Kirkkojen maailmanneuvostossa (KMN) aikaa lasketaan monesti kokoussykleissä. KMN:n perussykkeen muodostavat seitsemän-kahdeksan vuoden välein järjestettävät yleiskokoukset. Amsterdam 1948, Evanston 1954, New Delhi 1961, Uppsala 1968, Nairobi 1975, Vancouver 1983, Canberra 1991, Harare 1998, Porto Alegre 2006 ja viimeisimpänä Busan 2013.

Yleiskokoukset tuovat KMN:n jäsenkirkkojen edustajat yhteen ja lähettävät heidät takaisin omiin kirkkoihinsa. Jokainen yleiskokous kokoontuu tietyn teeman äärellä ja yleiskokouksen aika, paikka, ympäristö ja kokoukseen osallistuvat delegaatit suuntaavat KMN:n toimintaa uuteen suuntaan. Busanin yleiskokouksesta lähdettiin eteenpäin rauhan ja oikeudenmukaisuuden teemalla. KMN:n toimintaa yleiskokousten välillä johtavan keskuskomitean raportti onkin otsikoitu: Pilgrims on the Path of Peace – The Journey of the WCC from Busan to Karslruhe (Pyhiinvaeltajia rauhan polulla: KMN:n matka Busanista Karlsruheen).

Kirkkojen maailmanneuvoston järjestäytyminen oli itsessään seurausta vuosikymmenten mittaisesta kirkollisten järjestöjen ja kirkkojen yhteistoiminnasta. Globaalien kristittyjen yhteen tulemisien sarja alkoi Edinburghin Maailman lähetyskonferenssissa 1910. Erityisesti protestanttisten kirkkojen piirissä kansainvälinen yhteistyö toteutui ennen kaikkea lähetysjärjestöjen työn kautta. Siitä näkökulmasta on luontevaa, että ensimmäinen maailmanlaaja kokoontuminen oli juuri lähetysjärjestöjen kansainvälinen kokous. Tämän kokouksen jälkimainingeissa perustettiin Kansainvälinen Lähetysneuvosto, International Missionary Council, joka edelsi KMN:n Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komissiota ja jonka satavuotisjuhlavuotta vietettiin koronapandemian varjossa etäyhteyksillä viime syksynä.

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komissio: kirkolla on vastuu missiosta

Kansainvälisen lähetysneuvoston ja myöhemmin Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission järjestämistä Maailman lähetyskonferensseista muodostuu yleiskokouksia täydentävä rytmi. Edinburgh 1910, Jerusalem 1928, Tambaram 1938, Whitby 1947, Willingen 1952, Achimota (Ghana) 1958, Mexico City 1963, Bankok 1972, Melbourne 1980, San Antonio 1989, Salvador da Bahia 1996, Ateena 2005 ja Arusha 2018. Myös jokaisella Maailman lähetyskonferenssilla on ollut omanlaisensa painotus tai teologinen ote. Monesti esiin nostetaan esimerkiksi Willingenin kokous 1952 ja sen missio Dei – Jumalan lähetys -painotus.

Iso muutos oli myös Kansainvälisen lähetysneuvoston yhdistyminen Kirkkojen maailmanneuvostoon 1961. Voi ajatella, että tällöin lähetys siirtyi lähetysjärjestöille ulkoistetuista toiminnasta takaisin kirkkojen toiminnaksi.

Kootusti voi sanoa, että kirkkojen ekumeenisen mission näkökulmasta Busanin 2013 ja tulevan Karlsruhen yleiskokousten väliin asettuu kolme lähetysteologian kannalta merkittävää asiakirjaa.

Ensimmäinen näistä on KMN:n lähetysteologinen asiakirja Yhdessä kohti elämää (Together towards Life, 2013). Se on järjestyksessä toinen KMN:n missiologinen asiakirja ja seuraa 1982 julkaistua tekstiä Mission and Evangelism. An Ecumenical Affirmation. Yhdessä kohti elämää  -asiakirjan valmistelu tapahtui ennen Busanin yleiskokousta, mutta sen teologinen vaikuttavuus näkyy Busanin jälkeisessä ajassa.

Toiseksi merkittäväksi asiakirjaksi, tai oikeastaan asiakirjakokonaisuudeksi, nostan viimeisimmän, Tansanian Arushassa 2018 pidetyn Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin asiakirjat (CWME eli Comission on World Mission and Evangelism), jotka julkaistiin otsikolla Moving in the Spirit, ”Liikkeellä Hengessä”.

Viimeisenä asiakirjakokonaisuutena Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission työryhmien raporteista koostettu kirja otsikolla Call to Discipleship. Mission in the Pilgrimage of Justice and Peace – ”Kutsu opetuslapseuteen; lähetys osana rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaellusta.”

Tarkastelen tässä esityksessä näiden edeltä mainittujen asiakirjojen teologisia painotuksia. Tänään painotukseni on erityisesti kahdessa jälkimmäisessä, Arushan maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin loppuraportissa sekä koko Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission raportissa.

Arushan Maailman lähetys- ja evankelioimiskonferenssi

Arushan 2018 Maailman lähetys- ja evankelioimiskonferenssi asettui tietoisesti vuonna 1910 alkaneiden lähetyskonferenssien sarjaan. Konferenssin välittömänä taustana oli KMN:n Busanin yleiskokouksessa julkaistu lähetysasiakirja Yhdessä kohti elämää (Together towards Life, 2013).

Nostan aluksi lyhyesti esiin joitakin Yhdessä kohti elämää -asiakirjan keskeisiä teologisia painopisteitä:

• Yhdessä kohti elämää -asiakirjassa ”missio” tarkoittaa yhtä aikaa sekä lähtemistä, lähettämistä että tehtävää. Ensisijainen painopiste on Kolminaisuuden sisäisessä lähettämisessä ja Kolmiyhteisen Jumalan työssä tai tehtävässä maailmassa. Asiakirja korostaa erityisesti Pyhän Hengen työtä.
• Missio Dein tai Jumalan työn, tehtävän tai lähetyksen tavoitteena maailmassa on elämän täyteys kaikille. Missio Dei on elämää antavaa ja yhteiseen työhön kutsuvaa.
• Asiakirja kuvaa lähetystyön ideologista muutosta käsitteellä ”marginaalien missio”. Siinä missä lähetystyö on historiallisesti suuntautunut rikkailta – niiltä, joilla on köyhille, joilla ei ole, Jumalan missioon osallistutaan kaikkialta ja se suuntautuu kaikkialle. Luterilaisesta näkökulmasta samaa ajatusta voi tarkastella ristin teologian näkökulmasta: Lutherin mukaan Jumala – inhimillisestä näkökulmasta tarkasteltuna – kätkeytyy vastakohtaansa. Ihminen haluaa kuten Mooses nähdä kunniakkaan Jumalan. Sen sijaan meille näytetään jotain muuta; heikkoutta, epäonnistumista, kärsimystä. Anja Ghiselli totesi vuosia sitten ristin teologiasta mainiolla tavalla: ”se, että Jumala ylipäätänsä syntyi ihmiseksi, on tavattoman suuri paradoksi. Ensin Jumala ilmestyy pienenä lapsena seimeen, lopussa hänet naulitaan ristille, eikä se väliaikakaan ollut mitään kovin kuninkaallista eikä mahtavaa”. (K&K 3.12.2013) Marginaalien missio on teologisesti tarkasteltuna ristinteologista missiota.
• Jumalan työ ei tähtää vain ihmisen vaan koko luomakunnan pelastukseen. Lähetys ja ykseys on ymmärrettävän sen kosmisessa mittakaavassa.
• Yhdessä kohti elämää -asiakirja itsessään yhtäältä tunnustaa eri taustoista tulevien kristittyjen erilaiset käsitykset lähetyksestä ja toisaalta pyrkii tuomaan niitä yhteen yhteiseen konvergenssiasiakirjaan samalla tavalla kuin Kaste, ehtoollinen ja virka -asiakirja ja Kirkko, yhteistä näkyä kohti -asiakirjat toivat yhteen opillisia näkemyksiä.
• Asiakirja painottaa evankeliumin, hyvän sanoman esiin tuomisen tärkeyttä kunnioittavasti ja nöyrästi.

Miten näitä painopisteitä tulkittiin Arushan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssissa?

Konferenssi oli ensimmäinen Afrikan mantereella pidetty lähetyskonferenssi kuuteenkymmeneen vuoteen. 1958 lähetyskonferenssilla on merkittävä rooli ekumeenisen lähetysliikkeen historiassa, sillä tuossa Ghana Achimotassa pidetyssä kokouksessa Maailma Lähetysneuvosto teki päätöksen liittymisestä osaksi Kirkkojen maailmanneuvostoa. Liittymisen keskeisenä tarkoituksena oli vahvistaa yhteyttä ekumeenisen, kirkkojen yhteyttä edistävät ja missiologisen, kirkon lähetystehtävää edistävän työ välillä. Liittyminen oli merkittävä paitsi käytännöllisesti myös periaatteellisesti; Kirkkojen maailmanneuvoston osana missio ymmärretään nimenomaan kirkon missioksi. Teologisesti muotoiltuna, missiota tarkastellaan ekklesiologisesta, eli kirkko-opillisesta näkökulmasta.

Vuodesta 1958 vuoteen 2018 kristillisessä maailmassa on tapahtunut myös tunnettu maantieteellisen painopisteen muutos globaalista pohjoisesta globaaliin etelään. Voikin sanoa, että vuoden 1958 järjestetty Maailman lähetyskonferenssi toteutui hyvin erilaisessa Afrikassa ja hyvin erilaisessa globaalissa kristinuskossa kuin Arushan kokous 2018.

Tämä globaalin pohjoisen ja globaalin etelän välisen maantieteellisen painopisteen muutos – kääntyminen päälaelleen, jos niin voi sanoa, on hyvä rinnastus Arushan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin keskeiselle viestille kirkon mission muutoksellisuudesta tai transformatiivisuudesta.

Imperiumeja kaatamaan

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission puheenjohtaja Mor Coorilos Geevarghese käsitteli tätä näkökulmaa konferenssin avajaispuheenvuorossa. Sen teemana oli kirkon mission transformatiivisuus, jota lähestyttiin puhumalla imperiumien kaatumisesta ja kaatamisesta. Imperiumilla Mor Coorilos viittaa erilaisiin imperialistisiin järjestelmiin, jossa Jumalan valta on korvattu ihmisen tai rahan vallalla; diktaattoreihin, joiden valta yhdistää neoliberalistista talousvaltaa ja fasistista poliittista järjestelmää.
Mor Coorilos siteeraa intialaista kirjailijaa Arundhati Royta, joka kirjoittaa: ”meidän ei tule vain vastustaa imperiumia vaan piirittää se. Riistää siltä happi. Häpäistä se. Pilkata sitä — yritysvallankumous romahtaa, jos kieltäydymme ostamasta sitä, mitä heillä on myytävänä – heidän ideoitaan, heidän tulkintaansa historiasta, heidän sotiaan, heidän aseitaan, heidän ajatustaan siitä, mikä on välttämätöntä.” ja Mor Cooriloksen sanoin: ”heidän versiotaan kirkon missiosta ja evankelioinnista.”

