Menetyksiä on monenlaisia. Jotkut voivat tulla odottamatta, toisiin on voinut saada aikaa valmistautua.
Suremiselle ei ole olemassa oikeaa kaavaa. Jokaisella on oikeus surra omalla tavallaan ja omaan tahtiin.

Kokkolalaisille sisaruksille Auli-Maritta Ruuskaselle ja Anne Laineelle suru on tuttu kumppani. He ovat menettäneet viime vuosina veljensä sekä molemmat vanhempansa. Ruuskaselta on kuollut myös kaksi muuta läheistä.
He tietävät, että jokainen menetys ja luopuminen jättää jäljen.
– Jokin meissä muuttuu, asettuu uuteen asentoon.
Yhteisen ajan rajallisuus tuli tietoisuuteen läheisten vielä eläessä, heidän sairauksiensa myötä.
– Halu olla läsnä loppuun saakka sai meidät matkaamaan läheisten luokse pitämään huolta, vuosien ajan, sisarukset kertovat.
– Huoli oli jatkuvasti läsnä. Sitä ikään kuin lipui hiljaisessa luopumisen virrassa kohti väistämätöntä.
Ruuskasen ja Laineen mielestä on tärkeää puhua asioista eläessä, ettei kuoleman edessä tarvitse murehtia puhumattomia lauseita.
– Niin paljon kuitenkin aina jää sanomatta.
– Kun läheisen menettää odottamatta, ymmärtää, kuinka tärkeää onkaan ollut sopu läheisen kanssa.

Edes sisarusten suru ei välttämättä tunnu eikä näytä samanlaiselta. Jokaisen surulla on omanlaisensa kasvot.
– Tuskinpa geeneihinkään on kirjoitettuna surun kaavaa, Ruuskanen ja Laine pohtivat.
– Siinä missä toisen suru on hiljainen, voi toisen surusta kuulua huuto. Yhteisen luopumisen taipaleen aikana voi toki suremiseenkin muodostua yhteneväisiä ajatuksia ja tunteita, samankaltaisuutta. Sanatonta ymmärrystä toisen suremista kohtaan.

Auli-Maritta Ruuskanen on pukenut surunsa toivon viittaan.
– Suruni on sävyltään valoisa, toivon ja uuden kasvun ryytimaa. Lopullisuuden sijaan annan menetetyilleni linnun muodon ja tervehdin niitä kohdatessani.
– Välillä kuitenkin suru tuntuu syvänä kipuna, ja kyynelten virta kastelee kasvoni. Silloin suru maistuu suolaiselta, loputtomalta. Mutta kyyneleet pesevät pois synkimmän, ja suru saa uuden muodon, se tuntuu taas kevyemmältä kantaa.

Anne Laine kertoo tuntevansa surun koko kehossaan. Tunteen lisäksi surulla on usein myös värinsä, tummasta vaaleaan kirkkaseen.
– Joskus suru tuntuu valtavana painona ja puristavana tunteena, jonka alle kutistuu. Toisinaan taas suru pulppuaa keveytenä, ilona ja helpotuksena.
Laine uskoo, että jokainen tunne, itku, nauru ja kaipaus ovat oikeita, juuri siihen hetkeen sopivia.
– Joskus tarve puhua, soittaa ja tavata on niin suuri, että se sattuu. Silloin ääneen lausutut sanat helpottavat. Ajatus siitä, että he kyllä kuulevat ja näkevät kaiken, mikä on tarpeellista, tuo lohtua ja turvaa.

Surevan kohtaaminen voi tuntua monen mielestä vaikealta. Ei tiedä, mitä kuuluisi sanoa tai miten toimia. Silloin saattaa tehdä mieli vältellä tapaamista.
Ruuskanen ja Laine rohkaisevat lähestymään surevaa avoimesti ja suorilla kysymyksillä. Sureva tarvitsee usein toisten läsnäoloa ja kuuntelevia korvia.
– Joskus on tarpeen antaa myös tilaa ja aikaa, mutta senkin tarpeellisuudesta voi kysyä suoraan surevalta, pelkäämättä, osaako käyttää oikeita sanoja.

