Suomen lohtuhuivi-liike lähti kolmisen vuotta sitten Tampereen Tuomasyhteisöstä, jonka pappi Minnamaria Tammisalo keksi lahjoittaa muistotilaisuudessa leskelle vapaaehtoisilta ostamansa hartianlämmittimen.

Maailmalla lohtuneule tunnetaan myös Nikolai-huivina, jonka suunnitteli puolalainen Marysia Nodzykowska.

Lohtuhuivi on neulottu täyteen tekijänsä siunaavia ajatuksia, ja tarkoitettu lahjaksi rakkaansa menettäneelle. Erityisen yksin jää vuosien yhteiselon jälkeen puolisonsa menettänyt leski. Enää ei ole kainaloa, johon käpertyä.

Miehille sopivan, pitkän ja kapean tai naisille pitsisen kolmiohuivin voi kietaista kuin osanotoksi hartioille silloin, kun sanat eivät riitä. Muistutukseksi siitä, että sureva ei jää yksin. Lähimmäiset ja seurakunta ovat tässä lähellä, valmiina tukemaan.

HEINÄKUUSSA satavuotisiaan viettävä Mouhu-Voikosken Marttayhdistys otti juhlavuotensa teemaksi lohtuhuivit, joita syntyi viime vuonna 240 Valkealan ja Mäntyharjun seurakuntien jaettavaksi. Huivit siunattiin loppiaisena odottamaan omaa lohtuhetkeään.

Mouhu-Voikosken Marttojen puheenjohtaja Tarjamaarit Mäkelä on aktiivinen käsityöihminen ja seurakuntalainen Valkealan ja Mäntyharjun rajanpinnassa. Lohtuhuiveja hän on neulonut kätensä kipeiksi, kaikkiaan toistakymmentä. Nyt tekeillä on hempeää sinistä tummemmin raidoin.
– Lohtuhuivin voi vaikka virkata isoäidinneliöistä. Missään ei ole määrätty, millainen huivin tulisi olla. Ehkä väritoiveena, ettei täysmustaa tai morsiamenvalkoista.

Valkealassa lohtuhuivin luovuttaa yleensä pappi hautajaisten toimituskeskustelussa. Seurakunnan varastoista löytyy sopivia kaikenikäisille, miehille ja naisille. Allergikotkin on huomioitu materiaaleissa.

Suru on kaikilla omanlaisensa. Huivinkin jokainen ottaa vastaan omalla tavallaan. Huivin tekijä ja saaja eivät välttämättä koskaan kohtaa. Ehkä kuitenkin ajatuksen tasolla?
– Jos tiedän tekeväni tutulle, ajattelen häntä ja läheisiään suunnitellessani värejä ja mallia. Jos en tiedä, kuka huivin saa, keskityn kauneuteen, rukoukseen ja osanotonajatukseen.

Mäkelä kertoo kuulleensa paljon kiitoksia ajatuksella tehdystä; lohtua, lämpöä ja varjelusta tuovasta lahjasta, ja tahtoo sydämestään kiittää kaikkia huivin tekijöitä.

VALKEALAN seurakunnan diakoni Sanna Paakala on sekä tehnyt että jakanut lohtuhuiveja ja saanut todistaa niiden vaikutusta.
– Raskaissa elämänvaiheissa me kaikki kaipaamme lohtua ja konkreettistakin lämpöä, kun rakasta ei enää ole – halaamassa, syliin ottamassa.

Joskus lohdutus ja osanotto ovat helpompia antaa ja ottaa vastaan konkreettisena kädentyönä, ilman sanoja.

Keskusteluapuakin seurakunnassa on tarjolla. Diakoniatyöntekijän voi myös kutsua kotiin. Syksyksi Valkealaan kaavaillaan sururyhmää, vertaistueksi samassa elämänvaiheessa oleville.
– Ryhmä on avoin kaikille. Lähiomainen saa myös henkilökohtaisen kutsukirjeen, kertoo Paakala.

