Kristinuskon kasvutekijöinä uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuus

Puheessaan lähetystyöstä muuttuvassa maailmassa kirkon lähetystyön toimikunnan puheenjohtaja, piispa Jari Jolkkonen nosti esille lähetystyön dynaamisuuden ja kristinuskon kasvutekijät sen historiassa.

Kristinusko on lähetysuskonto – sehän voisi olla toisinkin. Lähetystyössä on ihmisperäisen käännyttelyn sijasta pohjimmiltaan kysymys kolmiyhteisen Jumalan Lähetyksestä, Missio Deistä. Lähetystyön olemukseen kuuluu dynaamisuus ja muutos, piispa Jolkkonen totesi.

Keskeisiksi kristinuskon kasvutekijöiksi sen historiallisessa kontekstissa Rooman valtakunnassa piispa Jolkkonen nosti esille luonnollisen väestönkasvun, suuret perheet ja perhe-etiikan, diakonian keskeisen aseman ja opillisen johdonmukaisuuden.

Nykykielellä sanottuna kristinuskon menestystekijöitä olivat siis uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuus. Usko yhteen Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen. Oppi ja diakonia. Todistus ja palvelu. Inklusiivisuus suhteessa eri ihmisryhmiin, eksklusiivisuus suhteessa muihin pelastusteihin, piispa Jolkkonen totesi.

Puheessaan hän loi myös katsausta kristinuskon ajankohtaisiin tilastoihin ja kristinuskon nopeaan kasvuun etenkin Afrikassa. Kristinuskon vuosittaiskasvu 0.98 % ylittää vuosittaisen väestönkasvun 0.88 % mikä tarkoittaa, että kristittyjen suhteellinen määrä kasvaa globaalisti.

Kokonaisvaltaisuutta, valtarakenteiden purkua ja digimissiologiaa

Juhlasymposiumin anti oli monipuolinen. Kommenttipuheenvuorossaan Suomen Lähetysseuran viestintäpäällikkö Mervi Viuhko korosti yhteistyön merkitystä, kokonaisvaltaisuutta ja kolonialististen valtarakenteiden tarkastelua nykyaikana.

Jokainen aikakausi joutuu kysymään, mitä uskollisuus evankeliumille tarkoittaa juuri tässä kontekstissa, ajassa ja paikassa. Tämä kysymys on keskeinen myös tänään, kun elämme monikulttuurisessa, moniuskontoisessa ja globaalisti verkottuneessa maailmassa, Viuhko totesi. Dekolonisoiva lähetysteologia kutsuu kirkkoa kuuntelemaan, oppimaan ja tunnistamaan sen, että kristinuskon todeksi eläminen ei ole yhden kulttuurin tai tradition yksinoikeus. Lähetystyöntekijä on aikanamme tukija ja kumppani yhteisellä matkalla.

Samalla kun lähetystyö päivittyy, myös sen toimintatavat päivittyvät. Viuhko kuvasi miten digimissiologia-käsite kuvaa digitalisaation myötä tulleita mahdollisuuksia lähetystyössä ja tutkimuksessa. Hän muistutti, miten digitalisaatio haastaa lähetystyötä pohtimaan läsnäolon ja kohtaamisen muotoja. Myös digimissiologiassa kysymykset vallasta, saavutettavuudesta ja osallisuudesta ovat keskeisiä.

Ajan merkit – lähetysnäkymiä Raamatussa

Päivä sisälsi paitsi yhteiskunnallisesti relevanttia pohdintaa valtarakenteista ja digitalisaatiosta myös teologista pohdintaa lähetyksestä Raamatussa. Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja Risto Jukko totesikin aiheen keskeisyyden toteamalla, että Raamattu on se mikä yhdistää meitä lähetystehtävässämme.

Mitä tarkoittaa olla hyvän sanoman välittäjä nykyaikana?

Puheessaan otsikolla Discerning the signs of the times: Mission in the Bible Yhdistettyjen Raamattuseurojen seurakuntasuhteiden johtaja brasilialaissyntyinen Rosalee Velloso Ewell luennoi Jeremian kirjan avulla lähetyksen teemoista Raamatussa. Keskeiseksi kysymykseksi nousi: mitä tarkoittaa olla hyvän sanoman välittäjä nykyaikana?

Syvällinen ja kiinnostava raamattuluento tiivistyi Rosalee Velloso Ewellin toteamukseen, että vain katsomalla ensin Jeesukseen Kristukseen voimme ymmärtää mitä on olla kristitty ja hyvän sanoman välittäjä meidän aikanamme. Symposiumin aikana oli myös tilaisuus keskustelulle ja kommenteille.

Katse tulevaan – lähetystehtävä jatkuu, vaikka rakenteet muuttuvat

Kirkon lähetystyön keskus elää parhaillaan Kirkkohallituksen organisaatiomuutoksen keskellä. Piispa Jolkkonen totesikin puheessaan, että on ilmeistä, että Kirkon lähetystyön keskus tässä muodossa lakkaa ja tilalle tulee uutta. Keskuksen 50-vuotisjuhla jääneekin sen viimeiseksi. Ihmisten hätä ja avuntarve ei kuitenkaan ole kadonnut tai vähentynyt, päinvastoin. Uutisista voimme lähes päivittäin kuulla miten kehitysavun leikkaukset uhkaavat ennusteiden mukaan ennen vuotta 2030 jopa 9,4 miljoonaa ihmishenkeä, joista 2,5 miljoonaa on alle viisivuotiaita lapsia. Sanoma rakastavasta Jeesuksesta Kristuksesta velvoittaa meitä tulevina vuosina entistä keskitetympään julistukseen ja palveluun.

Artikkeli Kirkon lähetystyön keskus juhli 50-vuotista taivaltaan julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Yksin emme työtä tee, toinen toista tarvitsee

Kirkkoherran tehtävänkuvan hajanaisuus aiheuttaa sen, että suurimman osan aikaa tunnen syyllisyyttä siitä, että lähetystyölle ei jää riittävästi aikaa. Tätä huolta kantoi moni kyselyyni vastannut. Tämä huoli kertoo minulle sitoutuneisuudesta ja halusta toimia lähetystyössä mahdollisimman hyvin ja täysipainoisesti. Haasteena on myös työn rajattomuus, aina voisi tehdä enemmän ja koota lisää varoja lähetystyölle. Työn rajaaminen on hankalaa ja on tehtävä valintoja siitä, mihin aikansa ja voimavaransa kulloinkin käyttää. Joku harmittelee sitä, että lähetystyö kuuluu työnkuvaan, mutta sen tekemiseen ei ole aikaa. On kurjaa, kun on vastuussa jostakin, eikä siihen pysty panostamaan.

Monesti hallinnolliset tehtävät vievät aikaani ja energiaani niin, että ei ole mahdollisuutta kehittää lähetystyön työsaralla uutta tai pohtia pidemmän ajan näkymiä. Samaa kokivat myös monet kyselyyn vastanneet. Kun tietää työparinkin pöydällä olevan pinoittain tehtävää, ei halua häntäkään taakoittaa enempää.

Ajankäyttö koetaan siis ongelmalliseksi, mutta moni on oppinut järjestelemään työtään niin, että ainakin perustason toimintaan riittää aikaa. Yksi vastaajista totesi, että lähetystyö on työjärjestelyjen kärkipäässä. Toinen toteaa: sen ehtii, mitä on suunnitellut. Uuden kehittämiselle pitäisi kuitenkin pystyä järjestämään aikaa. Ehkä pitäisi oppia iloitsemaan siitä, mitä ehtii tekemään.

Täysin yksin onneksi ei tarvitse useimmissa seurakunnissa olla. Rinnalla on esim. jonkin muun työalan ihminen, jonka kanssa voi jakaa ajatuksia. Monella on lähetystön vastuutiimi, johtokunta tai muu tiimi, joka on tukena ja apuna työssä. Yksi vastaaja totesi, että suuria linjoja suunnitellaan yhdessä, mutta jokainen toteuttaa oman alueensa työn yksin. Omassa rovastikunnassamme rovastikuntatiimi on hyvä paikka jakaa ajatuksia, ideoita ja myös huolenaiheita toisten samassa tilanteessa olevien kanssa.

Yleisenä palautteena moni totesi, että seurakunnassa on oltava yksi palkattu työntekijä lähetystyön saralla, sillä taataan parhaiten asian pysyminen kuuluvilla ja näkyvillä.

Omansa hän kokoaa, alttiutta odottaa, heitä kutsuu, herättää, palvelukseen lähettää

Merkitystä on sillä, onko lähetystyö keskeistä tai tärkeää muillekin kuin tehtävään nimetyille seurakunnan työntekijöille. Lähetyksen vastuunkantajat kokevat, että lähetystyötä ei aina arvosteta työyhteisössä; puheissa ja arvoissa merkityksellisyys näkyy, mutta käytännön toimissa arvostus ei aina näy. Lähetystyön läpäisevyys kaikilla työaloilla ei välttämättä aina toteudu ihanteellisella tavalla. Kaivataan yhteistyötä työalojen yli ja läpi. Paikkakunnan pitkät ja vahvat perinteet lähetystyön kannatuksessa, auttaa pitämään lähetystyötä esillä eri työaloilla.

Joissakin seurakunnissa työaloilla on paljon työtä. Lähetystyötä ei ehditä tai pystytä pitämään esillä omalla työalalla (esim. lapsityö) ja silloin tehtävä ja vastuu jää helposti lähetyssihteerille.

Omassa seurakunnassani koen, että innostusta on ja lähetystön merkityksellisyys nähdään. Realiteetti vain on, että jokaisella on omat tehtävänsä, painopistealueensa ja tavoitteensa, joihin sitten lähetystyö sovitellaan tilanteen mukaan. Jos olisi aikaa, laatisin enemmän valmista aineistoa työtovereille eri tilanteissa käytettäväksi. Pyrin vinkkaamaan eri järjestöjen tai toisten seurakuntien sivustoilta huomaamistani materiaaleista ja ideoista työyhteisölle aina, kun sellaisia löydän.

Helposti käyttöön otettavalle lähetystyön materiaalille, toimintaideoille ja -malleille olisi käyttöä seurakunnissa. Kuka perustaisi yhteisen sähköisen lähetystyön ideapankin koko kirkon käyttöön? Sille olisi tarvetta.

Menkää työhön, vainiolla vilja on jo kypsynyt

Huoli siitä, että ymmärrys lähetystyön merkityksestä kapenee, on olemassa. Tätä huolta tuotiin esiin saamissani vastauksissa. Joissain seurakunnissa kannettiin huolta myös työntekijöiden lähetystyön tuntemisesta. Tutkimusten mukaan nuorempien seurakuntien työntekijöiden ja esim. teologian opiskelijoiden joukossa tieto lähetystyöstä on ohentunut. Taustalla saattaa osittain olla myös lähetyksen oikeutuksen kyseenalaistamista. Onneksi esim. ordinaatiokoulutuksissa lähetystyö on yhä ohjelmassa.