Koronarajoitukset ovat kutistaneet monet hautajaiset pieniksi, lähipiirin hetkiksi. Näin kävi myös Ruuskasen ja Laineen läheisten hautajaisissa, joista kahdet osuivat koronarajoitusten aikaan. Sisaruksista tämä pienimuotoisuus tuntui oikealta.
– Pienen joukon lämpö ja läheisyys tuntuivat helpottavalta. Sai tilaa surra ja hyvästellä läheiset omana itsenään ja huomioida ympäristöä vain sen verran kuin juuri silloin jaksoi.
– Uskomme että rauhallinen, pieni muistohetkemme oli omiaan tukemaan matkaamme eteenpäin levollisin mielin, vahvistuen toinen toisistamme.

Läheisten muistolaatat ovat hautausmaan paadessa.
– Se on meille paikka, jossa voi käydä niinä hetkinä, jolloin sydän niin tahtoo.
– Tärkeintä on kuitenkin tiedostaa, että ajatukset ja kynttilät voi sytytellä, missä tahansa ja milloin tahansa.

Artikkeli Surulla on monet kasvot julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Suomalaisten surukirjeistä väitöstutkimuksen tehnyt Pulkkinen menetti pappansa 4-vuotiaana, isänsä aivoverenvuotoon parikymppisenä ja kymmenisen vuotta sitten kaksi syntymätöntä lastaan 10 kuukauden välein.

Viljo-papan kuolemasta hän muistaa oman äitinsä surun.

– Mikä ihme oli se, mikä tuli meidän kotiin arjen keskelle, sai palan juuttumaan äidin kurkkuun ja itkemään kuukausitolkulla. Siitä lapsuusmuistosta jäi ehkä kiinnostus surua kohtaan, joka nykyään on akateemista.

Filosofian tohtorin kiinnostus suruun kiteytyi Helsingin yliopistossa vuonna 2016, kun Pulkkisen väitöstutkimus Salattu, suoritettu ja sanaton suru – Läheisen menettämisen kokonaisvaltaisena kokemuksena tarkastettiin.

Sen pohjalta Mari Pulkkinen on kirjoittanut myös kirjan Surun sylissä – Suomalaisten kokemuksia menetyksestä.

– Tutkimuksessani moni sureva kuvasi itseään sanoilla; tunnen olevani tarttuva tauti. Se on aika karu viesti. Moni sanoi, ettei halua korulauseita, vaan haluaisi, että ihmiset myöntäisivät murheeni.

Liki 30 vuotta suomalaisten surua sanoittaneen laulajan ja lauluntekijän Hanna Ekolan elämään on mahtunut useampi läheisen kuolema; omien vanhempien menetykset, kahden hyvin läheisen sisaruksen kuolema sekä puolison kuolema, joka jätti hänet 10-vuotiaan pojan äitinä jatkamaan elämää.

– Ne ovat kaikki asioita, jotka ovat vaikuttaneet minuun hyvin paljon, mutta ovat keskenään hyvin erilaisia suruja.

Puolison menetyksestä hän nostaa esiin kaksi asiaa.

– Koskaan ei tarvitse unohtaa ja lapsella on oikeus muistaa isänsä.

Hanna Ekola kertoo, että häneltä meni kauan ennen kuin hän tajusi, miksi suru ja sureminen vie niin paljon voimia ja aikaa.

– Koska surussani oli niin paljon päällekkäistä surua; identiteetin menetys, työparin menetys, turvan menetys, ne kaikki liittyvät yhteen kuolemaan, hän avaa.

Hanna Ekola kertoo kokeneensa myös ympäristön asettamaa painetta ja vaatimuksia, jotka sureva voi kokea hyvin kuormittaviksi.

Miten sureva ihminen tulisi kohdata?

– Meillä on vaistomainen halu pienentää toisen kärsimystä, me yritetään keksiä erilaisia syitä, miksi sinun surusi ei olisi niin suuri. Sanotaan esimerkiksi iäkkään omaisensa menettäneelle, että; no olihan siinä jo ikää, tai keskenmenon saaneelle, että, onneksi ei ollut enempää raskausviikkoja. Nämä ovat usein niitä tosi syvälle satuttavia juttuja, Pulkkinen sanoo.

