Lähetysportaali – kaikki tieto yhdessä paikassa

Työhön tullessani huomasin, että seurakunnan lähetyskohteita oli hyvin paljon, mikä teki kokonaisuuden hahmottamisesta vaikeaa. Sama haaste koski myös muita työntekijöitä. Ratkaisuksi päätimme luoda lähetysportaalin, joka kokoaa kaiken tiedon yhteen paikkaan. Portaalissa kokoaa yhteen:

• ajantasaiset tiedot nimikkoläheteistä ja lähetyskohteista
• kuvat, videot ja kirjeet kentältä
• lähetyspiirien ja -tapahtumien materiaalit
• rukousaiheet ja ajankohtaiset päivitykset

Alustaksi valittiin Weebly, jonka avulla loimme sivuston nimikkokohteista, lähetyspiireistä, lähetyskahvilasta ja lähetyskirpputorista. Osa kohteista toimii alueilla, joissa turvallisuussyistä tieto ei voi olla julkista. Siksi portaali on salasanan takana ja tarkoitettu vain työntekijöille. Työntekijöille on myös oma WhatsApp-ryhmä, jossa ilmoitamme uusista päivityksistä.

Olemme huomanneet, että seurakuntalaisia kiinnostavat erityisesti ihmiset. Siksi olemme valinneet nimikkokohteiksi perheitä ja pariskuntia, jotka kertovat aktiivisesti elämästään ja työstään kentällä.

Suoralähetykset työntekijäkokouksissa

Joka kuukausi pidettävissä työntekijäkokouksissa on mukana 10 minuutin suoralähetys yhdestä lähetyskohteestamme.  Kerromme itse yhdestä kohteestamme kuvien ja viimeisimpien uutisten kera, kutsumme nimikkolähetin työntekijäkokoukseemme vierailulle tai otamme Teams-yhteyden esimerkiksi Afrikkaan ja haastattelemme lähettejä heidän omassa ympäristössään.

Suoralähetyksissä:

• työntekijät voivat esittää kysymyksiä
• kuulemme tuoreimmat kuulumiset kentältä
• rukoilemme ja siunaamme lähetit yhdessä

Vuodesta 2025 alkaen seurakunnan eri työalat ovat valinneet omat lähetyskohteensa ja kertovat niiden kuulumisista vuorollaan. Mukana ovat varhaiskasvatus ja perhetyö, aikuistyö, kirkkomusiikki, diakoniatyö ja nuorisotyö. Muiden kohteiden esittelyistä vastaa lähetystyö.

Lähetystyö osana seurakunnan arkea

Pienet, konkreettiset teot ovat tehneet lähetystyöstä koko seurakunnan yhteisen asian. Kun työntekijät tietävät, mitä lähetystyö on ja mitä kohteita tuemme, he voivat luontevasti liittää sen osaksi omaa työtään. Tästä esimerkkeinä:

• Varhaiskasvatus on tehnyt lähetysaiheisen korttipelin, jota pelataan kerhoissa ja kouluissa.
• Majataloilloissa vierailee lähettejä eri puolilta maailmaa.
• Messuissa nostamme esiin nimikkokohteita ja kerromme ajankohtaisia kuulumisia.

Lähetystyö kutsuu meitä yhteyteen, rukoukseen ja vastuuseen – ja ennen kaikkea näkemään, miten Jumalan työ kantaa yli rajojen.

Artikkeli Korttipelistä majataloiltoihin – lähetystyö on Lempäälässä kaikkien yhteinen juttu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lähetystyöhön liittyvistä haasteista huolimatta on tärkeää muistaa, että Suomessakin Jumalan ”Henki jatkuvasti uudistaa ja elävöittää seurakuntia”. Yksi mahdollisuus tähän on seurata maailmanlähetyksen kehitystä ja antaa sitä kautta maailmanlaajojen lähetysnäkymien vaikuttaa oman seurakunnan lähetysajatteluun ja -käytäntöön. Tällöin korostuu se, että lähetys kuuluu jokaiselle kristitylle, koska jokainen seurakunnan jäsen on kasteessa saanut kutsun todistajan tehtävään. Tätä kasteen ulottuvuutta ja siihen liittyvää todistajan tehtävän merkitystä ovat viime vuosina painottaneet lähes kaikki maailmanlähetyksen suuret toimijat. Suomen ev.-lut. kirkon jäsenillä on kasteessa saatu kutsu osallistua lähetystyöhön. Kun näin tapahtuu, lähetyksen Henki pääsee ”uudistamaan ja elävoittämään” niin yksittäisten kristittyjen kuin seurakuntienkin elämää.

Lähetysteologian suuri oivallus

Willingenin lähetyskonferenssista 1952 alkaen lähetysteologian suuri oivallus on ollut se, että lähetys on Jumalan lähetys (missio Dei). Käsitettä on myös haastettu, mutta kritiikki ei ole kumonnut tai tehnyt tyhjäksi sen perusajatusta siitä, että lähetys kuuluu viime kädessä kolmiyhteiselle Jumalalle – Isä, Poika, Pyhä Henki – ennemmin kuin kirkoille tai erilaisille organisaatioille.

Kirkko tai lähetysjärjestöt tai mitkään organisaatiot eivät siis ”omista” lähetystä vaan se kuuluu Jumalalle, jonka ominaisuuksiin kuuluu lähetys. Lähetys on rakkauden liikettä ihmiskuntaa ja luomakuntaa kohtaan. Se, että lähetys on Jumalan lähetystä ja että Jumala on lähetyksen Jumala ja rakkaus (1. Joh. 4:8b), saavuttaa huipennuksensa Jeesuksessa ristillä. Isä lähettää Pojan maailmaan, Isä (ja Poika) lähettää Hengen, Poika lähettää seuraajansa, Henki perustaa seurakunnan ja vahvistaa ja varustaa Jeesuksen seuraajat todistajan tehtävään.

Kaikki tämä kuuluu suureen elämän liikkeeseen, joka jatkuu ja on tälläkin hetkellä käynnissä maailmassa, joskus näkyvämmin, joskus näkymättömämmin. Mahdollisuus osallistua tähän liikkeeseen on suuri etuoikeus ja kunnia, armo ja lahja, joka perustuu kasteessa saatuun todistajan tehtävään.

Todistus liittyy kiinteästi Jumalan pelastavaan toimintaan maailmassa. Se on sekä julistamisen että diakonisen palvelun muodossa todistamista siitä, että Jeesus Kristus on Vapahtaja ja Herra. Siihen kuuluu myös rauhan ja sovinnon rakentaminen. Kristilliseen todistukseen ja lähetystyöhön sisältyy myös marttyyrikuoleman mahdollisuus (Ilm. 6:9). Kristittyjen marttyyrien verta onkin verrattu [kirkon] siemeneen (kirkkoisä Tertullianus, n. 155–220).

Instituutioista kumppanuuteen

Monia erilaisia tulevaisuuden näkemyksiä on esitetty 2000-luvun lähetystyöstä ja sen piirteistä, osa jo oikeaan osuneita, osa hieman varjoon jääneitä. Yksi tärkeimmistä näkemyksistä liittyen tämän päivän lähetystyöhön esitettiin itse asiassa jo toista sataa vuotta sitten Edinburghin maailmanlähetyskonferenssissa 1910. Siellä intialainen V. S. Azariah lausui seuraavat sanat konferenssin lähes kokonaan eurooppalaisille ja pohjoisamerikkalaisille osanottajille, joita oli yli 1200: “Kaikkina aikoina Intian kirkko tulee osoittamaan kiitollisuutta ja todistamaan lähetystyöntekijöiden sankarillisuudesta ja itseään säästämättömästä vaivannäöstä. Te olette antaneet omastanne voidaksenne antaa ruokaa köyhille. Te olette antaneet ruumiinne poltettavaksi. Me pyydämme myös rakkautta. Antakaa meille ystävyyttä.”

Jotain on tapahtunut reilussa 100 vuodessa, kun tänä päivänä hyvin monet lähetykseen sitoutuneet kirkot, lähetysjärjestöt ja lähetyksen toimijat painottavat ystävyyttä, vieraanvaraisuutta ja kumppanuutta maailmanlaajassa lähetysliikkeessä enemmän kuin instituutioita, byrokratiaa tai hallintoa. Azariahin sanat ovat edelleen täysin ajankohtaisia tämän päivän kristityille. Universaalilla kirkolla ja maailmanlähetyksellä on nimittäin edelleen vaikeuksia nähdä ja elää todeksi yhtä kristillisen uskon keskeisintä osaa: kristittyjen ykseyttä ja keskinäistä rakkautta (Joh. 13:34–35; 17:11, 21–23).

Kuka tekeekään työt?

Maailmanlähetyksen parissa on suuri joukko kulttuurirajat ylittäneitä lähetystyöntekijöitä (yli 450 000). Kuitenkin, vaikka heidän lukuunsa lisätään kaikki kristillisissä kirkoissa, järjestöissä tai verkostoissa työntekijöinä toimivat ihmiset, he ovat yhteensä noin 1 % maailman kaikista kristityistä, ja loput 99 % ovat ns. ”maallikoita”, seurakuntien ja kirkkojen rivijäseniä. Juuri heidän mukaan saamisensa maailmanlähetykseen on ratkaisevan tärkeää, ainakin kolmesta syystä.

Ensinnäkin jo määrällisesti heitä on 99 kertaa enemmän kuin kristinuskon ”ammattilaisia”, kun suhde on 99–1. Toiseksi, kristillinen todistus Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja evankeliumin muuttavasta voimasta on uskottavampi, kun sen antaa joku, joka ei leipätyökseen toimi uskonnollisen yhteisön palveluksessa. Ja kolmanneksi, kirkkojen ja seurakuntien jäsenet toimivat monissa hyvin erilaisissa ympäristöissä, joihin lähetystyöntekijöillä tai pastoreilla saattaa olla vaikeaa, jopa mahdotonta päästä, ja tuollaisissa ympäristöissä toimivilla kristityillä on luonnollisella tavalla mahdollisuus olla todistajina siitä, että evankeliumin sanoma kuuluu yhtä hyvin niihin ympäristöihin kuin kirkkoihin ja kappeleihin.

Paikallinen jumalanpalvelusyhteisö on se paikka ja tapahtuma, jossa kristittyjä rohkaistaan ja varustetaan toimimaan evankeliumin hyväksi omissa ympäristöissään. Lähetys nousee seurakunnan keskuudesta, sen rukouksista ja jumalanpalveluselämästä.

