Papit tietävät, että vakaasta vakaumuksesta huolimatta ihmisellä herää kriisissä melkein aina epäilys, riittääkö hänen uskonsa. Epäilijöille papeilla on ilosanoma.

– Jos ihminen miettii uskonsa riittävyyttä, hän on jo kääntynyt Jumalan puoleen. Se riittää, Parttimaa vakuuttaa.

– Pienikin usko, hapuilukin riittää. Jeesus ei tallaa pientäkään uskon versoa. Raamatussa hän vakuuttaa: joka minun puoleeni kääntyy, sitä minä en aja pois. Kristus-luukku on aina auki. Kristuksella on aina armollista asiaa. Se on tämän työn helmi, Kari jatkaa.

Sairaus voi vetää ihmisen lähemmäksi Jumalaa. Kuoleman lähestyessä jotkut kokevat syvää Jumalan läheisyyttä ja kiitollisuutta elämästä.

– Tällä viikolla juttelin saattohoitoon siirtyneen iäkkään potilaan kanssa, josta huokui rauha ja levollisuus. Hän sanoi, että kaikki on hyvin ja Jumala tietää, miksi nyt on hänen aikansa lähteä, Parttimaa kertoo.

– Minuakin kannattelee siinä potilaan vieressä ajatus, että Jumala ei koskaan hylkää. Se antaa rohkeuden vakuuttaa potilaalle kuoleman lähestyessä, että kaikki on hyvin, sinua odotetaan, hän jatkaa.

Sairaalapappi saa jakaa herkkiä hetkiä ihmisen elämän illassa.

– Ihana vanha rouva, joka oli palliatiivisessa hoidossa syövän vuoksi, kertoi onnellisena, että hänen hiuksensa oli pesty. Hän oli myös saanut ehtoollisen ja sanoi olevansa valmis kuolemaan. Siinä me sitten itkimme yhdessä. Voiko olla kauniimpaa, Kari kysyy.

Toisenlaisiakin kokemuksia on. Joidenkin usko murentuu, kun Jumala ei parannakaan.

– Eräs syöpää pitkään sairastanut nainen uskoi Jumalan parantavan hänet. Hänellä oli vahva yhteys seurakuntaan ja hänen puolestaan rukoiltiin paljon. Kun lääkäri kertoi, ettei enää ole mitään tehtävissä, nainen tunsi tulleensa hylätyksi ja petetyksi. Hän katkaisi kaikki yhteydet seurakuntaan, Kari kertoo.
Toisilla on epärealistinen usko lääketieteen mahdollisuuksiin. Uskotaan uusien hoitojen ja lääkkeiden voivan tehdä ihmeitä.

– Sitten onkin järkytys, kun lääkäri ilmoittaa, että kaikki keinot on käytetty, Parttimaa sanoo.

Myös vakavasti sairastuneen läheisten usko joutuu koetukselle. On raskasta katsoa avuttomana rakkaan ihmisen kärsimystä. Kaikkea kipua ei aina saada tainnutettua, vaikka kivunhoito on nykyään tehokasta. Miksi Jumala ei paranna? Kipeitä kysymyksiä ei voi ohittaa.

– Kysymykset on hyvä sanoa ääneen. Meidän tehtävämme on kuunnella ja auttaa niin potilasta kuin läheisiä käsittelemään vaikeita tunteita, papit sanovat.

– Yksi elämän pahimpia paikkoja on olla kuolevan läheisen sängyn vierellä, kun mitään ei voi tehdä. Kiitän usein potilaan läheisiä, että he jaksavat olla siinä, Kari kertoo.

Hän on itse joutunut kokemaan läheisen kärsimyksen, kun hänen Martti-puolisonsa sairastui syöpään ja menehtyi loppukesällä 2023.

– Uskoin, että Jumala auttaa, ettei hän ota Maraa pois. Mutta lopulta oli pakko nöyrtyä siihen, että toisin kävi. Syöpä koskettaa niin monia, miksei siis myös meitä. Miksi minä tai Mara olisimme jotenkin erityisiä?

– Jumala sallii sairauden, kärsimyksen ja kuoleman – en tiedä miksi. Mutta jollain tavalla hän kantaa meitä siinä kaikessa, Kari uskoo.

Sairaalassa ihminen on riisuttu omista vaatteista, titteleistä ja asemasta. Olo on usein heikko ja avuton. Vakavasti sairastunut kaipaa läheisyyttä.

– Meidän tehtävämme on vakuuttaa, että hänestä pidetään huolta. Olemme hänen vierellään ja uskon, että Jumala on läsnä myös. Pidän sairasta usein kädestä tai silitän jalkaa peiton päältä, Kari kertoo.

– Pyrin katsomaan potilasta silmiin, jos se vielä on mahdollista. Katsekontakti viestii, että olemme siinä yhtä arvokkaina riippumatta hankalasta olosta, Parttimaa jatkaa.