Ajattelen, että tänään me luemme Mor Cooriloksen puheenvuoroa toisin kuin vielä vasta kuukausi sitten. Imperialistinen vallankäyttö, jossa pyritään kontrolloimaan maata, ihmisiä, tulkintaa historiasta väellä ja voimalla on meillä aivan naapurissa. Monet ovat viime aikoina nostaneet esiin kirkkojen roolin näissä tapahtumissa. On viitattu siihen, miten ekumeeninen liike syntyi toisen maailmansodan jälkimainingeissa ja miten syvällä rauhan ja yhteyden teemat ovat ekumeniassa.

En kuitenkaan voi välttyä kysymästä, miksi näiden imperiumien olemassaolo ja voima havahduttaa meitä vasta kun avointa sotaa käydään aivan naapurissa. Eikö tämä viesti, joka nyt resonoi todellisuutemme kanssa ole se, jota kristityt Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta ovat yrittäneet nostaa tietoisuuteemme jo kymmenien vuosien ajan.

Mor Cooriloksen puhe on täynnä esimerkkejä siitä, miten vallan keskiöistä kaukana olevat seuraavat Jeesusta, joka kaatoi temppelin kaupankäyntipöydät ja nousevat vastustamaan epäoikeudenmukaisia talousjärjestelmiä. Ja nykypäivän kristityistä marttyyreistä, jotka varhaisen kirkon kristittyjen tapaan kieltäytyvät tunnustamasta nykypäivän imperiumeja. Meidän tulee saarnata, Mor Coorilos sanoo, imperiumien kaatumista niin kuin ne olisivat jo kaatuneet.

Imperiumien kaataminen on todellinen haaste myös ekumeeniselle liikkeelle ja lähetysliikkeelle. Mor Coorilos muistuttaa, että sanan oikumenee alkuperäinen merkitys on imperialistinen. ”oikumene” tarkoitti Rooman imperiumia ja ”oikumeneen” laajentaminen Rooman hallintavalla laajentamista. Missä määrin ekumeeniset toimijat, myös lähetyksen toimijat, ovat itse vapaita nykypäivän imperialistisista arvoista? Lähetysliikkeeltä Mor Coorilos kysyy, missä määrin lähetyskumppanuudet ohjautuvat talouden logiikasta käsin. Kuinka kauaksi olemme tulleet imperialistisesta ja kolonialistisesta lähetyksestä, jossa evankeliumi, taloudellinen valta ja kulttuurinen sivistys nähtiin ennen kaikkea Eurooppalaisten omaisuutena.

Transformatiivinen (muuttuva ja muuttava) opetuslapseus

Arushan lähetyskokouksen ajatus ”transformatiivisesta opetuslapseudesta” liikkuu näissä imperialistisen ajattelutavan kaatamisen maastoissa, joissa marginaalit nousevat, keskiön ja marginaalien valta-asetelma romahtaa.

Monista puheenvuoroista käy ilmi sekä toiminnan että olemisen tapojen uudelleen määrittely. Missionaarisessa toiminnassaan kirkkojen tulee aktiivisesti vastustaa pahan valtaa, olemisessaan siirtyä konsumeristisesta hyödykeajattelusta relationaaliseen yhteisölliseen olemiseen (communio).

Transformatiivinen opetuslapseus on hyvän tekemistä ja yhdessä olemista. Jooseop Keum, joka toimi Arushan kokouksen aikaan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission johtajana kirjoitti kokousraportissa: ”Maailma on rikki. Siksi ekumeenisen liikkeen tulee rohkeasti todistaa kolmiyhteisen Jumalan ykseydestä ja elää sitä todeksi, jotta ihmiskunta voi olla yhtä. Maailma janoaa kristittyä opetuslapseutta, joka sovittaa rikkonaisen ja hämmentyneen maailman. Jotta tämä voisi tapahtua, kirkon ykseys ja kirkon missio eivät voi olla vaihtoehtoisia agendoita. Kristittyjen opetuslasten rooli on kriittinen, jotta kirkko olisi maailman valo. Ihmiset näkevät Jumalan valtakunnan meidän kauttamme. Tästä syystä meidän tulee löytää uudelleen opetuslapseutemme yksinkertaisuus, inklusiivisuus, ilo, itsensä antaminen, empatia ja profeetallinen mielikuvitus.”

Olen nostanut nyt Arushan puheenvuoroista esiin erityisesti kaksi teemaa; transformatiivisen opetuslapseuden ja lähetyksen ja ekumenian yhteyden. Ekumenian ja evankelioivan lähetyksen suhde on pitkään ollut ristiriitainen. Yhtäältä tiedämme, että modernin ekumeenisen liikkeen historian alku nojaa merkittävältä osaltaan protestanttisten lähetysjärjestöjen yhteistyöpyrkimyksiin. Yhteinen todistus on tunnustettu kristittyjen yhteiseksi asiaksi ja myös monet ekumeeniset oppikeskustelut on käyty juuri tästä yhteisen todistuksen näkökulmasta.

Toisaalta ekumeenisissa keskusteluissa on tälle vuosituhannelle asti jouduttu keskustelemaan yhteisistä ekumeenisista evankelioinnin säännöistä. Esimerkiksi protestanttisten kirkkojen ja Katolisen kirkon lähetys ortodoksienemmistöisillä alueilla on nostanut ekumeeniseen keskusteluun kysymyksen niin sanotusta proselytismistä. Proselytismillä viitataan laajasti toisten kristillisten kirkkojen jäseniin kohdistuvaan evankeliointityöhön – tällaista toimintaa Kirkkojen maailmanliiton asiakirjoissa on kutsuttu ”vääräksi todistukseksi” jo useiden vuosikymmenien ajan. Tästä näkökulmasta ei ole yllättävää, että ekumeenisen ja evankelioivan lähetyksen yhteyden vahvistaminen on nostettu KMN:n Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komissiossa yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi.

Jeesuksen työtovereita

Lopetan tämän Arushan lähetyskokouksen tarkastelun viimeiseen huomioon, joka liittyy Arushan kokouksen suhteeseen Kirkkojen maailmanneuvoston yleisteemaan Rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaelluksesta. Vaikka Yhdessä kohti elämää -asiakirja mainitaan yhtenä Rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaellus -teeman tausta-aineistona, sen yhtymäkohdat Arushan kokoukseen on luettava rivien välistä – olkoonkin niin, että rivien välit ovat melko suuret ja kohtuullisen helposti nähtävissä.

Yksikään konferenssin esitelmistä ei suoraan käsittele kysymystä rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta konferenssin yleisviesti selvä: Pyhän Hengen voimassa eläminen on uskovien pyhiinvaellusta, jonka tunnuspiirteenä on oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan vievästä muutos (Moving in the Spirit, xvii). Tästä seuraa uudistunut tai muutoksen läpikäynyt ajatus opetuslapseudesta. Jooseop Keum kuvaa konferenssin raportissa, miten opetuslapseus perinteisesti ymmärretään ystävällismieliseksi suhteeksi Jeesukseen.

Arushan kokouksen käsityksessä opetuslapseudesta painopiste on siirtynyt Jeesuksen kaveruudesta Jeesuksen työtoveruuteen: Jeesuksen tunteminen on Jeesuksen seuraamista ja Jeesuksen työn jatkamista. Näin ymmärrettynä opetuslapseuden käsitykseen tulee merkittävä soteriologinen eli pelastusopillinen painotus. Jumalan lähetykseen osallistumalla tulemme osalliseksi Jumalasta, koska Jumalan toiminta on itseään antavaa toimintaa. Tässä asiakirja viittaa ajatukseen theosiksesta tai jumalallistumisesta, joka on varhaisen kirkon aikana tunnettu, nykyään usein ortodoksiseen teologiaan liitetty tapa puhua pelastuksesta. Theosiksessa on kysymys transformaatiosta. Transformatiivisen opetuslapseuden idea auttaa meitä purkamaan myös kokonaisvaltaisen lähetyksen eheyttä uhkaavan vastakkainasettelun pelastuksen ja oikeudenmukaisuuden välillä.

Sen lisäksi että opetuslapseuden käsitys on tässä asiakirjassa uudistunut, Arushan kokous painottaa opetuslapseutta jatkuvasti uudistumassa olevana olemisen tapana. Opetuslapseus ohjautuu Jumalan valtakunnan arvioista käsin. Arushan kokouksen keskeisenä antina oli sen tarkastelu, mitä on ihmisen osa Jumalan lähetyksessä. Konferenssin vastaus on: olla muutosta tuova opetuslapsi, pysyä rohkeana, kun pahan valta kasvaa, opetella näkemään Jumalan työ siinä, mikä näyttäytyy väheksyttävältä ja marginaaliselta, puolustaa oikeudenmukaisuutta ja rauhaa.

Arushasta Karlsruheen

Arushan maailmalähetyksen ja evankelioinnin konferenssin asiakirjoja luettuaan ei ylläty, että opetuslapseuden käsite nousee keskeiseksi koko Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission raportissa Karlsruhen yleiskokoukselle.

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission työskentely tapahtuu kolmessa työryhmässä. Näitä ovat Lähetyksen teologian (Theology for Mission), Transformatiivisen opetuslapseuden (Transforming Discipleship) ja Marginaalien mission (Mission from the Margins) työryhmät. Lisäksi vuodesta 2014 Ekumeenisen vammaisvaikuttajien verkoston (Ecumenical Disability Advocates Network, EDAN) toiminta on integroitu osaksi komission työskentelyä, mistä syystä myös EDANin raportti julkaistaan tässä.

Runollista teologiaa – paluuta varhaiseen teologian tekemisen muotoon

Lähetyksen teologian työryhmä raportti tarkastelee yleiskokouksen teemaa lähetyksen teologian näkökulmasta. Avainkäsitteenä tässäkin raportissa on opetuslapseus. Ensimmäinen raportin silmiin pistävä asia on tekstimuoto. Perinteisen raportoivan tekstin sijaan raportti on suurimmaksi osaksi dialogista ja runomuotoista. Jokainen säe alkaa väitelauseella, joka saa runomuotoisen vastauksen. Tästä saimme tänään esimerkin jo Elina Hellqvistin avauspuheenvuorossa.