Globaalin etelän painoarvo

Toisena tärkeänä maailmanlähetyksen piirteenä 2000-luvulla voidaan mainita globaalin kristinuskon demografinen muutos, kun yli 2/3 kaikista maailman kristityistä asuu ns. globaalissa etelässä. Vuonna 1900 noin 18 % kristityistä asui Afrikassa, Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa, kun vastaava luku Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oli yhteensä 82 %.

Tänä vuonna maailmassa arvioidaan olevan n. 2,67 miljardia kristittyä, joista asuu globaalissa etelässä 69 % ja globaalissa pohjoisessa 31 %. Yleisesti voidaan todeta, että etelässä kirkot jatkavat kasvamista, pohjoisessa sen sijaan perinteisten kirkkojen jäsenmäärän väheneminen jatkuu. Esimerkkinä tästä kehityksestä mainittakoon, että maailman suurimmat luterilaiset kirkot ovat tänä päivänä Afrikassa.

Kyseessä on suurempi muutos kuin Suomessa ehkä tiedostetaan tällä hetkellä, koska se vaikuttaa ja tulee vaikuttamaan Suomen kristillisyyteen, globaaliin kristinuskoon ja maailmanlähetykseen tulevina vuosikymmeninä monin tavoin. Se vaikuttaa jo nyt kristinuskon itseymmärrykseen ja identiteettiin samoin kuin ekumeeniseen lähetysteologiaan ja tekee lähetystyöstä kokonaisvaltaisempaa, koska globaalin etelän kristityt elävät usein materiaalisessa köyhyydessä ja ilmastonmuutoksen aiheuttamien luonnonkatastrofien vaikutusalueella, toisin kuin useimmat globaalissa pohjoisessa elävät kristityt.

Kokonaisvaltainen lähetystyö tarkoittaa samanaikaista evankeliumin julistamista ja sen sanoman todeksi elämistä. Se ei tarkoita niinkään julistamisen ja palvelun esiintymistä rinnakkaisina tapahtumina, vaan sitä, että julistamisella on aina myös yhteiskunnallisia vaikutuksia, koska se kutsuu ihmisiä katumukseen ja rakastamaan lähimmäisiä, mikä johtaa muutokseen myös yhteiskunnallisesti. Samoin evankeliumista nousevalla palvelulla ja yhteiskunnallisella osallistumisella on väistämättä julistuksellisia vaikutuksia, koska ne ovat todistusta evankeliumin muuttavasta voimasta ja Jumalan armosta Kristuksessa.

Kristinuskon demografisen painopisteen siirtyminen globaaliin etelään tarkoittaa myös sitä, että ne, joita ennen pidettiin reuna-alueilla tai lähetysalueilla olevina marginaaliryhminä, ovatkin nyt lähetyksen keskeisiä toimijoita. Tästä ilmiöstä Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysasiakirja toteaa: ”Lähetyksen toimijoita ovat vallan ja voiman keskuksista syrjässä elävät ihmiset. Heillä on profeetallinen tehtävä, joka julistaa kaikille kuuluvaa yltäkylläistä elämää. Yhteiskunnan syrjäytetyt ihmiset ovat Jumalan lähetyksen ensisijaisia kumppaneita.” (#107).

Paikallisuus on globaalia

Maailmanlaaja lähetystyö näyttää 2000-luvulla painottavan paikallistasoa mutta globaalissa kehyksessä, ja nykyiset viestintävälineet mahdollistavat kaukanakin vallan ja voiman keskuksista syrjässä elävien kristittyjen osallistumisen yhteiseen oppimisen ja toimintaan – jos heille annetaan siihen tilaisuus. Tämä on globaalin pohjoisen kristillisyyden mahdollisuus ja haaste.

Suomessa paikallistasolla näitä ”reuna-alueita” edustavat mm. maahanmuuttajakristityt, joiden on ollut usein vaikea löytää tiensä suomalaisiin seurakuntiin. Siihen on monia syitä, mm. molemminpuoliset pelot ja ennakkoluulot. Tämä on johtanut siihen, että monesti maahanmuuttajakristityillä on omia, ns. etnisiä seurakuntia. Ilmiö on yleinen myös muualla Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa. Maahanmuuttajakristityt eivät ole uusi ilmiö, koska kirkko on alusta asti ollut liikkeellä oleva, vaeltava Jumalan kansa. Tärkeää olisi, että niin suomalaiset kristityt kuin muualta tulleet kristityt muistaisivat Jeesuksen sanan: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:35).

Artikkeli Kenen tehtävä on lähetys? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kristinuskon kasvutekijöinä uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuus

Puheessaan lähetystyöstä muuttuvassa maailmassa kirkon lähetystyön toimikunnan puheenjohtaja, piispa Jari Jolkkonen nosti esille lähetystyön dynaamisuuden ja kristinuskon kasvutekijät sen historiassa.

Kristinusko on lähetysuskonto – sehän voisi olla toisinkin. Lähetystyössä on ihmisperäisen käännyttelyn sijasta pohjimmiltaan kysymys kolmiyhteisen Jumalan Lähetyksestä, Missio Deistä. Lähetystyön olemukseen kuuluu dynaamisuus ja muutos, piispa Jolkkonen totesi.

Keskeisiksi kristinuskon kasvutekijöiksi sen historiallisessa kontekstissa Rooman valtakunnassa piispa Jolkkonen nosti esille luonnollisen väestönkasvun, suuret perheet ja perhe-etiikan, diakonian keskeisen aseman ja opillisen johdonmukaisuuden.

Nykykielellä sanottuna kristinuskon menestystekijöitä olivat siis uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuus. Usko yhteen Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen. Oppi ja diakonia. Todistus ja palvelu. Inklusiivisuus suhteessa eri ihmisryhmiin, eksklusiivisuus suhteessa muihin pelastusteihin, piispa Jolkkonen totesi.

Puheessaan hän loi myös katsausta kristinuskon ajankohtaisiin tilastoihin ja kristinuskon nopeaan kasvuun etenkin Afrikassa. Kristinuskon vuosittaiskasvu 0.98 % ylittää vuosittaisen väestönkasvun 0.88 % mikä tarkoittaa, että kristittyjen suhteellinen määrä kasvaa globaalisti.

Kokonaisvaltaisuutta, valtarakenteiden purkua ja digimissiologiaa

Juhlasymposiumin anti oli monipuolinen. Kommenttipuheenvuorossaan Suomen Lähetysseuran viestintäpäällikkö Mervi Viuhko korosti yhteistyön merkitystä, kokonaisvaltaisuutta ja kolonialististen valtarakenteiden tarkastelua nykyaikana.

Jokainen aikakausi joutuu kysymään, mitä uskollisuus evankeliumille tarkoittaa juuri tässä kontekstissa, ajassa ja paikassa. Tämä kysymys on keskeinen myös tänään, kun elämme monikulttuurisessa, moniuskontoisessa ja globaalisti verkottuneessa maailmassa, Viuhko totesi. Dekolonisoiva lähetysteologia kutsuu kirkkoa kuuntelemaan, oppimaan ja tunnistamaan sen, että kristinuskon todeksi eläminen ei ole yhden kulttuurin tai tradition yksinoikeus. Lähetystyöntekijä on aikanamme tukija ja kumppani yhteisellä matkalla.

Samalla kun lähetystyö päivittyy, myös sen toimintatavat päivittyvät. Viuhko kuvasi miten digimissiologia-käsite kuvaa digitalisaation myötä tulleita mahdollisuuksia lähetystyössä ja tutkimuksessa. Hän muistutti, miten digitalisaatio haastaa lähetystyötä pohtimaan läsnäolon ja kohtaamisen muotoja. Myös digimissiologiassa kysymykset vallasta, saavutettavuudesta ja osallisuudesta ovat keskeisiä.

Ajan merkit – lähetysnäkymiä Raamatussa

Päivä sisälsi paitsi yhteiskunnallisesti relevanttia pohdintaa valtarakenteista ja digitalisaatiosta myös teologista pohdintaa lähetyksestä Raamatussa. Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja Risto Jukko totesikin aiheen keskeisyyden toteamalla, että Raamattu on se mikä yhdistää meitä lähetystehtävässämme.

Mitä tarkoittaa olla hyvän sanoman välittäjä nykyaikana?

Puheessaan otsikolla Discerning the signs of the times: Mission in the Bible Yhdistettyjen Raamattuseurojen seurakuntasuhteiden johtaja brasilialaissyntyinen Rosalee Velloso Ewell luennoi Jeremian kirjan avulla lähetyksen teemoista Raamatussa. Keskeiseksi kysymykseksi nousi: mitä tarkoittaa olla hyvän sanoman välittäjä nykyaikana?

Syvällinen ja kiinnostava raamattuluento tiivistyi Rosalee Velloso Ewellin toteamukseen, että vain katsomalla ensin Jeesukseen Kristukseen voimme ymmärtää mitä on olla kristitty ja hyvän sanoman välittäjä meidän aikanamme. Symposiumin aikana oli myös tilaisuus keskustelulle ja kommenteille.

Katse tulevaan – lähetystehtävä jatkuu, vaikka rakenteet muuttuvat

Kirkon lähetystyön keskus elää parhaillaan Kirkkohallituksen organisaatiomuutoksen keskellä. Piispa Jolkkonen totesikin puheessaan, että on ilmeistä, että Kirkon lähetystyön keskus tässä muodossa lakkaa ja tilalle tulee uutta. Keskuksen 50-vuotisjuhla jääneekin sen viimeiseksi. Ihmisten hätä ja avuntarve ei kuitenkaan ole kadonnut tai vähentynyt, päinvastoin. Uutisista voimme lähes päivittäin kuulla miten kehitysavun leikkaukset uhkaavat ennusteiden mukaan ennen vuotta 2030 jopa 9,4 miljoonaa ihmishenkeä, joista 2,5 miljoonaa on alle viisivuotiaita lapsia. Sanoma rakastavasta Jeesuksesta Kristuksesta velvoittaa meitä tulevina vuosina entistä keskitetympään julistukseen ja palveluun.

Artikkeli Kirkon lähetystyön keskus juhli 50-vuotista taivaltaan julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Yksin emme työtä tee, toinen toista tarvitsee

Kirkkoherran tehtävänkuvan hajanaisuus aiheuttaa sen, että suurimman osan aikaa tunnen syyllisyyttä siitä, että lähetystyölle ei jää riittävästi aikaa. Tätä huolta kantoi moni kyselyyni vastannut. Tämä huoli kertoo minulle sitoutuneisuudesta ja halusta toimia lähetystyössä mahdollisimman hyvin ja täysipainoisesti. Haasteena on myös työn rajattomuus, aina voisi tehdä enemmän ja koota lisää varoja lähetystyölle. Työn rajaaminen on hankalaa ja on tehtävä valintoja siitä, mihin aikansa ja voimavaransa kulloinkin käyttää. Joku harmittelee sitä, että lähetystyö kuuluu työnkuvaan, mutta sen tekemiseen ei ole aikaa. On kurjaa, kun on vastuussa jostakin, eikä siihen pysty panostamaan.