Omassa seurakunnassa koen, että työntekijät ovat varsin hyvin perillä lähetystyön perusteista ja merkityksestä osana kirkon olemusta. Seurakuntalaisten kohdalla tieto ja käsitys vaihtelee, mutta toivon, että ainakin jonkinlainen käsitys kaikilla olisi. Aina voisi toki viestiä ja kertoa paremmin lähetystyön kuulumisista.

Lähetystyöstä viestimisessä ongelmaksi koetaan se, että lähetystyöntekijöiden työkaudet ovat lyhentyneet eikä enää välttämättä solmita nimikkolähettisopimuksia vaan kohdesopimuksia. Seurakunnissa koetaan, että lähetystyön kasvot puuttuvat.

Tämän vuoksi työstä viestiminen pitkäjänteisesti ei ole helppoa. On helpompi kertoa tutun henkilön kuulumisista kuin kokonaisesta työalasta. Ymmärrän kyllä ratkaisun siirtyä uudenlaisiin sopimuksiin, mutta en ole vielä oppinut siitä luontevasti kertomaan. Hyvää on se, että työhän aina jatkuu, vaikka tuttu lähetti tuleekin Suomeen. On vain opeteltava kertomaan työstä pitkäjänteisemmin ja laajemmin kuin vain yhden henkilön tai perheen kautta.

Yksi ratkaisu tähän voisi olla paikallisten työntekijöiden laajempi esittely ja viestiminen heidän työnsä kautta. Tähän toki liittyy monenlaisia ongelmia esim. maissa, joissa lähetystyötä tehdään teltantekijätyönä.  Voisiko tätä ajatusta kehittää eteenpäin?

Seurakuntalaisille ja asiasta kiinnostuneille on seurakunnassamme luotu sähköpostilista, Lähetysrinki, jonka kautta kerrotaan lähetystyön kuulumisia ja välitetään nimikkokohteista tulleet kirjeet. Rinkiin voi liittyä kuka tahansa. Lisäksi olen liittänyt vastaanottajiin myös kaikki luottamushenkilöt. Toisinaan lähetän tätä kautta rinkiläisille myös tietoa lähetystyön perusteista ja toteuttamisesta kirkossamme. Uuden valtuustokauden alussa tai kannatussopimusten muuttuessa lähetän ajankohtaisen tiedon siitä, mitä lähetyskohteita talousarviovaroillamme kannatamme.

Joka päivä eteemme avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet

Mikä on lähetystyön asema seurakunnissa tulevaisuudessa? Tähän en pysty vastaamaan, mutta näen monia kysymyksiä ja huolenaiheita, joita esiintyi myös kyselyyni vastanneilla. Moni nosti esiin huolen uusien vapaaehtoisten löytämisestä. Nykyiset vapaaehtoiset ovat jo pitkälle eläkeiässä eivätkä enää kauan ole mukana. Työtä on paljon, mutta työmiehiä vähän ja ne vähätkin vanhenevat, totesi yksi vastaaja.

Omalla paikkakunnallani nuoret lähtevät toisen asteen koulutukseen tai viimeistään sen jälkeen toisille paikkakunnille ja useimmat jäävät sille tielleen. Vaikka lähetystyötä pidetäänkin hyvin esillä nuorisotyössä, eivät tulokset tämän muuttoliikkeen takia juuri näy omassa seurakunnassamme. Toivottavasti lähetystyön asia on jäänyt nuorten mieleen itämään ja toteutuu tekoina sitten siellä uusissa asuinseurakunnissa.

Lähetysmyyjäiset ovat tuoneet toimintaan mukaan työikäisiä ja eläkeiän kynnyksellä olevia ihmisiä. Leipomistalkoot ovat mukava yhteinen tapahtuma, joka ei vaadi jatkuvaa, viikoittaista sitoutumista. Ihmiset osallistuvat nykyään mieluummin yksittäisiin projekteihin kuin säännölliseen toimintaan.

Monelle ajatus kehitysyhteistyöstä tai lapsien auttamisesta on suurempi kannustin tukea lähetystyötä kuin perinteisen seurakuntatyön tukeminen lähetyskohteissa. Liekö taustalla jälleen ajatus lähetystyön oikeutuksesta?

Yksi vastaus, jonka kyselyyni sain, ilahdutti erityisesti näitä tulevaisuuden huolia miettiessäni: ”Koen vahvasti, että lähetyskasvatus ja lähetykseen liittyvä pedagoginen mahdollisuus voisi olla yksi syvä avain kirkon tavoittavaan työhön ja kaikenikäisten uuteen innostukseen osallistua toimintaan: lähetyksen teemoissa on iloa, se on toiminnallista ja saa olla osana globaaleja asioita ja ilmiöitä.”  Ihastuin tähän ajatukseen ja sen sisältämään toiveikkuuteen. Siinä nähdään hienosti lähetystyö kaiken läpäisevänä ja seurakuntaa uudistavana toimintana. Lähetystyöhön panostaminen tuottaa hedelmiä kaikkiin työmuotoihin. Ja lähetystyön ymmärtäminen laaja-alaisesti tekee siitä kaikkien asian.

Kirkon julkaisu Yhteinen todistus 2023 on käsitellyt tätä kysymystä lähetystyöstä, sen asemasta ja merkityksestä hyvin.

Jotkut toivat esiin internetin mahdollisuudet tiedon levittäjänä ja yhteyksien luojana. Skype-yhteydet tuovat kaukana olevat lähetit lähelle ja sitä kautta saadaan ajantasaista tietoa ja rukousaiheita. Erilaisten verkkoyhteisöjen perustaminen voi olla myös yksi tapa pitää lähetystyötä esillä. Ja teknologian kehittyessä löytyy aina uusia mahdollisuuksia.

Lähetystyö on aina Jumalan lähetystä ja Hän kyllä vie asiaansa eteenpäin. Löytyy uutta, löytyy uusia ihmisiä.

Me kaukana ja lähellä olemme yhtä perhettä

Yksin työskentelyn vastapainona ja rinnalla yhteys lähetystyöntekijöihin eri puolilla maailmaa koetaan tärkeänä ja merkityksellisenä. Erilaisissa tapahtumissa ihmisten kohtaaminen on suuri ilo. Seurakunnan muut työntekijät ovat samoin yksi voimavara yksinäisessä työssä.  

Näitä ilonaiheita sanoitettiin mm. näin: ”Saa olla osa ja mukana maailmanlaajuisen Kristuksen kirkon työssä.” ”Yhdessä tekeminen.” ”Eri taustoista ja kulttuureista olevien ihmisten kohtaamiset.” ”Yhteydet ja ikkuna maailmalle.”

Maailmalta kuullut kertomukset evankeliumin muutosvoimasta ovat motivoivia ja palauttavat samalla työpöydän ääressä ahertavan perusasian ääreen, siihen miksi tätä työtä tehdään. Ilo toisen ihmisen elämän muuttumisesta ja olosuhteiden kohenemisesta tuovat iloa täällä toisella puolella maailmaakin.

Tuomme vaihtopöydälle lahjamme ja puutteemme

Olin perheeni kanssa 1994 alkaen kaksi työkautta Suomen Lähetysseuran työntekijänä Jerusalemissa. Usein kuultu kysymys oli: Mitä siellä teit. Kysymykseen oli aina yhtä vaikea vastata, koska työtä ja tehtäviä oli niin monenlaisia. Miten määrittelet, onko naapurin kanssa käyty keskustelu vaikkapa katolisen kirkon juhlavuodesta 2000 lähetystyötä vai naapurien kanssa rupattelua? Siinä ympäristössä jo kristittynä eläminen oli oma sanomansa. Erityismausteensa toivat juutalaisen kansan mielissä sanaan lähetystyöntekijä liittyvät kielteiset mielikuvat ja asenteet. Oli helpompi esittäytyä kirkon työntekijäksi. Kuulija kyllä täydensi ajatuksen loppuun halutessaan.

Kohtaamiset ja dialogit – siinä tiivistetysti lähetystyön ydinalueita.

Lähetystyössä koin usein olevani saamapuolella. Kokemukset, ihmiset, ihmisten mielenkiintoiset tarinat, mahdollisuus kulkea rinnalla, kaikki tämä rikastutti omaa elämää vahvasti. Uuteen kieleen ja kulttuuriin sukeltaminen paitsi uuvutti, myös innosti. Koko kristillisen kirkon kirjo avautui aivan uudella tavalla eteeni siellä uskon synnyinsijoilla. Mitä enemmän siihen tutustuin sitä enemmän koin olevani luterilainen. Vanha haave teologian opiskelusta virisi ja lopulta päädyin opiskelemaan Joensuuhun ja sitä kautta tulin työhön nykyiseen seurakuntaani ja viimein nykyiseen tehtävääni.

Jerusalemin ajoilta jäin kaipaamaan pienen seurakunnan yhteisöllisyyttä: jokainen tunsi kuuluvansa seurakuntaan. Jokaisella oli paikka ja tehtävä, kaikki tunsivat toisensa, huolet ja ilot jaettiin. Suomen isoissa seurakunnissa tällaista on vaikeampaa saavuttaa. Vapaaehtoistyö oli Jerusalemin seurakunnassa selvempää, täällä Suomessa se on otettava yhä vakavammin osaksi seurakunnan elämää. Seurakunta, elävä Kristuksen ruumis, tarvitsee kaikkia jäseniään.

Kirjoittaja on Leppävirran seurakunnan kirkkoherra ja kirkon lähetystyön toimikunnan jäsen

Artikkeli Maailmanlaajassa lähetyksessä yksin ja yhdessä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kuluneen vuoden aikana on vahvistunut puhe, jonka mukaan tärkeintä on pitää huolta omista ja toisaalta ajatus siitä, että vahvimmilla ja rikkaimmilla on sellaisia luonnollisia oikeuksia, jotka ylittävät tavallisten ihmisten oikeudet. Molemmat ajatukset ovat räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mitä Raamattu puhuu köyhistä, asemaa vailla olevista ja syrjäytetyistä. On suorastaan hämmentävää, miten vähän meillä luterilaisessa kirkossa on puhuttu näistä raamatullisista näköaloista. Onneksi sentään diakoninen ajattelu on alkanut laajentua pelkästä diakoniatyön ammattilaisten tekemisestä koko seurakunnan ominaisuudeksi ja myös vaikuttamistoiminnaksi.

Johannes Kastaja ja muut syrjästä katsojat

Jeesuksen puheet Matteuksen evankeliumissa ovat joskus aika hankalia ymmärtää. Ei tuo kolmannen adventinkaan puhejakso (Matt. 11:11–19) ole niitä helpoimpia. Poimin siitä kuitenkin tänä vuonna ajatuksen syrjässä olevista.