Sen sijaan, että yrittäisimme selittää toisen murheen pois tai saada sitä pienemmäksi, Pulkkinen rohkaisee asettumaan yhdessä surevan kanssa tarkastelemaan surun suuruutta ja menetyksen merkityksiä.

– Se, jos jokin voisi olla sitä voimaantumista.

Hanna Ekola kiteyttää voimaantumisen neljään asiaan: tulla surun kanssa nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi. –

Läsnä olevassa, turvallisessa vuorovaikutuksessa, jossa minulla on lupa olla juuri niin kokonaisena suruni kanssa, kun tarve on.

Artikkeli Surevat ovat pelottavia ihmisiä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Runojen kautta Minna Paajanen suhteuttaa itsensä muuttuneeseen arkeen ja hakee paikkaansa siinä. Runot kertovat menetettyjen kaipaamisesta. Ne ovat muistoja lapsuudesta, ajatuksia ja tunteita. Runojen muodostamaa tarinaa on kertynyt kansioon 64 sivua. Kokoelma on nimeltään Kasvot peilissä katsovat läpi.

Paajanen kirjoitti jo nuorempana jonkin verran runoja, mutta monetkaan niistä eivät ole enää tallessa. Runot syntyvät vapaaseen muotoon, milloin vain ja missä vain. Joku yksittäinen sana tai muistikuva, hetki tässä ja nyt, voi saada aikaan runon. Toisinaan runo syntyy unesta.

Unessa he tulivat minua tapaamaan.
Äiti ja isä.
Kummallisen pitkän matkan kulkivat;
terveisiä tuomaan vai joko
matkakumppaniksi pyytämään.
Ehkä kertomaan, ettei mitään hätää.
Heillä, minulla,
Kenelläkään monista menneistä.
Lähtevistä, jättäjistä.

Kuolema voi erottaa elävät

Menetyksien keskellä Paajanen on hämmentynyt siitä, miten kuolema voi erottaa elävät. Läheisillä on ollut erilaisia tapoja kohdata suru. On syntynyt yhteentörmäyksiä. Paajanen on joutunut aallonmurtajaksi ja pehmentäjäksi monessa tilanteessa.

– Toivoin, että kaikkien välit säilyisivät. Välillä on ollut aikamoista myllytystä, pahoja tilanteita. Oma roolini on ollut iso, kova ja kasvattava, vaikka meitä sillanrakentajia oli toinenkin perheessä, Paajanen toteaa.
Jossakin vaiheessa Paajanen ymmärsi, että ei voi paikkailla toisten välejä. Omat tekemiset, sanomiset tai sanomatta jättämiset eivät auttaisi. Jaksamista ja omia rajoja pitää kuunnella ja kunnioittaa.

Nöyryys hyväksyä rajallisuus
antaisi ymmärryksen anteeksiantoon.
Puhaltaisi tieltään myrskypilvet,
jotka matkallamme kerrytimme.
Niin turhaan.
Sateenkaari sydämeen saakka,
ottaisi paikkansa, jos tilaa.

Mitä enemmän läheisiä lähtee, sen tärkeämpiä jäljellä olevista tulee. Paajasen sisaruksista on neljä vielä jäljellä. Jokaisella on vain tämä yksi elämä, eikä ole varaa heittää ovia kiinni. Paajasen mielestä hankalia asioita ei aina uskalleta eikä haluta miettiä. Moni haluaa työntää pois sen, mikä itselläkin on joskus edessä. Välit läheisten välillä voivat muuttua riitaisiksi, torjuviksi ja hyökkääväksi, jos syyt asenteen, sanojen ja tekojen takana jäävät pimentoon.

– Ristiriidoissa harvoin on kyse rahasta tai tavarasta, vaan jostain ihan muusta. Olenko minä tai oletko sinä jäänyt jotakin vaille? Runoissani puhun omasta näkökulmastani, joku muu voi nähdä asian toisin. Aiheet ovat nousseet menetyksistä ja ihmissuhteista menetysten jälkeen. Mistä on kysymys, miksi käyttäydymme näin, Paajanen kysyy.

