Faktat lannistavat, mutta silti on toivoa

Yli 400 pappia ja diakoniatyöntekijää kokoontui syyskuussa Hämeenlinnan Verkatehtaalle pohtimaan mitä on pelastus.

Yleisöllekin avoimen paneelikeskustelun avasi Hämeen Sanomien päätoimittaja Tuulia Viitanen kysymyksellä voimmeko pelastaa luomakuntaa, vai jätämmekö sen Herran haltuun?

Huolestunut mutta ei ahdistunut professori

Akatemiaprofessori, Helsingin yliopiston aerosoli- ja ympäristöfysiikan professori Markku Kulmala aloitti:

– Maailman haasteet liittyvät toisiinsa. Siksi ei voida keskittyä ratkaisemaan vain yhtä ongelmaa. Kaikkia ihmisiä tarvitaan ratkaisemaan niitä. Olemme ihmiskuntana tehneet syntiä, emme ole viljelleet ja varjelleet niin olisi pitänyt. Synnistä on seuraus.

– Olen erittäin huolestunut, en ahdistunut ympäristön tilasta. Osa työtäni on toivon tuottaminen. Olen toiveikas, vaikka tuotan madonlukuja. Perustoivoni on Jumalassa ja toinen toivoni on se, että riittävän moni herää ymmärtämään tilannetta ja otetaan askeleita kohtuuteen, Kulmala jatkoi myöhemmin keskustelussa.

Luomakunta on lähimmänen, sanoi kirkkoherra

Kirkkoherra Tero Matilainen Harjun seurakunnasta Tampereelta on pohtinut paljon ihmisen ja luonnon suhdetta uskon näkökulmasta.

– Puhumme pelastuksesta ja nyt onkin kyse elämästä ja kuolemasta, luomakunnan eloonjäämiskamppailusta. Suhteessamme luomakuntaan olemme olleet isäntänä ja tilanhoitajana luonnon yläpuolella. Nyt meidän pitäisi olla kumppaneita luomakunnan kanssa. Meidän pitää olla vastavuoroisessa kumppanuudessa luonnon kanssa ja antaa myös luomakunnan varjella ja kasvattaa meitä. Koko luomakunta on lähimmäinen, eivät vain eläimet, vaan koko biomassa, koko luomakunta. Haluaisin nostaa kumppanuuden luomakunnan kanssa kirkon työn ytimeen.

Kirjailija muistuttaa, että ihminen ei paljon kehity

Hämeenlinnalainen kirjailija JP Koskinen koulutukseltaan luonnontieteilijä, matemaatikko.

– Olen kirjoittanut paljon tuhannen, kahden tuhannen vuoden takaisesta historiasta. Ihminen ei paljon kehity, vaikka tekniikka kehittyy. Kieltäminen, kiistäminen, rimpuilu tosiasioiden edessä on aina samaa. Ihminen määrää luomakunnan säännöt ja luulee johtavansa sitä. Ihmisen kannattaisi keskittyä aluksi muuttamaan itseään.

Diakoniatyöntekijä näkee toimeentulohuolet

Kirsi Simpanen, teologi ja johtava diakoniatyöntekijä Lahden Salpausselän seurakunnasta, kohtaa työssään ihmisiä, joilla on hyvin vähän:

–Ilmastokriisi on ehdottomasti diakonian asia, se vaikuttaa työhön ja on ihmisarvokysymys. Siitä ei puhuta paljon suoraan vastaanottotyössä, mutta ympäristön tila vaivaa ihmisten mieliä muiden huolien ohessa. Minua kiinnostaa, miten diakoniatyössä voidaan käsitellä ilmastoon liittyviä tunteita. Miten ilmastopolitiikka vaikuttaa ihmisten toimeentuloon? Asiakkaat voivat kokea, etteivät voi itse vaikuttaa ilmastoon, mutta ilmastopolitiikka haittaa toimeentuloa. Mitä kirkko voi tehdä? Meillä pitää olla tietoa, jotta voimme tukea ihmisiä arjen valinnoissa.

