Nyt, reilut kuusi vuotta myöhemmin, Johanna Tikkanen kertoo onnettomuudesta, minkä siitä tänä päivänä tietää. Perheen kaksi lasta olivat olleet hoidossa Pyhäjärven mummolassa. Paluumatkalla kolmevuotias Sohvi istui turvaistuimessa äidin vieressä etuistuimella ja nelivuotias Elia yksin takapenkille kiinnitetyssä turvaistuimessa.

Kotimatka alkoi puolilta päivin, sopivasti lasten päiväunien aikaan.
Tikkanen oli ajanut jo edellisenä iltana mummolaan saadakseen levättyä ennen paluumatkaa. Vatsatauti oli vaivannut hieman aiemmin, mutta hyvin nukutun yön ja maistuvan aamiaisen jälkeen kaikki tuntui olevan kunnossa.

Nukahdus ratissa?

Äänekoskea lähestyttäessä jotakin kuitenkin tapahtui. Varmaa tietoa ei ole, mutta lääkäri epäilee vahvasti Tikkasen nukahtaneen rattiin. Auto ajautui arviolta satasen vauhdilla ulos tieltä ja törmäsi puihin. Tikkasella ei ole edeltäneistä kilometreistä mielikuvaa, ja itse onnettomuudesta ainoastaan se, että joku olisi onnettomuuden jälkeen huutanut autossa aivan hirveästi.

Takana ajaneet pysähtyivät auttamaan ja saivat lapset ulos autosta. Heidät kyydittiin ensimmäisellä ambulanssilla sairaalaan. Äiti saatiin lopulta tajuttomana ulos autosta katon kautta, ja äidin matka alkoi toisella ambulanssilla kohti sairaalaa. Poliisi oli jossain vaiheessa soittanut aviopuolisolle ja kertonut tapahtuneesta. Hän ehti sairaalaan ennen ambulanssia, jossa lapsia kyydittiin. Tikkanen kertoo, että aviomiehen on täytynyt olla shokissa. Mies on myöhemmin muistellut pohtineensa, että millä bussilla pääsisi nopeasti sairaalaan. Hänellä ei ollut tullut tuossa tilanteessa edes mieleen ottaa taksia.

Vähillä vammoilla

Sairaalassa selvisi, että äidin vammat olivat pahimmat. Keuhkot olivat painuneet kasaan ja niskaan oli tullut pieni murtuma. Myös nilkka oli nyrjähtänyt. Käsissä Tikkasella on muistona ikuiset arvet lasinsiruista.  Lapset selvisivät varsin pienillä vammoilla ja he kotiutuvatkin sairaalasta aika nopeasti. Äiti oli joitakin päiviä hoidettavana teho-osastolla ja sen jälkeen vielä jonkun aikaa tavallisella osastolla.

– Myöhemmin yksi hoitajista sanoi, että olimme selvinneet niin vähillä vammoilla kuin on voinut tuollaisesta onnettomuudesta selvitä, Tikkanen muistelee.

Laajoissa neurologisissa tutkimuksissa ei löytynyt mitään normaalista poikkeavaa, joka olisi selittänyt onnettomuuden syitä. Tieto toisaalta helpotti, mutta samalla nosti pintaan voimakkaat syyllisyyden ja häpeän tunteet. Onnettomuudesta ei voinut syyttää olosuhteita tai muita tielläliikkujia, pelkästään itseään. Myös auto ja turvavarusteet olivat kunnossa.  Tikkanen pohti pitkään, että olisi voinut käydä todella huonosti. Autohan olisi voinut ajautua myös vastaantulevien kaistalle ja täysin sivullisia olisi voinut kuolla.

– Nyt päästiin yllättävän pienin vammoin, mutta jos joku olisi kuollut tai loukkaantunut vakavasti, olisi syytösten määrä tietysti ihan toinen.

Synninpäästönä puhelu poliisilta

Tikkanen joutui sairaalasta päästyään myös poliisikuulusteluihin, koska oli aiheuttanut vakavan liikenneonnettomuuden. Lopullisena synninpäästönä hän koki Äänekosken poliisilta tulleen puhelun. Poliisi oli tullut siihen tulokseen, että tapaus ei anna aihetta jatkotoimiin.

