pennut pysyvät emon lähellä usean vuoden ajan. Aikuinen karhu metsästää jäätiköllä ja syö pääasiassa hylkeitä, kesäisin sinnittelee rasvavaraston avulla. Supersopeutuja, joka voi vaeltaa tai uida satoja kilometrejä. 

Syitä vaarantumiseen: nopea ilmastonmuutos.

Hömötiainen (Suomessa erittäin uhanalainen)

Lintulautojen ja talviruokintapaikkojen tuttu vieras elää havu- ja sekametsissä eri puolilla Suomea, Eurooppaa ja Aasiaa. Pääsääntöisesti paikkalintu, mutta ajoittain nuoret yksilöt lähtevät vaeltamaan kohti etelää. Kaivaa pienellä nokallaan pehmeään lahopuuhun pesäkolon, jonne munii keskimäärin kahdeksan munaa. Molemmat vanhemmat ruokkivat poikasia. Ravintona hyönteiset, siemenet ja marjat. 

Syitä uhanalaisuuteen: vanhojen metsien väheneminen.

Ankerias (Äärimmäisen uhanalainen)

Sinnikäs, salaperäinen kala, joka kutee Atlantin syvissä vesissä eikä lisäänny vangittuna lainkaan. Matkaa tuhansia kilometrejä Euroopan rannikoille, jokiin ja järviin. Elää luonnossa noin 30-vuotiaaksi, muuttaa useita kertoja muotoaan ja valitsee sukupuolensa. Pohjakala, joka syö muun muassa äyriäisiä ja muiden kalojen raatoja, mutta lopettaa syömisen kokonaan tultuaan sukukypsäksi. Ennen kuolemaansa palaa Sargassomerelle lisääntymään. 

Syitä uhanalaisuuteen: jokien patoaminen, ylikalastus.  

Siivetönruokki (Hävinnyt) 

Pingviininnäköinen ja -kaltainen iso merilintu, joka eli pohjoisen pallonpuoliskon saarilla. Tynkäsiipinen, taitava uimari. Asui suurissa, pysyvissä yhdyskunnissa rannan läheisyydessä ja söi kalaa. Muni yhden munan vuodessa. Viimeinen pari tapettiin Islannin rannikon läheisyydessä vuonna 1844 pesältään hautomasta munaansa, viimeinen elävä yksilö nähtiin vuonna 1852 Newfoundlandin edustalla. 

Syitä sukupuuttoon: saalistaminen lihan ja untuvien vuoksi sekä näytteiksi museoihin.

Ruusuruohomaamehiläinen (Taantuva, ei vielä uhanalainen) 
 
Yksin erakkona elävä maamehiläinen, joka käyttää ravintonaan vain ruusuruohon mettä ja siitepölyä. Ei tuota hunajaa. Naaras kaivaa pesäluolaston paljaaseen hiekkaan ja laskee jokaisen haaran perälle yhden munan, kaikkiaan 5–10 munaa. Ruokkii toukat kokoamalla munien luokse siitepölyä odottamaan kuoriutumista. 

Syitä taantumiseen: niittyjen ja ketojen väheneminen, hyönteismyrkyt. 
 
Lähteet: Luonnonsuojelubiologian lehtori Panu Halme, Wikipedia, IUCN Red List of Threatened Species, Juha Kauppinen: Monimuotoisuus (2019) 

Artikkeli Kohtalona katoaminen? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jos vaikeasti kohdattaville tunteille ei löydy purkautumiskeinoa, voi seurauksena olla kokemus valheellisesta kaksoiselämästä.  Elämästä, jossa toisaalla on ajatusten ja tunteiden maailma ja toisaalla käytännön elämä, jossa ympäristöasioihin ei juuri kiinnitetä huomiota.

”Tunteet kätkeytyvät erilaisten torjumisen, kieltämisen ja vaikenemisen muurien taakse. Vaikenemisen syynä voi olla myös vähättelyn pelko. Suruun kohdistuvaa vähättelyä kohtaavat Suomessa esimerkiksi eläinten kohtaloa tai lähimetsän kaatamista surevat ihmiset”, Pihkala toteaa.

Päätöksenteosta syrjään jääneet – esimerkiksi lapset, vanhukset ja alkuperäiskansat – näyttävät surunsa. Mutta se kuitenkin jätetään huomioimatta.

Suruun kohdistuvaa vähättelyä kohtaavat Suomessa esimerkiksi eläinten kohtaloa tai lähimetsän kaatamista surevat ihmiset

Pihkala puhuu äänioikeudettomasta surusta, jota hallitaan sosiaalisesti rakennetulla hiljaisuudella. Yhteisö hylkii tietyistä vaikeista aiheista puhumista.

