Leena Ruotosen päässä löi tyhjää, oli vaikea hengittää. Syöpä! 58-vuotiaan erityisluokanopettajan toukokuinen päivä oli alkanut kuten mikä tahansa arkipäivä, mutta siinä hetkessä hänestä tuli syöpäpotilas.

Muutama tunti aiemmin hän oli tullut keskussairaalan päivystykseen työterveyslääkärin lähetteellä. Aika sinne oli varattuna verenpainelääkityksen vuoksi, mutta hän kertoi samalla muutaman viikon jatkuneesta ponnettomuudesta, pitkittyneestä yskästään, valvotuista öistä ja runsaasta hikoilusta. Mahanseutu oli oudosti kasvanut ja paino lisääntynyt lyhyessä ajassa useita kiloja. Housut kiristivät, vaikka mitään kipua ei tuntunut.

Tutkimuksissa syöpää löytyi lähes koko vatsan alueelta, ja se nimettiin munasarjasyöväksi. Isoa leikkausta saisi odottaa parin viikon ajan sairauslomalla kotona. Sinä vuonna luokan kevättodistukset kirjoittaisi joku muu.

Odottelin leikkausta ja hoitojen alkamista ja toivoin parasta.

Ruotonen päätti kertoa sairaudestaan avoimesti. Koko lähipiiri, työkaverit, ystävät ja läheiset olivat yllättyneitä ja kauhuissaan. Puhelin soi, kun monet tarjosivat myötätuntoisina tukeaan ja kyselivät vointia.

– Helpotti, kun sain kerrottua ihmisille tilanteestani, koska sitten saisin sairastaa rauhassa. Odottelin leikkausta ja hoitojen alkamista ja toivoin parasta.

Odottaminen oli raskasta. Vatsa jatkoi kasvamistaan, kasvot ja vartalo turposivat niin, että päälle mahtui vain vaatekomeron isoin mekko. Yskäkin paheni ja valvotti öisin. Lopulta isoa leikkausta ei tehtykään, vaan kasvaimesta päätettiin ottaa koepala. Tehtiin myös munuaisten virtaamista mittaava koe, koska sytostaattihoitoihin tarvitaan vahvat munuaiset. Hoitoja pitäisi vielä odottaa muutama päivä.

Eräänä aamuyönä alkoi oksentaminen. Olo oli niin heikko, että oli lähdettävä päivystykseen ja saman tien osastolle. Hoitojen alkua saisi nyt odotella sairaalassa. Kunto huononi yhä, käveleminen oli työlästä ja hengittäminen vaikeutui.

Vatsanahkaa kiristi niin, että se tuntui repeävän, hän muistaa.

– En tiennyt lainkaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi, makasin tipassa ja odotin. Vatsanahkaa kiristi niin, että se tuntui repeävän, hän muistaa.

Vihdoin sängyn vierelle käveli kaksi lääkäriä uutisineen.

– Nyt olemme todenneet, että mitään ei voida tehdä. Munuaiset eivät toimi, emmekä voi aloittaa sytostaattihoitoja. Alamme etsiä teille jatkopaikkaa Kyllön sairaalasta, he kertoivat.

Elinaikaa annettiin muutama päivä tai enimmillään kaksi viikkoa. Tajunta hiipuisi vähitellen ja lopulta tulisi kuolema, jota saisi odottaa Kyllössä terminaalihoidossa. Kipuja ei kuitenkaan tarvitsisi kärsiä, sen he lupasivat.

Tilanne oli kummallinen ja käsittämätön, tähänkö kaikki päättyisi? Niin moni asia jäisi kesken. Kuitenkin olo oli niin sairas ja väsynyt, että kuolema tuntui ymmärrettävältä. Mieli tarrautui käytännöllisiin asioihin. Hän alkoi järjestelyt kiireellä miesystävänsä, vanhan äitinsä ja jo aikuisen poikansa kanssa. Hautajaiset piti suunnitella. Hautapaikka olisi valmiina isän vieressä hautausmaalla, ja tuttu pappi hoitaisi siunauksen. Pitäisi laatia kuolinilmoitus ja avoin kutsu hautajaisiin. Piti soittaa ja kertoa uutiset kaikille.

Mutta syvällä sisällä säilyi kuitenkin epäilys – enhän minä noin vain voi kuolla.

Ruotonen uskoi, että läheiset kyllä pärjäisivät ja osaisivat jatkaa elämäänsä. Hänelle kuolema tarkoittaisi tuskan loppumista ja pääsyä pois. Ajatus tuntui jopa etuoikeudelta.

– Ajattelin, kuinka onnekasta on päästä näin helpolla pois. Livistän takaportista ilman heikentyvää vanhuutta. Mutta syvällä sisällä säilyi kuitenkin epäilys – enhän minä noin vain voi kuolla.