Olemme aivopestyjä kuluttajiksi

Kirjailija Koskinen toi keskustelussa esiin koko maapallon aikamittakaavan:

– Kun katsomme koko historiaa, kuka on hallinnut maapalloa? Eivät ihmiset, vaan dinosaurukset ovat maapallon pitkäaikaisimmat hallitsijat. Ihmiset eivät koskaan pääse samaan.

Koskinen myös kuvaili, miten nykyinen kulutusyhteiskunta ei tosiaankaan ole ainoa mahdollinen.

–Tunnistamme, että vaikkapa Pohjois-Korean kansa on aivopestyä, mutta niin olemme mekin. Meidät on kulutusaivopesty. Kaupassa on 70 erilaista juustoa. Mihin niitä kaikkia tarvitaan?

– Juuri näin, alkuperäiskansojen kuluttajuus on ollut ”ota vain mitä tarvitset”. Melko lyhyessä ajassa tilalle on tullut ”ota irti kaikki mitä saat”. Kohtuullisuuden pitäisi olla myös kristillisen kilvoittelun aihe, Tero Matilainen jatkoi.

– On yksilön vastuu ja on vastuu yhteisönä. Tilanne voi parantua, kun tarpeeksi moni tekee jotakin. Omasta kulutuskäyttäytymisestä ja äänestämisestä voi aloittaa, Kirsi Simpanen mainitsi.

Keskustelijat olivat yksimielisiä siitä, että ihmisen tulisi toimia toisin, jotta toteuttaisimme myös määräystä varjella maata.

Mikä herättää toivon?

Ympäristöfaktat eivät ole kovin toiveikkaita. Mikä sitten antaa aihetta toivoon paremmasta?

– Liikkeellä on monta pientä puroa. Emme tiedä, mikä on se tapa, joka herättää ihmiset. Olen 38 vuotta tehnyt tiedettä, ja sinä aikana ihmisten asenne on muuttunut paljon. Nyt tiedettä halutaan kuunnella paljon enemmän, muutos on ollut huomattava 10 vuodessa. En usko repäisevään läpimurtoon, vaan tämä on hiljaista hivuttamista: henkilökohtaisia päätöksiä, valtiot tekevät jotakin… Markku Kulmala kuvasi.

Tero Matilainen vertasi ympäristötietoisuutta terveystietoisuuteen:

– Kansanterveystyössä on nähty, miten hyviä tuloksia voidaan saavuttaa, isot joukot voidaan saada muuttamaan elintapojaan. Minulla on toivo, että samankaltaisia isoja muutoksia voidaan saavuttaa ympäristöasioissakin.

– Sitten ovat yllätyskortit. Me voimme eräänä aamuna herätä uuteen todellisuuteen. Joku tulivuori on purkautunut, ja kylmentää koko maapallon, tai sitten lämmittää… Meidän kannattaa vain jatkaa ja tehdä parhaamme, JP Koskinen totesi.

Me osataan tää

Tero Matilainen muistutti myös, että ilmastonmuutoksen torjuminen on pitkä, ylisukupolvinen työ, jollaisesta kirkolla on kokemusta:

– Vaikkapa reformaatio (uskonpuhdistus) ja valistus ovat olleet ylisukupolvisia muutoksia. Me osaamme sellaiset, kirkon kvartaali on 250 vuotta. Kirkon pitää liittyä niihin, jotka ovat jo liikkeellä maapallon pelastamiseksi, meillä on sama huoli.

Omat arjen valinnat

Mitä ympäristöasioihin paneutuneet keskustelijat sitten itse tekevät ympäristön hyväksi yksityiselämässään?

– Käytän melkein aina julkisia kulkuneuvoja. Lensin viimeksi vuonna 1999. Mitä olen viimeksi ostanut? Kirjan. Ja sitä ennen? Kirjan. Ja sitä ennen samaten. Eivät nämä välttämättä ole nimenomaan ilmastovalintoja, nämä ovat minulle luonnollisia. Helpointa on muuttaa omaa käytöstä, pohti JP Koskinen.