Toisen ihmisen rauhallinen ja myötätuntoinen läheisyys lohduttaa sairasta. Usein potilaat liikuttuvat kyyneliin saakka. Sairaalapapeilla onkin aina nenäliinapaketti mukana.

Elämän päättymisen lähestyessä papit saattavat kysyä potilaalta, pelottaako kuolema. Usein heille vastataan, että kuolema ei pelota, mutta kuoleminen pelottaa. Tai sanotaan, että välit ovat kunnossa yläkertaan. Kuolemasta ei mielellään puhuta.

Jotkut torjuvat ajatuksen kuolemasta kokonaan. Papit arvelevat, että silloin ihminen ei pysty käsittelemään asiaa ja ehkä pelkää, että kuolemasta puhuminen kutsuu kuolemaa. Jotkut vihastuvat, jos läheiset kysyvät heidän ajatuksiaan kuolemasta. He luulevat, että heistä halutaan eroon.

– Potilaat saattavat kokea, että toivo häviää, jos lääkäri tai hoitaja mainitsee kuoleman. Mutta vaikka ihminen eläisi vahvasti, kuolemasta pitäisi puhua enemmän. Nyt se on vain mörkö jossain kaukana, Kari pohtii.

– Me sairaalapapit olemme juuri sitä varten, että puhumme myös kuolemasta potilaiden kanssa. Se on meidän tärkeimpiä juttujamme, Parttimaa painottaa.
Potilas ei yleensä halua rasittaa läheisiään puhumalla kuolemastaan, eivätkä läheiset aina kestä puhua kuolemasta sairaan kanssa.

Sairaalapapit menevät yleensä potilaan luokse potilaan pyynnöstä. Poikkeuksena on syöpäosasto, jossa pappi voi käydä tervehtimässä potilaita ilman pyyntöä. Joskus hoitohenkilökunta kysyy potilaalta, haluaisiko tämä tavata pappia. Kaikessa toimitaan potilaan ehdoilla, uskoa ei koskaan tuputeta.

– Voimme kysyä, tuntuisiko rukous luontevalta tai saanko siunata sinua. Harva kieltäytyy siunaamisesta. Monet kokevat turvalliseksi Isä meidän -rukouksen. Pyydän usein läheisiä osallistumaan potilaan siunaamiseen. Suuri osa heistä kokee sen hyvänä, Kari kertoo.

Sairaalapapin työllä on raskas puolensa, mutta työn merkityksellisyys antaa voimaa.

– Kuoleman varjo kulkee aina mukana, mutta se varjo saa elämän lahjan kirkastumaan. On arvokasta ja ihanaa kuulla, kuinka rikkaan elämän ihmiset ovat saaneet elää, Parttimaa sanoo.

– Koen, että Pyhä Henki antaa voimaa ja johdattaa sinne, missä meitä tarvitaan. Emme mene yksin potilaan luokse. Työ on vahvistanut uskoa, että kuoleman jälkeen meitä odottaa jokin ihana, Kari hymyilee.

Marjo Parttimaa ja Niina Kari puhuvat sairastumisesta ja uskosta Sunnuntaivuoro-videohartauden jaksossa 11. Suorat linkit seurakunnan Youtube-kanavalle löytyvät osoitteesta jyvaskylanseurakunta.fi.

Tiesitkö?

Sairaalasielunhoitoa 100 vuotta

• Ensimmäinen Suomen ev-lut. kirkon sairaalasielunhoitaja Kullervo Ilmonen aloitti työnsä Lapinlahden sairaalassa vuonna 1925. Jyväskylässä ensimmäinen sairaalapappi aloitti vuonna 1957.
  
• Sairaalapappeja on Suomessa noin 120. Jyväskylän seurakunnan neljä sairaalapappia toimivat Novan sairaalassa ja Kyllön terveysasemalla. Heidän yhteystietonsa löytyvät seurakunnan verkkosivuilta jyvaskylanseurakunta.fi/sairaalapapit.

Artikkeli Ethän ota häntä pois julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Kuljen vierellä loppuun asti”

Yöllä sairaanhoitaja Anna-Maija Karsikas, 56, silittää potilaansa kättä viimeistä kertaa. Myös omaiset ovat sängyn äärellä. Hetken päästä Karsikas avaa ikkunan ja sytyttää led-kynttilän huoneen pöydälle. Tämän jälkeen hän pukee vainajalle valkoisen mekon, laittaa peiton päälle vaaleanpunaisen neilikan ja vie lavetilla kellarissa olevaan kylmiöön.

