Sen laulun ajan mummi näytti surulliselta. Mutta me lastenlapset tiesimme, että se oli hänelle yksi joulun tärkeimmistä hetkistä.

Vielä lapsena en ymmärtänyt, että kyseisessä Sulho Rannan Viljo Kojon runoon säveltämässä kappaleessa kertoja muistelee lapsuuden joulua ja käyntiä kirkossa, jossa hän kuunteli äitinsä laulua. Kertoja kuvailee laulussa tunnelmaa, jota ”milloinkaan ei viedä, ei ryöstetä sielustain”. Jouluna elpyvät muistot antavat hänelle voimaa vaikeuksiin.

Joululauluilla on tällainenkin merkitys ja tarkoitus. Sävelmiä on tutkittu Suomessa muun muassa virsien ja hengellisten laulujen tutkimushankkeessa, ja sen mukaan yhteiset laulamisen kokemukset säilyttävät muistoja elämän tärkeistä hetkistä. Tähän perustuu myös Kauneimmat joululaulut -tilaisuuksien suosio.

Joululaulut lohduttavat ja tuovat voimaa. On sanomaltaan osuvaa, että kymmenissä Suomen kaupungeissa tälläkin hetkellä kuuluva Jouluradio on juuri seurakuntien pyörittämä kanava. Mukana on myös Jyväskylän seurakunta.

Hetki, jonka isoäitini koki kampauspöydän ääressä, toistuu minulla joka vuosi marraskuussa: olen autossa ja juuttunut liikennevaloihin, kun Jouluradiossa soi Suvi Teräsniskan Tulkoon joulu. Niihin liikennevaloihin ei kiire ulotu.

Mikä on sinun hetkesi?

Artikkeli Pääkirjoitus: Mikä on sinun hetkesi? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pyhäinpäivä on yksi kirkkovuoden tärkeimmistä pyhistä, mutta ei varsinaisesti pidä melua itsestään. Sen sijaan halloween pitää. Taidokkaasti brändätyt ja markkinoidut kurpitsat, kauhunaamiot ja halloween-juhlat ovat kovin helppo tapa ainakin alitajuisesti tiedostaa kuoleman läsnäolo. Värit, valot ja naamiot kutsuvat yöhön iloisina, meluisina, herkullisina. Juhlissa kuolema on zombi, kynttilä on led – ja ilta yltäkylläisyyden ja ystävyyden.

Ajankohta on ehkä sama, mutta kuinka voikaan kuoleman tematiikkaa katsoa kahdesta niin erilaisesta näkökulmasta? Moni kysyy, miksi tuollainen meluisa amerikkalainen juhla on päästetty häiritsemään sitä hiljentymistä, jonka aika pian on. Kauppojen aukiolo vapautettiin muutama vuosi sitten, eikä enää edes pyhä ole hillitsemässä shoppailua, vaan on suorastaan valjastettu siihen. Mihin pyhäinpäivää tarvitaan, jos meillä ei ole tarvetta pysähtyä, tai edes aikaa muistaa kuolleita rakkaitamme?

Kyse on kuitenkin vapaudesta. Onneksi meillä on vapaus viettää tätäkin juhlaa valitsemillamme tavoilla, jotka eivät sulje pois toisiaan. Me kirkossa ja seurakunnassa haluamme pitää esillä tätä kaunista, kristillistä tapaa muistella kuolleita ja samalla muistuttaa jälleennäkemisen toivosta. Jyväskylän seurakunta muistaa kuolleita seurakuntalaisia jumalanpalveluksissa lukemalla heidän nimensä ja sytyttämällä heidän muistokseen kynttilöitä.

Pyhäinpäivää vietetään viikon kuluttua. Se on hyvä aika pysähtyä hetkeksi. Sytyttää kynttilä. Kynttilämeri hautaus­maalla ja sen tuoma haikeuden tunne on minun pyhäinpäiväni kaunein hetki.

Silti pukeudun mielelläni myös hirviökissaksi ja seuraan, kuinka lapset ja aikuiset juhlivat elämää.

Artikkeli Pääkirjoitus: Hirviökissatkin sytyttävät kynttilän julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mediahuomio oli laajaa. Oikeus oli toteutunut, mutta edessä oli asian käsittely, joka ei ehkä joidenkin kohdalta lopu koskaan.