Jeesukselta on juuri kysytty, mitä Johannes Kastajalle pitäisi kertoa Jeesuksesta itsestään. Vastattuaan hän alkaa puhua Johanneksesta, sukulaisestaan ja ikätoveristaan. Johannes on vankilassa, koska hänen sanansa häiritsivät vallanpitäjää. Jeesus tekee yllättävän rinnastuksen. Johannes on suurin ihmisistä, mutta pienempi kuin yksikään taivasten valtakunnassa. Miksi? Koska hänen mukaansa taivaiden valtakunta se on hengeltään köyhien ja vainottujen. Jeesus ei siis sano, että Johannes olisi vähäarvoinen. Kyse on siitä, että taivaiden valtakunnassa arvojärjestykset ovat toisin.

Jeesus vertaa sukupolveaan torilla toisilleen huutaviin lapsiin:

’Me soitimme teille huilua,
mutta te ette tanssineet ilosta.
Me lauloimme valituslauluja,
mutta te ette halunneet surra.’

Tämä osuu myös meidän aikaamme, polarisoituneeseen yhteiskuntaan, jossa jokainen näyttää ajattelevan vain itseään. Tällaisessa ajattelutavassa voi aina osoittella syyttävällä sormella. On helppoa osoittaa toisen virhe, jos peilinä käytämme ääripäätä ja unohdamme kokonaan kontekstin. Paastoavaa ja erämaassa asuvaa Johannesta kutsuttiin demoniksi, koska hän ei syönyt. Jeesusta taas mässäilijäksi ja syntisten ystäväksi, koska hän söi ja joi syrjäytettyjen ja kultillisesti epäilyttävien kanssa.

Syntisten ystävä syntisten pöydässä

Syntisten ystävä Jeesus onkin. Hän ei osoittanut kovia sanoja kenellekään, joka eli yhteiskunnan tai uskonnon keskuksista syrjässä. Sen sijaan hän puhui suunsa puhtaaksi valtaa pitäville. Hän näyttää suorastaan torjuvan heidät, jotka katsoivat omistavansa totuuden. Tai vallan.

Kun uutiset täyttyvät vallan ja rahan tarinoista, Jumalan ääni kuuluu usein toisaalla: vapaaehtoisessa, joka jakaa ruokaa kodittomille, nuorissa, jotka puolustavat kiusattua koulussa, tai hiljaisessa rukouksessa sairaalan käytävällä. Jumala toimii siellä, missä emme osaa odottaa. Sielläkin, minne emme osaa edes mennä.

Jeesus suostui yhteyteen, jakamiseen ja syvään kanssakäymiseen kaikkien niiden kanssa, jotka olivat valmiita jakamaan elämänsä toisten kanssa. Juuri siksi tärkeimmät huomiot evankeliumista eivät nykyäänkään kuulu vallan keskuksista, vaan marginaaleista, yhteisen elämämme syrjäkujilta.

Artikkeli Ilosanoma kuuluukin syrjästä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Adventti on paitsi täynnä odotusta myös täynnä yllätyksellisyyttä. Tämän kaiken keskellä tiedämme kuitenkin, että odotus, valmistelu ja suunnittelu vie meidät askel askeleelta kohti tulevaa. Kunnian kuninkaan syntymäjuhlaa. Kohti tietoisuutta siitä, että Jeesus Kristus tuli kansansa keskelle auttaakseen meitä ja vapahtaakseen meidät. Lohduttaja tuo lohdun ja tuomiosunnuntain synkkyys muuttuu toivoksi ja iloksi.

Minua kiehtoo ensimmäisen adventin raamatunteksteissä niiden vilpittömyys ja toisaalta myös juuri tuo ennakoimattomuus. Epistolateksti 1. Piet. 1: 7–12 ei jätä lukijaa pelkästään ihastelemaan adventin tunnelmaa ja kuuntelemaan Hoosiannaa, vaan johdattaa lukijan suoraan syvään päätyyn – evankeliumin missionaarisen sanoman ytimeen ja elettyyn uskoon.

Teksti muistuttaa pelastumisen etsimisen tärkeydestä: Tätä pelastusta ovat profeetat etsineet ja tutkineet. He ovat ennustaneet ja puhuneet teidän osaksenne tulevasta armosta ja tutkineet, mihin ja millaiseen aikaan heissä vaikuttava Kristuksen Henki viittasi todistaessaan Kristuksen kärsimyksistä ja niitä seuraavasta kirkkaudesta. (1. Piet. 1: 10–11) Tuo missionaarisuutta huokuva teksti on kirjoitettu vainojen keskellä todennäköisesti noin vuosina 80–150. Kirjoittaja tiesi, ettei kristittynä eläminen välttämättä tarkoita helppoa elämää. Tämän kokevat myös meidän aikanamme monet kristityt vaikkapa Keski-Aasiassa, sisällissotien ruhjomissa Jemenissä ja Myanmarissa tai Afrikassa Sahelin alueella.

Ensimmäisen adventin raamatunkohta ensimmäisestä Pietarin kirjeestä huokuu kuitenkin toivoa. Itselleni se on myös muistutus siitä, että seisomme kärsivien ja vainottujen rinnalla ja viemme eteenpäin evankeliumin ilosanomaa sekä kirkkona että kristittyinä. Tekstissä todetaan: Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa. Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen. (1. Piet. 1: 7–9)

Silloinkin kun elämä ei mene niin kuin haluaisimme ja joudumme kohtaamaan vääryyttä, kärsimystä tai sairauksia, meillä Jeesuksen seuraajina sekoittuu kärsimykseenkin aina myös toivo. Toivo, joka on olemukseltaan syvällisempää kuin tunteemme, tietoisuutemme tai jopa olemassaolomme. Toivo, joka suuntaa katseemme jopa ajan rajan taakse ikuisuuteen.

Teksti tiivistää Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe. (1. Piet. 1: 8) Eikö uskossa olekin kyse juuri tästä – uskosta ja toivosta silloinkin, kun emme näe tai koe. Olkoon tuleva adventin aika meille jokaiselle aika, jolloin opimme lisää tästä salatusta Jumalasta, vapahtajastamme Jeesuksesta Kristuksesta, joka syntyi maailmaan tehdäkseen sovinnon ja avatakseen tien taivaaseen.

Artikkeli Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ohjausryhmälle esitettiin toive, että työskentelystä ei synny uutta laajaa asiakirjaa, vaan rakennetaan edellisen päälle. Kirjallisten dokumenttien haasteeksi on joskus koettu niiden jalkauttaminen eli se, että ne päätyisivät laajemmin kirkkojen käyttöön. Tärkeämpänä vielä haluttiin kunnioittaa perintöä, minkä dokumentti on jo tuonut. Mukaan työskentelyyn haluttiin tuoda askeleita kohti dialogisuutta: yhdessä ajattelemista ja yhdessä tekemistä.

Työskentelyn ensimmäiset konkreettiset pisteet olivat huhtikuussa järjestetty Revisiting Mission in Context -webinaari sekä lähetysteologinen konferenssi Taiwanilla. Tämä artikkeli esittelee Taiwanin konferenssin antia.

Lähetysteologinen konferenssi Taiwanilla

Taiwanin Taoyuanissa sijaitseva China Lutheran Seminary isännöi Luterilaisen maailmanliiton (LML) maailmanlaajuisen lähetysteologisen konferenssin toukokuussa 2025. Aiheena oli ”Embodying Hope: Renewing Mission in a Wounded World”. Osallistujia oli kaikilta mantereilta sekä luterilaisista kirkoista, lähetysjärjestöistä että ekumeenisista verkostoista. Tarkoituksena oli aloittaa prosessi, jonka avulla muotoillaan kokonaisvaltaisen lähetyksen suunta seuraavalle strategiakaudelle.

Konferenssin tavoite oli osanottajien yhteinen pohdinta ja sitoutuminen missiologiseen prosessiin, joka vastaa muuttuvan maailman haasteisiin: ilmastokriisiin, pandemian jälkeiseen todellisuuteen, kirkollisen identiteetin hajoamiseen ja digitaaliseen murrokseen. Kysymys siitä, mikä luterilaisessa missiossa on olennaista ja mihin suuntaan sen tulisi kulkea, oli keskeinen. Näkyväksi tuli tarve yhteiselle teologiselle kielelle, joka pystyy samalla kantamaan sekä teologista syvyyttä että yhteiskunnallista relevanssia.

Lutheran Church of Taiwanin presidentti Selma Chen piti erityisen arvokkaana, ettei metodina ollut vain esitelmätiedon jakaminen: ”Kuuntelemisen ja valmiiksi sovittujen kommenttipuheenvuorojen sijaan halusimme tuottaa yhteistä ajattelua. Se on menetelmänä vielä vieras eikä lopputulos ole etukäteen selvillä. Samalla se sitouttaa ja innostaa jatkamaan keskustelua omassa kirkossa.”

Konferenssin rakenne ja työtavat

Konferenssi alkoi jumalanpalveluksella Taipeissa, minkä jälkeen tutustuttiin lyhyesti Taiwanin yhteiskunnalliseen ja kirkolliseen kontekstiin. Jokaiseen päivään sisältyi hartaushetki aamulla ja illalla, mikä rytmitti yhteistä työskentelyä hengellisesti. Hartauksien merkitys ei ollut pelkkä muodollisuus, vaan ne ankkuroivat keskustelut rukoilevaan yhteisöön ja muistuttivat lähetyksen hengellisestä perusluonteesta.

Varsinainen työskentely käynnistyi SWOT-analyysilla (vahvuudet, heikkoudet, mahdollisuudet, uhat), jossa tarkasteltiin sekä globaalin että alueellisen kirkollisen tilanteen piirteitä. Tarkastelun kiehtovuutena oli, että vahvuudet määriteltiin sanalla ”grateful” (kiitollisuus), heikkoudet ”watchful” (tarkkaavaisuus), mahdollisuudet ”hopes” (toiveet) ja uhat ”fears” (pelot). Tällainen sanallinen uudelleentulkinta antoi analyysille hengellisen ja emotionaalisen ulottuvuuden. Keskustelut käytiin alueittain ja niistä syntyi kattava kuva luterilaisen maailman moninaisista todellisuuksista.

LML:n pääsihteeri Anne Burghardt piti vaikuttavan alustuksen ”Renewing Mission in a Wounded World”, jossa painotettiin kontekstuaalisuutta, individualistisen uskontulkinnan kritiikkiä sekä luterilaisen uskon sosiaalista, poliittista ja ekologista ulottuvuutta digitaalisuuden aikakaudella. Burghardtin puheessa korostui ajatus siitä, että missio ei ole yksisuuntainen lähetysliike vaan syvällinen vuorovaikutus Jumalan ja maailman välillä, jossa kirkko on kutsuttu olemaan toivon todistaja keskellä haavoittunutta maailmaa.