Tekstin teologiset teemat nousevat selvästi edellä mainitusta Arushan kokouksesta: Se puhuu liikkeellä olemisesta Pyhän Hengen voimassa. Liikkeellä olemisen teeman kautta teksti liittyy ajatukseen rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaelluksesta. Opetuslapseuden ajatuksen kautta teksti puolestaan erittelee tarkemmin ihmisen roolia Jumalan työtoverina. Sekä tekstin sisältö, että esitystapa painottavat liikettä ja dynaamisuutta.

Raportin esitystapa nostaa esiin kiinnostavia kysymyksiä siitä, miten teologiaa tehdään. Teologia on sanan mukaisesti sanoja tai puhetta (logos) Jumalasta. Lähetyksen teologian työryhmän raportti tuntuu edustavan toisenlaista tyylisuuntaa. Joitakin vuosikymmeniä sitten amerikkalaisessa teologisessa diskurssissa nostettiin voimakkaasti esiin varhaisen kirkon ”teologian” tyylillinen rikkaus. Se sisältää runoutta, liturgisia tekstejä, vertauksia, rukousta, tarinoita, lauluja jne. Moderni länsimainen teologia puolestaan pidättäytyy teologiassa, joka on lähtökohtaisesti propositionaalista – siis perustuu väitelauseisiin – systemaattista, jopa dogmaattista. Tämän tyyppisen ”teologian” rinnalle tarjottiin ajatusta ”theo-poesiksesta”, Jumalan tarkastelusta runouden tai laajemmin erilaisten kielellisten ja kulttuuristen muotojen kautta.

Näen sekä Lähetyksen teologian työryhmän raportin sisällössä että muodossa kaikuja tällaisesta ”theo-poesiksesta”, jossa luova Jumala toimii aktiivisesti maailmassa ja jossa inhimillisen kielen ja kulttuurin ilmausten kautta esitetään erilaisia tarkasteluita tästä Jumalan uutta luovasta toiminnasta.

Muutosta luova opetuslapseus

Transformatiivisen opetuslapseuden työryhmän raportti on muodoltaan perinteinen. Sisältönsä puolesta se ponnistaa Arushan lähetyskokouksen teemoista kehittäen niitä edelleen. Keskiössä on edelleen muutoksen aikaansaaminen. ”Opetuslapseus”, raportti toteaa, ”on avain muutokseen Jumalan ruumiissa, eli Maassa ja Kristuksen ruumiissa, eli kirkossa.” (s. 50)

Raportti tarkastelee muutosta luovan opetuslapseuden eri ulottuvuuksia.

Näistä ensimmäisenä raportti nostaa esiin irrottautumisen kolonialismin vainoamasta kirkosta. Kolonialismin vainoamalla kirkolla teksti viittaa yhtäältä siirtomaavallan ja kristillisten kirkkojen yhteiseen historiaan, toisaalta tämän historian jälkeensä jättämiin kolonialistisiin rakenteisiin. Teksti viittaa erityisesti sellaiseen länsimaiseen kolonialistiseen lähetykseen, jossa läntisten imperiumien laajentumista käytettiin välineenä Kristuksen julistamiseen ja jossa kristinuskon pelastus ymmärrettiin kääntymisenä valkoihoisten eurooppalaisten sivistykseen. Toisaalta esiin nostetaan evankeliumin voima, joka ylittää evankeliumin julistajan inhimilliset rajoitukset.

Transformaatio tai muutos tulee näissäkin papereissa esiin aikaisemman ”marginaalien mission” ajatuksen kautta. Kielellinen muotoilu on hieman, mutta merkittävällä tavalla erilainen. Nyt puhutaan ”syrjäytetyistä yhteisöistä”, joiden keskuudessa Jeesus on läsnä ”itsessään”, ei siis vain globaalista pohjoisesta tuleen lähetyksen seurauksena. Syrjäytettyihin yhteisöihin kuuluvat myös alkuperäiskansat, jotka entistä enemmän ankkuroituvat omaan hengellisyyteensä ja perinteiseen viisauteen ja tietämisen tapaan. Tai maahanmuuttajaseurakunnat, joka kukoistavat rasismin ja ksenofobian keskellä tai yhteiskuntaluokan, vamman, seksuaalisuuden tai sukupuoli-identiteetin takia syrjäytetyt, jotka kaikesta huolimatta löytävät rakastavan yhteisön.

Asenteen tasolla tämä muutos edellyttää katumusta (metanoia) ja uudenlaista suhdetta toisiin ihmisiin ja kaikkeen olevaan. Raportti on kielessään ja käsitteissää suora: ”jätämme taaksemme koloniaalisen ja sovinistisen kirkon”; ”etenemme kohti kulttuurisesti moninaista, avointa, vieraanvaraista ja haavoittuvaa” kirkkoa.

Yhdeksi kristillisen yhteisön tunnusmerkiksi nostetaan juuri haavoittuvuus ja sen kanssa eläminen. Kristillisen yhteisön tunnuspiirteinä on omastaan jakaminen, rakkaus ja yhteiskunnallisesti osattomien osallisuus.

Marginaalien mission uudelleen hahmottamista

Nämä opetuslapseuden teemat risteävät merkittävällä tavalla Marginaalien missio -työryhmän teemojen kanssa. Marginaalien missio työryhmä nostaa esiin työryhmän otsikossa olevan käsitteen keskeisyyden, mutta myös siihen liittyvät haasteet. Raportissa onkin kysymys marginaalien mission eräänlaisesta uudelleenmuotoilusta, joka pystyisi paremmin rikkomaan ”keskuksen” ja ”marginaalien” välisen vastakkainasettelun. Tämä tapahtuu viiden näkökulman kautta:

Ensiksi: sekä ”keskus” että ”marginaalit” ovat moniulotteisia ja risteäviä. Raportti toisin sanoen tulkitsee marginaalien missiota intersektionaalisesti. Marginalisoituminen on kontekstuaalista ja yksilö voi eri piirteidensä tai ominaisuuksiensa perusteella kuulua erilaisiin ”keskuksiin” tai ”marginaaleihin”. ”Marginaalit” ovat myös kiisteltyjä alueita, sillä ihmisten kokemukset syrjäytymisestä ja syrjäyttämisestä vaihtelevat. Raportti puhuu myös systeemisestä marginalisoitumisesta, eli järjestelmällisistä, rakenteisiin pesiytyneistä eriarvoistamisen mekanismeista.

Toista näkökulmaa voisi kutsua toimijuuden korostamiseksi. Se painottaa ”marginaalissa” olevien toimijuutta ja kykyä itse arvioida omaa ympäristöään ja puhua omasta tilanteestaan. Erityisesti raportti kysyy, kenellä on oikeus ”tehdä teologiaa”? Toimijuuden ja subjektiivisuuden painotuksella vastustetaan köyhyyden romantisointia tai holhoavaa suhtautumista. Toimijuus on mahdollisuutta muuttaa ympäristöään.

Kolmas näkökulma kutsuu erilaisia diakonian ja kehityksen toimijoita vuoropuheluun intersektionaalisen syrjäyttämisen ja syrjäytettyjen toimijuuden ajatusten kanssa. Miten tukea yhteistyössä kumppanien toimijuutta ja välttää riippuvuussuhteiden syntymistä.

Lopuksi raportti haastaa muutosta luovaan lähestymistapaan lähetyskumppanuudessa. Raportti muistuttaa, että marginaalien missiossa ei ole kysymys syrjäytettyjen mobilisoinnista lähetystyöhän. Kysymys on enemmänkin juuri uudenlaisesta arvostuksesta, jossa syrjäytettyjen annetaan nousta ”keskiöön”. Meidän, joilla on toimijuuden etuoikeus, tulee odottaa vuoroamme. Odottaa, että meidät kutsutaan kumppaneiksi Jumalan lähetykseen.

Kaikkien kirkko kaikkia varten

Neljäs raportti on Ekumeenisen vammaisvaikuttamisen verkoston raportti. Raportin voisi nähdä yhtäältä ”marginaalien mission” kontekstualisointina. Nähdäkseni raportin merkitys on kuitenkin tätä laajempi. Se käsittelee vammaisuutta ja vammattomuutta laajemmin kysymystä inhimillisen todellisuuden ”finiittisyydestä” tai rajallisuudesta sekä ihmisyyden monimuotoisuudesta.

Siinä missä missiologian piirissä puhutaan lähetyksestä, joka on ”kaikkialta kaikkialle”, tämä raportti on otsikoitu ”Tulla kaikkien kirkoksi kaikkia varten” (Called to be a Church of all and for all). Teksti painottaa ihmis- ja kirkkokäsitystä, jossa mitään perusteita syrjintään ja ulos sulkemiseen ei enää ole ja missä kaikkien, siis ihan kaikkien lahjat tekevät kirkosta Kristuksen ruumiin.

KMN:n missionaarinen ekumenia Karlsruhe 2022 jälkeen

Mitä näistä raporteista voidaan päätellä tulevaa KMN:n yleiskokousta ja sen jälkeistä aikaa silmällä pitäen.

Toisin kuin edellisessä yleiskokouksessa, Karslruhen yleiskokouksessa ei ole erillistä lähetys-teemaista täysistuntoa. Pidän tätä hyvänä ja johdonmukaisena kehityskulkuna. Jos ajattelemme, että lähetys on kirkon ominaisuus, jos siis puhumme missionaarisesta kirkosta, on näiden raporttien nostamat teemat tultava esiin aina kun puhutaan kirkosta maailmassa.

Jos tarkastelee yleiskokouksen suunniteltuja temaattisia täysistuntoja, ne heijastelevat hyvin raporttikirjan teemoja. Ensimmäisenä teemana on ”Jumalan Jeesuksessa Kristuksessa inkarnoituneen rakkauden merkitys – sovitus ja ykseys”. Tätä seuraa erityisesti Eurooppaa käsittelevä teema: Eurooppa – kolonialismin ja sodan tuolle puolen kohti solidaarisuutta, vieraanvaraisuutta ja rauhaa. Kolmantena teemana on Elämän täyteyden tunnustaminen ja neljäntenä Ihmisarvon ja yhteisen ihmisyyden tunnustaminen. Viidennen ja viimeisen teeman otsikkona on lyhyesti: ykseys.

Käsillä olleet raportit ovat kieleltään rohkeita. Ne painottavat jokaisen ihmisen ihmisarvoa, Jumalan rakkauden rajattomuutta ja kristittyjen velvollisuutta osallistua Jumalan muutosta luovaan työhön. Näkisin, että näiden painotusten valossa keskustelu yhdenvertaisuudesta, ihmisoikeuksista ja syrjimättömyydestä tulisi olla aikaisempaa helpompaa.

