Todistaminen muistina ja kertomuksena

Läpi Raamatun kulkee juonne muistamisesta ja muistin välittämisestä. Vanhassa testamentissa muistamisen keskeinen tapahtuma oli vapautus orjuudesta. ” Muista, että itse olit orjana Egyptissä, kun Herra, sinun Jumalasi, kohotti voimakkaan käsivartensa ja johdatti sinut sieltä pois.”

Uudessa testamentissa muistaminen liittyy samalla tavalla Jumalan ja Jeesuksen tekoihin, mutta myös empatiaan. ”Muistakaa vangittuja kuin olisitte itsekin vankilassa. Muistakaa kidutettuja kuin olisitte itse heidän nahoissaan.” (Hepr. 13:2) Paavali kehottaa muistamaan hänen työtään evankeliumin eteenpäin viemisessä ja toisaalta kaikkia sisaria ja veljiä eri seurakunnissa.

Muistaminen on kertomista, tarinointia ja julistamista. Evankeliumin sanallista esillä pitämistä ja sen voiman välittämistä tekojen kautta. Ennen kaikkea tulee kuitenkin muistaa ylösnousemuksen todellisuutta. Siitä käsin avautuvat monet näkökulmat kristittynä elämiseen eli opetuslapseuteen.

Todistaminen seurakunnan elämäntapana

Ylösnousemuksen muistaminen synnyttää toivon, joka ylittää pelon, kyynisyyden ja väkivallan. Meidät on kastettu Jeesuksen kärsimykseen ja kuolemaan, mutta myös ylösnousemukseen. Tämä muuttaa meitä ja elämäämme. Uskossa voimme suuntautua sitä kohti, mitä Jumalan valtakunta parhaimmillaan on jo tässä elämässä: anteeksiantoa, rohkeutta, toivoa ja toisen hyväksi toimimista.

Ylösnoussut ilmestyi ennen kaikkea yhteisölle. Hän osoitti sanojaan myös yksittäisille seuraajilleen, mutta silloinkin osana yhteisöä. Siten meidän todistuksemmekaan ei ole vain yksittäisiä puheenvuoroja, vaan kyse on yhteisöstä, jossa Kristuksen elämä, kärsimys ja ylösnousemus näkyvät yhteydessä, armossa ja palvelussa.

Seurakunta ei elä itseään vaan maailmaa varten. Kristuksen kärsimys meidän puolestamme vie meidät muistamaan ja samaistumaan kaikkien kärsimykseen. Se vie meidän myös toimimaan kaikkien kärsivien puolesta. Siten diakonia on alusta asti ollut oleellinen osa seurakunnan olemusta. Diakonia ei ole vain ammattilaisten ominaisuus, vaan koko seurakunnan. Siitä käsin jokainen voi muistaa, ettei kukaan ole tarpeeton. Tästä Paavali opettaa hienosti 1. kirjeessään korinttilaisille: ”Kristus on kuin ihmisruumis: kokonaisuus, joka muodostuu monesta eri jäsenestä. Meidät kaikki on kastettu samassa Hengessä yhdeksi ruumiiksi, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita. Kaikki me olemme juoneet samaa Henkeä.”

Vahvin tämän yhteyden, muistamisen ja todistamisen tapahtuma on ehtoollisen vietto. Siinä Kristus antaa itsensä meille ja meitä varten. Ateria lahjoittaa anteeksiannon ja yhdistää meidät paitsi Kristukseen, myös kaikkiin pyhiin kaikkina aikoina. Ehtoollinen muistuttaa Jumalan teosta Jeesuksen ristinkuoleman ja hänen ylösnousemuksensa kautta.

Todistaminen haavoittuvuudesta käsin

Risti on luterilaisille erityisen tärkeä juuri ristinteologian takia. Usko ei ohita kärsimystä, vaan käy sen läpi ja saa siihen uuden suunnan. Epätoivo ei ole toivosta luopumista, vaan toivoa, joka näkee mielekkyyden ja tarkoituksen siinäkin, missä ilman uskoa on vaikea jaksaa.

Risti ei tuota ylösnousemusta eikä kärsimys jalosta. Ylösnousemus on ihme. Se ei pakene kärsimystä haavekuviin tai turhaan lohdutukseen. Ylösnousemuksen voima on suurimmillaan heikkoudessa. Se todistaa Jumalan voimasta ja hänen antamistaan mahdollisuuksista.

Siksi nykyisin on alettu puhua evankeliumista, joka nousee marginaaleista. Liian usein evankeliumimme on voitokkaiden evankeliumia: ”olin suuressa ahdingossa, mutta selvisin ja siksi todistan”. Tämän sijaan rististä ja haavoittuvuudesta nouseva evankeliumi todistaa toisin: ”suuressa ahdingossa käännyn Jumalan puoleen – vaikka olen kaiken kauheuden keskellä, tiedän etten ole yksin. Kärsivä Kristus on minun kanssani.”

Tähän sisältyy myös sen muistaminen, että lunastus ja vapautus ei koske vain ihmistä. Myös luomakunta odottaa tätä Jumalan lasten vapauteen pääsemistä. ”Meillä on toivo pelastuksesta. Mutta toivo, jonka voi jo nähdä toteutuneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoisi tulevaksi sitä, mikä on jo näkyvissä! Sen sijaan toivomme sitä, mitä emme näe. Odotamme sitä malttamattomina mutta kärsivällisinä.” (Room. 8:24–25)

Todistaminen rakkauden ja palvelun tekoina

Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa. Hän kietoo valtakunnan ja todistamisen yhteen kutsumalla opetuslapsia elämään nöyrästi ja palvellen, rakastamaan vihollisia, kantamaan toisten taakkoja, etsimään oikeudenmukaisuutta ja sovintoa. Nämä eivät ole pelastuksen ehtoja vaan Jumalan valtakunnan voimaa, joka tulee näkyväksi elämässä. Näistä voi puhua ja näitä toteuttaa, sillä olemme saaneet anteeksi ja Jeesus on meidän kanssamme. ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” (Joh. 20:21)

Kristitty todistaa ylösnousemuksesta elämällä toivon varassa, odottamalla uutta maailmaa ja toimimalla sen merkkien puolesta jo nyt.

Artikkeli Kun koko elämä todistaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirkkojen maailmanneuvostossa (KMN) aikaa lasketaan monesti kokoussykleissä. KMN:n perussykkeen muodostavat seitsemän-kahdeksan vuoden välein järjestettävät yleiskokoukset. Amsterdam 1948, Evanston 1954, New Delhi 1961, Uppsala 1968, Nairobi 1975, Vancouver 1983, Canberra 1991, Harare 1998, Porto Alegre 2006 ja viimeisimpänä Busan 2013.

Yleiskokoukset tuovat KMN:n jäsenkirkkojen edustajat yhteen ja lähettävät heidät takaisin omiin kirkkoihinsa. Jokainen yleiskokous kokoontuu tietyn teeman äärellä ja yleiskokouksen aika, paikka, ympäristö ja kokoukseen osallistuvat delegaatit suuntaavat KMN:n toimintaa uuteen suuntaan. Busanin yleiskokouksesta lähdettiin eteenpäin rauhan ja oikeudenmukaisuuden teemalla. KMN:n toimintaa yleiskokousten välillä johtavan keskuskomitean raportti onkin otsikoitu: Pilgrims on the Path of Peace – The Journey of the WCC from Busan to Karslruhe (Pyhiinvaeltajia rauhan polulla: KMN:n matka Busanista Karlsruheen).

Kirkkojen maailmanneuvoston järjestäytyminen oli itsessään seurausta vuosikymmenten mittaisesta kirkollisten järjestöjen ja kirkkojen yhteistoiminnasta. Globaalien kristittyjen yhteen tulemisien sarja alkoi Edinburghin Maailman lähetyskonferenssissa 1910. Erityisesti protestanttisten kirkkojen piirissä kansainvälinen yhteistyö toteutui ennen kaikkea lähetysjärjestöjen työn kautta. Siitä näkökulmasta on luontevaa, että ensimmäinen maailmanlaaja kokoontuminen oli juuri lähetysjärjestöjen kansainvälinen kokous. Tämän kokouksen jälkimainingeissa perustettiin Kansainvälinen Lähetysneuvosto, International Missionary Council, joka edelsi KMN:n Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komissiota ja jonka satavuotisjuhlavuotta vietettiin koronapandemian varjossa etäyhteyksillä viime syksynä.

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komissio: kirkolla on vastuu missiosta

Kansainvälisen lähetysneuvoston ja myöhemmin Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission järjestämistä Maailman lähetyskonferensseista muodostuu yleiskokouksia täydentävä rytmi. Edinburgh 1910, Jerusalem 1928, Tambaram 1938, Whitby 1947, Willingen 1952, Achimota (Ghana) 1958, Mexico City 1963, Bankok 1972, Melbourne 1980, San Antonio 1989, Salvador da Bahia 1996, Ateena 2005 ja Arusha 2018. Myös jokaisella Maailman lähetyskonferenssilla on ollut omanlaisensa painotus tai teologinen ote. Monesti esiin nostetaan esimerkiksi Willingenin kokous 1952 ja sen missio Dei – Jumalan lähetys -painotus.

Iso muutos oli myös Kansainvälisen lähetysneuvoston yhdistyminen Kirkkojen maailmanneuvostoon 1961. Voi ajatella, että tällöin lähetys siirtyi lähetysjärjestöille ulkoistetuista toiminnasta takaisin kirkkojen toiminnaksi.

Kootusti voi sanoa, että kirkkojen ekumeenisen mission näkökulmasta Busanin 2013 ja tulevan Karlsruhen yleiskokousten väliin asettuu kolme lähetysteologian kannalta merkittävää asiakirjaa.

Ensimmäinen näistä on KMN:n lähetysteologinen asiakirja Yhdessä kohti elämää (Together towards Life, 2013). Se on järjestyksessä toinen KMN:n missiologinen asiakirja ja seuraa 1982 julkaistua tekstiä Mission and Evangelism. An Ecumenical Affirmation. Yhdessä kohti elämää  -asiakirjan valmistelu tapahtui ennen Busanin yleiskokousta, mutta sen teologinen vaikuttavuus näkyy Busanin jälkeisessä ajassa.

Toiseksi merkittäväksi asiakirjaksi, tai oikeastaan asiakirjakokonaisuudeksi, nostan viimeisimmän, Tansanian Arushassa 2018 pidetyn Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin asiakirjat (CWME eli Comission on World Mission and Evangelism), jotka julkaistiin otsikolla Moving in the Spirit, ”Liikkeellä Hengessä”.

Viimeisenä asiakirjakokonaisuutena Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission työryhmien raporteista koostettu kirja otsikolla Call to Discipleship. Mission in the Pilgrimage of Justice and Peace – ”Kutsu opetuslapseuteen; lähetys osana rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaellusta.”

Tarkastelen tässä esityksessä näiden edeltä mainittujen asiakirjojen teologisia painotuksia. Tänään painotukseni on erityisesti kahdessa jälkimmäisessä, Arushan maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin loppuraportissa sekä koko Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission raportissa.

Arushan Maailman lähetys- ja evankelioimiskonferenssi

Arushan 2018 Maailman lähetys- ja evankelioimiskonferenssi asettui tietoisesti vuonna 1910 alkaneiden lähetyskonferenssien sarjaan. Konferenssin välittömänä taustana oli KMN:n Busanin yleiskokouksessa julkaistu lähetysasiakirja Yhdessä kohti elämää (Together towards Life, 2013).