Seurasin myös läheltä asian kanssa kipuilevaa työyhteisöä, joka oli saanut perusluottamusta horjuttavia uutisia.

Surullista tapahtuneessa, monen muun asian ohella, oli myös se epäilyksen varjo, joka lankesi niiden diakonien päälle, joilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Se on varjopuoli asiassa, jossa jokainen toimija omalta osaltaan pyrki kohti oikeuden toteutumista niin kuin pitääkin: Seurakunta neuvoi uhria tekemään asiassa rikosilmoituksen, oikeuslaitos käsitteli asian tasapuolisesti, media uutisoi asian, josta ihmisten on oikeus tietää.

Asia on raskas erityisesti kaikille asianosaisille, mutta se liittyy myös laajempaan luottamukseen. Luottamukseen seurakuntaan ja kirkkoon. Joku voi kysyä, millainen seurakunta tämä oikein on? Miten tämä on mahdollista? Voinko luottaa teihin?

Oikeusprosessi ja asian käsittely julkisuudessa ovat monelle vaikeita ja tuskallisiakin asioita, mutta juuri ne mahdollistavat myös sen, että näitä kysymyksiä saa nyt kysyä. Huhupuheille ei ole enää tarvetta.

Ja kun kysymyksiin vastataan, luottamus vahvistuu.

Artikkeli Pääkirjoitus: Varjoja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kyseinen piirretty ei mainittavasti ole ennen saanut vangittua huomiotani, mutta näinä aikoina olen ilmeisesti myös onnistunut tylsistymään välillä niin, että tämäkin virike tuntui tavallista suuremmalta.

Jos joskus, niin nyt on hyvä aika tärkeäksi havaitulle kyllästymiselle. Aivotutkijat ovat huomauttaneet jo vuosien ajan, että kasvatamme nyt ikävystymisherkkää sukupolvea, ehkä sellaiseksi on muuttumassa koko yhteiskunta. Emme koe enää tyhjiä hetkiä, kun aina sellaisen alkaessa kaivamme älypuhelimen esiin. Nykylapset eivät juuri koskaan ehdi ikävystyä, ja heille tarjotut liiat ärsykkeet vievät kyvyn keskittyä. Myös luovuus tarvitsisi polttoaineekseen tylsyyttä.

Kasvatustieteilijä Juha T. Hakalan mukaan tylsyyteen oppiminen lähtee lapsuudesta. Tämä poikkeustilanne onkin mahdollisuus näyttää lapsillemme vilahdus heidän vanhempiensa lapsuuteen, jonnekin sinne 1970- tai 1980-luvulle, jolloin uunissa pannukakkuun pullistuva kupla oli ohjelmanumero. Ihan koko ajan ei juostu menoissa ja meiningeissä, vaan aika usein ihan oltiin vain. Sitten syötiin sitä pannukakkua. Ja illalla tuli Napakymppi.

Tylsistyminen ja rauha kulkevat käsi kädessä. Tämä aika on hyvä muistutus siitä, että aina ei tarvitse hötkyillä.

Koska maltoin ensimmäistä kertaa katsoa loppuun, mitä Borgelorpille tarinassa tapahtuu, kerron sen nyt: Borgelorp pääsi tietysti syömään kukan. Se muuttui violetiksi ja kasvoi jättiläismäiseksi. Sitä hoitanut peikko kertoi omistajalle hädissään, kuinka oli päässyt käymään. Omistaja otti asian rauhallisesti. Se painoi Borgelorpia sormella nenänpäästä. Otus kutistui ja muuttui takaisin oranssiksi.

Niin minä istuin sohvalla ihan hötkyilemättä ja näin, että ainakin sadussa iso mörkö voi hetkessä kutistua – ja maailma palata takaisin ennalleen.

Kirjoittaja on Henki & elämä -lehden päätoimittaja

Artikkeli Ja Borgelorp söi kukan, lapsi pannukakun julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kiireisenä aamuna ollaan jo myöhässä töistä ja päiväkodista: Lapsi muotoilee märästä talouspaperista tollon ja heittää sen keittiön kattoon. Maito kaatuu tietokoneen näppäimistölle. Aviopuoliso liukastuu villasukkaan.