Aiemmin ilmestyneet kirjoitukset:

• Kristuksen rakkaus, lähetys ja opetuslapseus: Kohti Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokousta (Elina Hellqvist)
• Lähetettynä muuttumaan (Timo-Matti Haapiainen)
• Marginaaleista nousevan mission uudelleentarkastelua (Kati Kemppainen)
• Uusi kommentaari ekumeenisesta missiologiasta (Minna Hietamäki)
• Olemisen lahja (Katri Suhonen)
• Muuntajiksi maailmaan: Jeesuksen seuraajat toisinajattelijoina (Vesa Häkkinen)
• Ekumeeninen liike sodan ja epäjärjestyksen maailmassa – katsaus Kirkkojen maailmanneuvoston alkuvaiheisiin 11. yleiskokouksen edell (Katharina Kunter)

Artikkeli Arushasta Karlsruheen: Teologiset painopisteet Kutsu opetuslapseuteen -raportissa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Sairaanhoitaja nimeltään Hilma Likius Awene

Kuvan sairaanhoitaja on nimeltään Hilma Likius Awene. Hän oli tunnettu sairaanhoitaja, joka usein avusti sairaalapappi Abisai Henokia työssään. Sairaanhoitajien koulutus alkoi Onandjokwen sairaalassa vuonna 1930 ja on jatkunut näihin päiviin asti. Hilma Likius oli siis yksi sen ensimmäisten vuosikymmenien oppilaista.

Tietolähteeni tässä on ystäväni, ELCIN-kirkon pääsihteeri Alpo Enkono, joka tunnisti lopulta Hilman sairaanhoitajatätinsä työtoveriksi ja hyväksi perheystäväksi. Paljastui myös, että Hilma oli hänen nykyisen puolisonsa Taamban anoppi tämän ensimmäisestä liitosta. Alpo jakoi myös lisätietoa kuvan sairaalapapista, isosedästään Abisai Henokista.

Eurooppalaista rajanvetoa

Abisai Henok Aludhilun tarina alkaa Onaihedassa etelä-Angolassa, jossa hän syntyi noin vuonna 1872, kuten namibialainen pappismatrikkeli kertoo. Jotta voisi ymmärtää miten hän päätyi Onandjokwen sairaalapapiksi vuosiksi 1954–1965, täytyy tarinaa avata hieman laveammalti. Tällöin aukeaa myös näkymä Ambomaan lähetystyön historiaan, aikaan, jolloin luterilainen lähetystyö alkoi Oukwanjaman heimoalueella, Namibian ja Angolan rajamailla. Pohdittaessa suomalaista lähetyshistoriaa, ei ehkä muisteta aina sitä, että Ambomaan pohjoisosissa uraauurtavaa työtä kristinuskon leviämisen edistämiseksi teki suomalaisten lisäksi myös saksalaiset ja lopulta hyvin merkittävällä tavalla namibialaiset itse.

Oukwanjaman kuningaskunta kattoi ja kattaa edelleen alueen, jonka jakaa kahtia ikävällä tavalla viivasuora raja. Se oli ilmiselvästi piirretty karttaan viivoittimella Berliinin konferenssissa 1884 Afrikan siirtomaita jaettaessa. Puolet alueesta jäi nykyisen Angolan ja puolet Namibian valtioille. Suomalaisista lähetystyöntekijöistä Karl L. Tolonen oli yrittänyt aloittaa työtä tuossa pohjoisessa heimossa jo 1871, mutta oli tullut kuningas Mweshipandekan torjumaksi ja palannut Ondongaan.

Saksalaiset Reinin lähetyksen työntekijät August Wulfhorts ja Friedrich Meisenholl onnistuivat paremmin ja perustivat vuonna 1891 Oukwanjaman kuninkaan, Weyulu Hedimbin luvalla lähetysaseman Ondjivaan, noin 40 km nykyiseltä rajalta pohjoiseen. Saksalaiset perustivat vielä kolme muuta asemaa Omupandaan, Omatembaan ja Namakundeen.  Mainittakoon, että Martti Rautasen vävy, Herman Tönjes teki myös merkittävää työtä tällä alueella, jossa saksalaiset toimittivat ensimmäisen kasteen jo vuonna 1895. Se kristillinen seurakunta, josta voidaan laskea luterilaisen lähetystyön saapuminen Oukwanjamaan, syntyi siis nykyisen etelä-Angolan alueelle.

Kansainvälistä valtataistelua

Portugalilainen siirtomaahallinto ei katsonut tätä toimintaa hyvällä, vaan suosi mieluummin katolilaisten työtä. Uusien siirtomaiden välinen rajalinja ei ollut aivan tarkkaan Reinin lähetyksen työntekijöiden tiedossa ja he tulivat asettuneeksi seudulle, joka ei kuulunutkaan Saksan Lounais- Afrikalle vaan Portugalin varaamalle alueelle. Tämä hiersi välejä siirtomaahallintoon.

Tilannetta ei helpottanut se, että Oukwanjaman kuninkaaksi tuli v 1911 Mandume yaNdemufayo, joka ei suhtautunut saksalaisiin ollenkaan niin myönteisesti kuin edeltäjänsä. Lisäksi saksalaisten työtä koetteli trooppiset taudit ja kuolemantapaukset. Ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta Saksa joutui luopumaan Lounais- Afrikasta. Kuningas Mandume ajautui huonoihin väleihin sekä portugalilaisten, että alueelle saapuneiden englantilaisten siirtomaajoukkojen kanssa ja tuli noissa kahnauksissa polttaneeksi Ondjivan lähetysaseman.

Lopulta saksalaiset joutuivatkin vetäytymään Angolasta vuonna 1916. Noin 1400 luterilaista kristittyä jäi kahden vahvan seurakunnan jäsenen Simson Shituwan ja Wilhelm Kafitan johdettaviksi. Monet tästä joukosta siirtyivät heidän mukanaan nykyisen Namibian puolelle Omafoon, noin 10 km nykyiseltä rajalta etelään. Kun suomalaisten sitten onnistui perustaa lähistölle Engelan lähetysasema vuonna 1921 – paikkaan, jonka Shituwa heille osoitti – oli alueella jo olemassa kristillinen seurakunta, joka alkoi myös nopeasti kasvaa.

Abisai Henok Aludhilun tie kirkon töihin

Abisai sekä hänen veljensä Joel ja Aaron olivat siis kotoisin Angolan puoleisesta Oukwanjamasta. Heidät oli kastettu (Abisai vuonna 1902 tai 1903), Namakundessa saksalaisten Reinin lähetystyöntekijöiden asemalla.  Tämä selittää myös heidän raamatulliset nimensä, jollaiset eivät vielä tuohon aikaan olleet itsestäänselvyys ambolaisten keskuudessa. Lieneekö syynä kuivat katovuodet ja nälkä vai alueella vallinnut muu ahdinko, nämä veljekset siirtyivät Namibiaan jo 1900 luvun alkuvuosina, jo ennen suuremman joukon muuttoa. Ondongan heimoalueella he päätyivät aikanaan Oshigamboon ja Olukondaan, jossa Abisai Henok kävi rippikoulun ja konfirmoitiin 1905.

Kun Oniipan opettajaseminaari perustettiin vuonna 1913, näistä Angolasta muuttaneista kastetuista kristityistä rekrytoitiin oppilaita ensimmäisille vuosikursseille. Heistä muodostui myös nuoren Ambo-Kavangon kirkon uuden sukupolven tukijalka. Aaron ja Joel toimivat opettajina Oshigambon alueella, jossa heidät vieläkin muistetaan. Yhteydet Oshigamboon saattavat selittyä sillä, että ennen kuin August Hänninen perusti Engelan lähetysaseman vuonna 1921, hän palveli Oshigambosta käsin Omafossa Angolasta muuttaneita kristittyjä. Emil Liljeblad suoritti siellä ensimmäisen kasteen vuonna 1918.

Opettaja Abisai Henok, samoin kuin aiemmin mainittu angolalaisten hengellinen paimen, Simson Shituwa päätyivät ensimmäisen, vuonna 1922 Oniipassa aloittaneen pappiskurssin opiskelijoiksi. Shituwa vihittiin papiksi 1925 ensimmäisessä ordinaatiossa. Henok opiskeli ensimmäisellä kurssilla, mutta sai jostain syystä pappisvihkimyksen vasta 1929 Engelassa. Sen jälkeen hän palveli ensimmäisenä ambolaisena pappina Olukondan seurakuntaa vuosina 1929–1944.

Esikuvia ja muutosagentteja

Jälkeen päin voidaankin havaita näiden ensimmäisen pappisvuosikurssin oppilaiden, Shituwan, Henokin ja, niin ikään Oukwanjamasta tulleen Paulus Hamutenyan, samoin kuin läntiseltä Ambomaalta kotoisin olleen ja siellä merkittävän pappisuransa tehneen Sakeus Iihuhwan historiallinen vaikutus. Heidän kaltaisensa pioneerit olivat luomassa kirkkoa molemmin puolin rajaa.

Valtakunnan raja ei nimittäin estänyt Angolan puolelle tehtyjä lähetysmatkoja. Vilho Kaulinge, emeritus piispa Apollos Kaulingen isä, teki sinne vierailuja Ondobesta käsin, jonne hän oli perustanut seurakunnan 1937.  Tässä yhteydessä on syytä mainita myös Simson Ndatipo, jonka Ambo-Kavangon kirkko lähetti lähetystyöhön Angolaan vuonna 1954 sekä Nakayalesta, Ombalantusta syntyisin oleva Noa Ndeutapo, joka lähetettiin pohjoiseen naapurimaahan vuonna 1962. Hänen sitkeän työnsä tuloksena sai syntynsä Angolan evankelisluterilainen kirkko, joka rekisteröitiin virallisesti vuonna 1994.

Nämä ovat niitä kirkkohistorian merkkihenkilöitä, joiden muistoa lähetystyöntekijöinä suomalaisten rinnalla nykypolvet Namibiassa vaalivat, mutta joiden nimiä suomalainen historian kirjoitus ei useinkaan mainitse. Jokaisesta heistä voisi kirjoittaa mielenkiintoisen elämänkerran.