Keskustelun haasteet ja mahdollisuudet

Seuraavaksi toteutettiin kaksi ns. akvaario-keskustelua. Tässä työskentelymuodossa keskustelua käy pieni sisärengas, ja muut osallistujat kuuntelevat ulkokehällä, mutta voivat osallistua siirtymällä keskustelurinkiin. Menetelmä korostaa dialogisuutta, mutta vaatii ohjaukselta ja osallistujilta paljon. Tässä tapauksessa osallistujat kokivat epävarmuutta: oliko oma asiantuntemus riittävää, pitikö puheenvuorosta tehdä esitelmä. Aidon dialogin syntyminen oli haastavaa, mutta hetkittäin syntyi rakentavia keskusteluja.

Yksi merkittävä nosto akvaariokeskusteluista oli kysymys siitä, millaista kieltä kirkko käyttää puhuessaan missiosta. Vastaammeko kysymyksiin, joita kukaan ei esitä? Missiologinen kieli voi helposti muuttua sisäpiirin jargonia muistuttavaksi, jolloin se menettää yhteytensä niihin, joita kirkko pyrkii palvelemaan. Keskustelussa korostettiin tarvetta käyttää kieltä, joka on ymmärrettävää, rehellistä ja samalla teologisesti uskottavaa.

Globaali konteksti ja teologiset näköalat

SWOT-analyysin perusteella maailmanlaajuisesti tunnistettiin lukuisia huolia: maahanmuuton ja maastamuuton aiheuttamat jännitteet, poliittiset ja uskonnolliset konfliktit sekä sisäiset kirkolliset ristiriidat, teologiset jännitteet (vaurauden teologia, fundamentalismi, sukupuolikysymykset), sukupolvien välinen kuilu ja nuorten vieraantuminen kirkosta, sekularisaatio ja instituutioiden kriisi sekä taloudellisen vallan keskittyminen ja misinformaatio.

Silti esiin nousi myös toivoa herättäviä tekijöitä: hengellinen avoimuus ja kasvu, nuorten ja maallikoiden vahvistuva rooli, kumppanuus ja vastavuoroinen oppiminen kirkkojen välillä, kulttuurinen juurtuminen ja luterilaisten identiteettien uudelleenmäärittely, teologiset innovaatiot erityisesti Aasiassa ja Afrikassa sekä ekumeeninen ja uskontojen välinen dialogi.

Teologisesti konferenssin keskeisiä oivalluksia oli vahva kontekstuaalisuuden korostus: kaikki teologia nousee aina jostain paikallisesta todellisuudesta. Tämä merkitsi selkeää siirtymää pois Eurooppa-keskeisyydestä kohti moninaisia, rinnakkaisia luterilaisia identiteettejä. Tähän liittyi myös polysentrinen ymmärrys missiosta: yksisuuntaisena lähettämisen ja vastaanottamisen mallin sijaan se on dynaamista liikettä kaikkialta kaikkialle.

Äänet marginaaleista, kuten Dalit-teologia Intiassa, osoittivat, miten missio voi nousta haavoista käsin: ristin teologian hengessä Jumala toimii särkyneessä maailmassa ja kutsuu kirkkoa kuuntelemaan sieltä nousevaa todistusta. Moniuskontoisuuden ja uskonnollisen identiteetin moninaisuuden haasteet – erityisesti nuorten keskuudessa – nostivat esiin tarpeen uudelle missiologiselle ajattelulle, jossa evankeliumin julistus tapahtuu dialogisesti ja usein arjen keskellä. Evankeliointi ei siis merkitse vain sanoja, vaan myös profeetallista ja julkista puhetta oikeudenmukaisuudesta, rakkaudesta ja rauhasta – erityisesti konteksteissa, joissa kristityt elävät vähemmistönä.

Strategiset ja toiminnalliset ryhmät

Konferenssin viimeisessä täydessä päivässä työskenteli kahdenlaisia ryhmiä: strategisia (theological focus) ja toiminnallisia (action focus). Aiheina olivat teologinen koulutus mission ja missiologian tukena, johtajuuden uudistaminen, kumppanuuksien kehittäminen, lähetys vaikuttamisen ja oikeudenmukaisuuden välineenä, sukupuolten tasa-arvo ja naisten voimaannuttaminen, messun uudistaminen, evankelioinnin nykynäkymät sekä mission mahdollisuudet digiajassa. Jokainen osallistuja sai valita neljä teemaa, josta keskustella.

Ryhmien merkitys oli suuri, vaikka aika tuntui loppuvan juuri kun keskustelu eteni syvällisemmille tasoille. Ne loivat yhteyksiä eri kulttuurien ja kontekstien välille ja tarjosivat paikan vertaistuelle ja ideoinnille. Useat osallistujat mainitsivat, että jo tieto siitä, että muualla painitaan samojen kysymysten kanssa, oli rohkaisevaa.

Päätöskeskustelu ja tulevaisuus

Yksi hedelmällisimmistä keskusteluista syntyi lopuksi: miten LML:n strategiatyö etenee? Teemoina korostuivat kuunteleminen, kontekstuaalisuus ja luterilainen ristinteologia. Myös luomisteologian ja inkarnaation (sakramentaalinen ja sosiaalinen ulottuvuus) vahvistaminen nostettiin esiin. Erityisesti nostettiin esiin missio Dei -ajatus, jonka mukaan lähetys on Jumalan työtä maailmassa, johon kirkko kutsutaan osallistumaan.

Digitalisaation nopea kehitys, erityisesti tekoälyn rooli, sai paljon huomiota. Kiinnostavaa oli, että keskustelumuistiinpanojen yhteenvetämisessä hyödynnettiin AI-työkaluja. Tämä herätti pohdintaa siitä, miten teknologia voi palvella kirkkoa, mutta myös siitä, millaisia riskejä siihen liittyy. Digitaalinen todellisuus ei ole erillinen missiosta, vaan yksi sen toimintakentistä.

Konferenssi ei ollut mullistava, mutta se toimi välietappina ja yhteisen pohdinnan alustana. Erityisenä haasteena nousi esiin lähetys -käsitteen ylikäyttö: jos kaikki on missiota, mikä ei ole? Luterilaisen maailman sisäinen monimuotoisuus vaatii huolellista prosessia: yhteisen ydinteeman löytämistä sekä tilaa kontekstuaalisille eroille.

Jatkona ehdotettiin alueellisia pohdintoja LML:n aluekokouksissa sekä mahdollisesti uutta maailmanlaajuista konsultaatiota. Lähetysjärjestöt toivoivat myös omaa tapaamista, jossa pohdittaisiin työn vaikuttavuutta ja dekolonisaation haasteita. Tämä muistuttaa siitä, että missio ei ole vain kirkon työtä maailmassa, vaan myös maailmasta oppimista, sen tapahtumiin eläytymistä sekä vallanjaon kyseenalaistamista.

Lopuksi

Konferenssi Taiwanissa muistutti, että missio ei ole valmis määritelmä vaan elävä keskustelu. Luterilaisen maailmanliiton vahvuus on sen kyky yhdistää erilaiset näkemykset ja todellisuudet yhteiseen toivon ja palvelun kutsuun. Lähetys ei ole jotain, mitä teemme yksin toisia varten, vaan yhteistä kulkemista, jossa Jumala toimii. Tehtävämme kristittyinä ja kirkkoina on kuunnella, liittyä mukaan ja kantaa vastuuta.

Kirjoittaja Elinna Siukonen (TM, tavoittavan työn projektipäällikkö, Suomen Lähetysseura) on mukana LML:n lähetysteologisen työskentelyn ohjausryhmässä. Taiwanin konsultaatiossa olivat Suomessa mukana Lähetysseuran Aasian aluejohtaja Tero Massa sekä professori TT Mika Vähäkangas Åbo Akademista.

Linkit:

• Mission in Context -asiakirja: https://lutheranworld.org/sites/default/files/2022-02/DMD-Mission-in-Context-EN-low.pdf
• Artikkeli webinaarista Revisiting Mission in Context: https://lutheranworld.org/news/revisiting-mission-context-changing-world
• Anne Burghardtin puhe konferenssissa: https://lutheranworld.org/news/burghardt-roadmap-renewing-hope-filled-mission

Artikkeli Jos kaikki on missiota, mikä ei ole? Luterilainen maailmanliitto järjesti lähetysteologisen konsultaation Taiwanilla toukokuussa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Apostolien tekojen 10. luku alkaa Corneliuksesta, jumalaapelkäävästä sadanpäämiehestä. Hän näkee näyn, jossa enkeli kehottaa häntä noutamaan luokseen Pietarin. Hän lähettää kaksi palvelijaansa ja hurskaan sotilaan hakemaan Pietaria Joppesta. Miesten matkan aikana Pietari saa näyn suuresta purjekankaasta, joka on täynnä saastaisia eläimiä, ja ääni käskee häntä syömään. Pietari kieltäytyy, vedoten juutalaisiin ruokasääntöihin. Ääni vastaa, että minkä Jumala on puhdistanut, sitä ei Pietari saa sanoa epäpuhtaaksi. Tämä tapahtuu kolme kertaa. Kun Pietari vielä miettii näkyään, Pyhä Henki kertoo hänelle, että kolme miestä etsii häntä. Hän ottaa miehet vastaan ja kuulee heiltä Corneliuksen näystä.

Seuraavana päivänä Pietari lähtee heidän mukaansa Kesareaan. Hänen saapuessaan Cornelius lankeaa Pietarin jalkojen juureen kunnioituksesta, mutta Pietari käskee häntä nousemaan ylös, sanoen olevansa vain ihminen kuten Cornelius itse. Tämä selittää näkynsä ja kertoo, miksi hän lähetti hakemaan Pietaria. Pietari käsittää ja tunnustaa, että Jumala ei tee eroa ihmisten välillä. Pietari kertoo Jeesus nasaretilaisesta, hänen elämästään, ristiinnaulitsemisestaan ja ylösnousemuksestaan. Hän julistaa, että jokainen, joka uskoo Jeesukseen, saa syntinsä anteeksi. Kun Pietari vielä puhuu, Pyhä Henki laskeutuu kaikkien kuuntelijoiden päälle, hämmästyttäen Pietarin mukana tulleet juutalaiset uskovat. Pietari käskee kastaa pakanat Jeesuksen Kristuksen nimeen.

Sotilasjohtaja Cornelius oli uskonnollinen ihminen. Hän pelkäsi Jumalaa, antoi almuja köyhille ja oli hyvin arvostettu juutalaisten keskuudessa. Hänet tunnettiin ”Jumalaa pelkäävänä”, eli henkilönä, joka palvoi ja rukoili Israelin ainoaa oikeaa Jumalaa, mutta joka ei halunnut tulla juutalaiseksi ympärileikkauksen kautta. Loppujen lopuksi on vaikea tietää tarkalleen, mitä Corneliuksen sydämessä liikkui. Hänen täytyi kuitenkin olla avainhenkilö, koska Jumala näkee Corneliuksen sisimpään ja valitsee hänet ensimmäiseksi monista pakanoista, jotka tulevat Jeesuksen luo.