Monesti hallinnolliset tehtävät vievät aikaani ja energiaani niin, että ei ole mahdollisuutta kehittää lähetystyön työsaralla uutta tai pohtia pidemmän ajan näkymiä. Samaa kokivat myös monet kyselyyn vastanneet. Kun tietää työparinkin pöydällä olevan pinoittain tehtävää, ei halua häntäkään taakoittaa enempää.

Ajankäyttö koetaan siis ongelmalliseksi, mutta moni on oppinut järjestelemään työtään niin, että ainakin perustason toimintaan riittää aikaa. Yksi vastaajista totesi, että lähetystyö on työjärjestelyjen kärkipäässä. Toinen toteaa: sen ehtii, mitä on suunnitellut. Uuden kehittämiselle pitäisi kuitenkin pystyä järjestämään aikaa. Ehkä pitäisi oppia iloitsemaan siitä, mitä ehtii tekemään.

Täysin yksin onneksi ei tarvitse useimmissa seurakunnissa olla. Rinnalla on esim. jonkin muun työalan ihminen, jonka kanssa voi jakaa ajatuksia. Monella on lähetystön vastuutiimi, johtokunta tai muu tiimi, joka on tukena ja apuna työssä. Yksi vastaaja totesi, että suuria linjoja suunnitellaan yhdessä, mutta jokainen toteuttaa oman alueensa työn yksin. Omassa rovastikunnassamme rovastikuntatiimi on hyvä paikka jakaa ajatuksia, ideoita ja myös huolenaiheita toisten samassa tilanteessa olevien kanssa.

Yleisenä palautteena moni totesi, että seurakunnassa on oltava yksi palkattu työntekijä lähetystyön saralla, sillä taataan parhaiten asian pysyminen kuuluvilla ja näkyvillä.

Omansa hän kokoaa, alttiutta odottaa, heitä kutsuu, herättää, palvelukseen lähettää

Merkitystä on sillä, onko lähetystyö keskeistä tai tärkeää muillekin kuin tehtävään nimetyille seurakunnan työntekijöille. Lähetyksen vastuunkantajat kokevat, että lähetystyötä ei aina arvosteta työyhteisössä; puheissa ja arvoissa merkityksellisyys näkyy, mutta käytännön toimissa arvostus ei aina näy. Lähetystyön läpäisevyys kaikilla työaloilla ei välttämättä aina toteudu ihanteellisella tavalla. Kaivataan yhteistyötä työalojen yli ja läpi. Paikkakunnan pitkät ja vahvat perinteet lähetystyön kannatuksessa, auttaa pitämään lähetystyötä esillä eri työaloilla.

Joissakin seurakunnissa työaloilla on paljon työtä. Lähetystyötä ei ehditä tai pystytä pitämään esillä omalla työalalla (esim. lapsityö) ja silloin tehtävä ja vastuu jää helposti lähetyssihteerille.

Omassa seurakunnassani koen, että innostusta on ja lähetystön merkityksellisyys nähdään. Realiteetti vain on, että jokaisella on omat tehtävänsä, painopistealueensa ja tavoitteensa, joihin sitten lähetystyö sovitellaan tilanteen mukaan. Jos olisi aikaa, laatisin enemmän valmista aineistoa työtovereille eri tilanteissa käytettäväksi. Pyrin vinkkaamaan eri järjestöjen tai toisten seurakuntien sivustoilta huomaamistani materiaaleista ja ideoista työyhteisölle aina, kun sellaisia löydän.

Helposti käyttöön otettavalle lähetystyön materiaalille, toimintaideoille ja -malleille olisi käyttöä seurakunnissa. Kuka perustaisi yhteisen sähköisen lähetystyön ideapankin koko kirkon käyttöön? Sille olisi tarvetta.

Menkää työhön, vainiolla vilja on jo kypsynyt

Huoli siitä, että ymmärrys lähetystyön merkityksestä kapenee, on olemassa. Tätä huolta tuotiin esiin saamissani vastauksissa. Joissain seurakunnissa kannettiin huolta myös työntekijöiden lähetystyön tuntemisesta. Tutkimusten mukaan nuorempien seurakuntien työntekijöiden ja esim. teologian opiskelijoiden joukossa tieto lähetystyöstä on ohentunut. Taustalla saattaa osittain olla myös lähetyksen oikeutuksen kyseenalaistamista. Onneksi esim. ordinaatiokoulutuksissa lähetystyö on yhä ohjelmassa.

Omassa seurakunnassa koen, että työntekijät ovat varsin hyvin perillä lähetystyön perusteista ja merkityksestä osana kirkon olemusta. Seurakuntalaisten kohdalla tieto ja käsitys vaihtelee, mutta toivon, että ainakin jonkinlainen käsitys kaikilla olisi. Aina voisi toki viestiä ja kertoa paremmin lähetystyön kuulumisista.

Lähetystyöstä viestimisessä ongelmaksi koetaan se, että lähetystyöntekijöiden työkaudet ovat lyhentyneet eikä enää välttämättä solmita nimikkolähettisopimuksia vaan kohdesopimuksia. Seurakunnissa koetaan, että lähetystyön kasvot puuttuvat.

Tämän vuoksi työstä viestiminen pitkäjänteisesti ei ole helppoa. On helpompi kertoa tutun henkilön kuulumisista kuin kokonaisesta työalasta. Ymmärrän kyllä ratkaisun siirtyä uudenlaisiin sopimuksiin, mutta en ole vielä oppinut siitä luontevasti kertomaan. Hyvää on se, että työhän aina jatkuu, vaikka tuttu lähetti tuleekin Suomeen. On vain opeteltava kertomaan työstä pitkäjänteisemmin ja laajemmin kuin vain yhden henkilön tai perheen kautta.

Yksi ratkaisu tähän voisi olla paikallisten työntekijöiden laajempi esittely ja viestiminen heidän työnsä kautta. Tähän toki liittyy monenlaisia ongelmia esim. maissa, joissa lähetystyötä tehdään teltantekijätyönä.  Voisiko tätä ajatusta kehittää eteenpäin?

Seurakuntalaisille ja asiasta kiinnostuneille on seurakunnassamme luotu sähköpostilista, Lähetysrinki, jonka kautta kerrotaan lähetystyön kuulumisia ja välitetään nimikkokohteista tulleet kirjeet. Rinkiin voi liittyä kuka tahansa. Lisäksi olen liittänyt vastaanottajiin myös kaikki luottamushenkilöt. Toisinaan lähetän tätä kautta rinkiläisille myös tietoa lähetystyön perusteista ja toteuttamisesta kirkossamme. Uuden valtuustokauden alussa tai kannatussopimusten muuttuessa lähetän ajankohtaisen tiedon siitä, mitä lähetyskohteita talousarviovaroillamme kannatamme.

Joka päivä eteemme avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet

Mikä on lähetystyön asema seurakunnissa tulevaisuudessa? Tähän en pysty vastaamaan, mutta näen monia kysymyksiä ja huolenaiheita, joita esiintyi myös kyselyyni vastanneilla. Moni nosti esiin huolen uusien vapaaehtoisten löytämisestä. Nykyiset vapaaehtoiset ovat jo pitkälle eläkeiässä eivätkä enää kauan ole mukana. Työtä on paljon, mutta työmiehiä vähän ja ne vähätkin vanhenevat, totesi yksi vastaaja.

Omalla paikkakunnallani nuoret lähtevät toisen asteen koulutukseen tai viimeistään sen jälkeen toisille paikkakunnille ja useimmat jäävät sille tielleen. Vaikka lähetystyötä pidetäänkin hyvin esillä nuorisotyössä, eivät tulokset tämän muuttoliikkeen takia juuri näy omassa seurakunnassamme. Toivottavasti lähetystyön asia on jäänyt nuorten mieleen itämään ja toteutuu tekoina sitten siellä uusissa asuinseurakunnissa.

Lähetysmyyjäiset ovat tuoneet toimintaan mukaan työikäisiä ja eläkeiän kynnyksellä olevia ihmisiä. Leipomistalkoot ovat mukava yhteinen tapahtuma, joka ei vaadi jatkuvaa, viikoittaista sitoutumista. Ihmiset osallistuvat nykyään mieluummin yksittäisiin projekteihin kuin säännölliseen toimintaan.

Monelle ajatus kehitysyhteistyöstä tai lapsien auttamisesta on suurempi kannustin tukea lähetystyötä kuin perinteisen seurakuntatyön tukeminen lähetyskohteissa. Liekö taustalla jälleen ajatus lähetystyön oikeutuksesta?

Yksi vastaus, jonka kyselyyni sain, ilahdutti erityisesti näitä tulevaisuuden huolia miettiessäni: ”Koen vahvasti, että lähetyskasvatus ja lähetykseen liittyvä pedagoginen mahdollisuus voisi olla yksi syvä avain kirkon tavoittavaan työhön ja kaikenikäisten uuteen innostukseen osallistua toimintaan: lähetyksen teemoissa on iloa, se on toiminnallista ja saa olla osana globaaleja asioita ja ilmiöitä.”  Ihastuin tähän ajatukseen ja sen sisältämään toiveikkuuteen. Siinä nähdään hienosti lähetystyö kaiken läpäisevänä ja seurakuntaa uudistavana toimintana. Lähetystyöhön panostaminen tuottaa hedelmiä kaikkiin työmuotoihin. Ja lähetystyön ymmärtäminen laaja-alaisesti tekee siitä kaikkien asian.

Kirkon julkaisu Yhteinen todistus 2023 on käsitellyt tätä kysymystä lähetystyöstä, sen asemasta ja merkityksestä hyvin.

Jotkut toivat esiin internetin mahdollisuudet tiedon levittäjänä ja yhteyksien luojana. Skype-yhteydet tuovat kaukana olevat lähetit lähelle ja sitä kautta saadaan ajantasaista tietoa ja rukousaiheita. Erilaisten verkkoyhteisöjen perustaminen voi olla myös yksi tapa pitää lähetystyötä esillä. Ja teknologian kehittyessä löytyy aina uusia mahdollisuuksia.

Lähetystyö on aina Jumalan lähetystä ja Hän kyllä vie asiaansa eteenpäin. Löytyy uutta, löytyy uusia ihmisiä.

