Kotikylästään Malweysta paenneet isä Eisa Khamis ja äiti Aziza Ahmed kaipaavat lapselleen parempaa elämää. Turvaa ja mahdollisuuksia rakentaa tulevaisuutta.

– Ongelmat Sudanissa ovat valtavia. Jouduimme pakenemaan kotoamme, kun hallituksen joukot ottivat meiltä kaiken. He hyökkäsivät kyläämme, varastivat eläimet ja maat, tuhosivat elinkeinot, raiskasivat tytöt ja naiset. Ei ollut enää mitään keinoa elättää perhettä. He pakottivat meidät lähtemään, kertoo Ahmed.

Vuosia Gredassa ja muilla pakolaisleireillä asuneen Eisa Khamisin mukaan elämä leirillä on ”hidasta kuolemaa”.

– Pakolaiset ovat leirillä koska heidän on pakko. Jos päättää lähteä, joutuu todennäköisesti pian hyökkäyksen kohteeksi. Naisia raiskataan ja erityisesti nuoria miehiä tapetaan.

Khamis oli kuitenkin yksi heistä, joiden onnistui lähteä. Levottoman Libyan kautta hän päätyi Egyptiin, jossa perhe pääsi viimein, vuosien jälkeen, myös uudelleen yhteen.

– Ei tietenkään ole helppoa lähteä omasta maastaan, kun samalla joutuu jättämään perheensä, vanhempansa ja sisaruksensa. Se on valtava riski. Mutta lähdön hetkellä ajattelin, että ehkäpä löydän jostakin apua ja turvallisen paikan meille kaikille, Khamis toteaa.

Khamisin ja Ahmedin toinen tytär, Afrah, syntyi pakolaisleirillä Egyptissä vuonna 2013. Egyptissä perhe sai myös YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n kautta mahdollisuuden muuttaa kiintiöpakolaisina Euroopan pohjoisimmalle laidalle.

– Kiintiöpakolaisten määränpäästä päättävät UNHCR ja valtiot, jotka tutustuvat pakolaisten taustoihin ja käsittelevät hakemukset. Kolmen vuoden odotuksen jälkeen meille siis vain tuli tieto, että meidät on hyväksytty Suomeen. Ainoa asia, jonka maasta tiesimme, oli kännykkäfirma Nokia, Khamis hymyilee.

Huhtikuussa 2015 kevät etenee Suomessa rivakasti. Leskenlehdet kukkivat ja Päijänne on jo sula, kun raskaana oleva Ahmed, Khamis ja tytöt saapuvat Onnibussilla Jyväskylään. Säynätsalossa perhettä odottaa pieni, siisti kaksio.

– Varsinkin alussa oli aika vaikeaa, vanhemmuuden ja uuden kulttuurin paineet kovat. Opittavaa ja opiskeltavaa oli niin paljon, sitä riitti iltaan asti. Samaan aikaan meillä oli kotona pienet lapset, joiden kanssa oli tietysti myös paljon tekemistä, Eisa Khamis kertoo.

Kolmessa ja puolessa vuodessa Suomi on kuitenkin alkanut tuntua kotoisammalta – tavallaan. Lapset kasvavat ja koko perhe on päässyt paremmin sisään uuteen kulttuuriin. Ennen kaikkea olo on turvallinen. Khamisin ja Ahmedin nuorimmat tyttäret Anfal ja Isra ovat syntyneet Suomessa.

– Lapsille tämä on koti. Mutta sekä minun että Azizan vanhemmat ja sisarukset ovat edelleen pakolaisleireillä. Kaikki uutiset, mitä kuulemme kotimaastamme, saavat meidät onnettomiksi. Kun soitan sukulaisilleni, he itkevät ja pyytävät apua, mutta minä olen täällä enkä voi auttaa. Se satuttaa, Khamis kertoo.

– Me vanhemmat muistamme omaa kotimaatamme, koska läheisemme ovat siellä kaukana. Se tekee kotiutumisen vaikeaksi. Jollakin tavalla olemme puoliksi siellä ja puoliksi täällä.