Samalla viikolla lähihoitaja Sari Juudin, 54, herättelee toisessa huoneessa tytärtä, joka nukkuu vierasvuoteella äitinsä lähellä. Hän kertoo tyttärelle, että hänen äitinsä on nyt kuollut. Juudin käyttää nimenomaan tätä sanoitusta. Hänestä olisi kornia sanoa, että äiti on nukkunut pois. Kuolema on kuolema. He halaavat pitkään. Sitten he vaatettavat äidin kylmiöön vietäväksi. Mukaan laitetaan myös lapsenlapsen piirros.

Karsikas ja Juudin työskentelevät Keski-Suomen hyvinvointialueen palliatiivisella osastolla, jossa hoidetaan parantumattomasti sairaita. Potilaita autetaan oireita hoitamalla, keskustelemalla ja olemalla läsnä. Potilaat ovat osastolla muutamasta tunnista muutamiin kuukausiin. Lähes päivittäin joku kuolee.

Työssä tottuu kuoleman näkemiseen, mutta välillä se ottaa koville. Jos tuntee kuolevan hyvin, tilanne on itsellekin raskas. Myös samanikäisten saattaminen tuntuu pahalta. Vaikeita tapauksia käydään läpi kollegojen ja työnohjaajan kanssa.

Kuljen kuolevan ja omaisten vierellä loppuun asti. Siinä ei ole kiire mihinkään. -Sari Juudin

Kuoleman lähestyessä ihminen on usein väsynyt ja nukkuu paljon. Hän syö ja juo vähän. Raajat alkavat kylmetä, iholle tulee violetin värisiä lautumia, hengitys vaikeutuu. Usein kuoleva aavistaa kuoleman läheisyyden ja saattaa pyytää esimerkiksi sairaalapappia käymään luonaan.

Kuolevan ja omaisten kohtaamisessa on kokeneiden hoitajien mielestä tärkeää pysähtyä hetkeen ja antaa tukea. Välillä keskustellaan, välillä ollaan hiljaa. Toisinaan hoitaja silittelee myös omaisia. Itketään yhdessä.

– Näytän tunteita siinä määrin, että pystyn toimimaan kuitenkin hoitajana ihan normaalisti, kuvaa Karsikas.

Työ on vahvistanut hoitajien käsitystä kuolemasta luonnollisena asiana, jota ei tarvitse pelätä. Sari Juudin on työskennellyt vaikeasti sairaiden potilaiden kanssa 38 vuotta. Työ palliatiivisella osastolla on tuonut hänelle lisää rauhallisuutta.

– Kuljen kuolevan ja omaisten vierellä loppuun asti. Siinä ei ole kiire mihinkään.

Anna-Maija Karsikas on nähnyt, että kuolemat voivat olla hyvin erilaisia.

– Kuolema ei pelota minua, koska ajattelen, että sen jälkeen on luvassa hyvää. Tämä ajatus helpottaa minua myös tässä työssä.

”Joka päivä tekee mieli lähteä töihin”

Marjatta Ryynänen, 82, on kävellyt kaupalleen vähän ennen kahdeksaa. Hän kantaa ruusut, gerberat, neilikat ja muut leikkokukat kylmiöstä lasikaappiin. Sesongin ulkokukat, krysanteemit, kanervat ja havut hän asettelee ulko-oven molemmille puolille. Ryynänen silmäilee mapista päivän tilaustyöt, tapaamiset, vainajien kuljetukset.

Samaan tapaan hän on käynnistänyt työpäivänsä yli 50 vuotta. Ryynänen perusti nimeään kantavan kukkakaupan ja hautaustoimiston miehensä Toivon kanssa 1983, mutta sitä ennen heillä oli kukkatukku. Samanlaista liiketoimintaa harjoittivat myös hänen vanhempansa.

Ryynäsen perheyrityksessä toimii tällä hetkellä jo neljäs sukupolvi. Kun kasvaa arkkujen ja uurnien äärellä, niitä pitää elämään kuuluvana luonnollisena asiana.

Ryynänen kertoo toimivansa tätä nykyä kaupassa päältä katsojana ja jokapaikanhöylänä. Joskus hänen työpäivänsä venyy iltaan saakka.

– Pidän tässä työssä kaikesta. Joka päivä, kun herään ja olen suunnilleen terve ja pirteä, tekee mieli lähteä töihin.

Nykyään asiakas saa hautaustoimistosta periaatteessa kaiken, mitä hautauksessa tarvitaan, arkun tai tuhkauurnan valinnasta perunkirjoitukseen asti. Aiemmin sieltä ostettiin vain arkku ja kukkalaitteet, ja käytännön asioista sovittiin kirkkoherranvirastossa.

– Meidän tehtävämme on kulkea asiakkaan rinnalla ja ohjata häntä eteenpäin.

Hautaustoimiston työntekijöiltä vaaditaan Ryynäsen mukaan ennen kaikkea empaattista asennetta, läsnäoloa ja kuuntelemista. Ihmiset reagoivat suruun eri tavalla. Joku saattaa olla aggressiivinenkin.