Me kaukana ja lähellä olemme yhtä perhettä

Yksin työskentelyn vastapainona ja rinnalla yhteys lähetystyöntekijöihin eri puolilla maailmaa koetaan tärkeänä ja merkityksellisenä. Erilaisissa tapahtumissa ihmisten kohtaaminen on suuri ilo. Seurakunnan muut työntekijät ovat samoin yksi voimavara yksinäisessä työssä.  

Näitä ilonaiheita sanoitettiin mm. näin: ”Saa olla osa ja mukana maailmanlaajuisen Kristuksen kirkon työssä.” ”Yhdessä tekeminen.” ”Eri taustoista ja kulttuureista olevien ihmisten kohtaamiset.” ”Yhteydet ja ikkuna maailmalle.”

Maailmalta kuullut kertomukset evankeliumin muutosvoimasta ovat motivoivia ja palauttavat samalla työpöydän ääressä ahertavan perusasian ääreen, siihen miksi tätä työtä tehdään. Ilo toisen ihmisen elämän muuttumisesta ja olosuhteiden kohenemisesta tuovat iloa täällä toisella puolella maailmaakin.

Tuomme vaihtopöydälle lahjamme ja puutteemme

Olin perheeni kanssa 1994 alkaen kaksi työkautta Suomen Lähetysseuran työntekijänä Jerusalemissa. Usein kuultu kysymys oli: Mitä siellä teit. Kysymykseen oli aina yhtä vaikea vastata, koska työtä ja tehtäviä oli niin monenlaisia. Miten määrittelet, onko naapurin kanssa käyty keskustelu vaikkapa katolisen kirkon juhlavuodesta 2000 lähetystyötä vai naapurien kanssa rupattelua? Siinä ympäristössä jo kristittynä eläminen oli oma sanomansa. Erityismausteensa toivat juutalaisen kansan mielissä sanaan lähetystyöntekijä liittyvät kielteiset mielikuvat ja asenteet. Oli helpompi esittäytyä kirkon työntekijäksi. Kuulija kyllä täydensi ajatuksen loppuun halutessaan.

Kohtaamiset ja dialogit – siinä tiivistetysti lähetystyön ydinalueita.

Lähetystyössä koin usein olevani saamapuolella. Kokemukset, ihmiset, ihmisten mielenkiintoiset tarinat, mahdollisuus kulkea rinnalla, kaikki tämä rikastutti omaa elämää vahvasti. Uuteen kieleen ja kulttuuriin sukeltaminen paitsi uuvutti, myös innosti. Koko kristillisen kirkon kirjo avautui aivan uudella tavalla eteeni siellä uskon synnyinsijoilla. Mitä enemmän siihen tutustuin sitä enemmän koin olevani luterilainen. Vanha haave teologian opiskelusta virisi ja lopulta päädyin opiskelemaan Joensuuhun ja sitä kautta tulin työhön nykyiseen seurakuntaani ja viimein nykyiseen tehtävääni.

Jerusalemin ajoilta jäin kaipaamaan pienen seurakunnan yhteisöllisyyttä: jokainen tunsi kuuluvansa seurakuntaan. Jokaisella oli paikka ja tehtävä, kaikki tunsivat toisensa, huolet ja ilot jaettiin. Suomen isoissa seurakunnissa tällaista on vaikeampaa saavuttaa. Vapaaehtoistyö oli Jerusalemin seurakunnassa selvempää, täällä Suomessa se on otettava yhä vakavammin osaksi seurakunnan elämää. Seurakunta, elävä Kristuksen ruumis, tarvitsee kaikkia jäseniään.

Kirjoittaja on Leppävirran seurakunnan kirkkoherra ja kirkon lähetystyön toimikunnan jäsen

Artikkeli Maailmanlaajassa lähetyksessä yksin ja yhdessä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Israelin vuosina tutuksi tuli myös tuolloin Jerusalemissa toiminut Shalhevetjah-keskus (nykyinen Felm-keskus) ja sen yhteydessä siihen aikaan toiminut messiaaninen seurakunta. Työn ohessa valmistui myös Magnus Riskan eksegeettinen väitöskirja, jossa hän tutki Kuolleenmeren kirjakääröjä. Tulevalla lähetysjohtajalla on kokemusta Kylväjän työstä kolmenkymmenen vuoden ajalta. Vuosien varrella hän on ehtinyt työskennellä myös Kylväjän kotimaantyössä koulutuspäällikkönä sekä dekaanina Porvoon hiippakunnassa. Lähetys ja eksegetiikka ovat kulkeneet käsi kädessä innostaen tärkeään työhön evankeliumin ilosanoman kertomisesta.

Verkostoja ja strategiatyöskentelyn johtamista

Työ Kylväjän lähetysjohtajana alkaa meneillä olevan strategiaprosessin johtamisella. Prosessissa haluttiin huomioida lähetysjohtajan vaihdos, kertoo Kylväjän apulaisjohtaja Hanna Lindberg.

– Magnus Riska on ollut työyhteisön jäsenenä mukana yhteisissä strategiatyöskentelyissä ja nyt hän vie lähetysjohtajana prosessia eteenpäin maaliin asti, Lindberg kertoo.

Vuodenvaihteen jälkeen Hanna Lindberg siirtyy koulutusjohtajan tehtävään Janne Aitan siirtyessä järjestön apulaisjohtajaksi. Mitään radikaalia muutosta järjestön keskeisessä työnäyssä ja tavoitteissa tuskin on odotettavissa tehtävävaihdoksien yhteydessä. Työnäky tavoittamattomien tavoittamisesta on tärkeä myös uudelle lähetysjohtajalle.

– On hämmästyttävää, että tilastojen mukaan jopa 97 % lähetystyöntekijöistä globaalisti työskentelee jo tavoitettujen kansojen parissa. Vastaava jakauma on myös lähetystyölle suunnatussa kansainvälisessä tuessa, Riska toteaa.

Lähetystyön perustana Jeesus, Raamattu ja rukous

Tarve työlle tavoittamattomien parissa on merkittävä. Tuleva lähetysjohtaja nostaa esille lähetystyön perustana Jeesuksen, Raamatun ja rukouksen. Nämä tulevat olemaan Kylväjän työn peruspilareita myös tulevan lähetysjohtajan aikana. Lähetystyö on liittymistä Missio Deihin, Jumalan lähetykseen.  Olemme siinä mukana yksilöinä, seurakuntina, järjestöinä ja kirkkona.

Magnus Riskalla on Raamatussa monia lempikohtia. Hän nostaa esille erityisesti Psalmin 23:4 ja sen toivorikkaan näkökulman. Paimenpsalmissa Daavid aloittaa kirjoittamalla Jumalasta toisessa persoonassa, mutta kun psalmin tematiikka siirtyy vaikeisiin asioihin ja niiden käsittelyyn kirjoittaja käyttää Jumalasta ensimmäistä persoonaa, Riska toteaa. Raamatun sanat ovat vapauttavat: Sillä sinä olet minun kanssani.

Toinen eksegeetin lempikohdista on kuvaus aarteesta saviastioissa: Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. (2. Kor. 4:7) Tämä tuo esiin Raamatussa näkyvän paradoksaalisuuden ja Jumalan vahvuuden.

Magnus Riskan teologista ajattelua on inspiroinut irlantilaissyntyinen missiologi ja Vanhan testamentin tutkija Christopher J. H. Wright, joka on muun muassa toiminut lähetystyössä Intiassa sekä rehtorina All Nations Christian Collegessa Englannissa.

Kulttuurirajoja ylittävää yhteistyötä

Kylväjän tekemä lähetystyö on luonteeltaan kokonaisvaltaista ja siihen kuuluu luontevasti sekä evankeliumin julistaminen että palvelu. Lähetysjärjestöllä on parhaillaan 14 työaluetta ja 36 ulkomaantyöntekijää. Järjestön vuosibudjetista 75 % ohjautuu työhön ulkomaille. Järjestöllä on sekä lähettejä että tukijoita myös ruotsinkielisistä seurakunnista. Kylväjän lähetysnäky ei vuosien varrella ole muuttunut kovinkaan paljon.

– Uskomme edelleen, että on tärkeää lähettää ihmisiä työhön kulttuurirajojen yli. Samalla tiedostamme, että lähetystyön osaaminen on vahvasti paikallisilla. On alueita, jonne me eurooppalaisina emme syystä tai toisesta edes pysty menemään. Paikallisten lähetystyöntekijöiden merkitys on erittäin suuri, Riska toteaa.

Lähetystyö onkin kulttuurirajoja ylittävää yhteistyötä. Magnus Riska katsoo odottavaisin mielin vuodenvaihteeseen ja uuteen tehtävään lähetysjohtajana.

Artikkeli Lähetys ja eksegetiikka lähellä sydäntä – Kylväjän uusi johtaja Magnus Riska valmistautuu tehtäväänsä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Botolf Bernhard Björklund syntyi Snappertunassa länsi-Uudellamaalla vuonna 1844. Hän sai osakseen ankaran kasvatuksen ja kasvoi sen seurauksena hiljaiseksi ja vakavaksi. Nämä luonteenpiirteet pysyivät hänellä vallitsevina läpi elämän. Kiinnostus lähetystyötä kohtaan hänellä oli jo nuoruudesta lähtien, mutta varsinaisen henkilökohtaisen kutsun lähetystyöhön hän sai dramaattisella tavalla: kerran talvella hän putosi jäihin ja lupasi hädissään Jumalalle omistaa koko elämänsä lähetystyölle mikäli pelastuisi avannosta. Botolfin lupaus piti, vaikka tästä suoraselkäisyydestä seurasi hänelle lähetystyössä monenlaista vaivaa, harmia ja vaaraakin.

Snappertuna oli tuolloin, ja on suurilta osin edelleen, täysin ruotsinkielinen alue. Tavallisen puusepän poika Botolf Björklund ei siis Helsingin lähetyskouluun tullessaan vuonna 1863 osannut juuri ollenkaan Suomea, vaan sai Suomen kielen tukiopetusta muun opiskelunsa ohella. Tämä ei ollut kuitenkaan mitenkään tavatonta, sillä noin puolet ensimmäisistä suomalaisista lähetystyöntekijöistä oli suomenruotsalaisia.  Oppilaat olivat syntyneet alempiin säätyihin, eivätkä opinnot olleet kaikille helppoja, mutta Botolf oli tunnollinen ja kuuliainen oppilas ja oppi lopulta Suomen kielen todella hyvin. Tämä käy ilmi hänen myöhemmin kotimaahan lähettämistään, kieliopillisesti lähes täydellisistä, suomenkielisistä kirjeistään. Kielellistä lahjakkuuta hänellä riitti muutenkin. Hänen kerrotaan osanneen elämänsä ehtoopuolella yli kymmentä kieltä.