Lähteinä käytetty:

• Enkono, Alpo: Puhelinkeskustelut 26.8. ja 7.9.2020 sekä whatsapp viestit 24.8-7.9.2020
• Löytty, Päivi ja Sakari 2017.    Research on Mission, Diakonia and Social Services in ELCIN Western Diocese. The past, the present and the future opportunities in Holistic Mission. Human Development Office of ELCIN Western Diocese, Namibia. Julkaisematon tutkimus.
• Nambala, Shekutaamba V.V. 1995: Ondjokonona yaasita naateolohi mu ELCIN. (Pappismatrikkeli). ELOC Printing Press, Oniipa, Namibia.
• Paunu, Uno 1937: Kertomukset Afrikan lähetysalalla vuonna 1937 toimitetuista tarkastustilaisuuksista. Suomen Lähetysseura, Helsinki.
• Peltola, Matti 1958: Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia. Sata vuotta suomalaista lähetystyötä II. Suomen Lähetysseura, Helsinki.
• Pentti, Eljas 1958:  Ambomaa. Suomen Lähetysseura. Helsinki.
• Sheefeni, Nehemia 2013: The Lutheran Missionaries´ Work in Oukwanyama since 1891 – 1921. Mini Thesis for a Bachelor’s Degree of Theology. The United Lutheran Theological Seminary – Paulinum, Windhoek, Namibia.

Artikkeli Post post scriptum: Abisai Henok Aludhilu ja muita Namibian kirkkohistorian merkkihenkilöitä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Nykyään on ylipäänsä vaikea kuvitella sitä maailmaa, jossa mertentakaisten siirtomaiden suruton haltuunotto ja hyväksikäyttö nähtiin jonkinlaiseksi luonnonjärjestykseksi, ellei peräti Jumalan tarkoittamaksi asiantilaksi. Suomen Lähetysseuralla ei tällaista taloudellista intressiä kuitenkaan ollut.

Brittiläisiin lähetystyöntekijöihin verrattaessa suomalaislähetit olivat ainakin siinä mielessä erilaisia, että he eivät tulleet maasta, joka harjoitti Afrikassa kolonialismia, ja heiltä puuttui näin ollen ymmärrys itsestään kolonialismia harjoittavan imperiumin edustajina. Tosin on mahdotonta arvioida, millä tavoin kuuluminen Venäjän valtakuntaan, joka toteutti itäisillä rajoillaan aggressiivista laajentumispolitiikkaa, vaikutti suomalaislähettien itseymmärrykseen.

Kohtalaisella varmuudella voidaan kuitenkin sanoa, että oletus valkoisen rodun kehittyneisyydestä afrikkalaisiin verrattuna ei ollut suomalaisille vieras. Kovin vähän kuitenkin tiedetään siitä, kuinka paljon ensimmäisten suomalaisten lähetystyöntekijöiden suhtautumiseen paikallisia ihmisiä kohtaan vaikutti se, että he olivat suhteellisen kouluttamattomia ja noin puolet heistä käsityöläisiä. Ja kuten Martti Rautasesta puhuttaessa usein muistetaan sanoa, hän oli inkeriläisen maaorjan poika, joka joutui isänsä kuoleman jälkeen jo nuorena ottamaan vastuun torpan hoidosta.

Tekeekin mieli ajatella, että sääty- tai luokkaero suomalaisten ja paikallisten ei ollut ainakaan niin suuri kuin se olisi ollut, jos lähetit olisivat edustaneet ylempiä säätyjä. 1800-luvun lopun Afrikassa monilla käytännön elämän taidoilla oli varmasti suurempi merkitys kuin esimerkiksi kirjallisella sivistyksellä. Lisäsi kamppailu jokapäiväisestä leivästä yhdisti lähettejä ja paikallisia ihmisiä toisiinsa.

Lähetys oli kansallinen hanke

Vaikka lähetystyö jo määritelmällisesti suuntautuu ulospäin, on sillä myös kansallisia merkityksiä. Suomessa Lähetysseuran perustaminen oli siinä mielessä kansallinen hanke, että sitä perusteltiin juuri sen kautta, että se olisi itsenäisen kansakunnan tuntomerkki. Näin seuran perustamisesta iloittiin Helsingfors Tidningarissa vuonna 1859:

”Täten tämä kansa ensi kerran selvästi tajuten päämäärän, astuu ihmiskunnan, kansakuntien riveihin, valmiina voimainsa mukaan työskentelemään maailman valkeuden hyväksi, – siinä varmassa päätöksessä, ettei se enää uskonnon alalla tahdo olla kansakuntien keskuudessa kuokkavieras, joka ainoastaan ottaa vastaan, vaan myös muille antaa mitä se voi.”

Perustamishankkeen kansallisesta luonteesta kertoo sekin, että sen allekirjoittajina oli joukko aikakauden merkkihenkilöitä (mm. Topelius ja Lönnrot), samoin kuin se, että alun perin suuntana olivat suomensukuisten heimojen asuinsijat Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa. Kun Venäjän keisari kielsi aikeen, suomalaiset noudattivat saksalaisen lähetysjärjestön kutsua alueelle, jota alettiin kutsua Ambomaaksi.

Ambomaasta tulikin sitten tuttu paikka suomalaisille. Sen lisäksi, että noin 500 lähetystöntekijää on työskennellyt alueella, tuhannet suomalaiset lähetysharrastajat ovat jo 150 vuoden ajan seuranneet tiiviisti sen elämää.

Muutosagentit

Ambomaalla suomalaiset vaikuttivat perustavalla tavalla paikalliseen kulttuuriin ja elämänmenoon. Keskustelua suomalaisten alulle panemien muutosten laadusta käydään tällä hetkellä niin Suomessa kuin Namibiassa. Tätä keskustelua vauhdittamassa on Marjo Kaartisen, Leila Koivusen ja Napandulwe Shiwedan toimittama (ja verkossa vapaasti luettavissa oleva) artikkelikokoelma Intertwined Histories: 150 Years of Finnish Namibian Relations.

Lähetystyön aiheuttamaa muutosta arvioitaessa ei välttämättä ole olennaista se, olivatko vaikutukset tarkoituksellisia. Lähetit eivät esimerkiksi voineet ennakoida sitä, että heidän saapumisellaan oli seurauksia paikallisten yhteisöjen valtasuhteisiin. Se, että yksi Ovambo-johtajista, Ondongan kuningas Shikongo shaKalulu, suhtautui suopeasti suomalaistulokkaisiin ja näki heidän merkityksensä uusien tietojen ja taitojen oppimisen kannalta, aiheutti sen, että kyseisen alueen ja siellä puhutun kielen merkitys kasvoi muihin ryhmiin verrattuna. Ndongan kieli on ensimmäinen, jolle kehitettiin kirjallinen muoto.

Lähetystyön aiheuttamia kulttuurisia jälkiä ja ovambojen muistitietoa tutkinut Kim Groop toteaakin (artikkeli löytyy täältä), että ”[h]yödyntämällä suomalaisten vieraidensa tietämystä ja taitoja muuan muassa terveydenhuollossa, politiikassa ja rakentamisessa, Ondongan kuninkaat kasvattivat kuningaskuntansa alueellista ylivoimaa”.

Yksi mielenkiintoinen ja aivan liian vähälle huomiolle jäänyt ilmiö lähetystyön piirissä on lähetystyöntekijöiden ”apulaiset” eli ne paikalliset ihmiset, jotka työskentelivät jonkinlaisessa palvelusuhteessa lähetysasemilla. Apulaiset olivat usein ensimmäisiä kastettuja kristittyjä ja joutuivat tästä syystä kokemaan torjuntaa omassa yhteisössään. Omaksuessaan lännestä peräisin olevia arvoja ja toimintatapoja ja siirtyessään näin ainakin osittain yhdestä elämäntavasta toiseen he olivat eräänlaisia muutoksen agentteja.

Tähänastisessa suomalaislähetyksen historiankirjoituksessa on keskitytty pitkälti suomalaisiin toimijoihin, ja paikalliset ihmiset on nähty pitkälti toiminnan kohteiksi. Afrikantyöstä on kirjoitettu perusteellisia kokonaisesityksiä, joista ohittamaton on yhä Matti Peltolan vuonna 1958 ilmestynyt SLS:n Afrikan työn historia. Sitä ja monia muita seuran piirissä syntyneitä historiateoksia lukiessa voi kuitenkin kysyä, saavatko paikalliset kumppanit kertomuksessa tarpeeksi tilaa ja huomiota. Se kumppanuuden ihanne, johon lähetystyö nykyään perustuu, edellyttää halua ja kykyä tarkastella kriittisesti lähetyshistoriassa vaikuttaneita valtasuhteita.

Historiankirjoitus sisältää aina monenlaisia valintoja. Kun lähetyshistoria kuvaa lähetystyön kulttuurisia ansioita, kirjakielen, koulutuksen ja terveydenhuollon kehittämistä, kerrotaanko silloin vain suomalaisista? Missä ovat paikalliset kieliasiantuntijat, katekeetat, sairaanhoitajat? Hyvä alku kuvan oikaisemiseksi olisi jo se, että heidän nimensä mainittaisiin.

PS: Nimellä on väliä

Kun etsin kuva-arkistoista kuvitusta edellä olleeseen kirjoitukseen, silmiini osui oheinen Suomen Lähetysseuran kokoelmista peräisin oleva kuva. Se oli varustettu tällaisella tekstillä:

”Sairaanhoitotyöhön kuuluu myös evankeliumin julistus. Sairaalan oma pappi Abisai kiertää kirjalaukun kanssa potilaan luota toisen luo kertoen Vapahtajasta. Musta sairaanhoitajakin halusi tulla kuvaan sinivalkoisessa työpuvussaan. Valok. S.Löytty”

Minua kiehtoivat paitsi kuvan hahmot myös se, että sen oli ottanut vuonna 1956 Namibiassa työnsä aloittanut, vastikään edesmennyt isäni. Melkoinen sattuma, ajattelin, vaiko peräti silmänisku rajan takaa.

Kuvaa tarkastellessani minua kuitenkin harmitti, että papista oli mainittu vain etunimi ja sairaanhoitajalla ei ollut nimeä lainkaan. Saman aikakauden kuvissa mainitaan kyllä suomalaisten lähetystöntekijöiden henkilöllisyydet, mutta afrikkalaiset jäävät harmittavan usein tuntemattomiksi. Kieliikö nimettömyys arvostuksen puutteesta?

Lähetin sitten kuvan veljelleni Sakarille, joka on vuosia työskennellyt Namibiassa ja tuntee paljon kirkon työntekijöitä. Jospa joku heistä tunnistaisi Abisai-papin.

Jos maailma on pieni, kuten sanotaan, on Pohjois-Namibia pikkuruinen. Sakarin ystävä Alpo Enkono, Namibian evankelis-luterilaisen kirkon pääsihteeri, tunnisti kuvasta isoäitinsä Beatan veljen.