Toivoa ja iloa elämään Suomessa tuovat lapset. Kysymykseen, mitä vanhemmat haluavat antaa tyttärille omasta kulttuuristaan, Aziza Ahmed vastaa välittömästi.

– Äidinkielen.

Eisa Khamis nyökkää. Hänestä on tärkeää, että lapset kasvavat avoimesti suomalaisessa kulttuurissa, mutta tuntevat myös juurensa.

– Haluamme että he tietävät myös sen, miksi olemme täällä. Vaikka Sudanissa olisi rauha, Suomessa mahdollisuudet toteuttaa omaa tulevaisuutta ovat aivan erilaiset. Haluamme, että he tietävät olevansa etuoikeutettuja.

Paluuta Sudaniin he eivät juurikaan enää ajattele.

– Siellä ei ole rauhaa, eikä toivoa. Olemme löytäneet täältä hyviä asioita, ja nyt keskitymme Suomessa olemiseen. Annamme lapsille tilaisuuden kasvaa ja opiskella. Tulevaisuudesta en tiedä, Ahmed toteaa.

Huhtasuolle asettuneilla Khamisilla ja Ahmedilla on itsellään yksi toive ylitse muiden: työ. Tällä hetkellä 38-vuotias Ahmed opiskelee päivisin suomea, ja 43-vuotias Khamis on kotona 1,5-vuotiaan, synnytyksessä vammautuneen Isran kanssa.

– Tämä on minulle haastavaa, maanviljelijänä Sudanissa toiminut Khamis kertoo.

– Kulttuurissamme ei ole tavallista, että mies on kotona lasten kanssa. Yleensä naiset huolehtivat lapsista ja mies perheen taloudesta. Ikäiseni miehet ovat normaalisti töissä, mutta täällä siihen ei ole juurikaan mahdollisuuksia. Tunnen itseni välillä eläkeläiseksi, sanoo Khamis.

– Mutta yritän kehittää itseäni ja oppia uusia taitoja. Välillä ajattelen, että aiheutamme liikaakin paineita suomalaiselle yhteiskunnalle kaikkine tarpeinemme – olemme jo nyt valtavan kiitollisia monesta asiasta. Ymmärrämme, että työttömyys koskettaa myös suomalaisia. Mutta on todellakin meidän toiveemme, että voisimme tehdä töitä. Se auttaisi meitä myös auttamaan niitä läheisiämme, jotka jäivät kotiin.

On joulukuun alku vuonna 2018. 10-vuotias Elaf hymyilee isänsä, äitinsä ja pikkusiskojensa keskellä vihreällä sohvalla kauppakeskus Sepän Kipinässä. Elaf on arabiankielinen nimi, joka merkitsee turvaa sekä lupausta.

Ulkona sataa hiljalleen lunta, kauppakeskuksessa soivat joululaulut. Huomenna on ihan tavallinen koulupäivä.

Tiesitkö?

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan konfliktien ja vainon vuoksi pakenemaan joutuneita ihmisiä on 65,6 miljoonaa. 


Yli puolet maailman pakolaisista, 55 prosenttia, on kotoisin kolmesta kriisimaasta: Syyriasta, Afganistanista ja Etelä-Sudanista.


Köyhät maat kantavat pakolaisista suurimman vastuun, ja kahdeksan kymmenestä maailman pakolaisesta elää kehitysmaassa. 


Maailman pakolaisista Euroopassa on noin 3,5 prosenttia. Suurin osa, noin 40 miljoonaa, asuu kotimaansa rajojen sisäpuolella.


Yli puolet maailman pakolaisista on lapsia. Miehiä ja naisia on pakolaisina lähes saman verran.