Nostan aluksi lyhyesti esiin joitakin Yhdessä kohti elämää -asiakirjan keskeisiä teologisia painopisteitä:

• Yhdessä kohti elämää -asiakirjassa ”missio” tarkoittaa yhtä aikaa sekä lähtemistä, lähettämistä että tehtävää. Ensisijainen painopiste on Kolminaisuuden sisäisessä lähettämisessä ja Kolmiyhteisen Jumalan työssä tai tehtävässä maailmassa. Asiakirja korostaa erityisesti Pyhän Hengen työtä.
• Missio Dein tai Jumalan työn, tehtävän tai lähetyksen tavoitteena maailmassa on elämän täyteys kaikille. Missio Dei on elämää antavaa ja yhteiseen työhön kutsuvaa.
• Asiakirja kuvaa lähetystyön ideologista muutosta käsitteellä ”marginaalien missio”. Siinä missä lähetystyö on historiallisesti suuntautunut rikkailta – niiltä, joilla on köyhille, joilla ei ole, Jumalan missioon osallistutaan kaikkialta ja se suuntautuu kaikkialle. Luterilaisesta näkökulmasta samaa ajatusta voi tarkastella ristin teologian näkökulmasta: Lutherin mukaan Jumala – inhimillisestä näkökulmasta tarkasteltuna – kätkeytyy vastakohtaansa. Ihminen haluaa kuten Mooses nähdä kunniakkaan Jumalan. Sen sijaan meille näytetään jotain muuta; heikkoutta, epäonnistumista, kärsimystä. Anja Ghiselli totesi vuosia sitten ristin teologiasta mainiolla tavalla: ”se, että Jumala ylipäätänsä syntyi ihmiseksi, on tavattoman suuri paradoksi. Ensin Jumala ilmestyy pienenä lapsena seimeen, lopussa hänet naulitaan ristille, eikä se väliaikakaan ollut mitään kovin kuninkaallista eikä mahtavaa”. (K&K 3.12.2013) Marginaalien missio on teologisesti tarkasteltuna ristinteologista missiota.
• Jumalan työ ei tähtää vain ihmisen vaan koko luomakunnan pelastukseen. Lähetys ja ykseys on ymmärrettävän sen kosmisessa mittakaavassa.
• Yhdessä kohti elämää -asiakirja itsessään yhtäältä tunnustaa eri taustoista tulevien kristittyjen erilaiset käsitykset lähetyksestä ja toisaalta pyrkii tuomaan niitä yhteen yhteiseen konvergenssiasiakirjaan samalla tavalla kuin Kaste, ehtoollinen ja virka -asiakirja ja Kirkko, yhteistä näkyä kohti -asiakirjat toivat yhteen opillisia näkemyksiä.
• Asiakirja painottaa evankeliumin, hyvän sanoman esiin tuomisen tärkeyttä kunnioittavasti ja nöyrästi.

Miten näitä painopisteitä tulkittiin Arushan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssissa?

Konferenssi oli ensimmäinen Afrikan mantereella pidetty lähetyskonferenssi kuuteenkymmeneen vuoteen. 1958 lähetyskonferenssilla on merkittävä rooli ekumeenisen lähetysliikkeen historiassa, sillä tuossa Ghana Achimotassa pidetyssä kokouksessa Maailma Lähetysneuvosto teki päätöksen liittymisestä osaksi Kirkkojen maailmanneuvostoa. Liittymisen keskeisenä tarkoituksena oli vahvistaa yhteyttä ekumeenisen, kirkkojen yhteyttä edistävät ja missiologisen, kirkon lähetystehtävää edistävän työ välillä. Liittyminen oli merkittävä paitsi käytännöllisesti myös periaatteellisesti; Kirkkojen maailmanneuvoston osana missio ymmärretään nimenomaan kirkon missioksi. Teologisesti muotoiltuna, missiota tarkastellaan ekklesiologisesta, eli kirkko-opillisesta näkökulmasta.

Vuodesta 1958 vuoteen 2018 kristillisessä maailmassa on tapahtunut myös tunnettu maantieteellisen painopisteen muutos globaalista pohjoisesta globaaliin etelään. Voikin sanoa, että vuoden 1958 järjestetty Maailman lähetyskonferenssi toteutui hyvin erilaisessa Afrikassa ja hyvin erilaisessa globaalissa kristinuskossa kuin Arushan kokous 2018.

Tämä globaalin pohjoisen ja globaalin etelän välisen maantieteellisen painopisteen muutos – kääntyminen päälaelleen, jos niin voi sanoa, on hyvä rinnastus Arushan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin keskeiselle viestille kirkon mission muutoksellisuudesta tai transformatiivisuudesta.

Imperiumeja kaatamaan

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission puheenjohtaja Mor Coorilos Geevarghese käsitteli tätä näkökulmaa konferenssin avajaispuheenvuorossa. Sen teemana oli kirkon mission transformatiivisuus, jota lähestyttiin puhumalla imperiumien kaatumisesta ja kaatamisesta. Imperiumilla Mor Coorilos viittaa erilaisiin imperialistisiin järjestelmiin, jossa Jumalan valta on korvattu ihmisen tai rahan vallalla; diktaattoreihin, joiden valta yhdistää neoliberalistista talousvaltaa ja fasistista poliittista järjestelmää.
Mor Coorilos siteeraa intialaista kirjailijaa Arundhati Royta, joka kirjoittaa: ”meidän ei tule vain vastustaa imperiumia vaan piirittää se. Riistää siltä happi. Häpäistä se. Pilkata sitä — yritysvallankumous romahtaa, jos kieltäydymme ostamasta sitä, mitä heillä on myytävänä – heidän ideoitaan, heidän tulkintaansa historiasta, heidän sotiaan, heidän aseitaan, heidän ajatustaan siitä, mikä on välttämätöntä.” ja Mor Cooriloksen sanoin: ”heidän versiotaan kirkon missiosta ja evankelioinnista.”

Ajattelen, että tänään me luemme Mor Cooriloksen puheenvuoroa toisin kuin vielä vasta kuukausi sitten. Imperialistinen vallankäyttö, jossa pyritään kontrolloimaan maata, ihmisiä, tulkintaa historiasta väellä ja voimalla on meillä aivan naapurissa. Monet ovat viime aikoina nostaneet esiin kirkkojen roolin näissä tapahtumissa. On viitattu siihen, miten ekumeeninen liike syntyi toisen maailmansodan jälkimainingeissa ja miten syvällä rauhan ja yhteyden teemat ovat ekumeniassa.

En kuitenkaan voi välttyä kysymästä, miksi näiden imperiumien olemassaolo ja voima havahduttaa meitä vasta kun avointa sotaa käydään aivan naapurissa. Eikö tämä viesti, joka nyt resonoi todellisuutemme kanssa ole se, jota kristityt Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta ovat yrittäneet nostaa tietoisuuteemme jo kymmenien vuosien ajan.

Mor Cooriloksen puhe on täynnä esimerkkejä siitä, miten vallan keskiöistä kaukana olevat seuraavat Jeesusta, joka kaatoi temppelin kaupankäyntipöydät ja nousevat vastustamaan epäoikeudenmukaisia talousjärjestelmiä. Ja nykypäivän kristityistä marttyyreistä, jotka varhaisen kirkon kristittyjen tapaan kieltäytyvät tunnustamasta nykypäivän imperiumeja. Meidän tulee saarnata, Mor Coorilos sanoo, imperiumien kaatumista niin kuin ne olisivat jo kaatuneet.

Imperiumien kaataminen on todellinen haaste myös ekumeeniselle liikkeelle ja lähetysliikkeelle. Mor Coorilos muistuttaa, että sanan oikumenee alkuperäinen merkitys on imperialistinen. ”oikumene” tarkoitti Rooman imperiumia ja ”oikumeneen” laajentaminen Rooman hallintavalla laajentamista. Missä määrin ekumeeniset toimijat, myös lähetyksen toimijat, ovat itse vapaita nykypäivän imperialistisista arvoista? Lähetysliikkeeltä Mor Coorilos kysyy, missä määrin lähetyskumppanuudet ohjautuvat talouden logiikasta käsin. Kuinka kauaksi olemme tulleet imperialistisesta ja kolonialistisesta lähetyksestä, jossa evankeliumi, taloudellinen valta ja kulttuurinen sivistys nähtiin ennen kaikkea Eurooppalaisten omaisuutena.

Transformatiivinen (muuttuva ja muuttava) opetuslapseus

Arushan lähetyskokouksen ajatus ”transformatiivisesta opetuslapseudesta” liikkuu näissä imperialistisen ajattelutavan kaatamisen maastoissa, joissa marginaalit nousevat, keskiön ja marginaalien valta-asetelma romahtaa.

Monista puheenvuoroista käy ilmi sekä toiminnan että olemisen tapojen uudelleen määrittely. Missionaarisessa toiminnassaan kirkkojen tulee aktiivisesti vastustaa pahan valtaa, olemisessaan siirtyä konsumeristisesta hyödykeajattelusta relationaaliseen yhteisölliseen olemiseen (communio).

Transformatiivinen opetuslapseus on hyvän tekemistä ja yhdessä olemista. Jooseop Keum, joka toimi Arushan kokouksen aikaan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission johtajana kirjoitti kokousraportissa: ”Maailma on rikki. Siksi ekumeenisen liikkeen tulee rohkeasti todistaa kolmiyhteisen Jumalan ykseydestä ja elää sitä todeksi, jotta ihmiskunta voi olla yhtä. Maailma janoaa kristittyä opetuslapseutta, joka sovittaa rikkonaisen ja hämmentyneen maailman. Jotta tämä voisi tapahtua, kirkon ykseys ja kirkon missio eivät voi olla vaihtoehtoisia agendoita. Kristittyjen opetuslasten rooli on kriittinen, jotta kirkko olisi maailman valo. Ihmiset näkevät Jumalan valtakunnan meidän kauttamme. Tästä syystä meidän tulee löytää uudelleen opetuslapseutemme yksinkertaisuus, inklusiivisuus, ilo, itsensä antaminen, empatia ja profeetallinen mielikuvitus.”

Olen nostanut nyt Arushan puheenvuoroista esiin erityisesti kaksi teemaa; transformatiivisen opetuslapseuden ja lähetyksen ja ekumenian yhteyden. Ekumenian ja evankelioivan lähetyksen suhde on pitkään ollut ristiriitainen. Yhtäältä tiedämme, että modernin ekumeenisen liikkeen historian alku nojaa merkittävältä osaltaan protestanttisten lähetysjärjestöjen yhteistyöpyrkimyksiin. Yhteinen todistus on tunnustettu kristittyjen yhteiseksi asiaksi ja myös monet ekumeeniset oppikeskustelut on käyty juuri tästä yhteisen todistuksen näkökulmasta.

Toisaalta ekumeenisissa keskusteluissa on tälle vuosituhannelle asti jouduttu keskustelemaan yhteisistä ekumeenisista evankelioinnin säännöistä. Esimerkiksi protestanttisten kirkkojen ja Katolisen kirkon lähetys ortodoksienemmistöisillä alueilla on nostanut ekumeeniseen keskusteluun kysymyksen niin sanotusta proselytismistä. Proselytismillä viitataan laajasti toisten kristillisten kirkkojen jäseniin kohdistuvaan evankeliointityöhön – tällaista toimintaa Kirkkojen maailmanliiton asiakirjoissa on kutsuttu ”vääräksi todistukseksi” jo useiden vuosikymmenien ajan. Tästä näkökulmasta ei ole yllättävää, että ekumeenisen ja evankelioivan lähetyksen yhteyden vahvistaminen on nostettu KMN:n Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komissiossa yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi.

Jeesuksen työtovereita

Lopetan tämän Arushan lähetyskokouksen tarkastelun viimeiseen huomioon, joka liittyy Arushan kokouksen suhteeseen Kirkkojen maailmanneuvoston yleisteemaan Rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaelluksesta. Vaikka Yhdessä kohti elämää -asiakirja mainitaan yhtenä Rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaellus -teeman tausta-aineistona, sen yhtymäkohdat Arushan kokoukseen on luettava rivien välistä – olkoonkin niin, että rivien välit ovat melko suuret ja kohtuullisen helposti nähtävissä.

Yksikään konferenssin esitelmistä ei suoraan käsittele kysymystä rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta konferenssin yleisviesti selvä: Pyhän Hengen voimassa eläminen on uskovien pyhiinvaellusta, jonka tunnuspiirteenä on oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan vievästä muutos (Moving in the Spirit, xvii). Tästä seuraa uudistunut tai muutoksen läpikäynyt ajatus opetuslapseudesta. Jooseop Keum kuvaa konferenssin raportissa, miten opetuslapseus perinteisesti ymmärretään ystävällismieliseksi suhteeksi Jeesukseen.