Abisai Nghimudimo Henok (n. 1872–1965) vihittiin papiksi 3. toukokuuta vuonna 1929. Hän oli itse asiassa ollut oppilaana jo ensimmäisellä eli vuonna 1922 aloittaneella pappisseminaarin kurssilla mutta sai pappeuden vasta järjestyksessä toisessa pappisvihkimyksessä.

Henok oli kotoisin Onaihendasta, Angolan puolelta, mutta hänen perheensä muutti Namibian puolelle Olukondaan, jossa hän kävi rippikoulun ja konfirmoitiin vuonna 1905. Käytyään ensin opettajaseminaarin hän siirtyi pappisseminaariin. Seurakuntapappina hän toimi Olukondassa 1929–1944 ja Onandjokwen sairaalassa 1945–1965.

Abisai Henok oli ensimmäisiä namibialaisia pappeja, joiden muistoa kunnioitetaan Namibian evankelis-luterilaisen kirkon (ELCIN) piirissä. Hän on yksi niistä, joiden elämäntarinan kautta kirjoitetaan lähetystyön ja sen myötä syntyneen namibialaisen kirkon historiaa.

Kuvan sairaanhoitajan henkilöllisyyttä emme saaneet selville, mutta on selvää, että koulutettuna naisena myös hänellä oli tärkeä rooli maansa historiassa.

PPS (lisätty 10.9.2020)

Lue jatkona ja täydennyksenä tähän Sakari Löytyn kirjoitus ”Post post scriptum: Abisai Henok Aludhilu ja muita Namibian kirkkohistorian merkkihenkilöitä”. Kuvan sairaanhoitajan nimi löytyi kuin löytyikin ja samalla muitakin namibialaisten merkkihenkilöitä.

Artikkeli Suomalainen lähetystyö ja historian muutosagentit julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne.”

”Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo.”

(I Kor. 15:14, Room. 15:13)

Kysymyksiä pohdittavaksi

• Mikä merkitys Kristuksen ylösnousemuksella on elämäntapaamme?
• Minkälaista muutosta (transformaatiota) voit kuvitella Kristuksen ylösnousemuksen tuottavan?
• Mitä ”toivon täyttämiä mahdollisuuksia” voit hahmottaa omassa elämänpiirissäsi?

Arushassa kuultua

”Tule ja katso”, on evankelisen ja lähetystyön avainkäsite. Se on kutsu, kutsu elää, elää yhdessä erilaisella, omaperäisellä, vapaalla, uudella, luovalla tavalla tietäen, ettei jaottelu, individualismi ja eristäminen ole tilanteita, jotka johtavat meitä Jumalan luo. Evankeliumi, hyvä uutinen, eletään todeksi yhteisössä, kaikki yhdessä, toistensa kanssa, jakamalla keskenään elämää antava Sana ja ruoka, aivan kuten apostolit ja heidän seuraajansa tekivät.” Iosif de Pátara

Omaa pohdiskelua

”Kristus on kuollut, Kristus on noussut, Kristus tulee jälleen.” Näin kirkon perinteinen pääsiäisliturgia väittää ja vakuuttaa. Pääsiäisen lisäksi, milloin olet viimeksi pohtinut Kristuksen ylösnousemusta? Tunnustamme sen viikoittain uskontunnustuksen sanoin (”hän nousi kolmantena päivänä kuolleista”), mutta onko sillä mitään käytännön merkitystä tai vaikutusta uskon elämäämme tai suhteeseemme Jumalaan? Lutherin kollega Filip Melanchthon totesi näin, ”Kristuksen tunteminen tarkoittaa hänen tuomiensa hyötyjen tuntemista ja hyödyntämistä.” Miten, millä tavalla, sinä ”tunnet” Kristuksen ylösnousemuksen ja ”hyödynnät” sitä elämässäsi?

Paavali toteaa kirjeessään filippiläisille: ”Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa” (Fil. 3:10). Minkälaista voimaa Paavali mahtoi toivoa saavansa ylösnousemuksesta?

Rohkenen ehdottaa, että ylösnousemus toi Paavalille, tuo sinulle, minulle ja jokaiselle Kristuksen seuraajalle kallisarvoisen voiman: sinnikkään kestävyyden kohdata elämän vastoinkäymiset ja epävarmuudet. Ei pelkästään kestävyyden, vaan myös nöyryyden asettua luottavaan epätietoisuuteen. Mitä tällä tarkoitan? Juuri sitä, että koska ”Kristus on kuollut, Kristus on noussut, Kristus tulee jälleen,” siksi voin jättäytyä Jumalan rakastavaan huolenpitoon silloinkin, kun vastauksia ei löydy. Miksi läheiseni vakava sairaus ei parane? Miksi lapseni voivat huonosti? Miksi Jumala salli tämän tai tuon vastoinkäymisen? Miksi?

Kristuksen ylösnousemus ei poista tai ratkaise ”miksi” kysymyksiämme, mutta se asettaa ne uuteen valoon. Ylösnousemuksen tältä puolen, vaikka emme tiedä ”miksi” jokin asia on näin, voimme varmuudella tietää ”miksi ei”: syy ei voi olla se, että Jumala ei rakastaisi meitä. Kristuksen ylösnousemus takaa sen, että kävi miten tahansa tässä elämässä, vaikka kokisit Jumalan kuinka kaukaisena tai välinpitämättömänä, voit luottaa ”ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 8: 38-39). Tämä lupaus pitää, tähän lupaukseen voit luottaa. Kristus kuoli ja nousi ylös taatakseen sen. Kun kärsimys tai vastoinkäyminen koittaa, älä jää yksin. Etsiydy Hänen ruumiinsa, kirkon, yhteyteen. Hän haluaa hoitaa, kannustaa ja vahvistaa sinua seurakuntansa kautta.

Artikkeli Elämä ylösnousemuksen valossa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kesareassa oli Cornelius-niminen mies, joka palveli sadanpäällikkönä niin sanotussa Italialaisessa kohortissa. Hän oli hurskas ja jumalaapelkäävä, niin kuin koko hänen perhekuntansakin, hän antoi runsaasti almuja juutalaisille ja rukoili alati Jumalaa. (Ap. t. 10:1-2)

Meidät on kutsuttu toimimaan Jumalan muuttavan rakkauden uskollisina todistajina ja samanaikaisesti käymään dialogia muihin uskontoihin kuuluvien kanssa. Tämä ei ole helppoa maailmassa, jossa uskonnollisten identiteettien politisointi aiheuttaa usein konflikteja.

Arushan konferenssin aikana kuultua

”Kirkoilla on ainutlaatuinen tilaisuus ja mahdollisuus. Alamme vasta ymmärtää, mitä kaikkea opetuslapseuteen varustautuminen Jumalan lähetystä varten sisältää. Se vaatii, ei pelkästään uskontojen välistä ymmärrystä ja uskonnollista lukutaitoa, vaan myös rohkeutta ja nöyryyttä omaksua risti muihin uskontoihin ja maailmankatsomuksiin kuuluvien lähimmäisteni hyväksi. Se sisältää myös näiden lähimmäisten puolustamista kaikenlaiselta syrjinnältä, kiihkoilulta, rasismilta ja väkivallalta.” Kathryn Mary Lohre

Kysymyksiä pohdittavaksi

• Voitko antaa esimerkkejä tilanteista, joissa uskonnollisten identiteettien politisointi aiheuttaa konfliktia?
• Miten voimme samanaikaisesti uskollisesti todistaa uskostamme ja käydä dialogia muiden uskontojen edustajien kanssa?
• Tunnetko henkilökohtaisesti muiden uskontojen edustajia? Minkälaisia kokemuksia sinulla on heistä ollut?

Omaa pohdiskelua

Elämme maailmassa, yhteiskunnassa ja kirkossa, jossa keskustelukulttuuri on jyrkästi polarisoitunut. Aito vuorovaikutus ja kunnioittava keskustelukulttuuri on yhä harvinaisempaa. Some-maailma mahdollistaa ja jopa kannustaa siihen, että toista näkökulmaa edustavan kanssa ei olla pelkästään eri mieltä, vaan häntä helposti haukutaan ja pilkataan. Valtaa käytetään oman agendan ja asian ajamiseksi siitä huolimatta, miten toista kohdellaan tai miten se rikkoo kirkon tai yhteiskunnan ykseyttä. ”Niitä toisia” joko vältellään, herjataan tai heitä vastaan hyökätään. Miten olemme päätyneet tällaiseen tilanteeseen?

Miten hurskaat ja hyvät ihmiset, olivat he sitten uskonnollisia (”jumalaapelkääviä”), agnostikkoja tai ateisteja, voisivat elää rauhassa, toisiaan kunnioittaen? Mitkä edellytykset mahdollistaisivat tällaisen yhteisen elämän ja aidon, kunnioittavan kohtaamisen?

Perustuuko kaikki identiteetin rakentaminen vallankäyttöön ja toisen sortamiseen, kuten usein väitetään? Vai onko olemassa identiteetti, joka ei rakennu vertailuun ja toisen alistamiseen ja sortamiseen, vaan itsensä tyhjentämiseen? Identiteetti, joka on samanaikaisesti vahva (vakaumuksellinen) ja nöyrän lempeä? Eikö tällaista identiteettiä juuri tarvita nykypäivänä? Eikö tämä juuri kuvaa Herraamme Jeesusta Kristusta, joka ”alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti” (Fil. 2:8). Kun kädet on naulattu auki, kun on täysin haavoittuvainen, silloin puhe on uskottavaa.

Olisiko niin, että kun Kristuksen seuraajina suostumme nöyrtymään ristin juurella, kun suostumme haavoittuvaiseen asemaan, kun aidosti haluamme toisen hyvää, kun ”kätemme on naulattu auki”, emmekä voi puolustautua, vasta silloin todistuksemme evankeliumista on uskottava? Mihin sinä suostut evankeliumin tähden? Miten Kristuksen seuraaminen ja toisten kohtaaminen, elämäsi todistus, vahvistaa tai murentaa evankeliumin uskottavuutta? Jumala antakoon meille jokaiselle tällaisen rohkean, nöyrän ja ristiin juurtuneen identiteetin.

Rukous

Rakastava Jumala, me kiitämme sinua elämän lahjasta, kaikesta sen monimuotoisuudesta ja kauneudesta.

Herra Jeesus Kristus, ristiinnaulittu ja ylösnoussut,
me kiitämme sinua siitä, että tulit etsimään kadotettuja,
vapauttamaan sorretut, parantamaan sairaita ja käännyttämään itsekeskeiset.

Pyhä Henki, me iloitsemme siitä, että vaikutat tässä maailmassa
ja siitä, että sinut on vuodatettu sydämeemme.
Kun elämme hengessä, anna meidän myös vaeltaa hengessä.
Anna meille uskoa ja rohkeutta ottaa ristimme ja seurata Jeesusta –
jotta miestä tulisi oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaeltajia.