Paras palaute on se, kun asiakas lähtee meiltä rauhallisella mielellä.

– Koetamme lohduttaa asiakasta ja auttaa häntä saamaan asiat hoidettua. Paras palaute on se, kun asiakas lähtee meiltä rauhallisella mielellä.

Nykypäivän ihmiset ovat Ryynäsen mukaan etääntyneet kuolemasta, eikä vainajia yleensä käydä katsomassa. Ennen samassa talossa asui monta sukupolvea, pääasiassa ihmiset kuolivat kotonaan, ja siellä vainajat myös puettiin arkkuun. Ryynänen sanoo, että kuolemaa ei kannata pelätä.

– Vainaja on yleensä rakas lähiomainen. Toivon, että saattajat suhtautuisivat hänen kuolemaansa luonnollisena asiana.

Tuhkaaminen on prosessi

Esa Joutsen, 62, on juuri saanut kolattua päivän viimeiset tuhkat uunista jäähtymään. Hän istahtaa tietokoneen ääreen. Aamukuudelta käynnistynyt päivä on kirjaamisen jälkeen pulkassa.

Joutsen toimii Jyväskylän seurakunnassa erityisammattihenkilönä, jonka työnkuvaan kuuluu hautausmaiden hoito. Krematoriovuoro hänellä on joka neljäs viikko.

Joutsen avaa vainajan tiedot tietokonejärjestelmästä QR-koodin avulla. Hautaustoimistossa vainajalle on tehty kuviokoodi, josta hänen identiteettinsä voidaan varmistaa hautausprosessin eri vaiheissa.

Krematoriossa kuuluu tasainen jyminä. Mylly jauhaa toisesta uunista tulleen tuhkan hienojakoisemmaksi. Sitä ennen Joutsenen kollega Markku Moisio, 59, on poiminut magneettikapulalla tuhkasta metalliesineet, arkun ruuvit ja vainajan tekonivelet sinkkiämpäriin. Muutaman minuutin päästä hän kaataa tuhkan uurnaan, sulkee ja sinetöi kannen ja vie varastoon. Sieltä se toimitetaan omaisille tai hautaustoimiston edustajalle.

Jyväskylän seurakunnassa tuhkausten osuus kaikista hautauksista on noin 70 prosenttia, mikä tarkoittaa keskimäärin 10–12 tuhkausta päivässä. Yhden vainajan palamisprosessiin menee noin 1,5 tuntia. Uunin lämpötila on korkeimmillaan 1 200 astetta. Maallikkona arvelisi, että työ on sekä henkisesti että fyysisesti kuormittavaa. Työntekijät ovat eri mieltä.

Joutsen sanoo, että hän ei varsinaisesti kohtaa työssään kuolemaa, koska ei näe arkkujen sisälle. Ainoastaan isäänsä tuhkatessaan hän tiesi, minkä näköinen ihminen kuljetusvälineen sisällä oli.

 Onneksi me kaikki poistumme täältä jossain vaiheessa. -Esa Joutsen

– Olimme sopineet tuhkauksesta aikanaan ja toimin sen mukaisesti. Se oli viimeinen palvelus isälle.

Joskus, kun tuhkattavana on pieni arkku tai vanha pelikaveri, Joutsen kertoo pohtivansa hetken erilaisia elämän polkuja ja sitten taas kolaa.

– Tämä on prosessi. Näin se vaan menee.

Moisiolla on kymmenien vuosien työkokemus tehtailta. Seurakuntaan hän haki, koska erityisammattihenkilön työssä piti osata korjata erilaisia koneita ja tehdä monenlaisia kunnostustöitä hautausmaalla.

– Nämä ovat minulle koneita kuin mitkä tahansa, ja työ on mukavaa, siistiä ja vaihtelevaa. Olen tuhkannut appiukon, vanhemmat ja monta luokkakaveria.

 Ei kuolemassa ole mitään pelättävää, kun tietää, että elämää on sen jälkeen. -Markku Moisio

Työssä tarvitaan miesten mukaan oikeanlaista asennetta ja reipasta otetta, mutta myös rankkaa huumoria. Moision mukaan uurna painaa syntymäpainon verran. Miehet ovat myös sopineet keskenään toistensa tuhkaamisesta, uuninumeroa myöten.

Kun on joka päivä kuoleman kanssa tekemisissä, siitä tulee normaalia ja luonnollista.

– Onneksi me kaikki poistumme täältä jossain vaiheessa. Kuka täällä jaksaisi tallata loputtomasti, toteaa Joutsen.

– Ei kuolemassa ole mitään pelättävää, kun tietää, että elämää on sen jälkeen. Kaikki eivät vain usko siihen. Minä uskon, Moisio sanoo.