– Syön mieluiten kotimaista, lihan syömisen lopettaminen oli minulle helppoa, kun en erityisemmin tykännyt lihasta. Riisiä yritän vähentää, Simpanen mainitsi.

– Minulla on liikkumisen asiat paljon mielessä, olen luonteeltani autoilija. Ajan kaasuautolla. Kotona syön kasvisruokaa. Retkeilyharrastus ruokkii helposti kuluttamista, aina voisi hankkia entistä parempia varusteita, mietti Tero Matilainen.

– Olen lopettanut riisin syömisen. Se on sen tapaisista ruuista suurin ilmastopahis. Tämä on valinta sikäli, että minä pidän riisipuurosta. Riisin sijaan suosin ohraa, perunaa, spelttivehnää, Markku Kulmala kommentoi.

Kulmalan muut tee se itse -vinkit ovat: matkustamista vaativat kokoukset verkkoon, kohtuullisuus kuluttamisessa, lähiruoka, vähennä ruokahävikkiä, pese täysiä koneellisia, istuta puita, jos suinkin voit.

Artikkeli Voimmeko pelastaa luomakuntaa? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Surettaa hirveästi, jos tulevat sukupolvet eivät näe enää norsua. Jos se on kuollut sukupuuttoon ja on vain museossa, niin kuin dinosaurukset. Sellainen riski on olemassa, ja olisihan se suunnaton menetys. Niin ihana, valtava eläin!

Norsut ovat tietysti vain yksi esimerkki lajikadosta, josta Kotiaho on lupautunut kertomaan.

Ilmiön mittakaavaa voi kirkastaa vaikkapa kurkkaamalla netissä osoitteeseen iucnredlist.org. Luonnon monimuotoisuutta seuraavalla kansainvälisellä ”punaisella listalla ” on tällä hetkellä yli 38 000 uhanalaista lajia: eläimiä, kasveja ja sieniä.

Ja kadon keskellä suurta osaa lajeista ei ole vielä löydettykään, Kotiaho jatkaa. Niin tuntematon maapallo meille on.

Mutta palataan vielä aivan alkuun.

– Elämähän on syntynyt tälle planeetalle vain kerran, Kotiaho toteaa.

– Sen jälkeen se on jatkuvasti moninaistunut, sukupolvesta toiseen siirtyvänä elämän ketjuna. Tätä ketjua voi kuvata myös elämänpuuna, jossa kaikki lajit ovat toisiinsa yhteydessä. Luonnon monimuotoisuus on siis elämä sen kaikissa eri muodoissa.

Kokonaisen eliölajin – kuten norsun – lopullinen katoaminen alkaa ensin yksilöiden menettämisellä.

– Populaatiot pienentyvät, kun niiden jäseniä harvennetaan tai resursseja vähennetään. Suurin osa Suomenkin luontokadosta on sitä, että me ihmiset otamme lisää elinympäristöjä käyttöömme ja vähennämme samalla muiden lajien resursseja, Kotiaho taustoittaa.

– Esimerkiksi metsien lahopuu on 4000–5000 lajin elinehto: kun talousmetsästä viedään pois 90 prosenttia lahopuusta, sitä käyttävien lajien yksilöt vähenevät saman verran.

Ja kun yksilöitä ajan myötä häviää tarpeeksi, hiljalleen sammuu koko laji.

Lajeja maapallolta katoaa Kotiahon mukaan tällä hetkellä jopa tuhat kertaa nopeammin kuin historiallisesti. Syitä on useita: massiivinen maankäyttö, ilmastonmuutos, saasteet, haitalliset vieraslajit, eläinkantojen suora hyödyntäminen.

Joka tapauksessa katse kääntyy aina samaan suuntaan: ihmiseen.

– Ajattelen, että olemme kaikki yhteydessä toisiimme. Siksi tulee mieleen moraalinen kysymys: koska meillä ihmisillä on sääntöjä, kuten älä tapa, miksi sallimme muiden lajien hävittämisen tuosta vain? Vaikka ne ovat samaa alkuperää kuin ihminen?