Artikkeli Ei sijaa kotimaassa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pakolaisesta parturiksi

Rwamwanjan pakolaisasutusalueella asuu noin 63 000 pakolaista, joista suurin osa on naapurimaa Kongosta. Väkiluvultaan noin Vaasan kokoisen alueen suurimpia ongelmia on ollut nuorisotyöttömyys.
KUA aloitti työnsä Rwamwanjassa kolme vuotta sitten selvittämällä mihin ammatteihin nuoret kannattaisi kouluttaa, jotta heillä olisi hyvät mahdollisuudet työllistyä.
Ensimmäiset kurssit alkoivat toukokuussa 2015 ja niillä koulutettiin rakennusmiehiä, moottoreiden korjaajia, räätäleitä, kokkeja, seppiä ja partureita.
Puolen vuoden mittaiseen koulutukseen valitaan kahdesti vuodessa 250 oppilasta. Tulijoita olisi enemmänkin, ja opiskelijat valitaan hakemusten ja haastattelujen perusteella. Opiskelemaan otetaan sekä pakolaisia että ugandalaisia nuoria.
”Me emme välitä aiemmista opinnoista, sillä monelta ne ovat saattaneet jäädä kesken sodan vuoksi. Meille tärkeintä on motivaatio. Monet nuorista todella tarvitsevat koulutusta ja työtä, jolla elättää esimerkiksi nuoremmat sisarukset vanhempien kuoltua”, kertoo KUA:n projektikoordinaattori Caphas Mugabi.
Työllistyminen on koulutuksen tärkein tavoite. Opintoihin kuuluu niin työharjoittelu kuin työn hakemisen ja yrittäjyystaitojen opettelua.
Tulokset ovat olleet erinomaisia. Kaikkiaan 95 prosenttia tähän mennessä valmistuneista 450:sta nuoresta on joko työllistynyt tai perustanut oman yrityksen.
”Koemme, että työmme täällä todella muuttaa nuorten elämän”, Mugabi sanoo.

Opinto-ohjaaja auttaa työllistymään

Vaikeista olosuhteista tulevat nuoret tarvitsevat erityisen paljon tukea. Heitä auttaa KUA:n opinto-ohjaaja Olivia Nazzawi. Hän vierailee oppilaiden ja valmistuneiden luona säännöllisesti. Valmistumisen jälkeen Nazziwan tehtävä on auttaa heitä työllistymään tai perustamaan oma yritys.
Esimerkiksi maanviljelyslinjalta valmistuneet saavat koululta maapalstan ja viljelytarvikkeet. He voivat myydä satonsa torilla tai kaupassa ja tienata toimeentulonsa. Parhaiten työllistyvät rakennusmiehet, sillä nopeasti kasvavalla alueella rakennetaan paljon.

Catering-linjalta valmistuneille voidaan tarjota alkajaisiksi työpaikkaa KUA:n perustamasta pienestä ravintolasta ja lisäksi moni on työllistynyt alueen muihin ravintoloihin. Ravintolan lisäksi KUA on perustanut korjaamon, jossa nuoret voivat suorittaa työharjoittelunsa ja tienata rahaa.
Palkitsevinta työssä ovat Nazziwan mukaan onnistumisen kokemukset. Moni oppilas saattaa tulla koko viikon kouluun samoissa vaatteissa, mutta hiljalleen he alkavat pestä vaatteitaan päivittäin, tervehtiä kohteliaammin ja kertovat syövänsä monipuolisempaa ruokaa.
”He haluavat pärjätä elämässä ja päästä pois pakolaisasutusalueelta. Tunnen onnistuneeni työssäni, kun näen, että nuoret alkavat arvostaa itseään”, Nazzawi sanoo.
Monelle nuorelle koulu onkin tuonut kaivattua itsetuntoa ja kunnioitusta. Kongosta neljä vuotta sitten paenneelle Jonalieselle se merkitsi mahdollisuutta tienata rahaa ja alkaa suunnitella tulevaisuutta.
”Haaveilen isosta yrityksestä, jossa voisin kouluttaa pakolaisnuoria ja antaa heille töitä. Haluan antaa nuorille mahdollisuuden itsenäiseen elämään”, Jonaliese sanoo.

Artikkeli Ammattikoulutuksella parempaan elämään Ugandassa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.