Arushan kokouksen käsityksessä opetuslapseudesta painopiste on siirtynyt Jeesuksen kaveruudesta Jeesuksen työtoveruuteen: Jeesuksen tunteminen on Jeesuksen seuraamista ja Jeesuksen työn jatkamista. Näin ymmärrettynä opetuslapseuden käsitykseen tulee merkittävä soteriologinen eli pelastusopillinen painotus. Jumalan lähetykseen osallistumalla tulemme osalliseksi Jumalasta, koska Jumalan toiminta on itseään antavaa toimintaa. Tässä asiakirja viittaa ajatukseen theosiksesta tai jumalallistumisesta, joka on varhaisen kirkon aikana tunnettu, nykyään usein ortodoksiseen teologiaan liitetty tapa puhua pelastuksesta. Theosiksessa on kysymys transformaatiosta. Transformatiivisen opetuslapseuden idea auttaa meitä purkamaan myös kokonaisvaltaisen lähetyksen eheyttä uhkaavan vastakkainasettelun pelastuksen ja oikeudenmukaisuuden välillä.

Sen lisäksi että opetuslapseuden käsitys on tässä asiakirjassa uudistunut, Arushan kokous painottaa opetuslapseutta jatkuvasti uudistumassa olevana olemisen tapana. Opetuslapseus ohjautuu Jumalan valtakunnan arvioista käsin. Arushan kokouksen keskeisenä antina oli sen tarkastelu, mitä on ihmisen osa Jumalan lähetyksessä. Konferenssin vastaus on: olla muutosta tuova opetuslapsi, pysyä rohkeana, kun pahan valta kasvaa, opetella näkemään Jumalan työ siinä, mikä näyttäytyy väheksyttävältä ja marginaaliselta, puolustaa oikeudenmukaisuutta ja rauhaa.

Arushasta Karlsruheen

Arushan maailmalähetyksen ja evankelioinnin konferenssin asiakirjoja luettuaan ei ylläty, että opetuslapseuden käsite nousee keskeiseksi koko Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission raportissa Karlsruhen yleiskokoukselle.

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission työskentely tapahtuu kolmessa työryhmässä. Näitä ovat Lähetyksen teologian (Theology for Mission), Transformatiivisen opetuslapseuden (Transforming Discipleship) ja Marginaalien mission (Mission from the Margins) työryhmät. Lisäksi vuodesta 2014 Ekumeenisen vammaisvaikuttajien verkoston (Ecumenical Disability Advocates Network, EDAN) toiminta on integroitu osaksi komission työskentelyä, mistä syystä myös EDANin raportti julkaistaan tässä.

Runollista teologiaa – paluuta varhaiseen teologian tekemisen muotoon

Lähetyksen teologian työryhmä raportti tarkastelee yleiskokouksen teemaa lähetyksen teologian näkökulmasta. Avainkäsitteenä tässäkin raportissa on opetuslapseus. Ensimmäinen raportin silmiin pistävä asia on tekstimuoto. Perinteisen raportoivan tekstin sijaan raportti on suurimmaksi osaksi dialogista ja runomuotoista. Jokainen säe alkaa väitelauseella, joka saa runomuotoisen vastauksen. Tästä saimme tänään esimerkin jo Elina Hellqvistin avauspuheenvuorossa.

Tekstin teologiset teemat nousevat selvästi edellä mainitusta Arushan kokouksesta: Se puhuu liikkeellä olemisesta Pyhän Hengen voimassa. Liikkeellä olemisen teeman kautta teksti liittyy ajatukseen rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaelluksesta. Opetuslapseuden ajatuksen kautta teksti puolestaan erittelee tarkemmin ihmisen roolia Jumalan työtoverina. Sekä tekstin sisältö, että esitystapa painottavat liikettä ja dynaamisuutta.

Raportin esitystapa nostaa esiin kiinnostavia kysymyksiä siitä, miten teologiaa tehdään. Teologia on sanan mukaisesti sanoja tai puhetta (logos) Jumalasta. Lähetyksen teologian työryhmän raportti tuntuu edustavan toisenlaista tyylisuuntaa. Joitakin vuosikymmeniä sitten amerikkalaisessa teologisessa diskurssissa nostettiin voimakkaasti esiin varhaisen kirkon ”teologian” tyylillinen rikkaus. Se sisältää runoutta, liturgisia tekstejä, vertauksia, rukousta, tarinoita, lauluja jne. Moderni länsimainen teologia puolestaan pidättäytyy teologiassa, joka on lähtökohtaisesti propositionaalista – siis perustuu väitelauseisiin – systemaattista, jopa dogmaattista. Tämän tyyppisen ”teologian” rinnalle tarjottiin ajatusta ”theo-poesiksesta”, Jumalan tarkastelusta runouden tai laajemmin erilaisten kielellisten ja kulttuuristen muotojen kautta.

Näen sekä Lähetyksen teologian työryhmän raportin sisällössä että muodossa kaikuja tällaisesta ”theo-poesiksesta”, jossa luova Jumala toimii aktiivisesti maailmassa ja jossa inhimillisen kielen ja kulttuurin ilmausten kautta esitetään erilaisia tarkasteluita tästä Jumalan uutta luovasta toiminnasta.

Muutosta luova opetuslapseus

Transformatiivisen opetuslapseuden työryhmän raportti on muodoltaan perinteinen. Sisältönsä puolesta se ponnistaa Arushan lähetyskokouksen teemoista kehittäen niitä edelleen. Keskiössä on edelleen muutoksen aikaansaaminen. ”Opetuslapseus”, raportti toteaa, ”on avain muutokseen Jumalan ruumiissa, eli Maassa ja Kristuksen ruumiissa, eli kirkossa.” (s. 50)

Raportti tarkastelee muutosta luovan opetuslapseuden eri ulottuvuuksia.

Näistä ensimmäisenä raportti nostaa esiin irrottautumisen kolonialismin vainoamasta kirkosta. Kolonialismin vainoamalla kirkolla teksti viittaa yhtäältä siirtomaavallan ja kristillisten kirkkojen yhteiseen historiaan, toisaalta tämän historian jälkeensä jättämiin kolonialistisiin rakenteisiin. Teksti viittaa erityisesti sellaiseen länsimaiseen kolonialistiseen lähetykseen, jossa läntisten imperiumien laajentumista käytettiin välineenä Kristuksen julistamiseen ja jossa kristinuskon pelastus ymmärrettiin kääntymisenä valkoihoisten eurooppalaisten sivistykseen. Toisaalta esiin nostetaan evankeliumin voima, joka ylittää evankeliumin julistajan inhimilliset rajoitukset.

Transformaatio tai muutos tulee näissäkin papereissa esiin aikaisemman ”marginaalien mission” ajatuksen kautta. Kielellinen muotoilu on hieman, mutta merkittävällä tavalla erilainen. Nyt puhutaan ”syrjäytetyistä yhteisöistä”, joiden keskuudessa Jeesus on läsnä ”itsessään”, ei siis vain globaalista pohjoisesta tuleen lähetyksen seurauksena. Syrjäytettyihin yhteisöihin kuuluvat myös alkuperäiskansat, jotka entistä enemmän ankkuroituvat omaan hengellisyyteensä ja perinteiseen viisauteen ja tietämisen tapaan. Tai maahanmuuttajaseurakunnat, joka kukoistavat rasismin ja ksenofobian keskellä tai yhteiskuntaluokan, vamman, seksuaalisuuden tai sukupuoli-identiteetin takia syrjäytetyt, jotka kaikesta huolimatta löytävät rakastavan yhteisön.

Asenteen tasolla tämä muutos edellyttää katumusta (metanoia) ja uudenlaista suhdetta toisiin ihmisiin ja kaikkeen olevaan. Raportti on kielessään ja käsitteissää suora: ”jätämme taaksemme koloniaalisen ja sovinistisen kirkon”; ”etenemme kohti kulttuurisesti moninaista, avointa, vieraanvaraista ja haavoittuvaa” kirkkoa.

Yhdeksi kristillisen yhteisön tunnusmerkiksi nostetaan juuri haavoittuvuus ja sen kanssa eläminen. Kristillisen yhteisön tunnuspiirteinä on omastaan jakaminen, rakkaus ja yhteiskunnallisesti osattomien osallisuus.

Marginaalien mission uudelleen hahmottamista

Nämä opetuslapseuden teemat risteävät merkittävällä tavalla Marginaalien missio -työryhmän teemojen kanssa. Marginaalien missio työryhmä nostaa esiin työryhmän otsikossa olevan käsitteen keskeisyyden, mutta myös siihen liittyvät haasteet. Raportissa onkin kysymys marginaalien mission eräänlaisesta uudelleenmuotoilusta, joka pystyisi paremmin rikkomaan ”keskuksen” ja ”marginaalien” välisen vastakkainasettelun. Tämä tapahtuu viiden näkökulman kautta:

Ensiksi: sekä ”keskus” että ”marginaalit” ovat moniulotteisia ja risteäviä. Raportti toisin sanoen tulkitsee marginaalien missiota intersektionaalisesti. Marginalisoituminen on kontekstuaalista ja yksilö voi eri piirteidensä tai ominaisuuksiensa perusteella kuulua erilaisiin ”keskuksiin” tai ”marginaaleihin”. ”Marginaalit” ovat myös kiisteltyjä alueita, sillä ihmisten kokemukset syrjäytymisestä ja syrjäyttämisestä vaihtelevat. Raportti puhuu myös systeemisestä marginalisoitumisesta, eli järjestelmällisistä, rakenteisiin pesiytyneistä eriarvoistamisen mekanismeista.

Toista näkökulmaa voisi kutsua toimijuuden korostamiseksi. Se painottaa ”marginaalissa” olevien toimijuutta ja kykyä itse arvioida omaa ympäristöään ja puhua omasta tilanteestaan. Erityisesti raportti kysyy, kenellä on oikeus ”tehdä teologiaa”? Toimijuuden ja subjektiivisuuden painotuksella vastustetaan köyhyyden romantisointia tai holhoavaa suhtautumista. Toimijuus on mahdollisuutta muuttaa ympäristöään.

Kolmas näkökulma kutsuu erilaisia diakonian ja kehityksen toimijoita vuoropuheluun intersektionaalisen syrjäyttämisen ja syrjäytettyjen toimijuuden ajatusten kanssa. Miten tukea yhteistyössä kumppanien toimijuutta ja välttää riippuvuussuhteiden syntymistä.

Lopuksi raportti haastaa muutosta luovaan lähestymistapaan lähetyskumppanuudessa. Raportti muistuttaa, että marginaalien missiossa ei ole kysymys syrjäytettyjen mobilisoinnista lähetystyöhän. Kysymys on enemmänkin juuri uudenlaisesta arvostuksesta, jossa syrjäytettyjen annetaan nousta ”keskiöön”. Meidän, joilla on toimijuuden etuoikeus, tulee odottaa vuoroamme. Odottaa, että meidät kutsutaan kumppaneiksi Jumalan lähetykseen.

Kaikkien kirkko kaikkia varten

Neljäs raportti on Ekumeenisen vammaisvaikuttamisen verkoston raportti. Raportin voisi nähdä yhtäältä ”marginaalien mission” kontekstualisointina. Nähdäkseni raportin merkitys on kuitenkin tätä laajempi. Se käsittelee vammaisuutta ja vammattomuutta laajemmin kysymystä inhimillisen todellisuuden ”finiittisyydestä” tai rajallisuudesta sekä ihmisyyden monimuotoisuudesta.

Siinä missä missiologian piirissä puhutaan lähetyksestä, joka on ”kaikkialta kaikkialle”, tämä raportti on otsikoitu ”Tulla kaikkien kirkoksi kaikkia varten” (Called to be a Church of all and for all). Teksti painottaa ihmis- ja kirkkokäsitystä, jossa mitään perusteita syrjintään ja ulos sulkemiseen ei enää ole ja missä kaikkien, siis ihan kaikkien lahjat tekevät kirkosta Kristuksen ruumiin.