Valmistautuminen ei tuo kuolemaa lähemmäksi

”Risto riutui riutumistaan, kuolo hiipi hiljalleen.” Tämä värssy perheraamatun välistä löytyneessä kuolinilmoituksessa sytytti Ilona Kemppaisessa, 52, kiinnostuksen kuoleman tutkimusta kohtaan.

Värssy tuntui hänestä niin oudolta ja vieraalta, että halusi perehtyä aiheeseen tarkemmin. Kemppainen selvitti gradussaan (1998), keistä julkaistiin kuolinilmoituksia Helsingin Sanomissa 1890–1980 ja millaisia ne olivat.

– 1800-luvun lopulla kuolinilmoitukset olivat vielä suhteellisen uusi asia, varsinkin tavallisen kansan keskuudessa.

Myöhemmissä tutkimuksissaan hän on syventynyt muun muassa sankarikuolemiin Suomessa toisen maailmansodan aikana, hautajaiskulttuurin muutokseen ja itsemurhien historiaan. Parhaillaan historian tutkija ja Jyväskylän yliopiston dosentti Kemppainen tutkii kuoleman eriarvoisuutta eli esimerkiksi sitä, kenen kuolemaa pidetään merkittävänä.

Kuolemantutkija näkee, että suomalaisessa kuoleman kulttuurissa on tapahtunut hänen uransa aikana kaksi merkittävää muutosta: kuolemasta puhuminen on lisääntynyt, mutta kuolemaan liittyvien käytännön asioiden tekeminen on vähentynyt. Ihmiset jakavat surukokemuksiaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, mutta kuolevan palveleminen on jäänyt sivurooliin.

– Monilla on usein niin voimakas oman surun ja ahdistuksen kokemus, että he eivät kykene kulkemaan kuolevan rinnalla.

Tänä päivänä ihmiset usein hämmästyvät siitä, miten paljon käytännön järjestelyjä läheisen kuolemaan liittyy.

Ilona Kemppainen toivoo, että kuolevia ei jätettäisi yksin. Myös heidän lähipiirinsä tukeminen on tärkeää. Hän itse toimii parhaillaan tukipilarina ystävällensä, joka auttaa parantumatonta syöpää sairastavaa läheistään.

– Kuuntelen ystävääni ja toimin hänelle keskustelukumppanina ja nyrkkeilysäkkinä.

Käytännön asioita pitää hoitaa myös läheisen kuoltua. Kemppaisen mukaan ihmisillä oli aiemmin parempi ymmärrys tästä.

– Tänä päivänä ihmiset usein hämmästyvät siitä, miten paljon käytännön järjestelyjä läheisen kuolemaan liittyy.

Hän rohkaisee valmistautumaan läheisten ja omaan kuolemaan ilman pelkoa.

– Kuolema ei ole mikään peikko. Se ei tule sen lähemmäs, vaikka sen kanssa on tekemisissä. Olen tutkinut kuolemaa 30 vuotta ja voinut aivan mahtavan hyvin.

Elämä jatkuu toisessa todellisuudessa

Kuokkalan lähikirkkoalueen vastuupappi Minna Rantalainen, 60, on siunannut hautaan satoja vainajia. Muutama tapaus on jäänyt erityisesti hänen mieleensä. Toinen oli yrittäjä, joka oli käynyt monta kertaa hänen luonaan keskustelemassa elämänsä vaikeuksista ja sitten hirttäytynyt oman yrityksensä tiloissa. Rantalainen tunsi epäonnistuneensa raskaasti. Hän meni vainajan lesken luo ja itki hänen kanssaan. Surusta tuli yhteinen.

Toisessa tapauksessa hänellä oli siunattavanaan vauva. Kun lapsen isä kantoi hautausmaalle pientä arkkua, jonka ympärillä oli isän kotimaan lippu, Rantalainen murtui, eikä hänen puheestaan meinannut tulla mitään. Työvuorossa ollut kanttori tuli hänen taaksensa ja koski häntä kevyesti selkään. Rantalainen sai eleestä voimaa ja pystyi jatkamaan.

Rantalaisen mielestä myös pappi saa näyttää tunteitaan surun hetkellä, kunhan pysyy toimintakykyisenä. Kun hän menee tapaamaan kuolevaa tai hänen omaisiaan, hän keskittyy kohtaamaan heidän surunsa.

Toisten suruun ei voi kuitenkaan jäädä. Tämän Rantalainen oppi jo papiksi opiskellessaan. Hiippakunnan dekaani oli ohjeistanut muhimaan koskettavissa tilanteissa vähän aikaa, mutta päästämään sitten irti ja menemään eteenpäin.

Omaisille hänen neuvonsa on suruun suostuminen. Surua ei tarvitse pelätä, eikä siitä tarvitse kiirehtiä pois. Se kertoo siitä, että on luovuttu rakkaasta ja merkityksellisestä ihmisestä.