Matka Afrikkaan

Björklund vihittiin lopulta opintojensa päätteeksi lähetyssaarnaajaksi vuonna 1868 Nikolain kirkossa, eli Helsingin nykyisessä tuomiokirkossa. Lähetyssaarnaajaksi vihkiminen antoi hänelle ja muille hänen kanssaan vihityille nuorille miehille täydet pappisoikeudet lähetyskentällä, mutta ei Suomessa. Juhannuksena samana vuonna nuoret lähetit matkasivat laivalla Saksan, Englannin ja Etelä-Afrikan kautta nykyisen Namibian alueelle. Pitkä matka Ambomaalle pysähdyksineen ja opintojaksoineen kesti kaiken kaikkiaan kaksi vuotta.

Lähetysseuran johtokunta asetti Björklundin ensimmäisen lähetystyöntekijöiden esimieheksi, kun ei kukaan muukaan läheteistä erottunut muita ansioituneempia. Hänen tehtäväkseen lankesi myös toimia taloudenhoitajana, sillä sekin risti oli jonkun läheteistä kannettava.

Vaimopulmia

Lähetyskentällä olot olivat karut sekä yksinkertaiset ja ensimmäiset suomalaiset lähetystyöntekijät kärsivät jopa nälkää. Ymmärrettävää siis on, että vaimoehdokkaitakaan ei nuorille lähettimiehille Ambomaalla ollut tungokseksi asti. Tuolloin oli tapana, että lähetystyöhön lähtevän miehen tuli mennä itse edeltä lähetyskentälle ja sen jälkeen lähetystyön johtokunta lähetti hänelle morsiammen seuraksi perästä, mikäli lähteneellä miehellä siis oli kihlattu valmiina.

Björklund oli ennen lähtöään Suomesta kosinut itseään vanhempaa Amanda Johanssonia, mutta kihlaus purkaui vuonna 1872, kun Amanda sai eräältä Ambomaalta palaavalta lähetiltä kuulla millaiset rasitukset häntä kentällä odottivat. Kihlauksen purkautuminen oli Björklundin kannalta jälkikäteen ajateltuna kenties onni onnettomuudessa, sillä välillä lähetit joutuivat odottamaan kihlattujaan luokseen vuosikaupalla. Tästä menettelystä surullisin esimerkki on Björklundin kollega Gustav Skoglund, joka odotti vaimoaan Suomesta saapuvaksi kymmenen vuotta. Morsiamen vihdoin saavuttua Skoglund kuoli vain muutaman viikon kuluttua askeettisen elämän riuduttamana.

Björklundille siunaantui onneksi kuitenkin hyvä ja uskollinen vaimo, Kitty Kleinschmidt, jonka kanssa hänet vihittiin vuonna 1873. Kitty oli lähetyssaarnaajan tytär, jonka sisko Frieda meni Martti Rautasen kanssa naimisiin. Lapsia Botolfille ja Kittylle syntyi kuusi, joista viisi saavutti aikuisiän.

Ambomaan arki

Kun ensimmäiset suomalaiset lähetit saapuivat Ambomaalle vuonna 1870, joukko päätettiin jakaa kahteen ryhmään, jotta Ambomaan useammasta kuningaskunnasta jo kaksi saisi heti lähetystyön alusta pitäen omat lähettinsä. Ensimmäinen ryhmä, johon Björklund kuului, jäi myöhemmin suomalaisen lähetystyön keskuspaikaksi muodostuneeseen Ondongan kuningaskuntaan. Toinen, johon mm. Martti Rautanen kuului, jatkoi matkaansa Uukuambin kuningaskuntaan.

Björklund kollegoineen aloitti lähetystyön rakentamalla itselleen talon. Myös koulutyö aloitettiin pikapuolin. Kaikki tuntui kuitenkin menevän pieleen: juuri rakennettua taloa oli jo seuraavana vuonna korjailtava mittavasti ja oppilaita ei koulunkäynti juuri kiinnostanut. Toimeentuloon liittyviä huolia ja töitä oli niin paljon, että varsinaiseen lähetystyöhön jäi vain vähän aikaa. Etäisyydet olivat pitkiä, liikkuminen paikasta paikkaan härkkävankkureilla tuskallisen hidasta. Myös päätöksenteko tärkeissäkin asioissa oli hankalaa, sillä lähetysseuran johtokunta oli pidättänyt itsellään oikeuden tehdä kaikki vähänkään suuremmat lähetystyötä koskevat päätökset ja linjaukset. Tämä aiheutti toistuvasti vaikeita tilanteita, kun nopeasti tarvittavia päätöksiä jouduttiin Ambomaalla odottamaan kuukausikaupalla Helsingistä, jossa ei edes kunnolla tunnettu kentällä vallitsevia olosuhteita.

Kun tarkastelee niitä vaivoja, jotka olivat ensimmäisten suomalaislähettien arkea, ei ole ihme, että useampi pioneeriläheteistä tympääntyi ja jätti lähetyskentän. Björklund kuitenkin pysyi uskollisena lupaukselleen, jonka oli nuorena antanut Jumalalle ja jäi lähetystyöhön niin pitkäksi aikaa kuin vain suinkin pystyi. Hänen ja muiden lähetystyöntekijöiden arki muodostui mm. jatkuvasta paikallisen kielen opiskelusta, Raamatun sekä virsien käännöstyöstä, saarnaamisesta ja köyhien auttamisesta erityisesti suurien nälänhätien aikana. Iso osa lähetystyöntekijöiden ajasta meni toki arkisissa askareissa ja oikukkaita heimokuninkaita lepytellessä, jotta lähetystyön työrauha saataisiin turvattua.

Alkuaikojen hankaluuksista huolimatta lähetystyö alkoi hitaasti tuottaa tulosta Ambomaalla. Ensimmäisissä jumalanpalveluksissa kävi Björklundin mukaan paikallisia noin 10-20 henkeä ja hänen palvelustyönsä loppuaikoina jo 100-150. Botolf Björklundin kohdalla kävi kuitenkin toteen Raamatun sana “Toinen kylvää, toinen korjaa” (Joh. 4:37). Näistä kylväjän osa jäi Björklundille, sillä ensimmäinen kastetuista paikallisista koostuva kristillinen seurakunta muodostui Ondongaan vasta Björklundin jätettyä Ambomaan.

Paluu Suomeen

Björklund perheineen joutui lopulta palaamaan Suomeen perheenpään jatkuvan sairastelun vuoksi vuonna 1887. Suomeen palattuaan Botolf Björklund ei saanut jakaa ehtoollista, kastaa tai suorittaa muitakaan Suomessa vain papille kuuluvia tehtäviä, joita hän oli menestykkäästi hoitanut vuosia lähetyskentällä, vaan toimi lähetysseuran palveluksessa erinäisissä matalapalkkaisissa tehtävissä kuolemaansa saakka vuonna 1902. Viiitoista vuotta hän piti lähetystilaisuuksia malarian murtaneen terveytensä niin salliessa, toimi johtokunnan sihteerinä, kirjoitti artikkeleita lähetyslehteen ja opetti kieliä lähetyskoulussa ja toimi aktiivisesti sen puolesta, että Suomen Lähetysseura sai avattua uuden työkentän Kiinaan.

Botolf Björklund on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin, jossa hän lepää vaimonsa Kittyn ja kahden lapsensa kanssa varsin vaatimattoman hautakiven alla. Hautakiven ovat kustantaneet heidän ystävänsä. Satunnaiselle ohikulkijalle hauta ei kerro, kuinka suurta vaivaa kestivät nämä uskossaan vahvat kristityt, jotta evankeliumin sanoma saavuttaisi Ambomaankin perimmäiset kolkat.

Kirjoittaja on Vantaan ruotsinkielisen seurakunnan kirkkoherra

Lähteet:

• Heininen, Simo: Afrikan kutsu, Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat, Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2024.
• Kilpeläinen, Irja: He lähtivät kauas – Piirteitä eräiden Ambomaan raivaajien elämästä, Suomen Lähetysseura, 1958.
• Peltola, Matti: Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia. Suomen Lähetysseura, 1958.

Artikkeli Suomenruotsalainen lähetyspioneeri: Botolf Bernhard Björklund (1844-1902) julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Yksi niistä oli hyvin kuivana ja karuna tunnettu Shinyangan maakunta. Ilmastonmuutoksen vaikutukset tuntuvatkin siellä selvästi.

Lähetysseura parantaa Shinyangassa haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien ruokaturvaa, tulonansaintakeinoja ja työllistymismahdollisuuksia. Yhteistyökumppaneina ovat Tanganyika Christian Refugee Service (TCRS) ja Tansanian ev. lut. kirkko.

Hanke lähtee siitä, että kestävä kehitys mahdollistuu paikallisten ihmisten oman aloitteellisuuden, organisoitumisen ja kapasiteetin kehittymisen kautta.

Kylien asukkaille on tarjolla muun muassa erilaisia viljely- ja muita tulonhankkimisryhmiä, kyläpankkitoimintaa sekä koulutusta ja tukea pienyrittäjyyteen.

Vähentynyt sademäärä pakottaa uudistuksiin

Bussimme pysähtyy Shagihilun kylässä ja kävelemme tapaamaan paikallisia maanviljelijöitä, jotka odottavat meitä. Ilma on painostavan kuumaa.

Mahona Luhanda ja Nicolaeus Masesa sanovat, että viljelyyn karulla seudulla liittyy suuria haasteita. Sateiden määrä on entisestään vähentynyt.

Siitä kertoo läheinen joki. Se on enää vain pieni puro, vaikka sadekausi on juuri päättynyt.

– Ennen viljelimme peltoja aika summittaisesti, mutta nyt olemme saaneet opetusta siitä, miten kannattaa toimia, jotta tulee paras mahdollinen sato, miehet toteavat.

Maissi on uutta lajiketta, joka tarvitsee riittävästi kastelua tuottaakseen satoa.

– Saamme pumpun avulla vettä läheisestä joesta. Lisäksi viljelemme kaalia ja makeita bataatteja.

Keskusteluun liittyvät myös paikalla olevat naiset Ester Masunga ja Felista Ngile. Molempien mukaan hanke on vaikuttanut heidän elämäänsä jo nyt paljon. Itsetuntokin on noussut, kun rahaa on jäänyt elämiseen.

– Lapsemme ovat päässeet kouluun ja me olemme saaneet uusia vaatteita. Pystyin ostamaan itselleni puutarhapalstankin, Ngile sanoo.

Tansanialaisviljelijät suunnittelevat kanankasvatuksen aloittamista. Munista saa mukavasti tuloja, kun niitä vie myyntiin torille.