Oikeus ympäristösuruun

Saako olla tunteita, kun lähimetsä hakataan, Pihkala kysyy. Mitä tunteita pyritään rajaamaan? Mikä on luvallista ja suotavaa? Mikä kielletään? Se millaista surua sallitaan muokkaa yhteisöä.

Pihkala korostaa varhaislapsuuden kokemuksia: onko ollut lupa hoivata ja antaa arvoa luontokappaleille ja eläimille.

”Antaako aikuinen tilaa lapsen halulle järjestää hautajaiset linnulle? Aikuinen joutuu usein surun kanssa epämukavuusalueelle – lapselle kaikenlaisten tunteiden ilmaiseminen on mutkattomampaa.”

Olisi tärkeä purkaa psykologiset ja sosiaaliset vaikenemisen mekanismit ja päästää tunteet virtaamaan. Tunteet ovat energiaa ja liikevoimaa, myös tulevan ympäristön puolesta.  Kivullakin on olennainen tehtävä maailmassa ja elämässä.

”Suru on luopumisen, menetysten, muutosten käsittelyn tila. Sille on annettava lupa. Se on auttava tunne. Kyky surra ja tuntea kipua on usein tarpeellista ja se suojaa kulkemasta vaaralliselle alueelle. Suru on muutosvoima, surun läpi kulkeminen muuttaa meitä. ”

Kyky nähdä sekä hyvää että huonoa

Tutkija ymmärtää myös suojautumisen tarpeen. Se on usein ongelmien kieltämisen taustalla. Pihkala puhuukin kärsivällisyyden ja lempeyden puolesta tunteiden käsittelyssä.

”Ihmiset pyrkivät pitämään itsensä koossa erilaisilla puolustuksilla. Voimme kuitenkin tietoisesti vaikuttaa reagointitapoihimme. Nuoret tuntevat tuskaa maailman tilanteesta. On tärkeää olla tarkkana, millaisia käyttäytymismalleja heille tarjotaan, jotta he eivät ajautuisi torjuntaan, pakenemiseen ja masennukseen.”

”Osa ympäristöahdistusajattelijoista linkittää ongelmat suoraan kiireiseen elämäntapaan, joka sisältää esimerkiksi pakenemista työnarkomaniaan sekä elektronisten laitteiden lumoa. Elämä on rakennettu kiireeseen vedoten liian tiiviiksi, turvapaikaksi kivuliailta ajatuksilta ja tunteilta.”

Pihkala kertoo yleisimmin pelon kohteena olevan kuvitelman siitä, millainen maailma lapsille ja lapsenlapsille jää. Pelon tehtävä on edistää selviytymistä, mutta pelko voi myös jähmettää. Kun arvioidaan pelon syitä, etsitään samalla keinoja päästä liikkeelle.

Maailmassa tapahtuu kuitenkin jatkuvasti valtavasti arkipäivän tilastoimatonta ja uutisoimatonta hyvyyttä ympäristön hyväksi.

Tutkija korostaa mielellään kahden tason näkökykyä, joka mahdollistaa hyvien merkkien näkemisen ja aidon luonnosta nauttimisen huolesta ja kivusta huolimatta.

”Media vetoaa pelkoihin. Kriittinen medialukutaito on tärkeä käytännön taito ympäristöahdistuksen käsittelyssä. Uutisia seuraamalla voi huomaamatta vahvistua käsitys siitä, että maailmassa on pelkkiä ongelmia. Maailmassa tapahtuu kuitenkin jatkuvasti valtavasti arkipäivän tilastoimatonta ja uutisoimatonta hyvyyttä ympäristön hyväksi.”

Rituaaleista apua ahdistukseen

Pihkala on vakuuttunut rituaalien hyödyllisyydestä ympäristöön liittyvien ahdistavien tunteiden käsittelyssä. Kuopiossa hän oli mukana saneeraustöiden vuoksi puistosta kaadettaville puille järjestettävässä muistotilaisuudessa. Snellmanin patsaan ääreen kokoontuneet ihmiset sytyttivät kynttilöitä ja viettivät hiljaisen hetken yli 90 puuvanhuksen muistolle.

”Monessa kaupungissa viedään kukkia ja muistoesineitä kaadetuille puille. Surun ja arvostuksen voi ilmaista silloin turvallisesti yhdessä. Näin murretaan vaikenemisen muuria. Kannatan myös erityisten paikkojen nimeämistä luonnon ihmettelylle ja siinä tapahtuvien muutoksien suremiselle.”

Hyviä työvälineitä ovat Pihkalan mielestä myös erilaiset kampanjat ja merkkipäivät, kuten ylikulutuspäivä, Earth hour tai Luomakunnan sunnuntai -kirkkopyhä.

Kristinusko ja ympäristöajattelu

Yksi monitieteisen ympäristöasioiden tutkijan ja teologian tohtorin perehtymiskohteista on kristillinen ympäristöajattelu ja hengellisyyden rooli ympäristökasvatuksessa.