Haluaisin, että muistotilaisuuden sijaan puhuttaisiin muistojuhlasta.

Kuolema on hänelle osa elämän kiertokulkua. Se ei ole päätepiste, vaan pilkku. Rantalainen uskoo elämän jatkuvan jossain toisessa todellisuudessa, johon meidän käsityskykymme ei riitä.

– Siitä on vain aavistuksia, vertauskuvia ja symboleita. Vähän kuin puhuttaisiin tieteenalasta, jota ei ole koskaan opiskellut, mutta kaikissa todellisuuksissa on läsnä Jumala.

Pitkän työkokemuksensa myötä hän on ruvennut suhtautumaan kuolemaan lempeämmin. Se ei ole katastrofi, eikä mikään jää kesken. Kuolema voi olla hänen mukaansa myös tervetullut.

– Kun pitkään sairastanut iäkäs ihminen kuolee, hän saa lähteä ihanasti Abrahamin tapaan elämästä kyllänsä saaneena.

Omiin hautajaisiinsa Rantalaisella on vain yksi toive: siellä voisi nostaa maljat mukavan elämän kunniaksi.

– Haluaisin, että muistotilaisuuden sijaan puhuttaisiin muistojuhlasta, jossa vieraat voivat muistella hyviä asioita ja iloita omasta elämästään.

Artikkeli Kasvotusten kuoleman kanssa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kun Launosten poikalapsi sitten huhtikuussa 2018 syntyi, Lari-isä ymmärsi jo synnytyssalissa, ettei kaikki ollut kunnossa. Kätilöiden kommenteista paistoi huoli, eikä lapsi päästänyt itkua tai parkaisua maailmaan tullessaan.

Launosen perheelle valkeni seuraavien kuukausien aikana, monien lääketieteellisten tutkimusten jälkeen, että heidän pojallaan oli vaikea sairaus.

Tutkimuksissa todettiin Huugon sairastavan erittäin vaikeaa aineenvaihduntasairautta, mukolipidoosia.

– Hän oli jo syntyessään hauras kuin huhtikuisen järven jää, sanoo isä-Lari hiljaa.

Mukolipidoosi on solutason kertymäsairaus, johon kuuluvat tyypillisesti karkeat kasvonpiirteet, poikkeavuudet luustossa, fyysinen ja älyllinen jälkeenjääneisyys sekä sydänläppien ongelmat.

Kyse on parantumattomasta ja erittäin harvinaisesta sairaudesta. Sen kantajien eliniänodote on vain 3–7 vuotta.

Vaikeutemme alkoivat jo heti synnytyksen jälkeen.

Huugo Launosen elämä päättyi helmikuussa 2022, vain hieman alle neljävuotiaana.

Jyväskyläläislähtöinen Lari on työstänyt poikansa elämää ja kuolemaa siitä lähtien. Huugosta kertova tarinallinen tietoteos Poikani, elä vielä ensi talvi: Lyhyen elämän filosofia (Otava) ilmestyi hiljattain.

Yksityiskohtaisesti Launonen pohtii kirjassa monia vaiheita Huugon tarinassa, perheen suunnattomia vaikeuksia, riemullisia ja lämpimiä hetkiä, kuin myös sairauden vääjäämätöntä etenemistä ja lopulta traagista luopumista omasta lapsesta.

– Vaikeutemme alkoivat jo heti synnytyksen jälkeen. Syntyessään Huugolla oli useita murtumia kylkiluissa ja raajoissa. Myöhemmin hän sairasti myös muun muassa useita keuhkokuumeita, ja arkeen kuului paljon oksentelua ja muita vaikeuksia, Launonen sanoittaa esikoispoikansa vaiheita.

Kuolleen pojan isänä kirjoittaminen on ollut yksi surun viljelyn metodeista.

Vain kaksi kuukautta Huugon kuoleman jälkeen Launonen väitteli uskonnonfilosofiasta teologian tohtoriksi. Väitöskirjan jälkeen hän alkoi työstää poikansa kohtaloa ja omaa erityislapsen isyyttään paitsi omaelämäkerrallisesti ja emotionaalisesti, myös älyllisesti. Launonen on kamppaillut syvien kysymysten, kuten elämän merkityksen ja Jumalan hyvyyden, kanssa.

– Kuolleen pojan isänä kirjoittaminen on ollut yksi surun viljelyn metodeista. Se on ollut osa tietoista prosessia, johon ryhdyin osittain siksi, että sureminen olisi voinut helposti jäädä minulta tekemättä. Olen huono surija. Olisin hyvinkin saattanut keskittyä muihin projekteihini, mutta tiesin, että se olisi ollut väärin.

– Kirjoittamisen kautta ohjasin itseäni käymään hitaasti läpi koko tarinan raskauden alusta Huugon hautajaisiin. Se nosti esiin monia tunteita, jotka liian helposti jäävät arjessa muuten sivuun.

