Lasten riemua oli mukava seurata, mutta mukaan mahtui myös säikäyttäviä hetkiä. Olin altaassa ensimmäistä kertaa tyttäreni kolmivuotiaan pojan kanssa. Säikähdin kun poika yhtäkkiä vajosi pinnan alle. Reagoin nopeasti, tartuin poikaan ja nostin hänet pinnalle. Kun sama toistui uudestaan, poika tönäisi minua harmistuneena. Hän olisi tietysti halunnut olla pinnan alla pidempään, kun oli juuri oppinut sukeltamaan.

Viiden lapsenlapsen ukkina tunnen itseni etuoikeutetuksi ylimääräiseen onneen. Saan seurata heidän kasvuaan ja jatkuvaa muutostaan. Viikossakin ehtii tapahtua paljon ja koko ajan opitaan uusia taitoja. Isovanhemmuus on tuonut elämään aivan uuden ulottuvuuden. Vaikka ikää tulee lisää ja fyysisesti vanhenee, henkisellä puolella kokee nuorentuvansa. Lasten kanssa tempaantuu väkisinkin lattiatasolle ja huomaa olevansa taas leikki-iässä.

Kesän ollessa lopuillaan tyttäreni eskari-ikäinen oli kuullut isänsä sanovan, että onpa se mukavaa, kun on näin kylmä ja sateinen kesä. Poika oli hämmentynyt ja katsonut vanhempiaan kysyvästi, mitä tästä piti ajatella. Isä ja äiti kertoivat, että kannattaa kiinnittää huomiota siihen, millainen äänensävy ja ilme sanojalla on. Hän voi itse asiassa tarkoittaa jopa aivan päinvastaista. Sitä kutsutaan ironiaksi.

Seuraavana päivänä poika sanoi vanhemmilleen, että hän niin toivoo, että ukin poreallas puhkeaisi ja vedet valuisivat maahan. Hämmentyneet vanhemmat kuulivat hetken päästä poikansa nauravan äänen: Iloniaa. Puhkeamistahan hän olisi viimeksi toivonut, kun poreallas oli varmaan yksi parhaista asioista viime kesässä.

Kuvaava sana. Harmistus muuttuu iloksi ja ironia iloniaksi. Ironiatonta iloa ovat lapsenlapset tuoneet ukille ja mammalle roppakaupalla.

Artikkeli Iloniaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.