Kiitollisuus on tärkeää, ja kaikki eletty on ollut arvokasta.

– Kuka tahansa meistä voi lähteä seuraavaksi. On ihan viisasta pysähtyä joskus sen ajatuksen äärelle. Sellaiseen on varaa, kun asiat ovat hyvin. Menetyksistä huolimatta arjessani asiat ovat hyvin. On perhe, työ, ja saan elää arkista, tavallista elämää.

Menetykset ja niihin liittyvät kokemukset ovat opettaneet Paajasen arvostamaan elämää.

– On onni, että saan olla tässä ja että ne ihmiset ovat olleet elämässäni. Sellaisia olen miettinyt ja kirjoittanut siitä paljon.
Paajaselle runot ovat tärkeä kooste kaikesta koetusta. Monet runoista käsittelevät aika synkkiä asioita. On kuolemaa, elämää ja kaikkea siltä väliltä – sellaistakin, mistä ei tiedetä. Suuria kysymyksiä voi turvallisesti esittää, vaikka tietää, ettei niihin löydy vastausta.

Tuuli riuhtoo koivujen hiuksia,
kovempaa, kovempaa.
Korkeammalle haluan,
sinne missä silmät eivät yllä
ymmärryksen tasolle.
Ketunleipiin minä uskon,
kaikkiin kesiin, jotka olivat.
Siihen, että vielä olet:
riehuvassa tuulessa,
ketunleipien kirpeydessä.
Aamussa rajattomassa,
joka kohottaa siivilleen.

Muistot pitävät menneitä ihmisiä hengissä

– On hyvä tiedostaa, mitä kaikkea on saanut. Kiitollisuus on tärkeää, ja kaikki eletty on ollut arvokasta. Olen saanut paljon. Olen kotoisin isosta perheestä, ja minulla on paljon läheisiä. Se on rikkaus. Muistot pitävät menneitä ihmisiä hengissä, Paajanen toteaa.

Mielessä heinäkuun helteiset heinänteot.
Ylhäältä armona annetut aurinkoiset
pistivät vauhtia pieniin,
ja niihin jotka tiesivät milloin.
Hiiren poikaset vikisivät isän
hangon lävistäessä niiden
hädin tuskin sykkimään
heränneet sydämet.
Kotikaljahinkki napsutti kylkeä vasten
pellolle juostessa.
Mihin kiiruhtivat lapsuuden kesäpäivät
jotka loppumattomia.
Aika takoo muottiinsa;
jättää lepattamaan hiirenpoikasen lailla.
Opettaa väistämään osumat.
Kunnes niin läheltä että ei enää hipaisu.
Kirkkomaalla kelloja kuunnellut
liian monta kertaa,
jokaisesta lyönnistä hiukan ohentuen.
Yksi kirkas välähdys lapsuuden
heinäpellon ja kiveen kaiverretun välissä.

Paajasen runoja on julkaistu joissakin lehdissä lukijan runoina. Se riittää hänelle tässä vaiheessa. Omakustanteen tekeminen on välillä käynyt mielessä, mutta ei ole tuntunut ainakaan vielä ajankohtaiselta. Lukijoilta on kantautunut jonkin verran palautetta.

– Runot ovat kuulemma aika lailla pinnan alla. Nyt on ollut näiden aiheiden aika, vaikka hyviä lapsuusmuistojakin mahtuu joukkoon. Joskus tulee ehkä toisenlaisia aiheita, Paajanen pohtii.

Tekstin runot: Minna Paajanen

Artikkeli Sateenkaari sydämeen asti julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Ei työpäivän jälkeen jaksa lähteä kotisohvalta sururyhmään Nykyajan työelämä merkitsee monelle myös matkatyötä. Skype mahdollistaa heidän osallistumisensa, ryhmän toinen vetäjä, seurakunnan diakoniasta vastaava Heini Lekander sanoo.

Sekä ryhmän ensimmäinen että viimeinen kokoontuminen ovat Kuokkalan kirkossa, väliin mahtuu viisi skype-kokoontumista.