Syksyllä 2019 Huugo oli sairaalassa yhteen menoon viisi viikkoa ravitsemusavanneoperaatiosta johtuneen tulehduksen takia. Launosten vanhemmat olivat tuolloin paljon sairaalassa perheen kanssa.

Jo tuolloin poika päätettiin ensimmäisen kerran siirtää saattohoitoon.

– Minulla ja vaimolla ei ollut voimia ainakaan välittömästi kritisoida päätöstä, mutta anoppini protestoi sitä, sillä pojan tila oli juuri muuttunut silminnähden parempaan suuntaan.

– Päätimme pyytää uutta keskustelua saattohoitopäätöksestä, joka sitten peruttiinkin heti seuraavana päivänä.

Alkuvaikeuksien jälkeen Huugon vanhemmat tottuivat näkemään pojan yllättävän tavallisena, sosiaalisena ja tyytyväisenä vauvana.

– Juuri siksi olin hyvin hämmästynyt, kun epäilyt mukolipidoosista osoittautuivat todeksi Huugon ollessa neljän kuukauden ikäinen.

– Huugon kasvot olivat mielestämme aina pyöreän suloiset, vaikka sairauden tuntomerkkejä ovat karkeat kasvonpiirteet. Vasta diagnoosin varmistumisen jälkeen ja muihin mukolipidoosilasten vanhempiin tutustuttuamme huomasimme, että lapsemme näyttävät aivan kuin sisaruksilta keskenään.

Ajatus henkilökohtaisesta jumalasuhteesta on ollut aikuisena minulle hankala asia.

Launonen on aktiivinen toimija Suomen helluntailiikkeessä. Hän on aiemmin opettanut myös liikkeen koulutuskeskuksessa, Iso Kirja -opistossa. Helluntailaisten parissa ihmeparanemisista puhutaan enemmän kuin luterilaisten tai valtaväestön.

Myös Launonen itse uskoo, että ihmeparanemisia vaikeista sairauksista joskus tapahtuu. Itse hän ei kovinkaan usein rukoillut Huugolle sellaista.

– Muutenkin koen rukoilun usein vaikeaksi. Ajatus henkilökohtaisesta jumalasuhteesta on ollut aikuisena minulle hankala asia. En koe Jumalan läsnäoloa tai kuule Jumalan ääntä.

– Toisaalta uskon, että tietyissä elämäntilanteissani on ollut johdatusta, vaikka tiedänkin, että meillä ihmisillä on psykologinen taipumus nähdä tarkoitusperiä ja suunnitelmallisuutta usein sielläkin, missä sitä ei lopulta ole.

Tällä hetkellä Launonen toimii tutkijatohtorina kasvatustieteellisessä hankkeessa, jossa hän selvittää elämän merkityksen kokemusta pienten lasten kohdalla.

Vaikka Huugo ei ehtinyt kokea merkitystä lyhyessä elämässään, Launosen mukaan pojan elämällä oli tarkoitus ja merkitys, vaikka lapsi ei sitä itse tiedostanutkaan.

Uskon siis, että Huugon elämällä oli merkitystä.

– Jos Jumala on olemassa ja jotenkin johdattaa elämäämme, eivät traagisetkaan tapahtumat ole vain ja ainoastaan mielettömiä ja absurdeja. Ja jos elämä jatkuu kuoleman jälkeen, tuo merkitys ulottuu kuoleman rajan yli, sanoittaa isä tuntemuksiaan.

– Uskon siis, että Huugon elämällä oli merkitystä paitsi ajallisesti, myös iankaikkisuuden näkökulmasta.

Pojan lisäksi Launosen kirjassa kerrotaan paljon Huugon isoisästä ja isoisoisästä, Larin isästä ja ukista.

Isoisä, myös nimeltään Huugo, oli sotaveteraani, helluntailiikkeessä nuorena toiminut maallikkosaarnaaja ja nilsiäläinen ”Havukka-ahon ajattelija”, kuten pojanpoika häntä kuvailee.

Larin isä Leevi Launonen on puolestaan emerituspäätoimittaja ja kasvatustieteiden tohtori, joka toimi pitkään työurallaan muun muassa Jyväskylän Kortepohjan koulun rehtorina.

– Käsittelen epäonnistumisen ja syyllisyyden kokemusta neljän sukupolven tasolla. Olen isäni ja isoisäni Huugon tavoin hyvin työorientoitunut. Pienen lapsen hoito ei suju minulta kovin luonnostaan, joten minun on myönnettävä itselleni ja läheisilleni, etten osaa nauttia isyydestä kuin pieninä annoksina.

Oliko elämä sitten vaikeasti sairaalle Huugolle ylipäänsä enimmäkseen hyvä asia? Myös sitä Launonen on pohtinut.

