Mauno Koiviston valinta presidentiksi ei ollut lapsellisesta kekkoslaisuudestani huolimatta järkytys. Pidin hänestä alusta pitäen, enkä vähiten siksi, että hänessä oli niin paljon samaa kuin vaarissani. Hiljainen huumori, pilke silmäkulmassa, tuuheat kulmat. Presidentti Ahtisaari ei jättänyt tunnejälkeä, presidentti Halosen valinnasta olin naisena tavattoman ylpeä. Tasavallan kahdestoista presidentti Sauli Niinistö on tuonut inhimillisyyttään hienosti ja hienovaraisesti esiin – elämän käänteet ovat koulineet.

Presidentin auktoriteetti on edelleen tallella, vaikka monet auktoriteetit ympäriltä ovat väljähtyneet. Opettajat, poliisit ja kansanedustajat on huomattu tavallisiksi kuolevaisiksi. Kirkollisissa ammateissa oli aikain alussa liikaakin hohtoa; papit ja piispat saivat ja vaativat kunnioitusta, joka meni pelonsekaisen pokkuroinnin puolelle. Onneksi siitä on päästy. Sitä en tietysti soisi heidänkään kohdallaan, että ammattiosaamiseen kuuluva auktoriteetti kokonaan murtuisi. Joka alalla on asiantuntijoita, jotka – toivottavasti – tietävät, mitä tekevät. Sitä sanotaan ammattitaidoksi.

Presidentin tehtävä on yhdistää kansaa puoluetaustastaan riippumatta, yli puoluerajojen. Presidentti on tasavallan isä tai äiti. Hän sanoo viisaan mielipiteensä, toppuuttelee tarvittaessa, kannustaa ja lohduttaa silloin, kun on se aika. Tai sellaiseen auktoriteettiin haluan uskoa. Haluan uskoa, että kun presidentti Koivisto huomenna haudataan, se tuntuu jokaisella suomalaisella edes pienesti jossain. Aikana, jolloin monenlaista asiaa ja mielipidettä on liikaa, ja mikään ei tunnu miltään.

Artikkeli Tasavallan tunnejälki julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.