Lohtua ja vertaistukea sureville on luvassa heti pääsiäisen jälkeen. 23. huhtikuuta klo 17 Valkealan kirkossa järjestetään Toivon ja lohdutuksen ilta, jossa musiikin ja ajatusten siivin koetetaan yhdessä kääntää katse valoa kohti.
– Nyt vielä maailman epävakaisuuskin aiheuttaa varmasti meissä kaikissa moninaisia tunteita ja lohdutuksen tarvetta.

ANJALANKOSKEN seurakunnassa on jo vuosia jaettu lohtusukkia sureville, etenkin leskeksi jääneille. Sururaitaisia villasukkia ovat neuloneet muun muassa seurakunnan vapaaehtoiset.

Anjalankosken kappalainen Johanna Pesonen ei keksi, mikä olisi villasukkaa luontevampi ja perisuomalaisempi tapa osoittaa lämpimiä ja myötäeläviä tunteita. Kirkkohistorioitsijana hän on kiinnostunut vanhoista surutavoista.
– Ennen muinoin olkavarteen laitettiin surunauha menetyksen merkiksi. Nyt se voi hyvin olla musta raita villasukassa.
– Sukkien saatteeksi surevalle voi sanoa: Nyt vain käperryt sohvalle, vedät sukat jalkaan ja muistelet. Annat itkun tulla.

Lohtusukkia kertyy Anjalankosken seurakuntatoimiston laatikkoon tasaista tahtia.
– Meillä niitä ei tehdä kampanjoina eikä siunata kirkossa, mutta liikuttuneita ihmisiä ja positiivista palautetta ne näyttävät saavan aikaan.
­– Yleensä lohtusukat lahjoittaa pappi hautajaisissa kappeliin mentäessä. Korona-aikaan, kun ei voi halata eikä kätellä, tuntuu hyvältä antaa konkreettisesti jotain koskettavaa.

Rinnassa lämmin läikäys

Kotkalaisen käsityönopettajan tytär, pappi Johanna Pesonen jatkoi lapsuudessa aloittamaansa käsityöharrastusta myös muutettuaan Pohjois-Kymenlaaksoon vuonna 1995.
– Olen aina tehnyt käsitöitä, kirjoneuleitakin jo kouluikäisenä.

Anjalankoskelta löytyi sielunsisar, pappi Helena Lorentz, jonka kanssa on muun muassa ideoitu kotikirkkoneuleita.

Anjalankosken lukuisista kirkoista on haettu kristillisiä symboleita niin sukkiin, lapasiin kuin pipoihin. Kotikirkkoneuleet ovat saaneet somessa lukemattomia seuraajia ja niistä on tullut myös suosittuja lahjoja.

Kotikirkkosymboli on erityisen tärkeä paikallisille, myös täältä muualle muuttaneille. Tutut kuviot, lapsuuden rakkaat rakennukset läikäyttävät lämpimästi rintaa.
– Kerromme aina kirkollisen symbolin merkityksen sekä historian. Selitämme kuvion auki, Pesonen kuvailee.

Tässä kevättalvella neulottiin kotikirkkopipo – some-seuraajat saivat valita sen ja tuubihuivin välillä. Ensi syksy näyttää, tehdäänkö silloin jotain ihan muuta.

Johanna Pesonen kannustaa kaikkia kokeilemaan.
– Ei haittaa, vaikka tekisit sukassa vain vartta, joku toinen voi tykätä kantapäästä ja neuloa puolestaan sen.

Ole rohkea! Virheitä tulee, mutta eihän elämäkään virheetöntä ole.

Neuleet heijastavat myös ajanhenkeä. Korona ryöpsäytti käsityöharrastuksen huippunsa ja osoitti neulomisen somessa yllättävän yhteisölliseksi.

Mitä käsityöhön tuonee tämä sodan ja turvattomuuden aika?

Artikkeli Lohduksi ja lämmöksi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.