Kansasi siunaukseksi, maailman elämäksi ja nimesi kunniaksi.
Me rukoilemme tätä Kristuksen, meidän Herramme tähden. Aamen.

Jukka Kääriäinen
lähetysteologi

Artikkeli Todistakaa uskollisesti Jumalan muuttavasta rakkaudesta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Rakkaat ystävät, älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne, tutkikaa, ovatko ne Jumalasta, sillä maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja. (1. Joh. 4:1)

Kysymyksiä

1. Mitä viestejä kuulet “maailman” kommunikoivan tänään?
2. Miten päätät, milloin sanoa ei voimakkaisiin viesteihin?
3. Mikä antaa sinulle luottamusta siihen, että olet saanut selville, mitä Jumala sanoo?

Arushassa kuultua

”Miten huomata Pyhän Hengen toiminta? Kirkkojen yhteinen kokemus opettaa meille seuraavaa: kuuntelemalla Jumalan sanaa yhdessä ja oppimalla toinen tosiltamme. Ei ole mahdollista väittää, että minä yksin tai me yksin tiedämme, miten tuuli puhaltaa. Kukaan ei tiedä, mistä tuuli puhaltaa, sanoo Jeesus (Joh. 3). Kaikkien tulisi kunnioittaa uskon salaisuutta meissä itsessämme ja kirkossamme. Vain jakamalla sitä, mitä Pyhä Henki on tehnyt kirkossamme ja yhteisössämme ja kohtaamisissa toistemme kanssa, antaa meille yhdessä mahdollisuuden havaita Pyhän Hengen toiminta.”

”Globalisoituneessa maailmassa opetuslapseus on jatkuvien haasteiden edessä. Tämä näkyy kaikkein selkeimmin siinä ristiriidassa, joka syntyy Jumalan sanaan sidotun kristillisen kasvatuksen ja globaalin markkinayhteiskunnan omistajuuteen sidotun kasvatuksen välille. Jännite ei ole kristillisen uskon ja talousjärjestelmän välillä. Enneminkin se syntyy tavasta, jolla markkinayhteiskunnan ideologiat, kuvat ja järjestelmät muokkaavat ihmisten elämää. Niissä kohtaamme kaikkein merkityksellisimmin ne voimat ja vallat, jotka pyrkivät hallitsemaan ihmisyyttä ja luomakuntaa. Nämä ovat niin keskeisiä maailmallemme ja sielullemme, että niistä tulee keskeisiä asioita kasvussa opetuslapseuteen ja kehittymisessä kristillisten yhteisöjen johtajuuteen.”

Omaa pohdintaa

Informaatioähky: Ahdistus ja turhautuminen siitä, että hallitsemattomaksi koettavasta ja kaiken aikaa lisääntyvästä tiedontulvasta on entistä vaikeampaa löytää olennaiset ja tärkeät viestit ja ymmärtää niitä. (Heikki Kuutti: Mediasanasto s. 58. Media Doc Oy 2012)

Paavali pyrki Korinttilaisille lähettämässään kirjeessä opastamaan seurakuntaa infoähkyn keskellä (1. Kor.). Seurakunnassa tunnettiin jossain määrin, pääasiassa suullisesti kertomus Jeesuksesta. Samalla yhteisön keskeltä nousi vahvoja persoonia, joilla oli erilaisia henkilahjoja. Heidän vaikutuksensa synnytti ristiriitoja ja erilaisia tulkintoja siitä, mitä on elää kristittynä. Paavali pyrkii suitsemaan yksittäisten vaikuttajien merkitystä korostamalla yhteisön vastuuta niin erilaisten viestien tulkinnassa kuin koko yhteisön elämään liittyvissä tavoissa.

Meidän elämäämme vaikuttavat lukuisat erilaiset viestintävälineet ja niiden myötä hyvin kirjava joukko viestejä. Valitettavan paljon näiden sekaan mahtuu väärää ja tahallisesti harhaanjohtavaa informaatiota. Siksi on erityisen tärkeää, että pidämme yhteisönä huolta näiden viestien tulkinnasta.

Samaa koskee sitäkin tilannetta, jossa yritämme Jumalan sanan avulla tulkita omaa elämänmuotoamme, ajassamme tapahtuvia ilmiöitä ja eettisiä haasteita. Näidenkin kohdalla on ylpeyttä ja syvää tyhmyyttä väittää, että juuri minulla tai meidän seurakunnallamme olisi ainoa oikea tieto. Tällaisen väittäminen on usein myös tuhoisaa.

Ekumeeninen liike on auttanut meitä usein huomaamaan, että käsityksemme toisin ajattelevista kristityistä perustuu liiankin usein ennakkoluuloihin, väärinkäsityksiin tai puhtaasti toisenlaiseen tapaa ilmaista omaa uskoa. Siksi keskustelut eri kirkkojen ja kristillisten ryhmien välillä ovat niin tärkeitä. Näistä keskusteluista on kuitenkin hyötyä vain, jos kunnioitamme toisiamme ja olemme valmiita aitoon ja rehelliseen dialogiin.

Suhteessa erilaisiin ilmiöihin meidän on syytä olla hereillä. Valvomiseenhan Uusi testamentti toistuvasti meitä kehottaa. Siellä, missä ihmisarvoa poljetaan ja ihmisoikeudet eivät pääse toteutumaan, on kristittyjen syytä olla vahvistamassa toisenlaista ääntä. Ei ylpeästi ja hyökkäävästi, vaan rakkaudella, nöyryydellä ja ennen kaikkea heikoimpia vahvistamalla.

Tansanian Arushassa kerrottiin monia kauniita esimerkkejä siitä, mihin evankeliumi on johtanut ihmisiä heidän toimiessaan marginaaleissa ja marginaaleissa elävien hyväksi. Maailman kristittyjen enemmistö elää olosuhteissa, joissa toimeentulo, puhdas ruoka ja vesi, asumisen edellytykset ja mahdollisuudet koulutukseen ovat hyvin puutteelliset. He ovat meidän sisariamme ja veljiämme. Ja heidän ei-kristityt sisarensa ja veljensä myös.

Nämä viestit voivat kuitenkin lamaannuttaa ja luoda tarvetta paeta maailman todellisuutta sellaiseen hengellisyyteen, jossa unohdamme vastuumme varjella ja viljellä Jumalalta saamaamme hyvää.

Ilmastonmuutos, globaalin talouden epätasa-arvo ja ihmisoikeuksien toteutumattomuus suuressa osassa maailmaa kutsuvat meitä etsimään Jumalan tahtoa. Suomalaisina me olemme vastuussa niistä jäljistä, joita jätämme tähän yhteiseen maailmaamme. Maailmanlaajat viestintäverkot eivät jätä meitä tietämättömiksi tästä kaikesta. Nämä viestit voivat kuitenkin lamaannuttaa ja luoda tarvetta paeta maailman todellisuutta sellaiseen hengellisyyteen, jossa unohdamme vastuumme varjella ja viljellä Jumalalta saamaamme hyvää.

Pyhä Henki voi antaa voimaa muutokseen sekä omassa itsessämme että yhteisössämme. Silloin meidän ihmisten asettamat rajat ja esteet murenevat. Meidän itse keksimämme lait ja määräykset alkavat näyttää kyseenalaisilta. Se, mitä nimitetään välttämättömyydeksi, huomataankin valinnaiseksi. Uutta luova Jumalan Henki vapauttaa meidät elämään täyttä elämää tässä Jumalan maailmassa ja toimimaan niin, että mahdollisimman monella olisi samat mahdollisuudet.

Tässä meitä auttaa se, että – ilman ennakkoon lukkoon lyötyjä vastauksia – antaudumme yhdessä Jumalan sanan ja Jumalan Sanan (Kristuksen) puhuteltaviksi.

Rukous

Rakastava Jumala. Me kiitämme sinua elämän lahjasta kaikessa sen moninaisuudessa ja kauneudessa. Me tiedämme, ettei kaikilla ole samanlaista pääsyä nauttimaan sinun lahjoistasi. Sinun Poikasi kuoli, jotta paha ja kuolema menettäisivät voimansa ja yhä useampi saisi iloita elämän täyteydestä.
Pyhä Henki, vaikuta meissä ja uudista meitä. Vahvista uskoamme, toivoamme ja rakkauttamme. Anna meille rohkeutta tulla oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaeltajiksi. Anna meille viisautta pitää näitä asioita esillä evankeliumin valossa ja toimia aktiivisesti niiden hyväksi.
Kansasi siunaukseksi, koko maapallon elämän parhaaksi ja sinun nimesi kunniaksi, Herramme Kristuksen kautta. Aamen.

Vesa Häkkinen
kansainvälisen työn koordinaattori
Kirkon lähetystyön keskus

Artikkeli Henki vapauttaa elämään täyttä elämää tässä Jumalan maailmassa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. (Room.6:3-4)

Kasteessa meidät on – sekä yksilöinä että yhteisönä, seurakuntana – kutsuttu muuttavaan opetuslapseuteen. Opetuslapseus toteutuu maailmassa, jossa monet kokevat epätoivoa, yksinäisyyttä, hylätyksi tulemista ja arvottomuutta.

Arushan konferenssin aikana kuultua

”Kutsu opetuslapseuteen on sekä sisäinen että ulkoinen. Sisäinen kutsu tulee rukouksen, Raamatun sanan, jumalanpalveluselämän ja yhteisen jakamisen kautta. Tämä vie meidät kulkemaan Jeesuksen jalanjäljissä tähän maailmaan, viemään todistusta Jumalan valtakunnan arvoista.”

”Maailmanlaajan kirkon maisema muuttuu. Naisten kykyä elää todeksi evankeliumia omassa monikulttuurisessa ja -uskontoisessa ympäristössään on kuultava ja sille on annettava arvoa. Meidän on jatkettava kaiken sellaisen kulttuurin ja sellaisten asenteiden haastamista, jotka ovat vastoin evankeliumin hyvää ja vapauttavaa sanomaa.”

”Monet ihmiset elävät tilanteissa, jotka ovat niin täynnä pimeitä, tukahduttavia ja väkivaltaisia voimia, etteivät he kaipaa muistutusta ristin sanomasta. He elävät sitä arjessaan. Sen sijaan he kaipaavat evankeliumia, joka vahvistaa heitä fyysisesti, lisää henkistä joustavuutta ja antaa täyden elämän, avaa toivon polut ja saa seisomaan rohkeasti toisenlaisen tulevaisuuden puolesta.”