Poliisin mielestä kaikki onnettomuudessa mukana olleet olivat joutuneet kokemaan kärsimystä jo omasta takaa ihan riittävästi. Tikkaselle tuli tunne, että edes joku oman perheen lisäksi uskoo ja näkee tilanteen samoin kuin hän itse, eihän hän aiheuttanut onnettomuutta tahallaan.

Kriisiterapia olisi ollut tarpeen

Vuosien varrella Tikkaset ovat puhuneet perheen kesken tapahtuneesta. Johanna Tikkanen arvioi, että lapsen silmin tilanteen on täytynyt olla kauhea. Esikoinen on muistellut, että äiti ei herännyt, vaikka hän kuinka huusi.

– Lapsethan heräsivät törmäykseen. Yhtäkkiä ollaan jossakin ja äiti on tajuttomana eikä häneen saa minkäänlaista yhteyttä.

Myös lasten kokemukset olisi ollut hyvä jakaa tuoreeltaan.

Jälkikäteen ajatellen Tikkasesta tuntui hurjalta, ettei äitinä tiennyt mitään siitä, kuinka lapsille oli käynyt.

Vaikka onnettomuudesta ei jäänyt suoranaisia traumoja, olisi Tikkasen mielestä koko perheelle suunnattu kriisiterapia ollut tarpeellista ja paikallaan.

– Minähän näin vain oman osuuteni ja prosessoin sitä itsekseni.

Miehelleni tilanne oli varmasti aivan toinen, hänhän joutui tuolloin pyörittämään koko perheen arkea ihan yksin. Myös lasten kokemukset olisi ollut hyvä jakaa tuoreeltaan.

Tikkanen arvelee, että raja kriisiterapian tarjoamiselle näyttäisi kulkevan siinä, että joku kuolee tai loukkaantuu todella vakavasti. Hän itse kokee, että tilanteen purkamisesta olisi hyötyä myös vähemmän traumaattisissa tilanteissa, ja että se edistäisi toipumista.

Takaisin auton rattiin

Kuntoutumisen jälkeen Tikkanen oli vähän aikaa ahdistunut ja pelkäsi, että sama voisi toistua. Ajatus kävi mielessä, varsinkin jos tiesi joutuvansa ajamaan yöaikaan. Silti onnettomuus ei jättänyt hänelle pelkoa istuutua auton ratin taakse. Myös lapset toivoivat monesti, että äiti ajaisi.

Tikkanen muistelee vielä yhtä yksityiskohtaa, joka on jäänyt mieleen ennen onnettomuutta. Perheen nuorimmaisella oli joskus tapana pujottaa kätensä vapaiksi turvaistuimen vöistä. Äidille tuli ajon aikana erityisen vahva tunne, että asia pitää tarkistaa. Se olikin tarpeen ja äiti korjasi nukkuvan lapsen turvavyöt kuntoon.

Tiesitkö?

• Kriisikeskus Mobile puh. 014 266 7150 (24h/vrk), jonka toiminta-alueena ovat Jyväskylän lisäksi myös monet ympäristökunnat
• Suomen Mielenterveysseuran Valtakunnallinen kriisipuhelin puh. 010 195 202 arkisin klo 9.00–07.00 sekä viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00

• www.mielenterveysseura.fi-verkkosivuilla on tarjolla myös vertaistukea ja Selma-oma-apuohjelma

Artikkeli Muistona vain ikuiset arvet julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Hänelle ja puolisolle syntyi kolme lasta. Tytöt ovat nyt 15-, 13- ja 7-vuotiaita. Miia työskenteli Uuraisilla kaupassa, ja perhe asui omassa talossaan.

Kun Uurainen ei tuntunut enää omalta paikalta, perhe muutti Jyväskylään. Töitä löytyi Prisman hedelmä- ja vihannesosastolta. Talo myytiin. Kauppa eivät mennyt kuitenkaan aivan suunnitellusti, ja erimielisyyksiä puitiin eri tahoilla neljä ja puoli vuotta.