On aika soittaa teologille.

Helsingin yliopiston tutkija Noora Koivulahti pohtii tekeillä olevassa väitöskirjassaan eläinten ja ihmisten oikeuksien moraalisia perusteita. Millaisia näkökulmia kristillinen etiikka tarjoaa armottomaan lajikatoon?

– Ihmisen toiminnan aiheuttama eläinten lajikato ja elinympäristöjen tuhoutuminen ei ollut kovin akuutti epäkohta kristinuskon syntyaikoina, Koivulahti aloittaa.

– Mutta jos kysymystä mietitään laajemmin ihmiskunnan pahuuden ongelmana, tai pohditaan miksi ihmiset toimivat yksilöinä ja yhteisöinä vastoin omia etujaan, silloin kristinuskolla on aiheeseen pitkä perinne.

Eläimet sinänsä ovat Koivulahden mukaan kulkeneet kristinuskon traditiossa mukana monin eri tavoin: Raamatun teksteissä, pyhimyskertomuksissa ja eläintarinoissa, joihin sisältyy jokin moraalinen opetus.

– Kristilliseen perinteeseen liittyy vahvasti muun muassa kuvailu ihmisten ja eläinten välisestä harmoniasta. Esimerkiksi Jesajan kirjassa kuvataan Jumalan ja rauhan valtakuntaa nimenomaan eläinten kautta. Susi kulkee karitsan kanssa ja vasikka ja leijonanpentu syövät yhdessä, pikkupoika paimenena.

Kuvaukset liittyvät alkuperäisen, luotujen välisen sopusoinnun muistamiseen, ja toisaalta tulevan Jumalan valtakunnan ja rauhanomaisen elämän odotukseen, Koivulahti kertoo.

– Mutta ei niissä oleteta, että vastaavaa pystyisi tässä maailmassa toteuttamaan.

Onpa kristillistä aatemaailmaa määrittänyt osin myös vahva henkisen ja materiaalisen, rationaalisen ja irrationaalisen sekä tämän ja tuon puoleisen erottelu, joka on saattanut johtaa aineellisen todellisuuden väheksymiseen.

– Meidän pitäisi kuitenkin ymmärtää pitää pyhänä sitäkin, mikä on tässä maailmassa, Koivulahti toteaa.

Viime vuosina maailmalta onkin kuulunut myös kristittyjen painavia puheenvuoroja kärsivän luomakunnan puolesta.

1,25 miljardin jäsenen katolisen kirkon hengellinen johtaja paavi Franciscus julkaisi vuonna 2015 kiertokirjeen Laudato si’ (Ole ylistetty), jossa hän puhuu ihmis- ja luomakunnasta universaalina perheenä ja kutsuu planeetan ihmisiä ”ekologiseen kääntymykseen”.

Ortodoksisen kirkon ekumeeninen patriarkka Bartolomeos nimittää luonnon riistokäyttöä suorasukaisesti synniksi. Koska maailma on Luojan luoma, on sen suojeleminenkin patriarkasta lähtökohtaisesti uskonnollinen ja eettinen, ei poliittinen, teknologinen tai taloudellinen kysymys.

Noora Koivulahden tutkimat teologit, kuten Oxfordin eläineettisen keskuksen perustaja Andrew Linzey ja Chesterin yliopiston etiikan professori David Clough, ovat tuoneet uusia näkökulmia erityisesti eläinten oikeuksia koskevaan akateemiseen keskusteluun.

– Eläinten radikaali välineellistäminen ja siitä seuraava paha edellyttävät uskoa täysin ihmiskeskeiseen Jumalaan, joka on luonut muunlaisen elämän vain ihmisen tarpeiden täyttämiseksi. Tämä ajatus on monelle eläinteologille mahdoton, hän tiivistää.

Suomessa vastaavia avauksia on kuulunut niukemmin.

– Aika hiljaista on ollut, vahvistaa Koivulahti.