Ensimmäisen vuosisadan rabbiinisilla opettajilla oli merkittäviä opetuksia juutalaisten ja pakanoiden välisistä suhteista. Pietari noudattaa lakia ja tietää hyvin, mikä ei ole lakia noudattavien juutalaisten mielestä hyväksyttävää. Hänen kauttaan me opimme Israelin historiasta, evankeliumin kehityksestä, pakanoiden tuomisesta kirkkoon. Sen, mitä Pietari luuli tietävänsä, Jumala kääntää sen ylösalaisin. Pietari luuli ymmärtävänsä lain ja sen, ettei hänen pitänyt syödä epäpuhtaita eläimiä, samoin kuin hän luuli ymmärtävänsä Israelin tiukkojen ruokasäädösten noudattamisen. Ehkä olet kuullut sanonnan ”Olet mitä syöt”, eli jos söit ”saastaista” ruokaa, olit ”saastainen”.

Haluan meidän huomaavan, mitä Pyhä Henki teki. Hän puhui! Hän kävi keskustelun Pietarin kanssa. Hän kertoi Pietarille, mitä ja miten toimia. ”Lähde epäröimättä näiden miesten kanssa!” Pietari on se, joka kielsi Jeesuksen kolme kertaa. Ja sitten se tapahtui taas, kun Pietarin näyssä purjekangas laskettiin alas kolme kertaa (Ap. t. 10:16). Hän sanoi Jumalalle ”ei” kolme kertaa näyssään. Pietari luultavasti ajattelee: ”Ei taas!”

Mutta Jumala ei ole vielä lopettanut hänen kanssaan. Jumala muuttaa häntä ja johtaa häntä. Juuri oikeaan aikaan Pyhä Henki kertoo Pietarille, mitä tehdä, ja hän toimii sen mukaan. Pietari ottaa yhden pienen askeleen kuuliaisuudessa. Hän, lakia noudattava juutalainen, jonka ei pitäisi syödä pakanoiden kanssa, kutsuu Corneliuksen miehet vieraikseen illalliselle. Heitä oli yksi sotilas ja kaksi palvelijaa, ja he kaikki olivat luultavasti pakanoita. Pietari osoittaa vieraanvaraisuutta niille, jotka ovat erilaisia kuin hän.

Jeesus -liike avasi ovet kaikille

Keskeiset sanat Pietarin puheessa pakanoille olivat: ”Hänet he ripustivat ristinpuulle ja surmasivat” ja ”mutta Jumala herätti hänet kolmantena päivänä”. On huomattava, että Pietarin puhe pakanoille oli olennaisesti sama kuin hänen saarnansa juutalaisille. Hän esitti Jeesuksen Kristuksen henkilön ja työn, korostaen Jeesuksen ristiinnaulitsemista ja ylösnousemusta ja ihmisten vastuuta Jumalan edessä näiden asioiden valossa.

Pietarilla ei ollut yhtä saarnaa yhdelle ryhmälle ja toista saarnaa toiselle. Kaikki ihmiset voivat pelastua osoittamalla vilpitöntä uskoa elävään Jeesukseen Kristukseen. Jumala mursi vanhat esteet, jotka erottivat juutalaiset ja ei-juutalaiset, tehden yhden ihmisen kautta yhden uuden kokonaisuuden – kirkon, joka koostui Jumalaan uskovista juutalaisista ja pakanoista. Tämä oli mahdollista Jeesuksen pelastavan työn kautta Golgatan ristillä.

Pyhä Henki keskeytti Pietarin saarnan! Kuinka? Pakanat, joille hän puhui, alkoivat puhua kielillä. Se oli todiste siitä, että Pyhä Henki oli tullut kaikkien päälle (jae 44); Pyhän Hengen lahja oli vuodatettu heihin (jae 45); he olivat saaneet Pyhän Hengen (jae 47). Oli ilmeistä, että kun Pietari pääsi puheessaan siihen kohtaan, että kaikki, jotka uskoisivat Jeesukseen, saisivat syntinsä anteeksi, he kaikki todella uskoivat ja saivat syntinsä anteeksi!

Nämä jakeet sisältävät vallankumouksellisen viestin osallisuudesta. Pietarin ja Corneliuksen kohtaaminen mursi perinteiset esteet ja osoitti Jumalan puolueetonta rakkautta koko ihmiskuntaa kohtaan. Jumala opetti Pietaria ja varhaista kirkkoa, että evankeliumi kuuluu kaikille riippumatta ihmisen taustasta tai etnisyydestä.

Pietarin saama näky ei koskenut vain ruokaa; se oli oppitunti siitä, kuinka Jumala mursi ennakkoluulojen ja poissulkemisen muurit. Kuten Jumala käytti tätä esimerkkiä laajentaakseen varhaisen kirkon ymmärrystä, meitäkin haastetaan Jumalan armon kautta omaksumaan inklusiivisuus omassa elämässämme Jumalaan uskovina ihmisinä.

Tässä Apostolien tekojen 10. luvussa Jumala toimi uudella ja inklusiivisella tavalla. Jeesuksen seuraajien liike oli radikaali, koska se kumosi perinteiset juutalaiset käsitykset siitä, kuka oli sisällä ja kuka ulkona. Jumalan toiminta avasi yhteisön ovet kaikille.

Radikaali osallisuus – vammaisten henkilöiden osallisuus ja inklusiivisuus

Kirkolla on pitkä ihmisistä huolehtimisen perinne, mutta sen toiminta on usein pysynyt etäisenä ja toisinaan kaukaa suoritettuna hyväntekeväisyytenä sen sijaan, että se olisi ollut tapa laajentaa tervetulleeksi toivotettujen määrää ja ryhmään kuulumista ja kutsua osallistumaan osana kristittyjen yhteisöä.

Ekumeenisen vammaisten ihmisten vaikutusverkoston (Ecumenical Disability Advocates Network, EDAN) syntyminen Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) Lähetyksen ja evankelioimisen osaston aloitteena johtui kristillisten kirkkojen halusta ottaa mukaan ja työskennellä niiden kanssa, jotka ovat syrjäytettyjä yhteisöissämme.

EDAN on jatkanut yhteistyötä muidenkin kirkkojen kuin KMN:n jäsenkirkkojen kanssa kehittääkseen vammaisia henkilöitä koskevia toimintaohjelmia ja laatiakseen ohjeita vaikutustyölle heidän kanssaan ja puolestaan sekä edistääkseen vammaisten henkilöiden osallisuutta kaikilla elämänalueilla. Vuonna 2006 EDAN valmisti lausunnon nimeltä ”Kirkko kaikille ja kaikkien puolesta” (A Church of All and for All), joka on ollut hyödyllinen monille Kirkkojen maailmanneuvoston jäsenkirkoille. Teologiset seminaarit ovat laajalti käyttäneet sitä opetusmateriaalina.

Vammaisten henkilöiden muutosvoiman vahvistuessa myös ekumeenisessa yhteisössä ymmärrettiin, että tarvittiin uusi asiakirja, jonka sisältö vastaisi tapahtuneita muutoksia. Näin syntyi uusi lausunto nimeltä ”Olemisen lahja: Kutsuttu olemaan kaikkien kirkko ja kirkko kaikkia varten” (The Gift of Being: Called to Be a Church of All and for All). Kirkkojen maailmanneuvosto hyväksyi sen kesäkuussa 2016 ja suositteli sitä jäsenkirkkojen tutkittavaksi, pohdittavaksi ja sen pohjalta toimittavaksi.

Voisimmeko mekin oppia?

Entä me? Onko olemassa tiettyjä ihmistyyppejä, joita sinä tai seurakuntasi suljette pois uskonyhteisöstäsi? Onko olemassa tiettyjä ihmisryhmiä, joita pidät ulkopuolella, koska on mukavampaa niin? Varhaisen kirkon aikana ulkopuolella olivat pakanat. Ketkä ovat tänään ulkopuolella katsomassa sisään? Ehkä he ovat tiettyyn rotuun tai etniseen ryhmään kuuluvia ihmisiä. Ehkä he ovat vammaisia henkilöitä, ehkä alkuperäiskansoja. Ehkä he ovat naisia tai nuoria. Ehkä he ovat köyhiä. Ehkä he ovat kodittomia tai ihmisiä, jotka kamppailevat mielenterveysongelmien kanssa.

Miltä näyttäisi, jos sinä ja minä olisimme radikaalisti inklusiivisia kyseisen ryhmän kanssa? Entä jos Jumala kutsuu meitä laajentamaan elinpiiriämme toivottamalla tervetulleeksi ne, jotka haluamme pitää ulkopuolella? Cornelius ja Pietari saivat elämää muuttavan kokemuksen. Se on kokemus, joka saa sielumme hengittämään ja on hengellistä ruokaamme ja juomaamme. Mikä on Pyhän Hengen paikka ja tehtävä meidän elämässämme? Voimmeko luottaa siihen, että kokemuksemme Jumalan kanssa muuttavat meitä?

Ystävät, meillä saattaa olla halu suojella ajatuksiamme ja olla ”oikeassa”. Viettäkäämme hetki nauttien tästä Jumalan sanasta Apostolien teoissa, maistellen sitä hitaasti Pyhän Hengen avulla. Vaarana on halu antaa vastauksia älyllisen ymmärryksen kautta ja yrittää määritellä tai hallita Jumalan sanaa. Mutta tänään haluan kutsua meitä avoimesti ja herkällä mielellä liittymään Jumalan Pyhän Hengen liikkeeseen. Mitkä sanat tai lauseet jäivät mieleesi? Missä tunnet Jumalan Hengen liikkeen omassa sisimmässäsi?

Rukous

Armollinen Herra, rukoilemme, että antaisit meille voimaa ymmärtää sanasi korkeuden, syvyyden ja leveyden, jonka välität meille tänään. Anna meidän, jotka olemme luotuja sinun kuvaksesi, Herra Jumala, heijastaa myötätuntoasi, luovuuttasi ja mielikuvitustasi, kun työskentelemme muuttaaksemme yhteiskuntaamme, rakennuksiamme, toimintaohjelmiamme ja jumalanpalveluksiamme niin, että kaikki voivat tulla ja osallistua. Sinussa emme ole enää yksin, vaan yhdistyneinä yhdeksi ruumiiksi. Me luotamme viisauteesi ja armoosi ja rukoilemme Sinua kiittäen Jeesuksen nimessä. Aamen.

Kirjoittaja Anjeline Okola

Edit. 12.5. Anjeline Okolan nimi korjattu.

Artikkeli Radikaali osallisuus – Pietarin kasvutarina haastaa kirkkoja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Paavilliset lähetysjärjestöt toimivat eri lähtökohdista

Paavillisiin lähetysjärjestöihin kuuluvat Ranskassa perustetut The Society of the Propagation of the Faith (latinaksi Propagandum Fidei), The Society of the Holy Childhood (nykyään Missionary Childhood Association) ja The Society of St. Peter the Apostle sekä vuonna 1916 perustettu The Pontificial Missionary Union (nykyään Missionary Union of Priests and Religious). Järjestöt syntyivät eri lähtökohdista ja niiden syntyhistoria vaikuttaa toimintaan nykypäivänäkin osana katolisen kirkon maailmanlaajaa missiota, jossa paavi Franciscuksella on ollut merkittävä asemansa.