KMN:n missionaarinen ekumenia Karlsruhe 2022 jälkeen

Mitä näistä raporteista voidaan päätellä tulevaa KMN:n yleiskokousta ja sen jälkeistä aikaa silmällä pitäen.

Toisin kuin edellisessä yleiskokouksessa, Karslruhen yleiskokouksessa ei ole erillistä lähetys-teemaista täysistuntoa. Pidän tätä hyvänä ja johdonmukaisena kehityskulkuna. Jos ajattelemme, että lähetys on kirkon ominaisuus, jos siis puhumme missionaarisesta kirkosta, on näiden raporttien nostamat teemat tultava esiin aina kun puhutaan kirkosta maailmassa.

Jos tarkastelee yleiskokouksen suunniteltuja temaattisia täysistuntoja, ne heijastelevat hyvin raporttikirjan teemoja. Ensimmäisenä teemana on ”Jumalan Jeesuksessa Kristuksessa inkarnoituneen rakkauden merkitys – sovitus ja ykseys”. Tätä seuraa erityisesti Eurooppaa käsittelevä teema: Eurooppa – kolonialismin ja sodan tuolle puolen kohti solidaarisuutta, vieraanvaraisuutta ja rauhaa. Kolmantena teemana on Elämän täyteyden tunnustaminen ja neljäntenä Ihmisarvon ja yhteisen ihmisyyden tunnustaminen. Viidennen ja viimeisen teeman otsikkona on lyhyesti: ykseys.

Käsillä olleet raportit ovat kieleltään rohkeita. Ne painottavat jokaisen ihmisen ihmisarvoa, Jumalan rakkauden rajattomuutta ja kristittyjen velvollisuutta osallistua Jumalan muutosta luovaan työhön. Näkisin, että näiden painotusten valossa keskustelu yhdenvertaisuudesta, ihmisoikeuksista ja syrjimättömyydestä tulisi olla aikaisempaa helpompaa.

Aiemmin ilmestyneet kirjoitukset:

• Kristuksen rakkaus, lähetys ja opetuslapseus: Kohti Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokousta (Elina Hellqvist)
• Lähetettynä muuttumaan (Timo-Matti Haapiainen)
• Marginaaleista nousevan mission uudelleentarkastelua (Kati Kemppainen)
• Uusi kommentaari ekumeenisesta missiologiasta (Minna Hietamäki)
• Olemisen lahja (Katri Suhonen)
• Muuntajiksi maailmaan: Jeesuksen seuraajat toisinajattelijoina (Vesa Häkkinen)
• Ekumeeninen liike sodan ja epäjärjestyksen maailmassa – katsaus Kirkkojen maailmanneuvoston alkuvaiheisiin 11. yleiskokouksen edell (Katharina Kunter)

Artikkeli Arushasta Karlsruheen: Teologiset painopisteet Kutsu opetuslapseuteen -raportissa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Toisinajattelua ja parannuksen tekemistä

Arushan konferenssin aikainen Kirkkojen maailmanneuvoston pääsihteeri Olav Fykse Tveit totesi myöhemmin itse konferenssista, että se antoi mahdollisuuden tulla osalliseksi erilaisista hengellisyyden ulottuvuuksista. ”Sanoisin jopa, että me kaikki jaamme erilaisia ulottuvuuksia siitä, mitä on olla kirkko – mitä tarkoittaa Jeesuksen seuraaminen erilaisissa konteksteissa ympäri maailmaa.” Tähän jakamiseen ja uudelleen tarkasteluun liittyy raportin kaksi näkökulmaa. Toinen viittaa toisinajatteluun (dissidence), toinen parannuksen tekemiseen (metanoia).

Jeesuksen seuraamista halutaan siis tarkastella uusista näkökulmista. Eikä vain tarkastella vaan tavoitteena on koko käsitteen ja sen käytännön merkitysten uudelleen löytämisestä. Epäoikeudenmukaisuus, syrjäyttäminen ja haavoittuvassa asemassa olevien haasteet ovat raastavia, mutta Arushan kutsussa vakuutetaan: ”Pyhä Henki jatkaa työtään ajassamme ja kutsuu meitä pikaisesti vastaamaan henkilökohtaisella ja yhteisöllisellä kääntymyksellä sekä muutosta luovalla Jeesuksen seuraamisella.” Tämä kaikki toimii pontimena sille, miten muutos on mahdollinen ja mitä se käytännössä voisi tarkoittaa.

Työryhmä antaa muutaman esimerkin siitä, minkälaisista asioista meidän on otettava opiksi ymmärtääksemme, mitä nykyaika saattaa vaatia kirkolta ja siltä muutokselta, joka kohdistuu Jeesuksen seuraamiseen:

• Kristinuskolla oli keskeinen rooli kolonisaatiossa, ja sen pitkät varjot vaikuttavat nykypäiväänkin. Tämä näkyy joskus jopa uusien kirkkojen tavassa elää ja julistaa. Jeesuksen seuraamisen muutoksessa tärkein tehtävä on itsekritiikki ja jatkuva korjaava toiminta
• Jeesuksen seuraaminen vaatii erilaisten taitojen (talenttien) tarkastelua ja tunnustamista. Nämä tulee yhdistää Jeesuksen seuraajien elämään ja työhön.
• Muuttuneita Jeesuksen seuraajia kutsutaan uuteen suhteeseen Jumalan, toinen toisensa ja maan kanssa. Tämä vaatii syvällistä tarkastelua ja toimintaa, sillä koko luomakunta huokailee rikkoutuneista ja sopimattomista suhteista. Pyhä Henki voi korjata nämä rikkoutuneet suhteet.
• Arushan kutsu antaa raamatullisen kehotuksen Jeesuksen seuraajille olla näkyvä ja haavoittuva Kristuksen ruumis. Tällä tavoin ihmisiä voidaan opettaa ymmärtämään omaa murtuneisuuttaan ja sitä, että myös heidät kutsutaan Kristuksen tuomaan elämän täyteyteen.
• Jeesuksen seuraajien hengellisyydessä (”toisinajattelija-seuraamisessa”), tarvitaan juurtumista Jeesuksen Henkeen, ei tämän maailmanajan henkiin.

Imperiumeja vastustamaan

Meitä haastetaan huomaamaan, että Jumalan Henki toimii yllättävissä paikoissa, paikoissa, joita perinteisesti ei pidetä minään. Marginalisoidut, alkuperäiskansat ja maahanmuuttajien kirkkoyhteisöt kukoistavat evankeliumin toivossa ja ilossa rasismin ja muukalaisvihan edessä. Kansat, joiden kasti, kyky, seksuaalisuus tai sukupuoli tekee heistä uskonnollisen väkivallan kohteet, kokoontuvat yhteisöihin, jotka osoittavat olevansa Jumalan rakastamia ja vastaavat Hänen rakkauteensa. Niinpä meidän tulisi huomata, että uskontunnustuksemme vie meidät parannukseen, uuteen suuntautumiseen ja uuteen suuntaan. Kyse on siitä, miten tämä kaikki näkyy käytännössä. Ei riitä, että kertoo olevansa ”ei-rasisti”. Meidän tulee olla ”antirasisteja”. Ei riitä, että harmittelemme luonnolle aiheuttamaamme pahaa. Meidän on alettava elää niin, että tuomme eheyttä ja helpotusta luonnolle.

Jumalan rakastaminen toisissa ja luomakunnan rakastaminen Jumalan rakastettuna kääntää meidän maailmamme, kirkkomme ja Jeesuksen seuraamisemme ylösalaisin. Siksi voimme toimia toisinajattelijoina niissä ympäristöissä, joissa elämämme. Raportti – kuten koko Arushan kutsu – ottaa vahvasti kantaa ”imperiumeihin”. Imperiumilla viitataan imperialistisiin järjestelmiin, joissa Jumalan valta on korvattu ihmisen tai rahan vallalla; diktaattoreihin, joiden valta yhdistää neoliberalistista talousvaltaa ja fasistista poliittista järjestelmää. Nämä kaikki voivat olla ja ovat usein olleet varsin houkuttelevia ja vaikuttavia niin, että kristityt ja kirkot ovat mukailleet niitä. Siksi meitä kutsutaan toisinajatteluun myös kirkon sisällä:

”Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa niiden järjestelmien ja varmuuksien jättämistä taakse, jotka tähän mennessä ovat olleet meille annettuja. On astuttava ulos poliittisista ja uskonnollisista järjestelmistä ja kiistettävä niiden hallitsevat väitteet. Jeesuksen kutsu vastustaa kaikkien uskonnollisten ja poliittisten valtojen aikaisempia kutsuja. Jeesuksen seuraaminen on toisinajattelua. Kuten Jeesus uudistaa seuraajansa, niin meidän tulee uudistaa perinteittemme elävät kivet.”

Rakkauden tähden rakastamaan

Raportti ei todellakaan päästä helpolla. Se on täynnä mahtipontisia, mutta myös varsin suoria ajatuksia siitä, miten kristittyjen tulisi toimia nykyajassa. Lopuksi se nostaa esiin Karlsruhen yleiskokouksen teeman: Kristuksen rakkaus johtaa maailman sovintoon ja ykseyteen. Rakkauden merkityksestä ja vaikutuksesta kertoo jo Kolmiyhteisen Jumalan olemus. Isä ja Poika ja Pyhä Henki rakastavat toinen toistaan. Tätä rakkautta Jumala myös jakaa meidän kanssamme. Raportin mukaan myös Kristus haastaa meitä elämäntapaan, jota leimaa rakkaus (Joh. 13:34–35). Toisten pelkäämisen ja vihan ideologioiden täyttämässä maailmassa yleiskokouksen teema kutsuu radikaaleihin toimiin: villitsemään maailmaa, kuten Jeesuksen varhaiset seuraajat tekivät (Apt. 7:4–9).

Se kehottaa meitä ottamaan sovinnon ja ykseyden tehtävän (Ef. 1:10; 5:18–19) vakavasti.

P.S. Opetuslapsia vai Jeesuksen seuraajia

Olen pyrkinyt tässä kirjoituksessa johdonmukaisesti käyttämään ilmaisua ”Jeesuksen seuraajat” korvaamaan sanaa ”opetuslapsi”. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, ettei englannin sanalle ”discipleship” ole olemassa luontevaa käännöstä. Sanan ”disciple” voisi kääntää sanalla ”opetuslapsi”, mutta sekään ei tee oikeutta itse asialle. Suomenkielisten raamatunkäännösten vaikutuksesta olemme tottuneet puhumaan opetuslapsista. Lapsista ei kuitenkaan ollut kyse apostolien kohdalla eikä usein nykyäänkään. Oppilas sana on oikeampi (vrt. UT2020 käännös, jossa se korvaa opetuslapsi -sanan), mutta siitä taas on vaikea muodostaa vastaavaa ilmaisua kuin opetuslapseus.

Meille keskeisin kohta opetuslapseudesta puhuttaessa on Matt. 28:ssa oleva ns. kaste ja lähetyskäsky. Siinä käsketään tekemään opetuslapsia. Oma ajatteluni on tässä kohtaa ollut varsin yksilökeskeinen. ”Opetuslapseuttamisessa” olisi siis kyse yksittäisten ihmisten johtamisesta kristinuskoon. Tämä ei kuitenkaan vastaa alkuperäistä merkitystä edes suomenkielisessä versiossa. Siinähän todetaan, että meidän tulee tehdä ”kansat opetuslapsiksi” (tai ”kaikista kansoista minun oppilaitani” UT2020 käännöksessä). Ei siis ihme, että Lutherinkin käännöksessä sanottiin: ” opettakaa kaikkia kansakuntia”. Vaikka tällä lukutavalla ei olekaan kovin paljoa ollut kannatusta, on uusin saksankielinen käännös palannut tähän ajatukseen.

Vielä voisi todeta sen, että opetuslapseudesta on varsin vähän erittelevää ja käsitettä avaavia kirjoituksia suomeksi. Lähes kaikissa otetaan itsestäänselvyytenä, että sanalla on vain yksi merkitys – se, jonka kirjoittaja sille antaa. Usein tuo merkitys liittyy ihmisen jumalasuhteeseen tai hengelliseen elämään. Oma lukunsa on niillä kirjoituksilla, joissa opetuslapseudesta tehdään eräänlaista paremman kertaluokan kristillisyyttä: on olemassa kristittyjä ja sitten opetuslapsia, jopa ”todellisia opetuslapsia”.