– Moni löytää vertaisryhmiä netistä, ja nyt on tarjolla luottamuksellinen vertaisryhmä myös surun käsittelyyn, Lekander kertoo.

Ilmoittautuminen Skype-sururyhmään on parhaillaan menossa.

Ryhmässä jaettu jää ryhmään

Läheisen kuolema muuttaa elämän uudelle tolalle. Suru ei ole sairaus, mutta se voi tuoda muun muassa univaikeuksia ja muistin pätkimistä.

– Sururyhmässä saa kuulla, että muilla on samantapaisia kokemuksia. Jokaisen suru on ainutlaatuinen, mutta silti surussa on myös yhteisiä piirteitä, Lekander sanoo.

Suositus on, että sururyhmään tullaan noin vuoden sisällä kuolemantapauksesta, mutta ei heti hautajaisten jälkeen. Puolentoista tunnin mittaisia kokoontumisia on seitsemän. Ryhmä on luottamuksellinen paikka puhua surusta.

– Ryhmässä jaetut asiat jäävät aina ryhmään.

Sururyhmässä et ole yksin

Asta Vilpposen elämä muuttui, kun hänen miehensä sai syöpädiagnoosin ja menehtyi neljän kuukauden kuluttua taudin toteamisesta. Seuraava sururyhmä alkoi muutaman kuukauden kuluttua menetyksestä, surun polulla vähän liian pian.

– Olin vielä shokkitilassa, eivätkä tapahtumat olleet jäsentyneet mielessäni.

Vaajakosken kirkolla kokoontuneessa sururyhmässä Vilpponen sai vertaistukea ja myös teoriatietoa surun vaiheista.

Tutkittu tieto auttoi ymmärtämään, ettei surua voi kiirehtiä. Ahdistus hellittää aikaa myöten.

– Toisten kokemusten kuuleminen antoi käsityksen, etten ole tilanteessa yksin.

Tunteiden kirjo yllätti

Vilpponen huomasi, että menetykseen liittyy monenlaisia tunteita. Surun, kaipauksen ja ahdistuksen lisäksi mieltä kaihertaa syyllisyys. Olisiko pitänyt huomata sairaus aikaisemmin? Olisiko pitänyt puhua puolison kanssa enemmän kuolemasta? Miten olisi pitänyt ottaa puheeksi hengelliset asiat?

– Sururyhmän vetäjät, pappi ja diakoni, korostivat, että ihminen ei voi hallita elämää eikä kuolemaa. Toisen taivasosuus ei ole minun vastuullani

Vilpposen sururyhmässä oli vain neljä osallistujaa, mikä oli hänen mielestään liian vähän. Toisten menetysten kuuleminen oli positiivinen kokemus, vaikka oma suru estikin paneutumasta toisten kokemuksiin syvällisesti.

Hengellisyys ei ollut ryhmässä tyrkyllä, vaan läsnä lohduttavalla tavalla.

Sururyhmiä Skypessä ja kirkoissa

Sururyhmä Skypessä
Ohjaajina diakoni Heini Lekander ja pastori Kati Reukauf. Osallistujilla pitää olla oma kone ja Skype-yhteys. Ilmoittautumiset 15.9. mennessä heini.lekander@evl.fi tai 050 521 5416. Alkaa Kuokkalan kirkossa 4.10. klo 18–9.30, ja päättyy 10.1. Skypekokoontumiset ovat 11.10., 1.11., 8.11., 29.11. ja 13.12.

Korpilahden sururyhmä alkaa 14.9. klo 18. Ilmoittautumiset 11.9. mennessä 050 557 9003.

Keljonkankaan sururyhmä vuodenvaihteen jälkeen. Lisätiedot 050 549 7015.

Sururyhmä lapsensa tai nuorensa menettäneille vuodenvaihteen jälkeen. Lisätiedot 050 413 9294.

Lasten sururyhmä vuodenvaihteen jälkeen. Lisätiedot 050 380 0583.

Sururyhmä itsemurhan tehneiden läheisille Kortepohjassa to 12.10. klo 18. Ilmoittautuminen suvi.leppapuisto@evl.fi tai 050 549 7008.

Artikkeli Suru muuttaa koko elämän julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.