Vanhin paavillisista lähetysjärjestöistä on Lyonilaisen nuoren naisen Pauline Marie Jaricotin vuonna 1822 perustama The Society of the Propagation of the Faith. Jaricot aloitti lähetystyön tukemisen silkkitehtaassa työskentelevien naisten kanssa. Paavi Franciscus julisti Jaricotin pyhimykseksi vuonna 2022. Nykyään järjestö toimii lähetystyön edistämiseksi sekä hengellisesti että taloudellisesti muun muassa korostamalla vuosittaista maailman lähetyspäivää lokakuussa.

Toisen paavillisista lähetysjärjestöistä, Missionary Childhood Associationin, perusti vuonna 1843 Nancyn piispa Charles de Forbin-Janson. Järjestö syntyi Propagandum Fidein vanavedessä ja nuoren Pauline Marie Jaricotin tuella tämän ehdottaessa piispa Forbin-Jansonille lapsille suunnatun järjestön perustamista. Järjestön toimina-ajatuksena oli tuolloin, kuten nykyäänkin, luoda puitteet lähetysjärjestölle, jossa lapset auttavat lapsia ja rukoilevat toisten lasten puolesta ympäri maailman. Järjestöllä on toimintaa nykyään Aasiassa, Afrikassa, Oseaniassa ja Latinalaisessa Amerikassa.   

The Society of St. Peter the Apostle-järjestön perusti vuonna 1889 Stephanie ja Jeanne Bigard. Järjestö sai alkunsa äidin ja tyttären yhteyksistä Japaniin paikalliseen pappisseminaariin, johon Nagasakin piispa Jules-Alphonse Cousin pyysi taloudellista tukea. Järjestö toimii nykyään katolisen kirkon virallisena varainhankintaorganisaationa papiston ja sääntökuntien koulutukselle lähetysalueilla. Tuen piirissä on huikeat 400 seminaaria.

Nuorin paavillisista lähetysjärjestöistä on Missionary Union of Priests and Religious, jonka perusti Myanmarin entinen lähetystyöntekijä katolinen pappi Paolo Manna palattuaan lähetystyöstä 1900-luvun alussa. Kyseisen järjestön lähetysnäky perustuu lähetystyön hengellisyyden ja rukouksen korostamiseen pyrkimyksenä vahvistaa hengellistä missionaarisuutta.

Paavi Franciscus ja evankeliumin sanoma

Paavillisen lähetysjärjestöjen ohella paavi Franciscus piti toistuvasti myös henkilökohtaisesti esillä katolisen ja kristillisen kirkon missionaarista olemusta. Apostolisessa kehotuskirjeessään Evangelii Gaudium (24.11.2013) – suomeksi Evankeliumin ilo – paavi Franciscus nosti esille missionaarisia teemoja kuten muuttuminen, liikkeelle lähteminen, evankeliumin julistaminen koko Jumalan kansan tehtävänä sekä evankelioimisen sosiaalisen ulottuvuuden näkökulmat sisältäen rauhan, vuoropuhelun ja köyhyyden mukanaan tuomat näköalat.  

Lähetystyötä ei voi erottaa maailmanlaajan kirkon olemuksesta ja paavi Franciscus aloittikin kiertokirjeensä toteamalla: ”Evankeliumin ilo täyttää Jeesuksen kohtaavien sydämen ja koko elämän. Ne, jotka suostuvat hänen pelastettavikseen, tulevat vapaiksi synnistä, surullisuudesta, sisäisestä tyhjyydestä, eristyneisyydestä. Jeesuksen kanssa ilo syntyy aina uudelleen.”

Viestissään maailman lähetyspäivänä 2015 paavi Franciscus määritteli lähetystyön voimakkain sanoin. ”Lähetystyö on intohimoa Jeesuksen Kristuksen puolesta ja samalla intohimoa kansan puolesta. Kun pysähdymme rukouksessa ristiinnaulitun Jeesuksen eteen, tunnistamme hänen rakkautensa suuruuden, joka antaa meille arvokkuuden ja tukee meitä. Samalla käsitämme, että tuo hänen lävistetystä sydämestään lähtevä rakkaus ulottuu koko Jumalan kansaan ja koko ihmiskuntaan.” Sitaatti on Franciscuksen teologialle hyvin uskollinen. Keskiössä on Jeesus Kristus, joka antaa elämälle voiman ja merkityksen. Osallisuus Kristukseen on avoin kaikille sitä haluaville syntisille.

Lähetyksen lähtökohtana Pyhä Henki

Korona-aikana vuonna 2020 paavi Franciscus lähetti paavillisille lähetysjärjestöille kirjeen, jossa hän nosti esille kirkon missionaarisuuden pneumatologisen näkökulman. Kirjeessään hän kuvasi lähetystyötä Pyhän Hengen lahjana: ”Tulemme osalliseksi Pyhästä Hengestä armosta” ja ”Pyhä Henki on ainut voima, joka mahdollistaa Evankeliumin saarnaamisen”.

Kirjeessään paavi Franciscus korosti myös, että pelastus ei ole seurausta lähetystyöstä tai meidän toimistamme: ”pelastus toteutuu ainoastaan kohtaamisessa hänen kanssaan, joka kutsuu meitä”. Samalla paavi Franciscus muistutti lähetysjärjestöjä siitä, miten evankeliumin julistaminen tarkoittaa ylösnousseen Kristuksen kunnian todistamista.

Paavi Franciscuksen esille nostamat lähetystyön erityispiirteet

Yhdeksi Evangelii gaudium-asiakirjan keskeiseksi missionaarisuutta kuvaavaksi teemaksi nousee paavi Franciscuksella evankeliumin vetovoima. Hänen mukaansa maailmanlaaja kirkko ei kasva käännyttämisen vaan vetovoiman avulla: ”Jos joku seuraa Jeesusta iloisena siitä, että hänet on vedetty puoleensa, muut huomaavat sen ja saattavat hämmästyä.” Lähetystyön intoa ei hänen mukaansa voi saavuttaa järkeilyn ja laskelmoinnin tuloksena.

Paavi Franciscuksen korostama nöyryyden tematiikka nousi esille myös hänen lähetyskäsityksessään. Evangelii gaudium-asiakirjassa nousee esille näkökulma, että onnellisuus ja pelastus eivät ole meidän omaisuuttamme. Ne eivät ole tavoitteita, joita olisimme saavuttaneet ansioillamme. Kristuksen evankeliumia voidaan julistaa vain nöyryydellä, ilman ylimielisyyttä. Lähetystyöllä ei saa asettaa lisää tarpeettomia taakkoja ihmisille, jotka ovat jo valmiiksi uupuneita ja alas painettuja.

Lähetyksen tehtävä oli paavi Franciscuksen mukaan tavoittaa ihmisiä keskellä heidän elämäänsä – siellä missä he ovat, juuri sellaisena kuin he ovat. Jumalan kansalla on velvollisuus pitää huolta myös pienistä ja köyhistä, marginaalissa olevista ihmisistä.

Lähetyksen vaarana itseriittoisuus ja itsekeskeisyys

Paavi Franciscus ei myöskään pelännyt ottaa esille lähetystyön kipukohtia ja haasteita. Kirjeessään paavillisille lähetysjärjestöille vuonna 2020 hän iloitsi rukouksen ja hyväntekeväisyyden rinnakkaiselosta. Samalla hän varoitti lähetysjärjestöjä ja lähetystehtävää toteuttavia itseriittoisuudesta ja itsekeskeisyydestä, pelkän oman edun korostamisesta. Paavi otti vahvasti kantaa katolisten lähetysjärjestöjen mahdollista elitismiä vastaan. Hän muistutti, että lähetysjärjestöt on kutsuttu palvelemaan osana kirkollista rakennetta, eikä järjestöjen tehtävä ole asettaa itseään toisten yläpuolelle.

Paavi Franciscuksen korostama maallikkojen vahvistaminen näkyy myös hänen suhteessaan lähetystyöhön. Kirjoituksessaan katolisille lähetysjärjestöille hän korosti, että lähetystyöntekijöiden vaarana on nähdä ihmiset ”passiivisena massana, joka tarvitsee aina herättämistä” vetoomuksien ja opetuksen kautta. Samalla hän muistutti rukouksen merkityksestä lähetysjärjestöjen omankin työn puolesta.

Missionaarisuus ja katse kohti tulevaa

Paavi Franciscus vahvisti työllään katolisen kirkon ja globaalin kristillisyyden missionaarisuutta. Sanoma oli selkeä: kaikkien kastettujen tulisi hänen mukaansa osallistua lähetystehtävään, jossa julistus ja palvelus kulkee käsi kädessä rukouksen kanssa. Kristinusko on luonteeltaan universaalinen, ja siksi paavi Franciscus myös korosti, ettei kirkon missionaarista olemusta saa käyttää väärin oman kulttuurin levittämiseen evankeliumin julistamisen ohella. Kristittyjen erityistehtävä on kulkea köyhien ja syrjäytettyjen rinnalla. Paavi Franciscus muistetaan erityisesti myös hänen tärkeästä työstään rauhan puolesta.

Globaali kristinusko muuttaa jatkuvasti muotoaan ja elämme vaihetta, jossa etelän kirkot vahvistavat asemaansa samalla kun kristinusko etenkin lännessä on monin tavoin haastettuna. Tässä tilanteessa on tärkeää, että säilytämme avoimuutemme, kuuntelemme toisiamme ja opimme toisiltamme. Paavi Franciscuksen lähetysteologialla on paljon annettavaa myös meidän luterilaisessa kontekstissamme. Se muistuttaa meitä rukouksen ja nöyryyden tärkeydestä sekä itseriittoisuuden vaarasta myös lähetystyössä.

Evankeliumin ilosanoma syntejä anteeksi antavasta armahtavasta Kristuksesta, joka ristillä sovitti koko maailman synnit, kutsuu meitä elämään rakastavan Jumalan läheisyydessä sisarina ja veljinä. Paavi Franciscus lopetti kirjeensä lähetysjärjestöille Ignatius Loyolan sanoihin: Ajatelkaa tekevänne työnne hyvin, ikään kuin tulos riippuisi teistä, samalla kun tiedätte että kaikki riippuu todellisuudessa Jumalasta.

Evangelii Gaudium

Artikkeli Paavi Franciscuksen lähetysnäky muistutti Pyhän Hengen toiminnasta, evankeliumin vetovoimasta ja itsekeskeisyyden välttämisestä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kaiken kaikkiaan kirja etenee kronologisessa järjestyksessä. Kirjassa on kuitenkin tehty mielestäni poikkeuksellinen rakenteellinen ratkaisu. Kirja on kirjoitettu minä -muodossa. Tämän takia on etsitty ratkaisu, jossa sekä Marja-Leenan että Riston ääni erottuvat toisistaan: Marja-Leenan osuudet alkavat punaisilla kirjaimilla ja Riston sinisillä, lasten tummennetulla mustalla. Aluksi tämä tuntuu vähän oudolta, mutta siihen tottuu nopeasti. Tosin välillä pitää kääntää sivua taaksepäin nähdäkseen, kuka nyt oikein on vuorossa.