Luterilaisella kirkolla on kyllä oma energia- ja ilmastostrategiansa sekä selkeä tavoite: hiilineutraali kirkko vuoteen 2030 mennessä. Myös Jyväskylän seurakunta on sitoutunut tavoitteeseen ympäristöohjelmansa kautta.

Mutta esimerkiksi lajikadosta ja eläinten oikeuksista on instituutiotasolla puhuttu melko vähän.

– Ympäristökysymykset ovat kirkolle ylipäänsä haastava aihe, koska jäsenten parissa on niistä isoja käytännön erimielisyyksiä, täydentää ympäristötutkija, teologi Panu Pihkala.

– Ja tämä eläinkysymys on vielä haastavampi, joten siitä on useimmiten vaiettu. Edes kirkon yleiset ympäristöteologiset asiakirjat eivät käsittele eläimiin liittyviä kysymyksiä juurikaan, eivätkä ne myöskään keskivertoseurakunnan elämässä tai toiminnassa hirveän paljon näy.

Päästäänköhän tänä talvena hiihtämään? Kuullaankohan mökkijärvellä ensi kesänäkin kuikan huuto?

Niin ilmastonmuutoksen kuin sukupuuttojenkin merkitys konkretisoituu usein vasta siinä vaiheessa, kun asiaa miettii jonkin itselle tärkeän menetyksenä.

Kurjaltahan se tuntuu.

Ympäristöahdistusta tutkineen Panu Pihkalan mielestä kristillisellä katsomuksella olisi paljonkin annettavaa myös lajikadon ja ilmastokriisin aikakaudella elävälle nykyihmiselle.

– Kristillisen maailmankatsomuksen ytimessä on äärimmäisen vahva välittämisen eetos. Lähimmäisen rakastaminen, jonka yhä useammat kristityt ulottavat koko luomakuntaan. Se voi motivoida toimimaan ja ilmetä myötätuntona toisten ihmisten vaikeita tunteita kohtaan.

Kärsimyksen ja kuolevaisuuden kohtaamisessa kirkolla on pitkä perinne muun muassa sielunhoidon, diakoniatyön ja hautauspalveluiden kautta.

– Kristinuskon ydinkertomuksiin Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta liittyy oleellisesti surun, pelon, ahdistuksen ja syyllisyyden ilmapiiri, mutta toisaalta myös toivon sanoma, anteeksianto ja armo, Pihkala jatkaa.

Aivan ensiksi kristityiltä vaaditaan yksilöinä ja yhteisöinä oman toiminnan ja ympäristöahdistusta koskevien asenteiden totuudenmukaista arviointia, sanoo Pihkala.

– Mutta parhaimmillaan kristillisen arvomaailman pohjalta voidaan hyvin iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa. Siis kohdata aidosti myös ihmisten ympäristösuru, pelko, viha, syyllisyys ja kaikki muutkin tunteet.

Kuvassa
 
Oranki (Äärimmäisen uhanalainen)

Indonesian ja Malesian sademetsissä asuva älykäs ihmisen lähisukulainen, joka elää luonnossa keskimäärin 40-vuotiaaksi. Urosorangit ovat yksineläjiä. Naaras saa ensimmäisen poikasensa noin 15-vuotiaana, ja kasvattaa ja opastaa poikasta jopa 6–7 vuotta. Ruokavalioon kuuluu hedelmien lisäksi versoja, munia ja hyönteisiä. Viettää suuren osan ajastaan puissa – nimi ”orangutan” tarkoittaa metsän ihmistä. 

Syitä uhanalaisuuteen: erityisesti palmuöljyn viljelyyn liittyvä sademetsäkato, salametsästys. 

Pussihukka (Hävinnyt) 

Australiassa Tasmanian saarella elänyt pussieläin, joka muistutti ulkonäöltään sutta ja väritykseltään tiikeriä. Eli pääasiassa yksin, pareittain tai pienissä perhekunnissa metsä- ja nurmimaastossa. Emo kantoi poikasia kengurun tapaan pussissaan ensimmäiset elinkuukaudet. Painoi aikuisena 15–25 kg, ääntelyn kerrotaan muistuttaneen yskivää haukuntaa. Elintavoista luonnossa tiedetään vähän, viimeinen yksilö kuoli eläintarhassa vuonna 1936.  