Tämä äiti pyrkii olemaan oman elämänsä ensihoitaja: mielikuvaharjoituksen avulla hän pysyy hankalissa tilanteissa rauhallisena ja on jämäkkä aikuinen. Sellainen, joka onnettomuuspaikalla sanoo matalalla äänellä, että ”katsotaanpas”, vaikka käsi on irti.

Monessa perheessä vaikeat tilanteet ovat paljon hankalampia ja pitkäkestoisempia kuin pari kattoon kovettunutta paperitolloa. Mitä väsyneempi tai kuormittuneempi isä tai äiti on, sitä vaikeampaa hänen on toimia ensihoitohenkilökunnan tavoin, olla turvallinen aikuinen.

Suomessa on lähes 200 000 yksinhuoltajaa, joiden jaksamisesta kannetaan huolta julkisessa keskustelussa yllättävän vähän. Yli 100 000 lasta taas tarvitsee arkeensa tehostettua tai erityistä tukea vamman, sairauden tai toimintavajavuuden vuoksi.

Erityislasten perheissä usein näkymätön vamma eristää perheitä koteihinsa, kun he tasapainoilevat lapsen hallitsemattoman käytöksen, oman jaksamisensa ja ulkomaailman suhtautumisen kanssa.

Arjen haasteet voivat olla perheissä monenlaisia. Jyväskylän seurakunta on mukana kevään Yhteisvastuukeräyksessä, jonka teemana on vanhemmuuden tukeminen sekä ja lasten ja nuorten tarve turvalliseen aikuiseen niin Suomessa kuin kehitysmaissa. Teema näkyy seurakuntamme tapahtumissa ja Henki & elämä -lehden artikkeleissa kevään aikana.

Uudenlaisena avauksena Taulumäen kirkossa alkaa helmikuun alussa yhteiskunnallinen keskustelusarja, joka vahvistaa seurakunnan roolia paitsi kuuntelijana myös yhteiskunnallisena toimijana. Ensimmäisessä keskustelussa aiheena on lapsen ja vanhempien suhde.

Ensihoitajan roolia voi kokeilla monenlaisissa kuormittavissa tilanteissa, lasten kanssa tai ilman. Ja aina kun siinä onnistuu, on aika pätevä olo!

Kirjoittaja on Henki&elämä -lehden päätoimittaja

Artikkeli Oman elämänsä ensihoitaja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Seurakuntakin on parhaimmillaan koti, yhteisö, johon on hyvä tulla. ”Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on.”

Kouvolan asuntomessuille tulee seurakuntien piste, jossa ovat esillä parisuhde ja sen hoitaminen. Aihetta lähestytään messupisteellä konkreettisesti, Parisuhteen palikoiden avulla. Palikat on työkalu, joka auttaa hahmottamaan parisuhteen osa-alueita. Palikoita voi pyöritellä käsissään ja pohtia omia perhesuhteitaan: niiden hyvinvointia ja tasapainoa. Ja miettiä, mikä muodostaa parisuhteen perustuksen, mikä kurkihirren. Mikä on katto, mikä suoja, mistä muodostuu kodin ilmapiiri. Palikoita on myös seurustelusuhteen, vanhemmuuden ja isovanhemmuuden pohtimiseen.

Asuntomessujen messupisteellä päivystävien seurakunnan vapaaehtoisten kanssa voi keskustella parisuhdeasioista, ja he ohjaavat tarvittaessa eteenpäin seurakunnan työntekijän luo tai perheneuvontaan. Kirkko ja seurakuntien työntekijät haluavat olla ihmisten rinnalla elämän kysymyksissä, koskipa asia sitten ihmissuhteita tai elämän muita osa-alueita.

Unelmien koti siintää monen mielessä, ja sellaisesta minäkin haaveilen. Olisi paljon tilaa, ja terassi joka ilmansuuntaan. Toiveita riittää! Viime aikoina olen iloinnut kahden ystäväni puolesta, jotka molemmat ovat löytäneet uuden, mieluisan kodin. Se on suuri asia. Meistä pidetään huolta.

Suojaa, Herra, kotini,
anna sille armosi,
anna olla enkelein
vartijana kodillein.
(Konstantin Raitio)

Artikkeli Tiedän paikan armahan julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.