Tarinan kokonaisuus ilahduttaa

Kronologia ei estä tarinointia. Tämä näkyy jo sisällysluettelossa, jossa väliotsikoita näyttää olevan kymmenittäin: ”Apua ja apupoikia – Peräkärri – Viemärivettä sairaalan lattialla – Punatauti ja hoitavaa rakkautta”. Jokainen otsikko sisältää yhden tarinan, tavallaan yksityiskohdan, unohtamatta niitä asioita, ihmisiä ja tapahtumasarjaa, johon tuo yksityiskohta kuuluu. Tätä kautta lukija tutustuu myös isoon joukkoon ihmisiä, jotka ovat olleet oleellisia Niemisten lähetystyön toteutumisen kannalta.  Näitä ihmisiä yhdistää kirjan nimi: he ovat arjen keskellä eläviä enkeleitä, kuka haalareissa, kuka mekossaan. He ovat olleet arvaamattomana ja usein korvaamattomana apuna niissä ponnisteluissa ja iloissa, joita Niemisten työhön on sisältynyt. Tarinoiden runsaudesta huolimatta kyse ei ole kuitenkaan silpusta tai rönsyilystä, vaan johdonmukaisesti etenevästä, vähän päiväkirjaa muistuttavasta kudelmasta, jota on miellyttävä lukea.

Yhden ymmärrettävän rajauksen kirjoittajat ovat tehneet. ”Lastemme elämästä olemme kertoneet joitakin välähdyksiä omasta näkökulmastamme. Se ei ole heidän vähättelyään vaan enemmänkin ilmausta asian arkaluonteisuudesta ja kipeydestä.” Kipeys nousee siitä, että lapset asuivat kouluaikana oppilaskodissa, erossa vanhemmistaan. Tästä teemasta on onneksi kirjoitettu muualla paljon, myös ja ennen kaikkea lasten näkökulmasta.

Ilahduttavaa kirjassa on kokonaisen ympyrän piirtäminen. Yhden lähetystyöntekijäperheen lähetystarina kerrotaan alusta loppuun. Kutsun kokemisesta Suomeen paluuseen, takaisin Tansaniaan muuttoon ja jälleen kotimaahan paluuseen ja asettumiseen. Tämä kaikki tulee kerrotuksi kahden itsenäisen, kovin erilaisissa ammateissa toimineen, mutta toisiinsa sitoutuneen henkilön kertomana ja avaa siten myös sekä tunnemaailmaa että näkökulmia kahdesta suunnasta.

Lähetystyöntekijä on aina lähetystyöntekijä

Niemiset ovat täydentäneet omien kirjoitustensa näkökulmia ainakin kolmesta lähteestä: Yleiskuvaa ajanjakson tapahtumista maailmalla tai Tansaniassa on haettu Suomen Lähetysseuran vuosikirjoista, toisten lähetystyöntekijöiden kirjoittamista kirjoista, että ystävien kirjeistä. Valokuvat ja kuvat yksityisistä kirjeistä ovat omalta osaltaan puhuttelevia. Erityisteemoihin, kuten lääketieteeseen tai kulttuurin liittyvistä ilmiöistä tietoa on haettu myös aikakauslehdistä tai internetissä julkaistuista artikkeleista. Sanoisinkin, että tämä ei ole ”jälleen yksi kirja lähetystyöstä”. Tässä pääsee sisälle sekä tunteisiin, tietoon että asioiden välisiin yhteyksiin. Kaiken kaikkiaan pidän lähestymistapaa erinomaisena ja ansiokkaana.

Esittelin kerran pitkän työuran Angolassa tehneen Anni Väisälän tittelillä ”entinen lähetystyöntekijä”. Anni vastasi nopeasti, lähes kimpaantuneena: ”En ole mikään entinen, olen yhä lähetystyöntekijä.” Ymmärsin heti hänen tarkoituksensa. Lähetystyö jättää ihmiseen vahvat jäljet, lähetystyö ei lakkaa siihen, että palaa kotimaahan. Tämä pätee myös Niemisiin. Siitä tämä kirja on oiva ja kaunis osoitus. Se on myös kiitoskirja kaikille tukijoille ja heidän elämäänsä liittyneille ihmisille – ja Jumalalle.

Artikkeli Haalaripukuinen enkeli – tositarinoita Tansaniasta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Herätyskristillisyys ei identifioidu yhteen yksittäiseen kristilliseen kirkkokuntaan. Sen tunnusomaiset piirteet tai korostukset voidaan kuitenkin hahmottaa. Näitä anglosaksisen evankelikaalisuuden prioriteetteja ovat: kääntymisen tarpeellisuus, eli usko siihen että ihmisen elämän tulee muuttua kääntymisen kautta; aktiivisuus, eli evankeliumin vaikutuksen ilmeneminen ihmisen toiminnassa; raamatullisuus, eli Raamatun merkityksen korostaminen; ristinkuoleman keskeisyys, eli Kristuksen ristillä tapahtuneen sovintouhrin korostaminen.[1]

Huoli evankelioimisen unohtumisesta

Viime vuosisadan puolivälin jälkeen yhdeksi pohjoisamerikkalaisen herätyskristillisyyden keulakuvaksi muodostui baptistisaarnaaja Billy Graham (1918–2018), joka osallistui 1966 Berliinissä pidettyyn evankelioimistyön maailmankonferenssiin sen kokoonkutsujana ja kunniapuheenjohtajana. Kokouksen teemana oli ”One Race, One Gospel, One Task”, ja siihen osallistui n. 1100 edustajaa yli sadasta maasta. Berliinin konferenssin osanottajat halusivat selventää käsitystä “raamatullinen evankelioiminen”.

Enemmistö osanottajista edusti niitä herätyskristittyjä, jotka eivät olleet tyytyväisiä Kansainvälisen lähetysneuvoston liittymiseen osaksi vuonna 1948 perustettua Kirkkojen maailmanneuvostoa (KMN) tämän yleiskokouksessa New Delhissä 1961. Pelättiin, että kahden globaalin ekumeenisen neuvoston yhdistyminen nielaisisi lähetyksen KMN:n rakenteisiin, mikä heikentäisi kirkon lähetystehtävää ja sen toteutumista. Kansainvälisen lähetysneuvoston ja Edinburghissa 1910 pidetyn maailmanlähetyskonferenssin arvostamista osoitti kuitenkin se, että viisi vuotta myöhemmin Berliinissä 1966 pidetty konferenssi totesi olevansa Edinburghin 1910 maailmanlähetyskonferenssin seuraaja.

1960-luku oli kaiken kaikkiaan yhteiskunnallisesti polarisoitunutta aikaa, ja asenteiden kärjistyminen suhteessa toisinajatteleviin oli nähtävissä myös kirkoissa ja ekumeenisessa liikkeessä. Evankelikaalisten kristittyjen tyytymättömyys kohdistui erityisesti Kirkkojen maailmanneuvoston 1960-luvulla liian yksipuolisesti yhteiskuntasuuntautuneeksi koettuun ohjelmatoimintaan. Kirkkojen maailmanneuvoston Uppsalan yleiskokouksen 1968 vahva sosiaalieettinen painotus synnytti vastareaktiona evankelikaalisen kristillisyyden etääntymistä KMN:n edustamasta ekumeenisesta liikkeestä. Billy Grahamin haaveena oli yhdistää maailman evankelikaaliset kristityt yhteisen tehtävän äärelle, koko maailman evankelioimiseen. Kirkkojen tulisi pitää kiinni Raamatun perusarvoista, vaikka yhteiskunta muuttuikin nopeasti.

Lausannen liike syntyy ja antaa yhteisen julistuksen

Lausannessa heinäkuussa 1974 pidetty ”ensimmäinen kansainvälinen maailmanevankelioimiskonferenssi” oli sekin Grahamin aloitteesta syntynyt, kun hän oli ensin lähettänyt kirjeen lähetys- ja evankelioimistyön johtajille ympäri maailmaa kysyäkseen näiden näkemystä uuden konferenssin pitämisestä. Lausanneen kokoontui 2700 osanottajaa yli 150 maasta maailman evankelioimiskonferenssiin, jonka teemana oli ”Let the Earth Hear His Voice”. Kokouksen osanottajat toivoivat konferenssille jatkotyöskentelyä, ja heidän toiveestaan perustettiin komitea jatkamaan Lausannen kokouksen viitoittamaa tietä. Lausannen maailman evankelioimisen komiteasta syntyi tänä päivänä tunnettu Lausannen liike.

Lausannen maailman evankelioimiskonferenssin merkittäviä tuloksia oli myös The Lausanne Covenant, ns. Lausannen julistus (”sopimus”, ”sitoumus”, ”liitto”), jonka tarkoituksena oli ilmaista evankelikaalinen käsitys ja näky evankelioimistyöstä nykymaailmassa samoin kuin luoda pohjaa kristittyjen yhteiselle evankelioimistyölle. Lausannen julistuksen allekirjoittivat julkisesti Billy Graham sekä anglikaanipiispa Jack Dain Australiasta konferenssin viimeisenä päivänä. Asiakirjan päälaatijana oli ollut anglikaaniteologi ja pastori John Stott (1921–2011), joka johti asiakirjan valmistellutta komiteaa. Siihen sitoutuivat lähes kaikki kokouksen osanottajat, ja Lausannen julistuksesta tuli nopeasti liikkeen edustaman evankelikaalisen kristillisyyden lähetyksen ja evankelioimisen perusdokumentti.

Merkillepantavaa on, että asiakirjan kohdassa 5 puhutaan voimakkain sanoin evankelioimisen ja yhteiskunnallisen vastuun yhteenkuuluvuudesta: ”Vaikka sovinto ihmisen kanssa ei ole evankelioimista eikä poliittinen vapautuminen sama kuin pelastus, me siitä huolimatta uskomme sekä evankelioimisen että yhteiskunnallis-poliittisen osallistumisen olevan osa kristillistä vastuutamme.” (asiakirjan suomennos: Lausannen Julistus – Lausanne Movement) Lausannen liikkeessä käytetty englannin kielen sana ”evangelization” (”evankeliointi”, ”evankelioiminen”) ymmärretään itse asiassa kokonaisvaltaisesti, eli se pitää sisällään niin evankeliumin sanallisen julistuksen kuin yhteiskunnallis-poliittis-diakonisen vastuun. Yhteiskunnallis-poliittisen vastuun korostamisen Lausannen julistuksessa voidaan nähdä yhtäältä kokouksen latinalaisamerikkalaisten edustajien kuten René Padillan ja Samuel Escobarin vaikutuksena, toisaalta haluna huomioida KMN:n Uppsalan yleiskokouksen 1968 ja ekumeenisen lähetysliikkeen korostuksia.