Syitä sukupuuttoon: metsästäminen. 

Jääkarhu (Vaarantunut) 

Karhujen heimoon kuuluva arktisen alueen asukas ja maailman suurin maalla – tai jäällä – elävä lihansyöjä. Uroskarhu voi painaa jopa 800 kg. Raskaana oleva naaras rakentaa lumeen luolan, jossa synnyttää keskimäärin kaksi pientä, alle puolikiloista pentua. Pennut pysyvät emon lähellä usean vuoden ajan. Aikuinen karhu metsästää jäätiköllä ja syö pääasiassa hylkeitä, kesäisin sinnittelee rasvavaraston avulla. Supersopeutuja, joka voi vaeltaa tai uida satoja kilometrejä. 

Syitä vaarantumiseen: nopea ilmastonmuutos.

Hömötiainen (Suomessa erittäin uhanalainen)

Lintulautojen ja talviruokintapaikkojen tuttu vieras elää havu- ja sekametsissä eri puolilla Suomea, Eurooppaa ja Aasiaa. Pääsääntöisesti paikkalintu, mutta ajoittain nuoret yksilöt lähtevät vaeltamaan kohti etelää. Kaivaa pienellä nokallaan pehmeään lahopuuhun pesäkolon, jonne munii keskimäärin kahdeksan munaa. Molemmat vanhemmat ruokkivat poikasia. Ravintona hyönteiset, siemenet ja marjat. 

Syitä uhanalaisuuteen: vanhojen metsien väheneminen.

Ankerias (Äärimmäisen uhanalainen)

Sinnikäs, salaperäinen kala, joka kutee Atlantin syvissä vesissä eikä lisäänny vangittuna lainkaan. Matkaa tuhansia kilometrejä Euroopan rannikoille, jokiin ja järviin. Elää luonnossa noin 30-vuotiaaksi, muuttaa useita kertoja muotoaan ja valitsee sukupuolensa. Pohjakala, joka syö muun muassa äyriäisiä ja muiden kalojen raatoja, mutta lopettaa syömisen kokonaan tultuaan sukukypsäksi. Ennen kuolemaansa palaa Sargassomerelle lisääntymään. 

Syitä uhanalaisuuteen: jokien patoaminen, ylikalastus.  

Siivetönruokki (Hävinnyt) 

Pingviininnäköinen ja -kaltainen iso merilintu, joka eli pohjoisen pallonpuoliskon saarilla. Tynkäsiipinen, taitava uimari. Asui suurissa, pysyvissä yhdyskunnissa rannan läheisyydessä ja söi kalaa. Muni yhden munan vuodessa. Viimeinen pari tapettiin Islannin rannikon läheisyydessä vuonna 1844 pesältään hautomasta munaansa, viimeinen elävä yksilö nähtiin vuonna 1852 Newfoundlandin edustalla. 

Syitä sukupuuttoon: saalistaminen lihan ja untuvien vuoksi sekä näytteiksi museoihin.

Ruusuruohomaamehiläinen (Taantuva, ei vielä uhanalainen) 
 
Yksin erakkona elävä maamehiläinen, joka käyttää ravintonaan vain ruusuruohon mettä ja siitepölyä. Ei tuota hunajaa. Naaras kaivaa pesäluolaston paljaaseen hiekkaan ja laskee jokaisen haaran perälle yhden munan, kaikkiaan 5–10 munaa. Ruokkii toukat kokoamalla munien luokse siitepölyä odottamaan kuoriutumista. 

Syitä taantumiseen: niittyjen ja ketojen väheneminen, hyönteismyrkyt. 
 
Lähteet: Luonnonsuojelubiologian lehtori Panu Halme, Wikipedia, IUCN Red List of Threatened Species, Juha Kauppinen: Monimuotoisuus (2019) 

Artikkeli Kohtalona katoaminen? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.