Jeesuksen seuraaminen sen sijaan on varsin hyvin siedetty ilmaus. Siinä omasta mielestäni tiivistyy oleellinen. Kuten jo David Bosch totesi, Matteuksen evankeliumin käsky opettaa noudattamaan kaikkea, mitä Jeesus oli käskenyt noudattaa, ei koskenut vain hänen puheitaan. Jeesuksen seuraamisessa on kyse koko Jeesuksen elämässään antamasta esimerkistä.

Aiempia kirjoituksia Karlsruheen liittyen

• Olemisen lahja
• Uusi kommentaari ekumeenisesta missiologiasta
• Marginaaleista nousevan mission uudelleentarkastelua
• Lähetettynä muuttumaan
• Kristuksen rakkaus, lähetys ja opetuslapseus: Kohti Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokousta

Artikkeli Muuntajiksi maailmaan: Jeesuksen seuraajat toisinajattelijoina julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Robert E. Coleman on tullut tunnetuksi nimenomaan ns. opetuslapseuttamista koskevilla kirjoillaan Mestarin menetelmä (suom. 1981 Kirjaneliö) ja Opetuslapseus Apostolien teoissa ja NYT (suom. 2003 Karas-Sana). Ensimmäinen on alun perin kirjoitettu jo 60-luvulla, jälkimmäinen 80-luvulla, mutta uusien painosten myötä ne ovat pitäneet pintansa niin, että niitä on yhteensä myyty miljoonia.

Opetuslapseus on ollut laajalti esillä viime vuosina erilaisissa kirkkojen välisissä neuvotteluissa ja tapahtumissa.  Opetuslapseudesta ja opetuslapseksi tekemisestä on myös kirjoitettu paljon. Usein nämä ovat liittyneet kirkon tavoittavaan toimintaan. Näin esimerkiksi David Bosch pääteoksessaan Transforming Mission – Paradigm Shifts in Theology of Mission (1991), jossa opetuslapseus liittyy oleellisesti kirkon missioon (lähetystyöhön). Opetuslapseksi tekeminen (opetuslapseuttaminen) on Boschin mukaan muuta, kuin kirkon jäseneksi liittämistä tai jäsenmäärien kasvattamista. Kyse on ennemminkin siitä, että opetuslapsille on annettu tehtäväksi ”noudattaa kaikkea sitä, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa”, toisin sanoen seurata Jeesusta ja hänen käytännön esimerkkejään. Tämän seurauksena opetuslapset eivät voi olla välinpitämättömiä niille ilmiöille, joita he näkevät ympäröivässä maailmassa ja yhteiskunnassa.

Opetuslapseus oli keskuksessa Kirkkojen maailmanneuvoston vuonna 2018 Arushassa pidetyssä Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssissa. Siellä pääteemana oli Hengessä eläen – kutsu muuttavaan opetuslapseuteen. Konferenssi julkilausumassa (Hengessä eläen: kutsu muuttavaan opetuslapseuteen) todetaan, että opetuslapseus muuttaa opetuslasta itseään, mutta on myös tehtäväksi anto muuttaa maailmaa. ” Opetuslapseus on sekä lahja että kutsumus toimia Jumalan aktiivisina työtovereina maailman muuttamiseksi.” (Hengessä eläen, s. 4) Paavi Franciscus kirjoittaa myös laajasti opetuslapseudesta apostolisessa kehotuskirjeessään Evangelii Gaudium (Evankeliumin ilo) niinikään vuonna 2013. Hän tuo vahvasti esille sen, miten opetuslapseus ja kirkon missio kytkeytyvät toisiinsa. Kirkko on nimenomaan missionaaristen opetuslasten yhteisö, joka on aloitteellinen suhteessa ympäröivään maailmaan. (Evangelii Gaudium 24.) Missiota toteuttaessaan kirkko seisoo ihmisten – kaikkien ihmisten – rinnalla ja pyrkii vaikuttamaan heidän arkielämänsä parhaaksi. Yhteisöllisyyden merkitys näkyy jo Jeesuksen sanoista: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne. (Joh. 13:35)» (Evangelii Gaudium 99.)

Sujuvaa luettavaa

Nämä kirjoitukset mielessäni tartuin nyt esittelyssä olevaan Colemanin kirjan uuteen suomennokseen Elämä opetuslapsena Apostolien teoissa ja tänään (Bergvik kirjat 2020, 122 sivua). Käännöksen ovat tehneet Yrjö Rossi ja Ritva Harjunen Bergvikin Säätiöstä. Bergvikin Säätiön tarkoituksena on perustamisestaan vuonna 1961 saakka ollut herättää ja syventää elävää kristillisyyttä ja toimia kristillisen mielenterveystyön edistämiseksi. Säätiö toimii nykyisin Bergvikin Kartanon tiloissa, järjestäen erilaisia tilaisuuksia ja seminaareja. Suomentajat katsovat, että Elämä opetuslapsena -kirja on vain lisännyt ajankohtaisuuttaan parissa kymmenessä vuodessa – siksi tekijät halusivat tehdä uuden suomennoksen ja ottaa uuden painoksen.

Colemanin kirjan vuosikymmeniä jatkuneen suosion takana on varmasti osittain se, että se on sujuvaa luettavaa. Kirjan jaottelu on selkeä ja kappaleet lyhyitä. Erityisesti ilahduttaa se tietomäärä, joka on upotettu kirjan viitteisiin. Raamatuntutkimisesta innostuneelle se tarjoaa valtavan määrän erilaisia tutkimisen kohteita: alkukielen sanojen selityksiä ja niiden esiintymismääriä (esim. ”Termiä ’kirkko/seurakunta’ käytetään UT:ssa yli sata kertaa ja se tulee sanasta ’ekklesia’ tarkoittaen ’ulos kutsuttuja’.”); tietyn teeman tai tyylin esiintymisiä (esim. tietynmuotoiset saarnakatkelmat Apostolien teoissa) sekä varsin paljon kirjallisuusviitteitä, joiden kautta voi syventyä paremmin sellaisiin asioihin, joita Coleman vain sivuaa.

Amerikkalaisuutta vai evankelikaalisuutta?

Lukija huomaa kyllä varsin pian, että kirjoittajan tausta ei ole luterilainen. Coleman onkin toiminut vahvasti evankelikaalisissa piireissä, mm. vuosia Billy Graham Center Institute of Evangelismin johtajana Wheaton Collegessa. Pappisvihkimyksensä hän sai metodistikirkossa ja metodismin (Wesleyn) vaikutus onkin selvä. Vuonna 2011 kirjoittamassaan kirjassa The Heart of the Gospel: The Theology behind the Master Plan of Evangelism hän avaa Mestarin menetelmä -kirjansa teologiaa. Siinä hän paljastaa myös arminiolaiset vaikutteensa. Arminiolaisuudessa korostetaan sekä sisäistä että ulkoista muutosta. Jotta usko olisi varmasti pelastavaa, tulee sen heijastua näkyvinä tekoina.

Mietinkin lukiessani, nousevatko tietyt, hyvin rationaaliset ja ”menetelmälliset” kuvaukset (arminiolaissävytteisestä) metodismista, evankelikaalisuudesta vai amerikkalaisesta bisneskulttuurista? Tekemällä oikein ja oikeassa järjestyksessä saat aikaan toivotun tuloksen. Tämä heijastuu mielestäni monessa kohtaa Colemanin antamaa hahmotusta opetuslapseuttamisesta: pitää valita oikeat henkilöt, joita lähestytään (”kaikkia et voi voittaa”), on olemassa opetuslapsettamiselle oikeita paikkoja (kuten kodit, ei niinkään kirkot), johtajan ei pidä kertoa heti kaikkea tietämäänsä tai edes prioriteetteja (koska viisas kenraalikaan ei kerro taistelusuunnitelmiaan joukoille, s. 89). Kaiken kaikkiaan kyse on ”moninkertaistamisen periaatteesta” (s. 20). Tämänkaltaisia kohtia lukiessa ajatus siirtyy ns. lähetystyön vaikeille alueille, kuten Japani, josta Colemanin ajattelua seuraten lähetystyöntekijät olisivat lähteneet jo aikaa sitten.

Hienoja oivalluksia

Colemanin kirjassa on useita hienoja oivalluksia, joita on syytä miettiä myös meidän oloissamme. Juutalaisten johtohenkilöiden kristittyihin kohdistuneesta painostuksesta kirjoittaessaan Coleman kuvaa asetelmaa näin: ”Kuinka nämä vihkimättömän puuseppä-opettajan luopio-opetuslapset, joilla ei ollut mitään muodollista teologista koulutusta, uskaltavat yrittää mitätöidä Jumalan valitun kansan ikivanhoja uskomuksia?” (s.24) Kuinka usein kirkon – myös oman kirkkomme – historiassa on käyty rajanvetoa sen suhteen, ketkä saavat päättää asioista kirkossa ja keillä on oikeus tehdä teologiaa. Tämä keskustelu ei ole vierasta nykyhetkellekään. Coleman osaa tiivistää kahlitsevan tradition ja elämää luovan uskalluksen välisen kamppailun oivallisesti.

Tähän liittyy myös ajatus joustavasta seurakuntarakenteesta. Colemanin mukaan yhteisöllisyydestä ja pienistä yhteisöistä kasvanut kirkko omaksui vähitellen roomalaisesta hallintokulttuurista tapoja, jotka ennemminkin mahdollistivat näiden yhteisöjen elämän kuin rajoittivat niitä (”mitään erityisiä muotoja ei kanonisoitu”). Vaikka Coleman jättääkin huomiotta jo Uudessa testamentissa näkyvän virkateologian kehittymisen, on hänen huomionsa tärkeä nykyaikaa ajatelleen. Olisiko meillä tässä jotain opittavaa?

Coleman viittaa tässä yhteydessä myös Ralph D. Winterin ajatukseen ”apostolisista joukoista” (tiimeistä). Winterin mukaan seurakunnan alueelta ulospäin suuntautuvasta toiminnasta (lähetystyötä) ovat kautta historian vastanneet melko itsenäiset tiimit. Seurakunnan tehtävänä on ollut vastuu omasta alueestaan. Työnjako on ollut varsin selkeä ja toimiva. Ideana on, että rakenteen pitäisi tukea toimintaa, ei päinvastoin.

Ajattelemisen aihetta antaa myös jakso ”Eksyksissä olevat kansanjoukot” (alkaen s. 26), jossa Coleman kuvaa vahvasti ns. massojen arvaamattomuutta ja ailahtelevaisuutta. Tulee väistämättä sellainen olo, kuin hän kuvaisi viime vuosikymmenten tapahtumia niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa. Ihminen ja etenkin ihmisjoukot näyttävät toimivan hyvin samankaltaisesti vuosisadasta toiseen. Yllättävän helposti mielipiteet vaihtuvat täysin päinvastaisiksi, etenkin joukoista puhuttaessa. Sanan valta voi siis olla varsin suurta sekä hyvässä että pahassa.

Historian tuntemisesta olisi apua

Jostain syystä Coleman tekee melko isoja anakronistisia virheitä erityisesti Uuden testamentin tulkinnassaan. Hän esimerkiksi kirjoittaa Luukkaasta, että tämä oli ”aina tieteellisesti ajatteleva” ikään kuin Luukkaan kirjoituksilla olisi jotain tekemistä nykyaikaisen tieteellisen lähestymistavan kanssa.

Samoin Coleman sivuuttaa sen, miten vahvasti yhteisöllisessä kulttuurissa ensimmäiset kristityt elivät. Hän painottaa – ja näyttää uskovan, – että Uudessa testamentissa toteutettiin henkilökohtaista todistamisen tapaa, jonka seurauksena oli aina henkilökohtainen kääntyminen. Hän ei huomaa, että samoissa yhteyksissä kuvataan perhekuntien ja talouksien kääntymisistä. Samaa tapahtuu edelleen laajalti vaikkapa Afrikassa. Henkilökohtaisen kääntymisen korostaminen on luonnollisesti osa metodismin perinnettä, mutta ei tee oikeutta kulttuureille, joissa harvoin on kyse pelkästään yksilön ratkaisusta.