– Emme kuitenkaan lähde siihen projektiin liian nopeasti, vaan tarvitsemme ensin lisää opetusta kanojen kasvattamisesta, maanviljelijät miettivät.

Ympäristöklubi on esimerkki koko yhteisölle

Shagihilun alakoulu on valmistautunut huolellisesti kaukaa Euroopasta tulevien vieraiden vastaanottoon. Oppilaat ovat vastassa erilaiset kyltit päänsä päällä.

Niissä lukee swahilin kielillä iskulauseita tyyliin ”Ympäristö on meidän, pitäkäämme siitä huolta” ja ”Vahvista ruokavaliota niin pärjäät koulussa paremmin.”

Alakoulu on panostanut voimakkaasti ympäristöasioihin. Sinne on muun muassa perustettu ympäristöklubi, jossa on mukana 41 oppilasta eri luokilta.

– Toimimme muun muassa istuttamalla puita ja jakamalla taimia eteenpäin, kertoo opettaja Taminu Fuad.

Opettaja sanoo, että hänen haaveenaan on kehittää ympäristöklubin toimintaa edelleen palvelemaan koko kyläyhteisöä.

– Haluaisimme järjestää ympäristöaiheisia seminaareja, jotta saadaan lisää asiantuntijoita. Samoin toiveenamme on avata pieni ympäristöasema, josta ihmiset voisivat tulla kysymään neuvoja.

Ympäristön suojeleminen on elintärkeää

Siirrymme koulun viereiseen puutarhaan katselemaan sitä, mitä ympäristöklubin aktiivit ovat saaneet aikaan.

13-vuotias Bertha Alfred kertoo, että kuivalla alueella on ratkaisevan tärkeää pystyä kastelemaan kasveja pienillä vesimäärillä.

– Olemme keränneet tyhjiä vesipulloja ja kanistereita ja kehitelleet niistä kastelujärjestelmiä. Kannustamme kaikkia myös kierrätykseen.

Berthan mukaan hän ilmoittautui koulunsa ympäristöklubiin ensimmäisten joukossa, kun se perustettiin.

– Ympäristön suojeleminen on elintärkeää, koska koko elämämme riippuu turvallisesta ja puhtaasta ympäristöstä. Kun ympäristö vahingoittuu, niin se horjuttaa koko elämän tasapainoa.

Bertha Alfred toivoo, että lähikylissä innostuttaisiin nykyistäkin enemmän istuttamaan uusia puita.

– Olisi tärkeää saada ihmisille lisää liesiä, jotka käyttävät vähemmän polttopuuta. Näin metsiä säästyisi.

Artikkeli Tansania panostaa Lähetysseuran tuella ilmastomuutoksen hillitsemiseen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Olen työskennellyt Lähetysseuran itäisen ja eteläisen Afrikan viestinnän asiantuntijana nyt hieman yli kaksi vuotta. Vastaan viestinnästä Angolassa, Botswanassa, Etiopiassa, Etelä-Afrikassa, Namibiassa, Zimbabwessa sekä Tansaniassa, jossa myös asun.

Ensimmäiset kuusi kuukautta asuin Tansanian talouspääkaupungissa Dar es Salaamissa. Siellä sain todella tuntea ilmastonmuutoksen vaikutukset, nimittäin sään ääri-ilmiöt tulvien ja hirmumyrskyjen muodossa.

Kristillinen ajatus luomakunnan varjelemisesta ohjaa Lähetysseuran työtä.

Huhtikuussa 2024 satoi niin paljon, etten päässyt poistumaan kotoani muutamaan päivään, sillä tiellä oli yli puoli metriä vettä. Myös sähköt olivat poikki pari päivää, joka tarkoitti sitä, että myöskään ilmastointi ei toiminut. 35 asteen pätsissä ilmastoinnista tulee elintärkeä.

Toukokuussa sykloni Hidaya iski Tansanian rannikolle. Siihen osasin varautua, sillä Suomen suurlähetystö ilmoitti asiasta tekstiviestitse. Dar es Salaam selvisi lähes vaurioitta syklonista, mutta eteläosassa maasta ihmiset menettivät kotejaan. Lähetysseura lähetti alueelle katastrofiapua kesäkuussa, joka tavoitti noin 1500 ihmistä.

Ilmastotyö on luomakunnan varjelua

Ilmastonmuutokseen sopeutuminen on yksi Lähetysseuran Tansaniassa tukeman työn ydinalueita. Työtä tehdään yhdessä Tansanian evankelis-luterilaisen kirkon ja sen hiippakuntien sekä kansalaisjärjestön kanssa.

Olen saanut kysymyksiä siitä, miksi Lähetysseura tekee ilmastotyötä. Vastaus löytyy jo Raamatun alkulehdiltä, Mooseksen ensimmäisestä kirjasta:

”Herra Jumala otti ihmisen ja asetti hänet Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1. Moos. 2:15).

Kristillinen ajatus luomakunnan varjelemisesta ohjaa Lähetysseuran työtä. Meillä on vastuu pitää huolta maapallosta, sen asukkaista sekä luonnosta.

Luoteis-Tansaniassa, Kishapun piirikunnassa, kärsitään äärimmäisestä kuivuudesta. Kun vierailin alueella ensimmäisen kerran, siellä ei ollut satanut yhdeksään kuukauteen. Lähes kaikki kasvit olivat kuolleet, ja kuuma tuuli heilutteli karrelle kuivuneita maissinvarsia. Joet olivat kuivuneet, ja ihmiset kaivoivat niiden pohjiin syviä kuoppia toivoen, että vesi nousisi jostain maan uumenista.

On todella silmiä avaavaa asua maassa, jossa ihmisoikeudet eivät ole itsesäänselvyys.

Lähetysseura tukee alueella puunistutusta ja olemassa olevien puiden suojelua, sillä puista on paljon hyötyä ilmastonmuutokseen sopeutumisessa. Ne sitovat hiiltä, viilentävät ympäristöä ja auttavat säilyttämään kosteutta maaperässä. Juuret estävät eroosiota ja lehvästö tarjoaa varjoa sekä ihmisille että eläimille.

Morogorossa hiippakunta on istuttanut hedelmäpuita kirkkojen ja omistamiensa koulujen pihaan. Mango, appelsiini, guava ja passionhedelmäpuut ovat oiva lisä koululaisten monesti muuten yksitoikkoiseen kouluruokaan. Ruokaturvan lisäksi puut tarjoavat varjoa koulun paahtavan kuumalla pihamaalla.

Tansanian kirkko tekee työtä ihmisoikeuksien puolesta

Ehkä vaikein asia Tansaniassa asuessa on ollut epätasa-arvoon tottuminen. Minä pääsen täältä aina pois, turvaan vaikka Suomeen, jos meno äityy liian vaaralliseksi, mutta toisin on naapureideni laita.

On todella silmiä avaavaa asua maassa, jossa ihmisoikeudet eivät ole itsesäänselvyys. Sananvapaus, terveydenhuolto, koulutus ovat oikeuksia, joihin on suomalaisena tottunut. Täällä nämä oikeudet ovat uhattuna. Tansania sallii edelleen esimerkiksi lapsiavioliitot. Alkuperäiskansa maasait, ovat pakkomuuton edessä, kun heidän esi-isiensä maat halutaan varata turisteille.

Tällaisessa ihmisoikeustilanteessa toimii Tansanian evankelis-luterilainen kirkko, joka on Lähetysseuran pääasiallinen kumppani maassa. Kirkko kasvaa hurjaa vauhtia erityisesti Viktorianjärven alueella tehtävän lähetystyön ansiosta. Kirkolla on myös vaikuttava sosiaalityön osasto, joka kehittää esimerkiksi vammaisten ihmisten seksuaaliterveyspalveluja sekä pyrkii lopettamaan lapsiavioliitot lopullisesti. On ollut todella hieno nähdä, miten vaikutusvaltainen toimija kirkko on Tansaniassa.

Ensimmäinen työkauteni päättyy vuodenvaihteessa, ja palaan Suomeen viettämään joulua. On ollut ikävä lunta ja talven kumisevaa hiljaisuutta, vaikka olenkin nauttinut Itä-Afrikan elämänmelskeestä täysin rinnoin.

Varjellaan yhteistä luomakuntaamme, jotta Suomessa on jatkossakin lumiset talvet ja Tansaniassa sopivasti sadetta niin ihmisten kuin myös eläinten ja luonnon tarpeisiin.

Linda Juntunen
Kirjoittaja on Kuusankosken seurakunnan nimikkolähetti ja Suomen Lähetysseuran itäisen ja eteläisen Afrikan viestinnän asiantuntija

Artikkeli Apinoita katolla ja hirmumyrsky nurkan takana julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Komulainen on tullut tunnetuksi erityisesti hindulaisuuden ja katolisen kirkon asiantuntijana. Molempien suhteen hän on aina säilyttänyt vahvan tutkijan asenteen, vaikka uskaltaakin sukeltaa molempien aarteisiin myös kokemuksellisesti.

Koetun uskonnon merkitys

Eletty uskonnollisuus on viime vuosina noussut monissa tutkimuksissa ja niitä seuranneissa julkaisuissa eri tavoin tarkastelun alle. Komulainen viittaa tähän näkökulmaan useissa kohdissa kirjaansa. Sen keskeinen anti on siinä, miten jokainen yksilö ja myös laajat ihmisjoukot kaikissa uskonnoissa elävät uskoaan. Tämä tapahtuu pääasiassa varsin irrallaan akateemisesta ja uskontojen johtajien käymistä opillisesta keskustelusta. Oleellisempaa ihmisille on uskonnon merkitys elämän arjessa, jossa loppujen lopuksi punnitaan uskon anti ja vaikutus.

Komulainen antaa esimerkkejä, joissa ihmisten toimintaan sekoittuu vaikutteita monista perinteistä, jopa uskontojen rajat ylittävistä käytänteistä. Tätä on teologisessa keskustelussa usein väheksytty merkityksettömänä tai eksoottisena poikkeuksena. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä tähän on havahduttu mielestäni varsin myöhään, kun on alettu keskustella vaikkapa hengellisyyden (spiritualiteetin) uusista muodoista. Erityisesti matalan koulutus- jopa lukutaidon maissa perinteiden sekoittuminen on varsin suoraviivaista, kuten kuvataan esimerkiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä, katolista kirkkoa valottavassa kirjassa Roomasta maailman ääriin (Gaudeamus 2025).