Kyllössä kuoleman ajatteleminen ja sopeutuminen terminaalihoitoon keskeytyivät jo puolen tunnin kuluttua saapumisesta, kun naislääkärin kiireinen korkokenkien kopina pysähtyi huoneen ovelle. Hänellä oli toisenlaisia uutisia: Koepalan tulokset olivat tulleet, ja kyseessä olikin aivan toinen syöpä, lymfooma – ja se oli hoidettavissa. Hoidot Sädesairaalassa alkaisivat jo seuraavana päivänä!

Oikeat lääkkeet parantavat ihmisen.

Lääkäri jatkoi puhettaan ja vastaili Ruotosen äidin kysymyksiin, kertoi mistä lymfoomasta oli kysymys ja mitä seuraavaksi tapahtuisi.

– Tuskin kuulin, mitä he puhuivat. Päässäni humisi ja rintaa puristi, Ruotonen kuvailee tuntemuksiaan.

Sitten tuli itku. Se purkautui vihdoin syvältä ensimmäisen kerran syöpäuutisten jälkeen. Pian kaikki kolme kyynelehtivää naista halailivat toisiaan. Vielä ei olisikaan kuoleman aika.

Sairaus sai uuden nimen: aggressiivinen diffuusi suurisoluinen B-solulymfooma vatsakalvolla, pernassa ja keuhkoissa. Sädesairaalassa tehokkaat hoidot päästiin aloittamaan, kunhan ensin elvytettiin munuaiset perinpohjaisella suonensisäisellä lääkityksellä.

Ensimmäisen solunsalpaajahoidon tehokas lääke piti annostella varoen, koska nopeasti poistuva syöpäsolukko saattaa tukkia munuaiset – ja niin myös kävi. Onneksi hengenvaarallinen tilanne saatiin jälleen korjattua.

Ruotonen puhuu kunnioittavasti biologisesta ihmelääke rituksimabista, joka 2000-luvun alussa nosti lymfoomien hoitotulokset uusiin lukemiin. Muutenkin hänellä on kova usko lääkkeisiin.

– Unilääkkeillä pystyin nukkumaan ja pahoinvointilääkkeet auttoivat syömään. Oikeat lääkkeet parantavat ihmisen.

Sairautta jaksottivat kahdeksan hoitokertaa kolmen viikon välein, ja sytostaattiyhdistelmä toimi tehokkaasti. Hoitoputkeen ei tullut katkoksia esimerkiksi kuumeen vuoksi. Syöpäsairaalle kaikenlaiset infektiot ovat vaarallisia, sen vuoksi piti eristäytyä kotiin ja antaa miesystävän hoitaa kauppa-asiat. Jokaisen hoitokerran jälkeen olo oli sairas ja heikko viikon verran, ja suun limakalvot menivät rikki. Omat hiukset vaihtuivat Kelan korvaamaan peruukkiin.

Vihdoin seitsemän kuukauden kuluttua kohtalokkaasta syöpäuutisesta olivat sytostaattihoidot ohi, ja hän palasi takaisin töihin helmikuussa 2010.

Mielestäni lääketiede on ihmeellinen.

Nyt sairauden seurantakin on ohi, pian 70-vuotta täyttävä Ruotonen on terveeksi julistettu ja elämäänsä tyytyväinen eläkeläinen. Hänen syöpäänsä kuolee tilastojen mukaan joka neljäs sairastunut. Silti hän ei pidä paranemistaan ihmeenä.

– Mielestäni lääketiede on ihmeellinen. Kehittyneet lääkkeet parantavat syövästäkin.

Syövän kokeminen on tuonut elämään syvyyttä, eikä hän koe katkeruutta sairaudestaan. Muita syövän kohtaavia varten hän on kirjoittanut kirjan sairausajan blogikirjoitustensa ja hoitokertomusten pohjalta, koska sellaista tietoa on vähän tarjolla. Hän kannustaa ottamaan mahdollisimman paljon selvää omasta sairaudestaan ja hyväksymään sen osaksi elämää.

– Jollakin tavalla syövän kesyttää, kun siitä tietää mahdollisimman paljon. Sairastunut tarvitsee toivoa ja yksinäisyys väistyy, kun tapaa toisen syöpäsairaan, hän toteaa.

Kaiken jälkeen tärkeimmäksi nousee itse elämä.

– En tarvitse mitään erityistä. On maailman parasta vain elää, olla ja hengittää.

Lähteenä on käytetty haastattelun lisäksi Leena Ruotosen kirjaa ”Sinulla on syöpä”.

Artikkeli Terminaalihoidosta takaisin elämään julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.