Omaa pohdiskelua

Me Suomessa asuvat olemme keskimäärin onnekkaita, jopa onnellisia. Silti meidänkin keskellämme on ihmisiä, joiden elämää varjostavat monet kielteiset voimat. Omassa tai läheisten elämässä tulee vaiheita, joita emme ymmärrä ja joiden aikana kyselemme Jumalan tahtoa.

Kaste on jotakin, joka pysyy silloinkin, kun oma uskomme horjuu. Me voimme vedota siihen, että Jumala ei väisty viereltämme, koska on kasteessa tehnyt meidät opetuslapsikseen ja Jumalan valtakunnan jäseniksi.

Siksi kaste on meille yksilöinä ja seurakuntana kutsu muutokseen, joka muuttaa sekä meitä itseämme että ympäristöämme. Meille on lahjoitettu evankeliumi, joka vapauttaa erilaisista kahleista. Kun seurakunta elää evankeliumia todeksi, se voi murtaa sellaisia paikallisia käytänteitä, jotka syrjäyttävät ihmisiä. Seurakunta voi olla paikka, jossa jokainen kokee olonsa tervetulleeksi ilman vaatimuksia. Seurakunta voi olla yhteisö, joka yhdessä etsii voimaa, viisautta ja tapoja muuttaa tätä maailmaa. Kenties yhden ihmisen maailman kerrallaan.

Rukous

Rakastava Jumala, me kiitämme sinua elämän lahjasta, kaikesta sen monimuotoisuudesta ja kauneudesta.

Herra Jeesus Kristus, ristiinnaulittu ja ylösnoussut, me kiitämme sinua siitä, että tulit etsimään kadotettuja, vapauttamaan sorretut, parantamaan sairaita ja muuttamaan itsekeskeiset.

Pyhä Henki, me iloitsemme siitä, että vaikutat tässä maailmassa ja siitä, että sinut on vuodatettu sydämeemme. Kun elämme hengessä, anna meidän myös vaeltaa hengessä. Anna meille uskoa ja rohkeutta ottaa ristimme ja seurata Jeesusta – jotta miestä tulisi oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaeltajia.

Kansasi siunaukseksi, maailman elämäksi ja nimesi kunniaksi.
Me rukoilemme tätä Kristuksen, meidän Herramme tähden. Aamen.

Vesa Häkkinen
kansainvälisen työn koordinaattori
Kirkon lähetystyön keskus

Artikkeli Muutoksen voima julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirjanpitäjän pesti vaihtui talouspäälliköksi, talousjohtajaksi, sitten henkilöstöpäälliköksi ja hallintojohtajaksi. Laskentatoimen merkonomin opintojaan Lonka on täydentänyt myöhemmin muun muassa ammattikorkeakoulututkinnolla ja työelämän juridiikan opinnoilla.
– Minustahan piti tulla rakennusinsinööri, laskentatoimi on tosin ollut minulle aina helppoa. Pitkä matematiikka oli koulussa mieliaineeni, se meni kielten edelle.

Seurakuntalaiseksi ja seurakunnan työntekijäksi kasvanut Lonka on saanut tutustua työssään moniin ihmisiin. Yksi heistä nousee kuitenkin uran alkuajoilta enemmän esille.
– Olli Johansson oli ensimmäinen esimieheni ja oli sitä taas, kun tulin yhtymän palvelukseen. Hän luotti osaamiseeni ja pyysi minua sijaisekseen, kun hän lähti pieneksi ajaksi kirkkohallituksen määräaikaiseen virkaan. Ollilta sain oppia ja varmuutta.

Seurakuntayhtymän aikana tärkeitä työpareja ovat olleet yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajat ja kirkkoherrat Juhani Huovila, Keijo Gärdström ja Kimmo Ylikangas, joiden kanssa yhteistyö on sujunut hyvin ja rakentavasti.

VÄRIKKYYS ja monipuolisuus ovat sanoja, joita Lonka käyttää kuvatessaan seurakuntaa työyhteisönä. Seurakuntien ja yhtymän henkilöstö muodostaa kirjon, jota kuvaa monialainen osaaminen. Tämä näkyi Longan työssä läpi vuosien. – Sain olla monen alan asiantuntija. Kiinteistöt, rakentaminen, urakat ja metsät olivat minulle uutta työskennellessäni Iitin ja Anjalankosken seurakunnissa. Joskus koin olevani itse asiassa insinööri.

Lonka on nähnyt paljon auttavaisia ihmisiä ja talkoohenkeä, näiden suhteen hän muistelee erityisellä lämmöllä aikaansa Iitissä. Vuosikymmeniin on mahtunut muutoksia: rakenteellisia, teknisiä ja palvelullisia. Ne ovat olleet Longalle mahdollisuus. – Olen aina tykännyt muutoksista, ne tuovat motivaatiota ja toimeliaisuutta. Ei passaa jäädä paikalleen, ja muutoksille on tarvetta edelleen.

Vaikka Lonka on tottunut byrokratiaan, hän kaipaa siihen kevennystä. Yhden seurakunnan malli olisi vikkelämpi liikkeissään kuin yhtymämalli. Yhtymämallissa yhteistyö on hänen mielestään avainsana parempaan. – Laaja yhteistyö seurakuntien kesken toiminnallisten ja hallinnollisten asioiden välillä mahdollistaa laajemmat työnkuvat. Yhdessä tekeminen tuo lisäresursseja, joita voisi saada myös sitouttamalla seurakuntalaisia vapaaehtoistyöhön.

SEURAAVA toimenkuva Riitta Longalla on totuttautua eläkeläisen elämään, joka odottaa vuodenvaihteessa. Sopivana perehdyttäjänä toimii oma aviomies, jolle tämän elämänvaiheen arjen rutiinit ovat jo tuttuja. – Mietimme ja teemme asioita yhdessä, mutta myös omille jutuille tulee jäädä aikaa. Keskityn perheeseen, harrastuksiin ja omaan elämään.

Se tarkoittaa fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista huolehtimista, viulunsoittoa, järjestötoimintaa ja ihan vaan oleilua, mikä tuntuu etukäteen ajateltuna oudolta. Lapsenlapset kaukana Etelä-Afrikassa ja Helsingissä saavat oman erityishuomionsa.

Artikkeli Muutos on mahdollisuus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Uudemmista mahdollisuuksista silmiin pisti vegaaninen haaste. Netissä voi valita kokeilukuukauden, jonka aikana syö kuin vegaani. Kun valitsee vegaanisen tammikuun lisäksi vielä tipattoman tammikuun, niin ei tarvitse ihan koko vuotta uhrata elämäntapamuutokselle. Muutos on jo itsessään vaikea, vielä vaikeampaa on tehdä siitä pysyvä.

Muutaman kerran olen vuoden alussa päättänyt aloittaa säännölliset uimahallikäynnit kolme kertaa viikossa. Puoleen väliin kevättä homma on toiminut vielä hyvin ja kaakelit piirtyneet verkkokalvolle viiden kilometrin viikkovauhdilla. Ei tarvita kuin pari peräkkäistä estettä, jotka katkaisevat rutiinin ja se oli sitten siinä.

Luulen, että en ole aivan yksin tällaisen on/off -kokemukseni kanssa. Hetken kestää innostus, jonka jälkeen elämä päätyy vanhoihin uomiinsa. Ehkä kyse on pohjimmiltaan mukavuudenhalusta.

Muistan kuulleeni pariskunnasta, joka oli pitkään noudattanut terveellistä ruokavaliota. Siihen kuuluivat muun muassa luomuviljat, joita he jauhoivat kotona jyvistä omalla myllyllään. Se oli aika työlästä, kun jyvätkin haettiin sadan kilometrin päästä.

Heidän poikansa oli kerran vierailulla ja kuunteli isänsä monipolvista selontekoa aiheesta ja työvaiheista. Poika tuumasi lopulta isälleen, että ei terveysintoilu välttämättä tuo lisävuosia elämään, mutta saa vuodet varmasti tuntumaan pidemmiltä.

Artikkeli Muutoksen hinta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Opinnot vaihtuivat Sibelius-Akatemian musiikkikasvatukseen ja valmistuin sieltä musiikinopettajaksi. Olen työskennellyt pääkaupunkiseudulla useammassa musiikkiopistossa ja koulussa.

Aina välillä olemme pohtineet paluuta kotikonnuille lapsuudenkotiin, jossa vanhempani asuivat. Kun Vaajakoskella tuli yllättäen myyntiin viereinen omakotitalo, vanhempani ostivat sen ja muuttivat tien toiselle puolelle.

Viime kesän remontoimme lapsuudenkotiani, jonne pääsimme muuttamaan pari kuukautta sitten.

Vanhemmiltani olemme saaneet tukea lastenhoitoon. Luonto, lenkkeily ja mökkeily ovat lähellä sydäntäni. On mukava, kun matka mökillemme Leppävedelle on nyt lyhyempi.

Olen luonteeltani energinen ja innostun uusista asioista. Syksyllä aloitin yhteisömuusikon opinnot. Yhteisömuusikko voi toimia erilaisissa yhteisöissä, kuten vanhustenhuollossa, kehitysvammaisten palvelutoiminnassa, lapsi- ja nuorisotyössä tai vaikkapa sairaaloissa.

Myös työkuvioiden suhteen olen uuden edessä. Talomme alakertaan on tarkoitus remontoida tilat musiikkikoulua varten. Minulla on jo pienimuotoisesti toimiva musiikkikoulu Riemu. Haaveissa olisi käynnistää sukupolvirajat ylittävä muskaritoiminta, johon ikäihmiset saisivat osallistua yhdessä pienten lasten kanssa.

Vanhusten hyvinvointi ja yhteisöllisyys ovat minulle tärkeitä asioita. Yhteisöllisyyden puute näkyy mielestäni yksinäisyytenä, jota on paljon kaikissa ikäryhmissä.

Vastikään vierailin muistisairaiden ryhmässä, jossa juttelimme ja muistelimme kaikenlaista. Keskustelun pohjalta tein laulun, joka harjoiteltiin, äänitettiin ja laitettiin lopulta Youtubeen.

Musiikki on tutkitusti yksi parhaista keinoista edistää hyvinvointia ja sen vaikutukset muistiin ja jopa puhekykyyn ovat kiistattomat. Siksi haluan kaikin keinoin olla edistämässä musiikin monipuolista vientiä hoiva-alalle.

Laura Kaartiselle musiikki on sekä työ että harrastus. Hän soittaa ja laulaa Juurakossa, jonka musiikissa on vaikutteita kansanmusiikista ja bluesista. Kaartinen on mukana myös Virsi on pop -projektissa, jonka konserttikokonaisuuksissa kuullaan virsiä uusin sovituksin.

Artikkeli Paluu kotikonnuille uusin haavein julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.