Globaalin etelän omat teemat

Toinen juonne Komulaisen kirjoituksissa liittyy luterilaisuuden monimuotoisuuteen ja siihen, miten se liittyy muihin kirkkoihin ja uskontoihin. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on pudonnut jäsenmäärältään suurimpien kirkkojen joukossa kauas kärkikolmikosta. Siihen kuuluu nykyisin kaksi afrikkalaista (Etiopiassa ja Tansaniassa) ja yksi aasialainen kirkko (Indonesiassa!). Olemme kenties liiaksi tottuneet teologiassamme saksalais-pohjoismaalaiseen katsantokantaan, ettemme huomaa maailmankartan muuttuneen.

Globaalin etelän teologit ovat jo paljon ennen meitä nostaneet esiin teemoja, kuten epäoikeudenmukaiset rakenteen, luonnon monimuotoisuuden kaventuminen ja ilmastonmuutos, kolonialismin painolasti. Moni suomalainen on korostanut, että meidän tulisi oppia globaalin etelän kirkoilta evankelioimis ja iloisia rytmejä. Näihin liittyy paljon sellaista lähetysromantiikkaa, joka ei pitkälle kanna. Sen sijaan monikaan ei ole Komulaisen ja joidenkin missiologien tapaan nähnyt niitä teologian virtauksia, joista enemmistömaailman edustajat ovat puhuneet vuosikymmeniä.

Esimerkkinä tästä toimikoon Tambaramin maailmanlähetyksen konferenssi vuodelta 1938. Voi olla kyse omista silmälaseistani, mutta Komulainen tuo minulle ensimmäisenä nähtäväksi, miten merkittäviä puheenvuoroja kolonialismista ja sen vaikutuksista paikalliseen kristillisyyteen nimenomaan intialaiset tutkijat tuolloin pitivät. He julkaisivat myös kirjan Rethinking Christianity in India, jossa he ”arvostelivat ankarasti sitä, että Intian kirkot omaksuivat länsimaista tuotuja ajatuksia sen sijaan, että kehittäisivät omaa teologiaansa lähtien liikkeelle intialaisesta kulttuurista”. (Komulainen s. 118).

Yleensä Tambaramin kokouksesta nostetaan esiin ajatus kirkosta evankelioimisen välineenä, Kristuskeskeisyys suhteessa muihin uskontoihin, erilaiset lähetystyön ja evankelioinnin menetelmät ja se, että konferenssiin osallistui ennätysmäärä ”nuorten” kirkkojen edustajia. Sen sijaan edellä mainitun kaltainen kontekstuaalisuus ja toisaalta kolonialismin painolastista puhuminen jäävät vähemmälle huomiolle. Jos tuohon antiin olisi kiinnitetty enemmän huomiota, ei 1970-luvulla noussut keskustelu ulkomaalaisten työntekijöiden ja rahan kahlitsevasta vaikutuksesta paikallisten kirkkojen omaehtoiseen toimintaan ja teologian muodostukseen (moratorium) olisi kenties herättänyt niin paljon ihmetystä.

Komulainen kuitenkin muistuttaa, että kristinusko myös inspiroi – omista lähtökohdistaan käsin – antikolonialistista ajattelua ja toimintaa. Council for World Mission onkin osoittanut, että esim. Lontoon Lähetysseuran lähetystyöntekijät tulivat usein työväenluokasta, eivätkä jakaneet järjestön yläluokkaisen johdon ajatustapoja eivätkä aina edes noudattaneet saamiaan käskyjä. Tämä synnytti jännitteitä erityisesti orjakysymyksen kohdalla (Peter Cruchley – Silent No Longer– Insight Issue 11 – June 2020, s. 19-24)). Komulainen viittaa afrikkalaisiin kotoperäisiin kirkkohin, Intiassa ja Kiinassa syntyneisiin liikkeisiin ja yksittäisten teologien kirjoituksiin. Nämä kaikki ovat omalta osaltaan ilmentäneet tai voimistaneet halua vapautua kolonialismista ja etsiä omaa tapaa ilmentää uskoa.

Karttojen uudelleen silmäilyä

Komulaisen ansiona voi pitää sitä, miten vahvasti hän on jo aiemmin ja nyt tässä kirjassaan pyrkinyt tuomaan esille sellaista kristillisen kirkon ja samalla lähetystyön historiaa, joka harvoin on päässyt esille Eurooppa keskeisessä ajattelussa. Kristinusko levisi jo ensimmäisinä vuosisatoina kauas itään. Patriarkka Timoteus -yhtenä Komulaisen nostamista esimerkeistä – vaikutti 700-luvulla Bagdadista käsin aina nykyisen Pekingin alueelle saakka. Siis valtavalla maantieteellisellä alueella. Eikä Timoteus ollut ainoa.

Patriarkka eli likeisessä yhteydessä muslimeihin ja pyrki rakentamaan hyviä suhteita. ”Avarakatseisuuden ohessa Timoteus omasi rohkean asenteen, sillä hän rukoili avoimesti kalifin edssä, että muslimit voisivat vielä jakaa ’evankeliumin helmen’ yhdessä kristityjen kanssa.” (Komulainen, s. 58)

Se, että monin paikoin Aasiassa ja Afrikassa kristittyjen määrä ja vaikutus myöhemmin kutistui ei tarkoita sitä, etteikö näillä alueilla olisi ollut kristillistä ajattelua eli teologiaa ja sen käytänteitä paljon ennen, kuin meidän leveysasteillamme oli edes kuultu evankeliumista.

Samalla Komulainen muistuttaa, että yhä meistä katsottuna idässä elää kirkkoja, joiden juuret ulottuvat ajanlaskun alkuvaiheisiin. Näillä kirkoilla on omat tarinansa kerrottavana kristittyjen yhteisessä pöydässä, emmekä me voi arvioida näitä tarinoita vain omien mittapuidemme mukaan. Vain tasa-arvoisessa keskustelussa, dialogissa ja halussa oppi, voimme rikastuttaa toinen toisiamme.

Siitäkin Komulaisen tapa katsella karttoja muistuttaa, että protestanttinen lähetystyö – josta saamme aidosti iloita – on melko myöhäsyntyistä verrattuna katolisen kirkon lähetystyöhön. Molempien riesana on ollut ja yhä toisinaan on sitoutuminen valtahierarkioihin. Lähellä vallanpitäjiä saa helposti toimintavapauksia, jotka muutoin jäisivät saamatta. Silloin on kuitenkin vaarana menettää oleellinen osa siitä raamatullisesta ja pitkästä kristillisestä perinteestä, jota kutsutaan profeetallisuudeksi. Kirjan esimerkit latinalaisamerikkalaisesta teologian tekemisestä ja profeetallisesta elämisestä muistuttavat, että myös marttyyrius on todellisuutta silloin, kun kirkko ei suostu kumartamaan vääriä kuninkaita.

Vahvaa asiantuntijuutta ja tarinoita elämästä

Kuten jo alussa kirjoitin, Komulainen nivoo kokemuksiaan, tutkimuksiaan ja pohdintojaan kudokseksi, jota on yllättävänkin helppo seurata. Kirjalla näyttää olevan juoni, joka avautuu vähitellen, isojen linjojen ja pienten yksityiskohtien vuorotellessa kirjan lehdillä.

Pidin kirjassa eniten luvusta ”Uskoa paikallisella kielellä”, jossa käsitellään kontekstuaalisen teologian ja toiminnan merkitystä ja mahdollisuuksia, sekä luvusta ”Köyhien evankeliumi”, jossa Komulainen varsin vakuuttavasti osoittaa, miten vahvasti Raamatussa sitoudutaan uskoon ja elämiseen köyhien kanssa ja miten heillä on oikeus itse määritellä, mitä usko tarkoittaa ja miten sitä tulkitaan elämän keskellä.

Omimmillaan Komulainen on luvussa ”Teologiaa vuoropuhelussa uskontojen kanssa”. Varsin rohkeasti hän kuvaa monia sellaisia sovelluksia teologiasta ja jumalanpalveluselämästä, joiden uskoisin Suomessa herättävän kovaäänistä keskustelua, mutta jotka paikallisesti ovat aitoa kristinuskon omakohtaista elämistä.

Kirja soveltuu hyvin Suomen Lähetysseuran julkaisuksi. Monissa järjestön julkaisuissa – puhutaan matkoilla olemisesta. Tällä kertaa keskitytään kirkon mission ymmärtämiseen ja toisaalta kirkon monimuotoisuuden kunnioittamiseen. Tähän tämä matkakirja on erittäin suositeltava.

Artikkeli Kristinuskon muuttuva kartasto eli mitä maailmanlaaja kirkko voisikaan meille opettaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ohjausryhmälle esitettiin toive, että työskentelystä ei synny uutta laajaa asiakirjaa, vaan rakennetaan edellisen päälle. Kirjallisten dokumenttien haasteeksi on joskus koettu niiden jalkauttaminen eli se, että ne päätyisivät laajemmin kirkkojen käyttöön. Tärkeämpänä vielä haluttiin kunnioittaa perintöä, minkä dokumentti on jo tuonut. Mukaan työskentelyyn haluttiin tuoda askeleita kohti dialogisuutta: yhdessä ajattelemista ja yhdessä tekemistä.

Työskentelyn ensimmäiset konkreettiset pisteet olivat huhtikuussa järjestetty Revisiting Mission in Context -webinaari sekä lähetysteologinen konferenssi Taiwanilla. Tämä artikkeli esittelee Taiwanin konferenssin antia.

Lähetysteologinen konferenssi Taiwanilla

Taiwanin Taoyuanissa sijaitseva China Lutheran Seminary isännöi Luterilaisen maailmanliiton (LML) maailmanlaajuisen lähetysteologisen konferenssin toukokuussa 2025. Aiheena oli ”Embodying Hope: Renewing Mission in a Wounded World”. Osallistujia oli kaikilta mantereilta sekä luterilaisista kirkoista, lähetysjärjestöistä että ekumeenisista verkostoista. Tarkoituksena oli aloittaa prosessi, jonka avulla muotoillaan kokonaisvaltaisen lähetyksen suunta seuraavalle strategiakaudelle.

Konferenssin tavoite oli osanottajien yhteinen pohdinta ja sitoutuminen missiologiseen prosessiin, joka vastaa muuttuvan maailman haasteisiin: ilmastokriisiin, pandemian jälkeiseen todellisuuteen, kirkollisen identiteetin hajoamiseen ja digitaaliseen murrokseen. Kysymys siitä, mikä luterilaisessa missiossa on olennaista ja mihin suuntaan sen tulisi kulkea, oli keskeinen. Näkyväksi tuli tarve yhteiselle teologiselle kielelle, joka pystyy samalla kantamaan sekä teologista syvyyttä että yhteiskunnallista relevanssia.

