Jokainen suru on yksilöllinen ja ainutlaatuinen, samalla tavalla kuin jokainen ihmissuhdekin. Myös tapa surra ja ilmaista surua on yksilöllinen, se ei mahdu muottiin. Siksi surevaa on tarpeen kuulla herkin korvin ja aikaa antaen. Hiljaisuus, kuuntelu ja vierellä viipyminen on arvokkaampaa kuin sanojen paljous.

SURUSSA ON myös paljon yhteistä, se liudentaa ihmisten erilaisuutta ja yhdistää. Sururyhmissä olen nähnyt, kuinka kovin erilaiset ihmiset jakavat vahvan vertaisuuden kokemuksen. Suru tulee sanotetuksi yksilöllisesti ja yhteisesti.

Suru ei ole suoritus eikä ratkaistavissa oleva ongelma. Se ei ole pyyhkäistävissä pois lohduttamalla. Suru on elettävä läpi. Lohtua tuo se, että vierellä on niitä, jotka tukevat ja auttavat – että ei tarvitse jaksaa yksin.

KRISTITTYINÄ TOIVOMME on siinä, että meillä on kuoleman voittanut Vapahtaja. Kuolema ei ole loppu eikä ero rakkaistamme ole lopullinen, meillä on toivo jälleennäkemisestä. Kuoleman varjon laaksossakin on valoa, varjo kertoo sen. Varjoa vahvempi on se tieto, että surun matkallakin elämäämme kannattelevat Jumalan ikuiset käsivarret.

Miten kohtaan surevan?

Älä pelkää kohtaamista.
Tutut ”otan osaa”, ”kuinka voit?” riittävät. Käsi olkapäälle tai halaus. Sureva kyllä ymmärtää, mitä sanasi tai kosketuksesi tarkoittavat – välittämistä. Sanojen kömpelyys ei haittaa, kohtaaminen on se juttu.

Voit kysyä, millaista apua ja tukea sureva tarvitsee.
Apu voi olla konkreettista, kuten ruuanlaittoa tai kauppakäynti. Hän voi kaivata kaveria haudalla käyntiin. Kuuntelija on tarpeen surun kaikissa vaiheissa.

Ota sureva mukaan tavallisiin toimiin.
Tarjoa hänelle ”lepohetki” surusta. Se voi olla yhteinen kävelylenkki, kahvihetki tai pullien pyörittely.

Artikkeli Anna surulle aikaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Virsi on kuin side, jolla käyttäjä vaalii yhteyttä elämän tärkeisiin hetkiin ja ihmisiin sekä oman elämänkaaren sisällä eri elämänvaiheisiin ja tapahtumiin. Virsi johdattaa käyttäjänsä myös elämän perustavanlaatuisimpiin kysymyksiin. Virrellä on paljon ihmistä hoitavia, eheyttäviä ja kasvattavia vaikutuksia.

Turvallisuuden tunne oli tutkimuksen mukaan tavallisin virsiin liittyvä tunnekokemus.
– Virsi välittää Jumalan elävän huolenpidon laulajalle. Erään haastateltavan sanoin ”virsi on kuin teltta tai sadetakki, jonka laulaja on päälleen vetänyt, sen alla on turvallista, tuli mitä tulikaan”, tutkimuksessa todetaan.

Savonlinnassa luokanopettajaksi opiskeleva Maija Rautasuo on kuusankoskelaista kanttorisukua, joten suhde virsiin on kasvanut luontevaksi ihan pienestä pitäen. Rautasuo on kasvanut virsien vaikutuspiirissä. Laulajanura alkoi hänen tätinsä Hanna Rautasuon johtamassa lapsikuorossa.
– Kun virsilauluun on tottunut pienestä pitäen, en ole koskaan pitänyt virsiä mitenkään paatoksellisina, Rautasuo toteaa ja myöntää, ettei nykyään laula virsiä enää kovin paljoa. Rautasuon enkelimäisen kuulasta sopraanoa kuulee kyllä nykyäänkin kirkoissa niin penkissä kuin esiintyjän paikalla.

Rautasuon rakkaimmat virret liikkuvat jouluakselilla, ja kuten niin monella suomalaisella myös Rautasuolle melankolia on ”se juttu”. – Mitä surumielisempää, sen parempaa, Rautasuo hymyilee ja mainitsee suosikkivirsistään monelle rakkaan ”Maa on niin kaunis”, jota Rautasuon musikaalisella perheellä on tapana jouluisin veisata kirkkomaalla. Äänissä, totta kai.
-Muista kuin jouluvirsistä ”Käy yrttitarhasta polku” onnistuu joka kerta kouraisemaan jostain syvältä, Rautasuo tunnustaa.

Nuorempana Rautasuo keikkaili bändinsä kanssa ja he tekivät omia sovituksia virsistä.
– ”Niin kuin peura janoissansa” oli eräs suosikeistamme.
– Olen kiitollinen vanhemmilleni, että he ovat johdattaneet minut virsien pariin jo pienenä ja opettaneet suhtautumaan niihin myönteisesti.

– Virret ovat tarinoita, tuntemuksia käännettyinä musiikin kielelle, Maija Rautasuo määrittelee.

Artikkeli Virsillä on hoitava voima julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.