Jumala on läsnä synkimmässäkin hetkessä.

Kristinusko tarjoaa vahvan mahdollisuuden ympäristön arvostuksen nostamiselle. On tärkeää elää merkityksellistä ja hyvää elämää. Kirkko voi Pihkalan mukaan kuunnella ihmistä ja tarjota lohtua. Kirkko voi myös vaikuttaa yhteiskunnallisesti ja tehdä käytännön tekoja luomakunnan hyväksi. Raamatussa kehotetaan ihmistä viljelemään ja varjelemaan.

”Jumala on läsnä synkimmässäkin hetkessä. Kristitty saa syvää lohtua siitä, että kaikki ei ole ihmisten käsissä. Perimmäinen toivo on Jumalan valtakunnassa, mutta siten, että tuonpuoleinen nivoutuu tämänpuoleiseen.”

Suru ympäristön tilasta edellyttää kykyä empatiaan, joka on kristinuskon ydintä.

”Kristinuskon sydämessä on myötätunto kärsimystä kohtaan. Ristinkuolema muistuttaa syvästä traagisuudesta. Silti kristityt ovat uskaltaneet elää. Teologi ja filosofi Paul Tillichin ajatukset siitä, kuinka keskeistä on ”rohkeus olla olemassa”, ovat hyvin ajankohtaisia ympäristöuhkien aikakautena.”

Mielen vuodenajat: toivo ja epätoivo

Riittävä tunteiden käsittely siis auttaa näkemään enemmän toivon lähteitä ja harjoittamaan kahden tason näkökykyä, näkemään sekä paha että hyvä maailmassa. Vaikka elämän olosuhteet tarjoavat uhkia, voi siinä samanaikaisesti olla aitoa iloa. Mutta mitä enemmän turruttamista esiintyy vaikeiden tunteiden kohtaamisessa, sitä enemmän se syö myös ilokykyä.

”Täytyy muistaa, että hyveitä voi tietoisesti harjoitella ja harjoittaa: Rohkeutta, luottamusta, myötätuntoa, toivoa. Ihminen voi kasvaa toivossa. Toivo liittyy lajin säilymiseen ja elämän jatkumiseen. Toivo saa kokemaan elämän mielekkääksi.”

Pihkala tietää omasta ja toisten kokemuksesta, että on mahdollista löytää tie, jossa epätoivo ja toivo yhdistyvät.

”Toivon merkkejä on monia. On olemassa aitoa tahtoa etsiä ratkaisuja, ja lukemattomat ihmiset tekevät päivittäin merkittävää työtä ympäristön hyväksi. Mutta yhteiskunnallista johtajuutta tarvitaan paljon lisää.”

”Nuoret ovat muutosvoima, ja heidän huolensa otetaan vihdoinkin todesta. Kasvava osa nuorista etsii onnea kestävämmistä arvoista, kuin materian määrästä. Ei ole mahdotonta, että kansainväliset suuret kansanliikkeet kestävyyden puolesta ovat juuri syntymässä.”

Ympäristötietoisuuden ja siihen liittyvien tunteiden kanssa eläminen on matkalla olemista.

Pihkala muistuttaa myös isoista edistysaskeleista kuten otsonikadon ehkäiseminen 80-luvulla sekä monien eläin- ja kasvilajien pelastaminen sukupuuton partaalta. Luonnon terveysvaikutuksia ymmärretään ja arvostetaan koko ajan enemmän.

”Ympäristötietoisuuden ja siihen liittyvien tunteiden kanssa eläminen on matkalla olemista. Voi olla helpottavaa hyväksyä se, että mielellä on omat vuodenajat: joskus jaksaa olla valoisampi ja joskus masentaa enemmän. Tarvitaan myötätuntoa itseä kohtaan.”

Panu Pihkala

• ympäristötutkija ja kirjailija
• teologian tohtori
• toiminut monissa tehtävissä evankelisluterilaisen kirkon piirissä
• vuodesta 2010 tutkijana Helsingin yliopistossa
• Ympäristönkasvatuksen ruusu 2019, ympäristökasvastusjärjestö Fee Suomi
• Mieli maassa? Ympäristötunteet, Kirjapaja 2019
• Vuoden sivistyspalkinto 2018, Kansanvalistusseura
• Luontokeskus Haltian pyhiinvaelluspolun virikeaineiston kirjoittaja, Espoon seurakunnat, Suomen luontokeskus Haltia, Metsähallitus 2018
• Ensimmäisen suomenkielinen teos ympäristöahdistuksen ilmiöstä Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo, Kirjapaja 2017

Artikkeli LUPA SURRA, OIKEUS TOIVOA – ympäristöahdistuksen tunnekartasto julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.