Kolmas asia, jossa haastan Colemanin ajattelun, liittyy kristityn mahdollisuuksiin vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Coleman näyttää uskovan, että kun on aidosti tullut uskoon, osaa hoitaa yhteisiä asioita oikein. ”Seurakunta, joka tuo lähetettynä olemisen ymmärryksen jäsentensä jokapäiväiseen elämään, muuttaa maailmaa paremmaksi, sillä yhä useampi lunastettu syntinen elää tulevan maailman arvojen mukaisesti.” (s. 57)

Ensimmäiset kristityt eivät näytä puuttuneet meidän näkökulmastamme ihmisarvoa loukkaaviin käytäntöihin (kuten orjuus, naisten halventaminen, lapsiavioliitot, korruptio tai vammaisten ja köyhien asema). Colemanin mukaan tämä johtuu siitä, että he pyrkivät tarttumaan näiden ilmiöiden varsinaiseen juureen eli syntiin. Käsitykseni mukaan tuohon aikaan useimmat ajattelivat, että kyse on Jumalan antamasta luomisjärjestyksestä. Siksi näihin meidän mielestämme oleellisiin ihmisoikeuskysymyksiin ei ollut syytä kajota. Toki on niin, että myöhemmin – paljon myöhemmin – evankeliumin sanoma alettiin ymmärtää niin, että sillä voi olla merkitystä myös yhteiselämän säännöille. Siten vaikkapa orjuutta ja rotuerottelua alettiin pitää räikeänä vääristymänä sen suhteen, että Jumala on luonut kaikki yhtä arvokkaiksi. Valitettavasti tämä näkökulma ei ole vieläkään selvää kaikille kristillisille yhteisöille.

Henkilökohtainen tehtävä vai kirkon missio?

Colemanille lähetyskäsky onkin henkilökohtainen asia. Juuri tämä henkilökohtaisuuden painotus sekä evankelioimisen että opetuslapseuden toteuttamisen kohdalla, on kirjan suurin puute. Viime vuosikymmenten keskustelut – ei vähiten David Boschin vaikutuksesta – ovat painottaneet yhteisön merkitystä kutsuttuna ja kutsuun vastaajana. Bosch menee jopa niin pitkälle, että toteaa: ”Jokainen opetuslapsi seuraa Mestaria, mutta ei koskaan yksin; jokainen opetuslapsi on jäsen opetuslasten yhteisössä, ruumiissa tai ei ollenkaan ole opetuslapsi.” (Transforming mission, s. 74.)

Kirkko yhteisönä on kutsuttu toteuttamaan Jumalan lähetystä (missio Dei). Opetuslapseuskaan ei voi toteutua muutoin, kuin tämän yhteisön jäsenenä. Ja juuri yhteisö tarjoaa jokaiselle Jeesuksen seuraajalle omien lahjojensa ja kutsumuksensa mukaisen paikan. Meidän ei tarvitse matkia toisiamme tai toteuttaa opetuslapseutta tietyn kaavan mukaan. Jumala on luova, uutta luova. Tässä me saamme olla mukana.

Se, joka ei kompastu Colemanin kirjan puutteisiin, saa Elämä opetuslapsena -kirjasta paljon ajattelemisen aihetta ja innostavaa tutkittavaa.

Artikkeli Opetuslapseus on tärkeä käsite – mutta mitä se tarkoittaakaan? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mitä Isän kehotus, ”Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!” tarkoittaa meille, jotka emme näe Jeesusta silmillämme emmekä kuule hänen ääntään korvillamme? Raamatun tutkija Luke Timothy Johnson, kirjassaan Living Jesus (2000), väittää, että nykypäivän kristityn ratkaisevin kysymys Jeesuksen suhteen on: uskommeko Jeesuksen olevan kuollut (”ylösnoussut” vertauskuvallisesti) vai elossa (totisesti, ruumiillisesti ylösnoussut)? Kantamme tähän muokkaa sitä, miten kuuntelemme, mitä oletamme, Jeesuksen kuuntelulta. Miten niin?

Kun joku on kuollut, voimme saada lisätietoa hänestä, esim. löydettyjen kirjeiden kautta. Voimme oppia lisää hänestä, mutta emme voi kuulla häneltä. Suhde kuolleeseen on yksiulotteinen—muistelemme, tutkimme mennyttä persoonaa, ”kuuntelemme” historian ääntä. Hänen elämäntarinansa on päättynyt. Kuollut pysyy paikallaan, häneltä emme kuule enää.

Mutta kun joku elää, suhtaudumme häneen erilaisin odotuksin. Koska Jeesus on todella ylösnoussut, elävä Herra, Hän jatkuvasti haastaa, yllättää, opettaa, lohduttaa, kutsuu, vahvistaa, johdattaa, rohkaisee meitä, Pyhän Henkensä, Sanansa ja seurakuntansa kautta. Koska hän ei ole pelkkä muisto, vaan läsnä oleva persoona ja voima, opetuslapseuteemme hänen seuraajinaan kuuluu tarkka kuuntelu. Miten kuuntelemme häntä, miten tutustumme häneen ja hänen tahtoonsa yhä syvemmin? Jeesuksen kuuntelu ei ole ongelma, joka vaatii ratkaisua, vaan mysteeri, johon heittäydymme koko olemuksellamme. Opettelemme kuuntelemaan häntä samalla tavalla, kuin kuuntelemme ja tutustumme rakkaaseen ihmiseen.

Tällaisessa tutustumisessa, ”kuuntelussa,” olennaista on luottamus, kunnioitus, tarkkaavaisuus (erityisesti Raamattua lukien), hiljaisuus (”kuunteleva rukous”), kärsivällisyys sekä aikaväli. Nämä vaativat aikaa, sitoutumista, sinnikkyyttä, omista ennakkokäsityksistä ja omasta tahdosta luopumista, nöyryyttä, uskoa. Tunnistaen ja tunnustaen, kuka hän on (”tämä on minun rakas Poikani”), kuuntelemme uskossa, odottaen toivossa, että saamme ”tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa (Fil. 3:10).”    

Kirkkomme Lähetys julkaisee kesän aikana viikoittain kirjoituksen seuraavan sunnuntain jumalanpalvelustekstien pohjalta. Tavoitteena on luodata sitä, mitä nuo tekstit mahdollisesti antavan pohdintaan kirkon missionaarisuudesta. Raamatuntekstit voi lukea kirkkovuosikalenterista: https://www.kirkkovuosikalenteri.fi/kalenteripaiva/sunnuntai-26-7-2020/

Artikkeli ”Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne.”

”Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo.”

(I Kor. 15:14, Room. 15:13)

Kysymyksiä pohdittavaksi

• Mikä merkitys Kristuksen ylösnousemuksella on elämäntapaamme?
• Minkälaista muutosta (transformaatiota) voit kuvitella Kristuksen ylösnousemuksen tuottavan?
• Mitä ”toivon täyttämiä mahdollisuuksia” voit hahmottaa omassa elämänpiirissäsi?

Arushassa kuultua

”Tule ja katso”, on evankelisen ja lähetystyön avainkäsite. Se on kutsu, kutsu elää, elää yhdessä erilaisella, omaperäisellä, vapaalla, uudella, luovalla tavalla tietäen, ettei jaottelu, individualismi ja eristäminen ole tilanteita, jotka johtavat meitä Jumalan luo. Evankeliumi, hyvä uutinen, eletään todeksi yhteisössä, kaikki yhdessä, toistensa kanssa, jakamalla keskenään elämää antava Sana ja ruoka, aivan kuten apostolit ja heidän seuraajansa tekivät.” Iosif de Pátara

Omaa pohdiskelua

”Kristus on kuollut, Kristus on noussut, Kristus tulee jälleen.” Näin kirkon perinteinen pääsiäisliturgia väittää ja vakuuttaa. Pääsiäisen lisäksi, milloin olet viimeksi pohtinut Kristuksen ylösnousemusta? Tunnustamme sen viikoittain uskontunnustuksen sanoin (”hän nousi kolmantena päivänä kuolleista”), mutta onko sillä mitään käytännön merkitystä tai vaikutusta uskon elämäämme tai suhteeseemme Jumalaan? Lutherin kollega Filip Melanchthon totesi näin, ”Kristuksen tunteminen tarkoittaa hänen tuomiensa hyötyjen tuntemista ja hyödyntämistä.” Miten, millä tavalla, sinä ”tunnet” Kristuksen ylösnousemuksen ja ”hyödynnät” sitä elämässäsi?

Paavali toteaa kirjeessään filippiläisille: ”Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa” (Fil. 3:10). Minkälaista voimaa Paavali mahtoi toivoa saavansa ylösnousemuksesta?

Rohkenen ehdottaa, että ylösnousemus toi Paavalille, tuo sinulle, minulle ja jokaiselle Kristuksen seuraajalle kallisarvoisen voiman: sinnikkään kestävyyden kohdata elämän vastoinkäymiset ja epävarmuudet. Ei pelkästään kestävyyden, vaan myös nöyryyden asettua luottavaan epätietoisuuteen. Mitä tällä tarkoitan? Juuri sitä, että koska ”Kristus on kuollut, Kristus on noussut, Kristus tulee jälleen,” siksi voin jättäytyä Jumalan rakastavaan huolenpitoon silloinkin, kun vastauksia ei löydy. Miksi läheiseni vakava sairaus ei parane? Miksi lapseni voivat huonosti? Miksi Jumala salli tämän tai tuon vastoinkäymisen? Miksi?

Kristuksen ylösnousemus ei poista tai ratkaise ”miksi” kysymyksiämme, mutta se asettaa ne uuteen valoon. Ylösnousemuksen tältä puolen, vaikka emme tiedä ”miksi” jokin asia on näin, voimme varmuudella tietää ”miksi ei”: syy ei voi olla se, että Jumala ei rakastaisi meitä. Kristuksen ylösnousemus takaa sen, että kävi miten tahansa tässä elämässä, vaikka kokisit Jumalan kuinka kaukaisena tai välinpitämättömänä, voit luottaa ”ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 8: 38-39). Tämä lupaus pitää, tähän lupaukseen voit luottaa. Kristus kuoli ja nousi ylös taatakseen sen. Kun kärsimys tai vastoinkäyminen koittaa, älä jää yksin. Etsiydy Hänen ruumiinsa, kirkon, yhteyteen. Hän haluaa hoitaa, kannustaa ja vahvistaa sinua seurakuntansa kautta.

Artikkeli Elämä ylösnousemuksen valossa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Samoin tulee myös teidän rakastaa muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä.
Viides Mooseksen kirja 10:19         

Jeesuksen seuraajina, yksittäisinä kristittyinä ja yhteisön jäseninä, meitä haastetaan kaatamaan ihmisiä ja ihmisryhmiä erottavat muurit ja aidat. Meitä haastetaan etsimään oikeudenmukaisuutta niiden ihmisten kanssa, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa ja maansa, pakolaiset, siirtolaiset ja turvanpaikanhakijat. Meitä haastetaan vastustamaan uusia raja-aitoja, jotka tuhoavat inhimillistä elämää. (Jesaja 58:6-8)

Arushan konferenssin aikana kuultua

KMN:n keskuskomitean puheenjohtaja Agnes Abuom esitti huolensa maailman eri alueilla tapahtuvista nopeista ja häilyväisistä muutoksista. Monet kansanryhmät ovat joutuneet pakenemaan maistaan erilaisten konfliktien ja ilmastonmuutoksen seurauksena. Todella rikkaiden ja todella köyhien välinen kuilu on entistä jyrkempi. Kohtaamme populismia, itsekästä kansallistunnetta ja yksilöllisyyttä, muukalaisvihaa ja rasismia. Jumalan lähetys ja opetuslapseus haastavat muuttamaan meidän ja yhteisöjämme elämää. Meitä haastetaan hyväksymään ja kunnioittamaan Jumalan kuvaksi luotujen arvoa jokaisessa ihmisessä. Kukaan ei ole niiden kehityskulkujen ulkopuolella, joissa kamppaillaan oikeudenmukaisen ja rauhanomaisen maailman puolesta.