Lutheran Church of Taiwanin presidentti Selma Chen piti erityisen arvokkaana, ettei metodina ollut vain esitelmätiedon jakaminen: ”Kuuntelemisen ja valmiiksi sovittujen kommenttipuheenvuorojen sijaan halusimme tuottaa yhteistä ajattelua. Se on menetelmänä vielä vieras eikä lopputulos ole etukäteen selvillä. Samalla se sitouttaa ja innostaa jatkamaan keskustelua omassa kirkossa.”

Konferenssin rakenne ja työtavat

Konferenssi alkoi jumalanpalveluksella Taipeissa, minkä jälkeen tutustuttiin lyhyesti Taiwanin yhteiskunnalliseen ja kirkolliseen kontekstiin. Jokaiseen päivään sisältyi hartaushetki aamulla ja illalla, mikä rytmitti yhteistä työskentelyä hengellisesti. Hartauksien merkitys ei ollut pelkkä muodollisuus, vaan ne ankkuroivat keskustelut rukoilevaan yhteisöön ja muistuttivat lähetyksen hengellisestä perusluonteesta.

Varsinainen työskentely käynnistyi SWOT-analyysilla (vahvuudet, heikkoudet, mahdollisuudet, uhat), jossa tarkasteltiin sekä globaalin että alueellisen kirkollisen tilanteen piirteitä. Tarkastelun kiehtovuutena oli, että vahvuudet määriteltiin sanalla ”grateful” (kiitollisuus), heikkoudet ”watchful” (tarkkaavaisuus), mahdollisuudet ”hopes” (toiveet) ja uhat ”fears” (pelot). Tällainen sanallinen uudelleentulkinta antoi analyysille hengellisen ja emotionaalisen ulottuvuuden. Keskustelut käytiin alueittain ja niistä syntyi kattava kuva luterilaisen maailman moninaisista todellisuuksista.

LML:n pääsihteeri Anne Burghardt piti vaikuttavan alustuksen ”Renewing Mission in a Wounded World”, jossa painotettiin kontekstuaalisuutta, individualistisen uskontulkinnan kritiikkiä sekä luterilaisen uskon sosiaalista, poliittista ja ekologista ulottuvuutta digitaalisuuden aikakaudella. Burghardtin puheessa korostui ajatus siitä, että missio ei ole yksisuuntainen lähetysliike vaan syvällinen vuorovaikutus Jumalan ja maailman välillä, jossa kirkko on kutsuttu olemaan toivon todistaja keskellä haavoittunutta maailmaa.

Keskustelun haasteet ja mahdollisuudet

Seuraavaksi toteutettiin kaksi ns. akvaario-keskustelua. Tässä työskentelymuodossa keskustelua käy pieni sisärengas, ja muut osallistujat kuuntelevat ulkokehällä, mutta voivat osallistua siirtymällä keskustelurinkiin. Menetelmä korostaa dialogisuutta, mutta vaatii ohjaukselta ja osallistujilta paljon. Tässä tapauksessa osallistujat kokivat epävarmuutta: oliko oma asiantuntemus riittävää, pitikö puheenvuorosta tehdä esitelmä. Aidon dialogin syntyminen oli haastavaa, mutta hetkittäin syntyi rakentavia keskusteluja.

Yksi merkittävä nosto akvaariokeskusteluista oli kysymys siitä, millaista kieltä kirkko käyttää puhuessaan missiosta. Vastaammeko kysymyksiin, joita kukaan ei esitä? Missiologinen kieli voi helposti muuttua sisäpiirin jargonia muistuttavaksi, jolloin se menettää yhteytensä niihin, joita kirkko pyrkii palvelemaan. Keskustelussa korostettiin tarvetta käyttää kieltä, joka on ymmärrettävää, rehellistä ja samalla teologisesti uskottavaa.

Globaali konteksti ja teologiset näköalat

SWOT-analyysin perusteella maailmanlaajuisesti tunnistettiin lukuisia huolia: maahanmuuton ja maastamuuton aiheuttamat jännitteet, poliittiset ja uskonnolliset konfliktit sekä sisäiset kirkolliset ristiriidat, teologiset jännitteet (vaurauden teologia, fundamentalismi, sukupuolikysymykset), sukupolvien välinen kuilu ja nuorten vieraantuminen kirkosta, sekularisaatio ja instituutioiden kriisi sekä taloudellisen vallan keskittyminen ja misinformaatio.

Silti esiin nousi myös toivoa herättäviä tekijöitä: hengellinen avoimuus ja kasvu, nuorten ja maallikoiden vahvistuva rooli, kumppanuus ja vastavuoroinen oppiminen kirkkojen välillä, kulttuurinen juurtuminen ja luterilaisten identiteettien uudelleenmäärittely, teologiset innovaatiot erityisesti Aasiassa ja Afrikassa sekä ekumeeninen ja uskontojen välinen dialogi.

Teologisesti konferenssin keskeisiä oivalluksia oli vahva kontekstuaalisuuden korostus: kaikki teologia nousee aina jostain paikallisesta todellisuudesta. Tämä merkitsi selkeää siirtymää pois Eurooppa-keskeisyydestä kohti moninaisia, rinnakkaisia luterilaisia identiteettejä. Tähän liittyi myös polysentrinen ymmärrys missiosta: yksisuuntaisena lähettämisen ja vastaanottamisen mallin sijaan se on dynaamista liikettä kaikkialta kaikkialle.

Äänet marginaaleista, kuten Dalit-teologia Intiassa, osoittivat, miten missio voi nousta haavoista käsin: ristin teologian hengessä Jumala toimii särkyneessä maailmassa ja kutsuu kirkkoa kuuntelemaan sieltä nousevaa todistusta. Moniuskontoisuuden ja uskonnollisen identiteetin moninaisuuden haasteet – erityisesti nuorten keskuudessa – nostivat esiin tarpeen uudelle missiologiselle ajattelulle, jossa evankeliumin julistus tapahtuu dialogisesti ja usein arjen keskellä. Evankeliointi ei siis merkitse vain sanoja, vaan myös profeetallista ja julkista puhetta oikeudenmukaisuudesta, rakkaudesta ja rauhasta – erityisesti konteksteissa, joissa kristityt elävät vähemmistönä.

Strategiset ja toiminnalliset ryhmät

Konferenssin viimeisessä täydessä päivässä työskenteli kahdenlaisia ryhmiä: strategisia (theological focus) ja toiminnallisia (action focus). Aiheina olivat teologinen koulutus mission ja missiologian tukena, johtajuuden uudistaminen, kumppanuuksien kehittäminen, lähetys vaikuttamisen ja oikeudenmukaisuuden välineenä, sukupuolten tasa-arvo ja naisten voimaannuttaminen, messun uudistaminen, evankelioinnin nykynäkymät sekä mission mahdollisuudet digiajassa. Jokainen osallistuja sai valita neljä teemaa, josta keskustella.

Ryhmien merkitys oli suuri, vaikka aika tuntui loppuvan juuri kun keskustelu eteni syvällisemmille tasoille. Ne loivat yhteyksiä eri kulttuurien ja kontekstien välille ja tarjosivat paikan vertaistuelle ja ideoinnille. Useat osallistujat mainitsivat, että jo tieto siitä, että muualla painitaan samojen kysymysten kanssa, oli rohkaisevaa.

Päätöskeskustelu ja tulevaisuus

Yksi hedelmällisimmistä keskusteluista syntyi lopuksi: miten LML:n strategiatyö etenee? Teemoina korostuivat kuunteleminen, kontekstuaalisuus ja luterilainen ristinteologia. Myös luomisteologian ja inkarnaation (sakramentaalinen ja sosiaalinen ulottuvuus) vahvistaminen nostettiin esiin. Erityisesti nostettiin esiin missio Dei -ajatus, jonka mukaan lähetys on Jumalan työtä maailmassa, johon kirkko kutsutaan osallistumaan.

Digitalisaation nopea kehitys, erityisesti tekoälyn rooli, sai paljon huomiota. Kiinnostavaa oli, että keskustelumuistiinpanojen yhteenvetämisessä hyödynnettiin AI-työkaluja. Tämä herätti pohdintaa siitä, miten teknologia voi palvella kirkkoa, mutta myös siitä, millaisia riskejä siihen liittyy. Digitaalinen todellisuus ei ole erillinen missiosta, vaan yksi sen toimintakentistä.

Konferenssi ei ollut mullistava, mutta se toimi välietappina ja yhteisen pohdinnan alustana. Erityisenä haasteena nousi esiin lähetys -käsitteen ylikäyttö: jos kaikki on missiota, mikä ei ole? Luterilaisen maailman sisäinen monimuotoisuus vaatii huolellista prosessia: yhteisen ydinteeman löytämistä sekä tilaa kontekstuaalisille eroille.

Jatkona ehdotettiin alueellisia pohdintoja LML:n aluekokouksissa sekä mahdollisesti uutta maailmanlaajuista konsultaatiota. Lähetysjärjestöt toivoivat myös omaa tapaamista, jossa pohdittaisiin työn vaikuttavuutta ja dekolonisaation haasteita. Tämä muistuttaa siitä, että missio ei ole vain kirkon työtä maailmassa, vaan myös maailmasta oppimista, sen tapahtumiin eläytymistä sekä vallanjaon kyseenalaistamista.

Lopuksi

Konferenssi Taiwanissa muistutti, että missio ei ole valmis määritelmä vaan elävä keskustelu. Luterilaisen maailmanliiton vahvuus on sen kyky yhdistää erilaiset näkemykset ja todellisuudet yhteiseen toivon ja palvelun kutsuun. Lähetys ei ole jotain, mitä teemme yksin toisia varten, vaan yhteistä kulkemista, jossa Jumala toimii. Tehtävämme kristittyinä ja kirkkoina on kuunnella, liittyä mukaan ja kantaa vastuuta.

Kirjoittaja Elinna Siukonen (TM, tavoittavan työn projektipäällikkö, Suomen Lähetysseura) on mukana LML:n lähetysteologisen työskentelyn ohjausryhmässä. Taiwanin konsultaatiossa olivat Suomessa mukana Lähetysseuran Aasian aluejohtaja Tero Massa sekä professori TT Mika Vähäkangas Åbo Akademista.

Linkit:

• Mission in Context -asiakirja: https://lutheranworld.org/sites/default/files/2022-02/DMD-Mission-in-Context-EN-low.pdf
• Artikkeli webinaarista Revisiting Mission in Context: https://lutheranworld.org/news/revisiting-mission-context-changing-world
• Anne Burghardtin puhe konferenssissa: https://lutheranworld.org/news/burghardt-roadmap-renewing-hope-filled-mission

Artikkeli Jos kaikki on missiota, mikä ei ole? Luterilainen maailmanliitto järjesti lähetysteologisen konsultaation Taiwanilla toukokuussa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.