Talokauppojen lisäksi Miiaa suretti myös mummon kuolema. Kaikesta huolimatta Miian mieli oli positiivinen, koska hänellä oli uusi työpaikka ja uudet kuviot.

Kohtalokas kolari

Miia istui autossa tienristeyksessä vuonna 2012, ja takaa tullut auto töytäisi hänen peräänsä. Tilanne oli ihan mitäänsanomaton kopsaus. Miian ja lääkärin ajatuksena oli, että muutaman päivän sairausloman ja Buranan popsimisen jälkeen kolari on vain kaukainen muisto. Että eiköhän se niillä mene ohi.

Ei mennyt. Miian rintaranka retkahti kolarissa, ja vaiva ei alkanutkaan parantua oletetulla tavalla. Sairausloma venähti muutaman päivän sijaan vuodeksi.

Miia kävi taajaan lääkärissä, ja vammaa tutkittiin. Kuntouttaminen osoittautui todella pitkälliseksi, vaikeaksi ja laajaksi projektiksi. Retkahduksen oheistuotteena tuli hermosärkyä vasempaan käteen, ja särky levisi myös hampaan hermojuureen.

Vuoden kuntoutuksen jälkeen Miian työnkuvaa tarkasteltiin uudestaan. Hän palasi töihin palvelutorille. Miia ajatteli, että kaikki lähtee sujumaan hyvin.

– Mutta ehkä se oli sitä, että en halunnut nähdä totuutta. Ajattelin, että mitä enemmän vain kuntoutan, käyn salilla, liikun ja teen töitä, niin vamma ei voi vaivata minua enää.

Miia oli vuoden töissä, kun hänelle tuli mielettömät kivut rintarankaan elokuussa 2014. Ensin hän ajatteli, että kysymys oli vain lihasjumista. Ei ollut.

– Tuli takapakki ja palasin silmänräpäyksessä lähtöruutuun. Se oli tosi kova paikka tajuta, että tämä ei ollutkaan ohi.

Jo aiemmin töihin palatessaan Miian oli tietoinen, että hän ei pystynyt samoihin työtehtäviin kuin ennen. Nostelu ja kurottelu sattuivat. Hän oli kuitenkin siinä uskossa, että oli muuten kunnossa.

Vuoden sairausloma toi huomattavan loven Jokion perheen talouteen. Yhtäkkiä sama taloudellinen kurimus oli edessä uudelleen.

– Aloin syyttää itseäni, että minä aiheutan sen meidän perheellemme. Se oli tosi raskasta.

Samalla Miian puoliso lomautettiin työstään, ja perheen taloudellinen tilanne kiristyi entisestään.

Tilanne paheni

Kun Miia jäi uudestaan sairauslomalle elokuussa 2014, asiat alkoivat näyttää todella synkille.

– On jännä, että hetkessä vaipuu sellaiseen tilaan, että ei näe mitään positiivista.

Miialla samaan soppaan yhdistyivät kaikki vuosien varrella koetut murheet ja vastoinkäymiset. Hänelle tuli sellainen olo, että tukehtuu. Samalla yöunet kaikkosivat. Kivut olivat niin kovat, että voimavarana ollut liikuntakin jäi.

Samalla kun mieliala meni koko ajan alemmas, paino lähti reippaaseen nousuun.

Lääkärit olivat kiinnostuneita vastaanotoillaan vain vaivoista ja kivuista. Kukaan ei kysynyt kertaakaan, miten Miia voi.

– Olisi tosi tärkeää kysyä ihmiseltä, että miten voit. Sairaus, vamma tai kipu ovat eri asia kuin sinä itse.

Miia ajatteli, että ihmisen kuuluu olla niin vahva, että jaksaa kantaa kaikki vaivansa. Että ei ole oikeutta valittaa.

– Minut on jo pienenä opetettu, että jos mennään lääkäriin, niin puetaan siistit vaatteet päälle ja hymyillään. Sillä tavalla olen toiminut, vaikka kipua on ollutkin.

Miia tunsi etääntyvänsä kaikesta. Hän tiesi tarvitsevansa apua.