Etelä-Afrikassa työskentelevä jamaikalainen Roderick Hewitt painotti sitä, miten maailmanlaaja kirkon lähetystehtävä edellyttää sitä, että elämäämme muuttava opetuslapseus perustuu kunnioitukseen, nöyryyteen ja luottamukseen. Emme häpeä evankeliumia Kristuksesta, kun käymme vuoropuhelua eri uskontojen kannattajien kanssa oikeudenmukaisuudesta ja rauhasta. Opetuslapseuden vahvistuminen merkitsee avoimuutta sekä kaikkien ihmisten, naisten, miesten ja koko inhimillisen yhteisön yhteistä työskentelyä.

Omaa pohdiskelua

Suomalaisessa yhteiskunnassa kohtaamme paljon epäoikeudenmukaisuutta, syrjintää ja kylmyyttä toista ihmistä kohtaan. Keskinäinen kunnioitus ja toistemme arvostus on liian usein koetuksella. Jos lähiyhteys toimii huonosti, silloin on helposti pohja pois yleviltä tavoitteilta, jotka koskevat poliittista ja taloudellista oikeudenmukaisuutta, ilmastonmuutosta tai sukupuolten ja ikäryhmien välistä tasa-arvoa. Ihmisten ja erilaisten yhteisöjen väliset muurit, jotka me ihmiset olemme rakentaneet, eivät murru itsestään. Niitä on purettava yhdessä. Yhteistyö on voimaa. Käytännöllisiin, oikeudenmukaisiin ja täyttä ihmisyyttä vahvistaviin tekoihin saamme kutsua kaikkia. Se tarkoittaa kristillisessä seurakunnassa naisia, miehiä, nuoria, vanhoja, vammaisia, eri etnisiin ryhmiin kuuluvia, pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Elämä on yhteinen ja siihen kuuluvat myös oman uskonyhteisömme ulkopuolella olevat. Hekin ovat sisariamme ja veljiämme.

Monissa saksalaisissa protestanttisissa seurakunnissa työryhmien ja toimikuntien kokoonpanossa on oltava vähintään 40 % molempia sukupuolia ja aina vähintään yksi nuori aikuinen tai nuori. Iältään nuori ei ole ihmisyydeltään puoliaikuinen. Perustavatko Suomessa seurakunnat kirkolliskokouksen marraskuussa 2019 päättämiä erillisiä nuorten vaikuttajaryhmiä? Saksassa on muutamissa seurakunnissa vaatimuksiin lisätty myös vähintään yksi vammainen. Periaatteena on se, että seurakunta olemme me kaikki. Jos näitä kriteereitä ei pystytä täyttämään, silloin työryhmää tai toimikuntaa ei perusteta lainkaan. Olisiko tämä luonteva keino myös Suomessa avartumiseen ja todelliseen eri näkemysten rakentavaan kohtaamiseen? Oikeudenmukaisuus ja kaikkien yhteinen hyvä eivät ole vain juhlavia sanoja.

Rukous

Pyhä Jumala, rakas Taivaallinen Isä. Sinä olet antanut meille elämän lahjan. Anna meille voimaa toimia sinun tahtosi mukaan omassa elämässämme ja toistemme parhaaksi.

Jeesus Kristus, sinä tulit ihmiseksi meidän keskellemme. Sinä tulet joka päivä ja haastat meitä seuraamiseen ja muuttavaan opetuslapseuteen. Anna meille voimaa kuulla sitä, mitä meille sanot, että ymmärtäisimme paikkamme sinun tahtosi toteuttajina.

Pyhä Henki, opeta meitä pitämään kaikki, mitä olemme saaneet uskon lahjana. Anna meille voimaa elää Hengestä, että todistaisimme kolmiyhteisen Jumalan johdatuksesta jokaisen ihmisen kohdalla.

Pyhä kolmiyhteinen Jumala, tee meistä rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolustajia ja esitaistelijoita. Aamen.

Jaakko Rusama
Johtaja
Kirkon lähetystyön keskus

Artikkeli Muurien murtamista ja oikeudenmukaisuutta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jeesuksen Kristuksen opetuslapsina meitä kutsutaan sekä yksilöinä että yhteisönä kehittymään palveleviksi johtajiksi, jotka näyttävät esimerkkiä Kristuksen tavasta toimia tässä maailmassa, jossa valta, varallisuus ja rahan kulttuuri asetetaan etusijalle.

Silloin Jeesus sanoi heille: »Kuninkaat hallitsevat herroina kansojaan, ja vallanpitäjät vaativat, että heitä kutsutaan hyväntekijöiksi. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka teidän joukossanne on suurin, se olkoon kuin nuorin, ja joka on johtaja, olkoon kuin palvelija. Kumpi on suurempi, se, joka on aterialla, vai se, joka palvelee häntä? Eikö se, joka on aterialla? Mutta minä olen teidän keskellänne niin kuin se, joka palvelee. (Luuk. 22:25-27)

Kysymyksiä

• Millaista johtajuutta näet silloin, kun sitä ohjaa valta ja varallisuus?
• Miten palvelevat johtajat eroavat tavallisista johtajista?
• Osaatko sanoa esimerkkejä ennen eläneistä tai nykyisistä naisista ja miehistä, jotka ovat osoittautuneet palveleviksi johtajiksi?

Arushassa kuultua

”Sellainen vastustuskyky, jota tarvitaan taistelussa elämänkielteisiä voimia vastaan, edellyttää, että Jeesuksen Kristuksen seuraajat ovat täynnä elämää antavaa Jumalan Henkeä. Hän yksin voi varustaa ihmiset muuttuvaan opetuslapseuteen tarvittavilla voimavaroilla. Opetuslapset kasvavat kuulumisen, uskomisen, tulemisen ja osallistumisen prosessin kautta, jotta he voisivat elää Jumalan lähetyksen sellaisena kuin Kristuksen lähetys kirkossa sen paljastaa.” Mutale Mulenga Kaunda

”Edellä esitetyn perusteella uskallan uskoa kotimaani ihmisten odottavan, että kristilliset yhteisöt täyttävät kaksi vaatimusta: (1) että ne huomioivat jatkuvasti heidän Jumalan puoleen esittämiensä huutojen merkityksen siinä poliittisessa, taloudellisessa ja sosiokulttuurisessa tilanteessa, jossa he elävät; ja (2) profeetallisia tekoja jotta ihmiset puolustaisivat muutosta sen suunnitelman mukaan, joka Jumalalla on kansalleen.” Isis Kangudie Mana

Omaa pohdintaa

Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun johtamisen laitoksen apulaisprofessori Olli-Pekka Kauppilan mukaan palveleva johtaminen edellyttää luottamusta, mutta myös kartuttaa sitä. ”Se luo yhteisyyttä, koska siinä ei keskitytä omaan erinomaisuuteen, vaan tiedon jakamiseen; kenenkään ei tarvitse pitää valttikortteja itsellään eikä pelätä, että häntä käytetään hyväksi. Tämä tuottaa koko yhteisölle arvoa.” (www.aaltopro.fi).

Luottamus, yhteisyys, jakaminen. Kuulostaa kovin kristilliseltä. Nämä ominaisuudet on myös liike-elämässä ja organisaatiotutkimuksissa todettu sellaisiksi, jotka tuottavat hyviä tuloksia. Enkä tarkoita tuloksilla rahallisesti, määrällisesti tai ajallisesti mitattavaa.

Seurakunta on perinteisesti ollut se yhteisö, jossa kovin monet erilaiset odotukset kohdistuvat johtajuuteen ja johtamiseen. Näin siitä huolimatta, että jo Jeesus antoi siitä kaikkein keskeisimmät ohjeet. Ongelmana on usein ollut se, että inhimillisen työyhteisön ja hengellisen seurakuntayhteisön rajat eivät ole olleet mielessä silloin, kun johtajaa on valittu tai johtajuutta kehitetty. Työyhteisönä ja lain määrittelemänä organisaationa työntekijöitä, luottamushenkilöitä ja vapaaehtoisia koskevat kaikki ne tekijät, joita voidaan analysoida psykologialla ja inhimillisellä kokemuksella. Siksi organisaatioita ja niiden johtamista koskevia tutkimuksia ei kannata sivuuttaa.

Usein nämä samat lainalaisuudet koskevat meitä myös hengellisenä yhteisönä. Seurakuntana meillä on kuitenkin vapauksia, joita inhimillisen organisaation ei pitäisi kahlita. Riippumatta siitä, kenelle on annettu vastuu seurauksista, me voimme kysyä parhaita toimintamalleja kaikilta asianosaisilta. Ravintolassa on selvää, että asiakas on ”herra” ja tarjoilija ”palvelija”. Jeesus tuo esille, että oikeanlaisessa johtamisessa asema ja palkka eivät määrittelee osaajaa. Tarjoilijan asiantuntemus voi auttaa siinä – mikäli asiakas antaa siihen mahdollisuuden – että asiakas saa haluamansa ruoan ja viihtyy syödessään.

Kirkon lähetyksen peruslinjaus Yhteinen todistus toteaa näin: ”Seurakunta elää missionaarisuuttaan aidosti todeksi, kun se antaa kaikille jäsenilleen tilaa ja mahdollisuuksia oman panoksensa antamiseen. Tämä tarkoittaa työntekijöiden ja vapaaehtoisten yhteistä suunnittelua, toiminnan toteuttamista, kouluttautumista ja sitoutumista. Vapaaehtoistoiminta vahvistaa seurakunnan yhteisöllisyyttä.” Seurakunnassa meillä on kaikki mahdollisuudet kehittyä yhteisönä siihen suuntaan, jossa sekä työyhteisössä että seurakunnan elämässä jokaisen lahjoilla on merkitystä.

Palveleva johtaja on sen mahdollistaja, että yhteisöön kuuluvilla on tilaa ja mahdollisuuksia lahjojensa käyttämiseen.

Rukous

Rakastava Jumala. Me kiitämme sinua elämän lahjasta kaikessa sen moninaisuudessa ja kauneudessa.
Herra Jeesus Kristus, ristiinnaulittu ja ylösnoussut, me kiitämme sinua siitä, että tulit etsimään eksyneitä, vapauttamaan sorretut, parantamaan sairaat ja käännyttämään itseensä keskittyneet.
Pyhä Henki, me iloitsemme siitä, että sinä itse hengität maailman elämässä ja olet tullut sydämiimme. Me kiitämme siitä, että saamme palvella sinua ja seurakuntaasi niillä lahjoilla, jotka olet meille antanut. Auta meitä pysymään sanassasi, tekemään työtämme iloiten ja panemaan aina toivomme sinuun. Vahvista meitä väsymyksen hetkinä.
Me rukoilemme tätä kansasi siunaukseksi, koko maapallon parhaaksi ja sinun nimesi kunniaksi, Herramme Kristuksen kautta. Aamen. 

Vesa Häkkinen
koordinaattori

Artikkeli Palveleva johtaja on mahdollistaja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kesareassa oli Cornelius-niminen mies, joka palveli sadanpäällikkönä niin sanotussa Italialaisessa kohortissa. Hän oli hurskas ja jumalaapelkäävä, niin kuin koko hänen perhekuntansakin, hän antoi runsaasti almuja juutalaisille ja rukoili alati Jumalaa. (Ap. t. 10:1-2)

Meidät on kutsuttu toimimaan Jumalan muuttavan rakkauden uskollisina todistajina ja samanaikaisesti käymään dialogia muihin uskontoihin kuuluvien kanssa. Tämä ei ole helppoa maailmassa, jossa uskonnollisten identiteettien politisointi aiheuttaa usein konflikteja.