Liike hioo teologiaansa

Vuonna 1989 Lausannen liike piti “toisen Lausannen maailman evankelioimiskonferenssin” Manilassa Filippiineillä. Sen teemana oli ”Proclaim Christ the Lord; The Hope of Our World”. Manilan kokouksesta syntyi asiakirja nimeltä “Manilan julistus” (Manila Manifesto; asiakirjan suomennos: Manilan Julistus – Lausanne Movement), jota voi pitää Lausannen julistuksen jatkona ja hienosäätönä. Lausannen maailman evankelioimisen komitean mukaan sitä ei saa julkaista erillään Lausannen julistuksesta.

Kolmas Lausannen liikkeen järjestämä globaali maailman evankelioimisen kongressi pidettiin Kapkaupungissa 2010, ja sen tuloksena syntyi asiakirja nimeltä Kapkaupungin sitoumus (The Cape Town Commitment; The Cape Town Commitment – Lausanne Movement), joka on luonteeltaan eräänlainen uskontunnustus. Se on samalla kutsu toimintaan.[2] Neljäs Lausannen liikkeen järjestämä globaali maailman evankelioimisen kongressi pidetään Soulissa Etelä-Koreassa 22.–28.9.2024.

Lausannen liikkeen ja ekumeenisen liikkeen ja ekumeenisen lähetysliikkeen välillä on ollut jännitteitä. Henkilötasolla suhteet ovat ajoittain olleet jännitteiset, ja organisaatioiden tasolla kuvaavaa on, että esimerkiksi vuonna 1989 KMN:n Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komissio piti maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssin San Antoniossa USA:ssa, mutta samana vuonna myös Lausannen liike piti oman maailman evankelioimiskonferenssinsa Manilassa Filippiineillä.

Maailmanlaaja kristillisyys kutsuu etsimään yhteyttä

Lausannen liike on 50-vuotisen historiansa aikana kuitenkin tullut lähemmäksi ekumeenista liikettä ja ekumeenista lähetysliikettä (world mission and evangelism). Esimerkiksi Kirkkojen maailmanneuvoston viimeisin virallinen lähetysasiakirja, Together towards life: Mission and Evangelism in Changing Landscapes (2013), toteaa evankelioimisesta seuraavaa (§ 86): ”Evankeliointi suullisena julistamisena eli evankeliumin saarnaamisena (kerygma) on syvästi raamatullista. Jos puheemme on ristiriidassa tekojemme kanssa, meidän evankeliointimme ei ole aitoa. Suullinen julistaminen ja näkyvät teot todistavat yhdessä Jumalan ilmoituksesta Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen tarkoituksistaan.” (Yhdessä kohti elämää” -asiakirjan suomennos) Yhteys edellä lainattuun Lausannen julistuksen kohtaan 5 on selvä.

Tähän lähentymiseen on johtanut ainakin kaksi merkittävää tekijää. Ensinnäkin, Lausannen liike ei ole rakenne, kirkkoliitto tai vastaava, eikä sillä ole omaa määriteltyä kirkko-oppia, vaan se on korostetusti liike ja verkosto, joka koostuu yksittäisistä lähetys- ja evankelioimistyöhön sitoutuneista kristityistä. Mitä enemmän Lausannen liikkeen ja ekumeenisen lähetysliikkeen edustajat tapaavat, sitä enemmän yhteinen ymmärrys ja käsitys lähetyksen merkityksestä kirkolle voi syvetä. Molemmin puolin on ollut vaikutusvaltaisia johtajia, jotka ovat puhuneet toisen kunnioittamisen ja vuorovaikutuksen puolesta, ekumeenisessa lähetysliikkeessä esimerkiksi Lesslie Newbigin ja Mortimer Arias, Lausannen liikkeessä puolestaan John Stott ja Emilio Castro.

Toinen syy ekumeenisen liikkeen ja Lausannen liikkeen lähentymiseen on ollut kristinuskon muuttuminen globaaliksi. Globaalin etelän kirkot ovat syntyneet valtaosin lähetystyön tuloksena, ja monet niistä tekevät lähetystyötä sekä omalla alueellaan että sen ulkopuolella. Näistä monet ovat KMN:n jäsenkirkkoja, ja samaan aikaan niissä on kirkon johtajia ja muita kristittyjä, jotka samaistuvat myös evankelikaaliseen kristillisyyteen ja toimivat Lausannen liikkeessä. Näille kirkoille ja kristityille ekumenian tavoite, näkyvä ykseys, on mahdollista vain yhteisen kristillisen todistuksen kautta (Joh. 17:21). Lähetys on liike, joka vie kirkkoja eteenpäin ja mahdollistaa niiden uudistumisen. Näille kirkoille lähetyksen kysymykset ovat usein myös olemassaoloon liittyviä kysymyksiä, jolloin kristillinen todistus saattaa olla todellista martyriaa, veritodistusta. Useinkaan näillä kirkoilla ei ole resursseja eikä aikaa pohtia, onko evankeliumin sanallinen julistus tärkeämpää kuin lähimmäisen auttaminen teoin, kun molemmat ovat tarpeen ja todellisuutta. Tällöin myös mahdolliset teologiset painotuserot jäävät pakostakin vähemmälle huomiolle. Yhteiseen lähetystehtävään sitoutuminen luo yhteyttä ekumeenisten ja evankelikaalisten kristittyjen ja kirkkojen välille.  

Artikkelin pääkuva Cape Townin kokoontumisesta 2010.

[1] D. W. Bebbington, Evangelicalism in Modern Britain. A History from the 1730s to the 1980s (London and New York: Routledge 1989), 2–3.

[2] Kaikki kolme Lausannen liikkeen tähänastista pääasiakirjaa on julkaistu teoksessa: J. E. M. Cameron (ed.), The Lausanne Legacy: Landmarks in Global Mission. Peabody, MA: Hendrickson Publishers, 2016.

Artikkeli Lausannen liike ja ekumeeninen liike julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Suurin muutos edellisvuoteen oli seurakuntien vapaaehtoisina lahjoituksina kokoamat varat, joissa nousua oli peräti neljä miljoonaa euroa. Talousarvioavustuksetkin olivat nousseet hieman, mikä on ilahduttavaa tiukassa taloustilanteessa. Testamenttilahjoitukset olivat ennätyskorkeat 6,5 miljoonaa.

Monimuotoista ja monen kokoista toimintaa

Järjestömme ovat varsin eri kokoisia ja toimintatavoiltaan monimuotoisia. Uusin tulokas on Evankelinen lähetysyhdistys ELY, joka vasta toukokuussa 2023 on solminut ensimmäisen sopimuksensa Kirkkohallituksen kanssa. Tämä toteutui sen jälkeen, kun kirkolliskokous oli marraskuussa 2022 todennut että ELY täyttää lähetysjärjestöksi hyväksymisen kriteerit.

ELY on kooltaan pienin (osuus lähetysjärjestöjen ulkomailla tekemästä työstä 0,92 %) ja myös nuorin järjestöistä, sillä se on perustettu vuonna 2008. Perustamisen syy liittyy Suomen Evankelisluterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (SLEY) pappisvirkaa koskeviin päätöksiin.

Ruotsinkielinen Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland (SLEF) on ELY:n tavoin melko pieni (osuus lähetysjärjestöjen ulkomailla tekemästä työstä 1,82 %). Tämä selittyy kieliperustaisuudesta.

SLEF palvelee Porvoon hiippakunnan seurakuntia ja toisaalta evankelisen liikkeen ruotsinkielisiä. Se saa esimerkiksi seurakuntien talousarvioavustuksia lähes yksinomaan ruotsinkielisiltä seurakunnilta tai yhtymiltä, joissa on ruotsinkielisiä seurakuntia.

Viidennen herätysliikkeen piiristä nousseet Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys (osuus 10,89 %), Medialähetys Sanansaattajat (osuus 7,27 %) sekä Lähetysyhdistys Kylväjä (osuus 13,6 %) ovat kukin hieman parantaneet tulojen kehitystä, Kylväjä selvästi. Samoin Kylväjän osuus ulkomailla tehtävästä työstä on noussut merkittävästi

Suurin ja laaja-alaisin lähetysjärjestöistä on Suomen Lähetysseura (SLS), jonka volyymi on yli puolet kahdeksan lähetysjärjestön kokonaisuudessa. Tämä näkyy sekä saaduissa tuloissa (osuus lähetysjärjestöjen tuloista 54,6 %) että osuudessa lähetysjärjestöjen kansainvälisessä työssä, joka on 52,6 %.

Diakoniselta pohjata missionaarisuutta toteuttava Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on onnistunut kasvattamaan erityisesti kansainvälisten rahoituslähteiden osuutta yli 33 miljoonaan euroon. Sen kokonaispanos on kaksi kolmannesta koko kansainvälisen työn kokonaisuudesta ollen yli 60 miljoona euroa vuonna 2022.

Järjestöt eroavat toisistaan myös teologisilta painotuksiltaan, erityisesti pappisvirkaa sekä avioliitto- ja seksuaalietiikkaa koskevissa linjauksissa. Niiden osalta käydään useimmiten keskustelua seurakuntien tehdessä päätöksiä talousarvioavustuksista. Samat aiheet nousevat myös julkisuuteen.

Järjestöt sitoutuvat perussopimuksessa noudattamaan kirkon ”tunnustusta ja päätöksiä sekä toteuttaa kirkon hyväksymää lähetyksen peruslinjausta (s.o. Yhteinen todistus 2023) ja sen toimintaperiaatteita”. Näiden pohjalta seurakunta voi luoda oman kriteeristönsä, jonka mukaan se perustelee päätöksensä. Tärkeää on päätösten läpinäkyvyys ja ymmärrettävyys.

Iloitsemme vahvasta panoksesta

Edelleen kirkko voi olla ylpeä sen sopimusjärjestöjen kyvystä suunnata varoja siihen, miksi ne on valittu kumppaneiksi. Maailmanlaajan kirkon työyhteydessä meillä on paljon osaamista ja taloudellisia resursseja jaettavaksi sinne, missä kirkot ja järjestökumppanit osaavat ruohonjuuritason työn. Tästä kasvaa se kokonaisuus, jossa toteutamme missionaarisuutta globaalisti. Samalla meillä on mahdollisuus oppia uudenlaista teologian tekemistä,

Järjestöt käyttivät saamistaan tuloista keskimäärin 82,3 % itse ulkomaiseen työhön ja loput 17,7 % tukitoimintoihin Suomessa (mm. viestintä ja varainhankinta) sekä yleishallintoon (hajonta on välillä 60–92 %). Tämä on kansainvälisestikin verrattuna erinomaisen hyvä prosentti.

Taloustilastoihin liittyviä kaavioita voit katsoa täältä.

Artikkeli Jälleen vahva panos maailmanlaajan kirkon toimintaan julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.