Tarve puhua

Oli saatava puhua. Miia ei kuitenkaan uskaltanut kysyä apua, koska ajatteli, että häntä pidettäisiin heikkona. Vaikka ympärillä oli ystäviä, hän sulki heidät ulos. Miia kaipasi ulkopuolista tahoa.

– Olin pikkutyttönä mummolta kuullut, että jos asiat ovat tosi huonosti, ja kukaan ei auta, niin kirkko auttaa aina. Tämä ajatus tuli yhtenä päivänä mieleeni, kun kaipasin tosissani apua.

Miialla oli kynnys kysyä apua, koska ei kokenut itseään aktiiviseksi seurakuntalaiseksi. Samalla hän ajatteli, että ovatkohan asiat vielä tarpeeksi huonosti.

– Halusin vain, että minua kuunnellaan, eikä kyseenalaisteta.

Samalla Miia halusi puhua ilman mitään ennalta määrättyä aihetta. Hän varasi ajan diakonilta Palokasta.

– Minua kuunneltiin yli kaksi tuntia ilman, että minua olisi kertaakaan kyseenalaistettu. Tärkeintä oli, että kertaakaan ei katsottu kelloa. Ei tullut sellaista oloa, että olisi pitänyt puhua nopeammin.

Miialle kohtaaminen oli todella suuri askel. Hän otti taas itseään niskasta kiinni, ja sai voimaa kuntouttaa itseään.

Ilo on paras lääke kipuun

Tänä päivänä Miia ajattelee, että olisi kannattanut mennä juttelemaan jo aikaisemmin. Jälkeenpäin ajateltuna pahinta oli, että hän oli kadottanut itsensä.

– En enää tuntenut itseäni. Olen aina ollut sellainen, että kyllä tästä mennään, ja olen ollut aina peruspositiivinen. Huomasin, että en toimi normaalisti. Tajusin, että  sairastun oikeasti henkisesti, jos ei saa jollain lailla apua.

Miia on opetellut hyväksymään kipunsa sen sijaan, että hän yrittää poistaa niitä.

– Kaikkein paras lääke siihen on oma ilo.

Nyt Miia saa iloa perheestä, ystävistä sekä työssä ja kuntoutuksessa onnistumisessa.

Kun kipu oli estänyt liikunnan, paino nousi reippaasti. Uudella energialla hän laihdutti lähes kaksikymmentä kiloa.

Miia aloitti elokuussa 2015 työkokeilun Prisman asiakaspalvelussa. Siinä hän on kokenut onnistumisen iloa ja saanut apua hyvinvointiinsa. Tällä hetkellä hän työskentelee viikossa 20 tuntia, ja tavoitteena on nostaa työn määrää.

Voimavarana opiskelu

Johdatusta vai sattumaa? Miia on aina uskonut, että kaikilla asioilla on tarkoituksensa. Hänestä on erikoista, että asiat ovat edenneet elämässä tietyllä tavalla. On tapahtunut paljon hyvääkin.

– Olen löytänyt uuden työnkuvan. Olen tavannut paljon uusia ihmisiä. Yksi suurimmista asioista on, että osaan auttaa kertomalla, mitä polkua olen kulkenut.

Kipujen kanssa painimisen ohessa  Miia luki kahdessa vuodessa itsensä merkonomiksi. Opinnot valmistuivat vuoden alussa.

Opiskelu on ollut yksi hänen suurimpia voimavarojaan. Samalla se on ollut merkki työnantajallekin, että kyllä täältä vielä tullaan. Työnantajan suhtautumisesta toipumiseensa hän antaa täyden kympin.

Miian mielestä hänen tarinansa opetuksena on, että ihmiset eivät pitäisi omaa tavallista arkeaan liian itsestään selvänä. Kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä. Monet arvostavat asioita vasta, kun menettävät ne.

Miian unelmana on, että terveys pysyisi vähintään samalla tasolla kuin nyt. Kipuja on, mutta niiden kanssa pystyy elämään.

Miia toivoo rakkauden säilymistä parisuhteessa. Myös perheen talous pitäisi saada kuntoon. Rikkauksia hän ei kuitenkaan halua.

– Toivon, että pystyisimme elämään normaalia elämää ilman, että valvomme öitä rahan takia.

Artikkeli Retkahdus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.