Arushan konferenssin aikana kuultua

”Kirkoilla on ainutlaatuinen tilaisuus ja mahdollisuus. Alamme vasta ymmärtää, mitä kaikkea opetuslapseuteen varustautuminen Jumalan lähetystä varten sisältää. Se vaatii, ei pelkästään uskontojen välistä ymmärrystä ja uskonnollista lukutaitoa, vaan myös rohkeutta ja nöyryyttä omaksua risti muihin uskontoihin ja maailmankatsomuksiin kuuluvien lähimmäisteni hyväksi. Se sisältää myös näiden lähimmäisten puolustamista kaikenlaiselta syrjinnältä, kiihkoilulta, rasismilta ja väkivallalta.” Kathryn Mary Lohre

Kysymyksiä pohdittavaksi

• Voitko antaa esimerkkejä tilanteista, joissa uskonnollisten identiteettien politisointi aiheuttaa konfliktia?
• Miten voimme samanaikaisesti uskollisesti todistaa uskostamme ja käydä dialogia muiden uskontojen edustajien kanssa?
• Tunnetko henkilökohtaisesti muiden uskontojen edustajia? Minkälaisia kokemuksia sinulla on heistä ollut?

Omaa pohdiskelua

Elämme maailmassa, yhteiskunnassa ja kirkossa, jossa keskustelukulttuuri on jyrkästi polarisoitunut. Aito vuorovaikutus ja kunnioittava keskustelukulttuuri on yhä harvinaisempaa. Some-maailma mahdollistaa ja jopa kannustaa siihen, että toista näkökulmaa edustavan kanssa ei olla pelkästään eri mieltä, vaan häntä helposti haukutaan ja pilkataan. Valtaa käytetään oman agendan ja asian ajamiseksi siitä huolimatta, miten toista kohdellaan tai miten se rikkoo kirkon tai yhteiskunnan ykseyttä. ”Niitä toisia” joko vältellään, herjataan tai heitä vastaan hyökätään. Miten olemme päätyneet tällaiseen tilanteeseen?

Miten hurskaat ja hyvät ihmiset, olivat he sitten uskonnollisia (”jumalaapelkääviä”), agnostikkoja tai ateisteja, voisivat elää rauhassa, toisiaan kunnioittaen? Mitkä edellytykset mahdollistaisivat tällaisen yhteisen elämän ja aidon, kunnioittavan kohtaamisen?

Perustuuko kaikki identiteetin rakentaminen vallankäyttöön ja toisen sortamiseen, kuten usein väitetään? Vai onko olemassa identiteetti, joka ei rakennu vertailuun ja toisen alistamiseen ja sortamiseen, vaan itsensä tyhjentämiseen? Identiteetti, joka on samanaikaisesti vahva (vakaumuksellinen) ja nöyrän lempeä? Eikö tällaista identiteettiä juuri tarvita nykypäivänä? Eikö tämä juuri kuvaa Herraamme Jeesusta Kristusta, joka ”alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti” (Fil. 2:8). Kun kädet on naulattu auki, kun on täysin haavoittuvainen, silloin puhe on uskottavaa.

Olisiko niin, että kun Kristuksen seuraajina suostumme nöyrtymään ristin juurella, kun suostumme haavoittuvaiseen asemaan, kun aidosti haluamme toisen hyvää, kun ”kätemme on naulattu auki”, emmekä voi puolustautua, vasta silloin todistuksemme evankeliumista on uskottava? Mihin sinä suostut evankeliumin tähden? Miten Kristuksen seuraaminen ja toisten kohtaaminen, elämäsi todistus, vahvistaa tai murentaa evankeliumin uskottavuutta? Jumala antakoon meille jokaiselle tällaisen rohkean, nöyrän ja ristiin juurtuneen identiteetin.

Rukous

Rakastava Jumala, me kiitämme sinua elämän lahjasta, kaikesta sen monimuotoisuudesta ja kauneudesta.

Herra Jeesus Kristus, ristiinnaulittu ja ylösnoussut,
me kiitämme sinua siitä, että tulit etsimään kadotettuja,
vapauttamaan sorretut, parantamaan sairaita ja käännyttämään itsekeskeiset.

Pyhä Henki, me iloitsemme siitä, että vaikutat tässä maailmassa
ja siitä, että sinut on vuodatettu sydämeemme.
Kun elämme hengessä, anna meidän myös vaeltaa hengessä.
Anna meille uskoa ja rohkeutta ottaa ristimme ja seurata Jeesusta –
jotta miestä tulisi oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaeltajia.

Kansasi siunaukseksi, maailman elämäksi ja nimesi kunniaksi.
Me rukoilemme tätä Kristuksen, meidän Herramme tähden. Aamen.

Jukka Kääriäinen
lähetysteologi

Artikkeli Todistakaa uskollisesti Jumalan muuttavasta rakkaudesta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Olemme Kristuksen opetuslapsia sekä yksilöinä että yhteisöinä. Sen vuoksi meitä kutsutaan rakentamaan oikeudenmukaisia ja inklusiivisia yhteisöjä osana ykseyteen tähtäävää ekumeenista matkaa tässä maailmassa, joka rakentuu marginalisoimisen ja ulossulkemisen varaan.

Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. (Gal. 3:27–28)

Kysymykset

1. Ketkä ihmiset puuttuvat meidän pöydästämme? Keitä meidän pitäisi kutsua mukaan seurakuntaamme? Kenet me olemme sulkeneet siitä ulos?
2. Mitä marginalisoivia ja ulossulkevia voimia tunnistat?
3. Mitkä ovat sinun seuraavat askeleesi yhteisellä ekumeenisella, kristittyjen yhteyttä etsivällä tiellä?

Arushan konferenssin aikana kuultua

“Maailma on rikki. Sen vuoksi on välttämätöntä, että ekumeeninen liike rohkeasti todistaa Kolmiyhteisen Jumalan ykseydestä ja elää sen todeksi niin, että ihmiskunnan ykseys etenee. Maailma janoaa kristillistä opetuslapseutta, joka etsii sovintoa rikkinäisessä ja ongelmia täynnä olevassa maailmassa. Jotta näin voisi tapahtua, kirkon ykseys ja missio ovat välttämättömyys.” Jooseop Keum

“Tänään he ovat sodassa ja sisällissodissa traumatisoituneita ihmisiä, pakolaisia ja vainottuja vähemmistöjä eri maissa. He voivat olla vähemmistöheimoja, vähemmistöuskontojen edustajia, seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Kaikkialla maailmassa he ovat naisia ja lapsia. Usein he kärsivät häirinnästä ja vainosta. Heillä on traumoja. Heillä ei koskaan ole mahdollisuutta tuoda näitä esiin. Heidän kokemuksensa on, että kukaan ei kuuntele heitä eikä kukaan pysty auttamaan heitä… Meidän vastuumme ja tehtävämme on tuoda sanoma toivosta, joka vapauttaa sorretut”.
Piispa Sofie Petersen

“Kuuden vuoden ajan minä, metodisti, olin mukana ekumeenisessa palveluprojektissa, jonka alun perin aloittivat roomalaiskatoliset nunnat kadulla asuvien ihmisten parissa. Monet heistä asuivat moottoritiesiltojen alla kaupungin keskustassa. Asukkaiden ja vapaaehtoisten yhteistyö keskittyi keiton ympärille. Viikoittain valmistimme yhdessä keittoa ja söimme sitä yhdessä. Sen jälkeen vietimme yhdessä jumalanpalvelusta laulaen, rukoillen ja kiittäen Jumalaa siitä keitosta ja toinen toisistamme. Olimme todellakin marginaaliin ajautuneiden ihmisten parissa, mutta keitolla São Paulon siltojen alla oli evankeliumia eteenpäin vievä vaikutus – inspiroiva ja parantava – jättimaisen kaupungin uskonnolliseen ja sosiaaliseen yläluokkaan. Se avasi sekä rikkaiden että köyhien silmät näkemään Jumalan armon.”
Thomas G. Kemper

“Kuten tarina kertoo, marginalisoidut ihmiset kamppailevat kääntääkseen epäreilun maailman ylösalaisin. Muuttuva ja muuttava opetuslapseus merkitsee Kristuksen seuraamista, hänen, joka on jo heidän kanssaan heidän kamppaillessaan epäoikeudenmukaisuutta ja alistamista vastaan. Ei riitä, että sanomme, että imperiumit tulevat joskus kaatumaan. Kuten varhainen kirkko teki, meidänkin tulisi julistaa ikään kuin imperiumit olisivat jo kaatuneet.”
Metropoliitta Geevarghese Coorilos

Omaa pohdintaa

Suomi on edelleen monella tavalla hyvinvointiyhteiskunta, vaikka meilläkin yhteiskunnan ääripäät ovat kiihtyvässä tahdissa erkaantumassa toisistaan. Monen kaltaiseni keskiluokkaisen ihmisen elämässä yhteiskunnasta syrjäytetyt ihmiset eivät juuri näy. Niillä reiteillä, joita päivittäin kuljen, ei näy kodittomia ja osattomia ihmisiä kuin satunnaisesti. Maailman suurkaupunkien tilanne on toinen. Kaduilla asuvia ihmisiä ei voi välttyä näkemästä.

Siksi on niin pysäyttävää lukea Thomas G. Kemperin kuvausta yhteisestä keittoateriasta ja sen evankeliumia eteenpäin vievästä voimasta – ei suinkaan köyhien ja osattomien, vaan rikkaiden ja hyvinvoivien parissa!

Taloudellinen epäoikeudenmukaisuus ja syrjittyjen ihmisten kohtaaminen on seurakuntien diakoniatyön arkea. Varsin usein puhumme näistä ihmisistä vain meidän työmme kohteena ja pidämme taloudelliseen ahdinkoon joutumista pitkälti joko heidän omana syynään tai erilaisten sattumien summana. Meidän kirkossamme ei ole totuttu tarkastelemaan taloudellista epäoikeudenmukaisuutta rakenteiden tai rakenteiden kritiikin näkökulmasta. Siihen nämä Arushan kuulumiset meitä kuitenkin haastavat.

Sen sijaan meidän tulisi keskittyä miettimään sitä, miten ihan jokainen voisi tuntea kuuluvansa yhteisöön sellaisena kuin on.

Tehtäväksemme annetaan rakentaa sellaista yhteiskuntaa ja sellaisia yhteisöjä, jotka kutsuvat mukaan eri tavalla syrjään sysättyjä ihmisiä. Usein keskustelu yhteiskunnallisesta huono-osaisuudesta menee sen miettimiseksi, ketä oikeastaan eniten syrjitään tai kuka saa huonoimmin äänensä kuuluviin. Tämän miettiminen ei ole ensisijainen tehtävämme. Sen sijaan meidän tulisi keskittyä miettimään sitä, miten ihan jokainen voisi tuntea kuuluvansa yhteisöön sellaisena kuin on.

Unelmoimme – sillä unelmaa se on – sellaisesta Kristuksen kirkosta, jossa olisi tilaa niin köyhälle kuin rikkaallekin, syrjään sysätylle tai valta-asemassa olevalle. Metropoliitta Geevarghese Coorilos nostaa esikuvaksi varhaisen kirkon. Uudesta testamentista voimme lukea, että varhaista kirkkoa repivät monenlaiset sisäiset ristiriidat. Silti se kasvoi, sillä kristittyjen toinen toistaan ja erityisesti yhteiskunnan huono-osaisimpia kohtaan osoittama rakkaus puhui puolestaan.

Rukous

Rakastava Jumala. Me kiitämme sinua elämän lahjasta kaikessa sen moninaisuudessa ja kauneudessa. Herra Jeesus Kristus, ristiinnaulittu ja ylösnoussut, me kiitämme sinua siitä, että tulit etsimään eksyneitä, vapauttamaan sorretut, parantamaan sairaat ja käännyttämään itseensä keskittyneet. Pyhä Henki, me iloitsemme siitä, että sinä itse hengität maailman elämässä ja olet tullut sydämiimme. Koska elämme Hengessä, me voimme myös kulkea Hengessä. Anna meille uskoa ja rohkeutta ottaa ristimme ja seurata Jeesusta – tulla oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaeltajiksi omassa ajassamme. Kansasi siunaukseksi, koko maapallon parhaaksi ja sinun nimesi kunniaksi, Herramme Kristuksen kautta. Aamen.

Elina Hellqvist
Uskontojen kohtaamisen asiantuntija

Artikkeli Mitä merkitsee yhteenkuuluvuus oikeudenmukaisissa ja inklusiivisissa yhteisöissä? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.