Eläinten määrän kasvun myötä ne näkyvät jatkuvasti enemmän myös katukuvassa. Tästä seuraa, että eläinten – nimenomaan koirien – reviiriä on kasvatettu aiemmasta. Nykyisin on koiraystävällisiä ravintoloita ja kahviloita, on toimistokoiria, ja on kauppoja ja kampaamoja, joissa omistajan koira kuuluu kalustoon. Niin mukavalta ja luonnolliselta kuin se koiranomistajasta tuntuukin, asialla on kääntöpuolensa.

Suomessa on eläinallergikkoja jokseenkin sama määrä kuin koiria, jopa hieman enemmän. Koirien reviirien kasvaminen tarkoittaa eläinallergisten ihmisten reviirin kutistumista. Eläinallergikko joutuu kiertämään kaukaa kahvilat ja kampaamot, joissa eläimen pääsy sisälle on ihmisen pääsyä tärkeämpää. Kuristava tunne kurkussa, äänenmenetykset, yskänpuuskat, ihottuma tai astman pahenema eivät ole niin miellyttäviä oireita, että niitä yksikään allergikko huvikseen itselleen ottaisi. Hän väistää.

Eläinten määrän kasvu on johtanut myös kummallisuuksiin – hyvässä ja pahassa. Valtaosassa suomalaiskodeista lemmikkien asiat ovat erinomaisesti. Esimerkiksi koira on monelle kuin perheenjäsen, rakas ja uskollinen ystävä. Se tuntee omistajansa, ja omistaja sen tarpeet ja toiveet. Sitten on lemmikkien omistajien ääripäät. On niitä, joille lemmikki tuntuu olevan minän jatke tai lelu. Lemmikki puetaan sävy sävyyn omistajan kanssa, burberryjä säästelemättä, ruuasta ja palveluista tinkimättä. Toisessa ääripäässä ovat ne lemmikit, jotka kärsivät omistajiensa pahoinvoinnin myötä.

Suomessa on kymmeniä tuhansia ihmisiä leipäjonoissa. Samaan aikaan on ihmisiä, jotka syöttävät koirilleen ruokaa, josta lahjoitetun ruokakassin varassa elävä väki voi vain haaveilla. Se on ajattelematonta ja väärin. Eläin on kuitenkin vain eläin. Olkoon miten rakas tahansa.

Artikkeli Eläimellistä menoa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.