– Päädyin lopulta siihen, että Huugon elämässä kyse oli sittenkin enemmän siunauk­sesta. En ole ajattelultani mikään antinalisti, hän heittää.

Antinalismilla tarkoitetaan lisääntymisvastaisuutta. Se on filosofinen suuntaus, jonka mukaan elämän alkaminen on aina enemmän onnettomuus kuin siunaus.

– Vaikka näkemys on useimpien mielestä älytön, sen kannatus kasvaa selvästi länsimaissa.

– Useimmat länsimaiset ihmiset pitävät terveen vauvan syntymää siunauksena, mutta vakavasti sairaan tai vammaisen lapsen syntymää onnettomuutena. Mutta moni vammainen ja sairas ihminen itse pitää elämäänsä silti elämisen arvoisena, Launonen muistuttaa.

 Mielestäni kuolemasta, myös pienen lapsen kuolemasta, voi hyvin puhua toiselle pienelle lapselle.

Vain kolme kuukautta Huugon kuoleman jälkeen Launosille syntyi toinen poika, Elo.

– Kotonamme on yhä paljon Huugon kuvia esillä, ja Elo on ollut kanssamme myös Huugon haudalla. Jo kaksivuotiaana hän kyllä tietää, että hänellä on isoveli, joka on taivaassa.

Launoset lukevat iltaisin Elon kanssa lyhyen iltarukouksen, jossa muistetaan kaikkia läheisiä, mukaan lukien Huugoa.

– Varmasti kerromme Huugon sairaudesta ja muusta sitä mukaa, kun Elo kasvaa.

– Mielestäni kuolemasta, myös pienen lapsen kuolemasta, voi hyvin puhua toiselle pienelle lapselle.

Kuolleiden lasten muistopäivän hartaushetki ma 23.9. kello 18 Kuokkalan kirkossa.

Artikkeli Poika hauras kuin kevättalven jää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lapsi voi kuitenkin kohdata aiheen esimerkiksi aikuisten puheissa, videopeleissä sekä median ja sotauutisten välityksellä.

Keskustan alueen johtava pappi Paulus Pikkarainen sanoo, että lapsen ikä vaikuttaa paljon siihen, millä tavoin kuolemasta on hyvä jutella.

– Pienen lapsen kuolemaan liittyvät pohdinnat liittyvät usein konkreettisiin asioihin, kuten esimerkiksi siihen, miksi läheinen haudattiin maan alle tai missä hän on nyt?

 Ponit on tuotu tapahtumaan siksi, että niillä on lohduttava ja turvallinen vaikutus lapsiin.

– Lapsen on myös vaikea hahmottaa kuoleman pysyvyyttä. Hän saattaa ajatella kuolevan palaavan vielä takaisin perheen arjen keskelle.

Pikkarainen on ollut kahtena vuonna toteuttamassa Mäntykankaan hautausmaalla pyhäinpäivänä järjestettävää Lasten pyhäinpäivä -tapahtumaa. Viime vuonna keskustelua niin sosiaalisessa mediassa kuin julkisuudessakin herättivät tapahtumaan tuodut ponit. Seurakunta korosti tuolloin, että poniratsastus tapahtuu hauta-alueiden ulkopuolella, mutta joidenkin ihmisten mielestä poniratsastus ei kuulu edes hautausmaan lähistölle.

– Ponit on tuotu tapahtumaan siksi, että niillä on lohduttava ja turvallinen vaikutus lapsiin, Pikkarainen sanoo.

Hän kertoo, että pääosa kaupunkilaisten antamasta palautteesta oli jo viime vuonna myönteistä, mutta kriittinenkin palaute on kuunneltu tarkasti ja ponit on tänä vuonna siirretty sivummalle hautausmaan huoltorakennuksen läheisyyteen.

Tapahtumaa ei tänäkään vuonna järjestetä hauta-alueella. Myös hautausmaan kappeli on rauhoitettu hiljentymistä varten. Kappelissa on hartauksia tasatunnein.

Myös seurakunnan hautaustoimen päällikkö Tuija Pajunen korostaa, että hautausmaiden säännöillä pyritään turvaamaan edesmenneiden läheistemme muistoa ja muistamisen rauhaa. Hautausmailla tulee käyttäytyä alueen pyhyyttä ja rauhaa kunnioittavalla tavalla. Hautausmailla noudatetaan yleistä järjestyslakia.

Arvokkuuden tunnetta voidaan lisätä myös siten, että hautausmaalla mieluiten kävellään, niin tapahtumassa kuin muutenkin.

– Jos kävely vain on mahdollista, tulee pyörät jättää alueen ulkopuolelle. Myöskään sähköpotkulaudat eivät ole suositeltavia.

Mäntykankaan tapahtumassa lapset voivat käsitellä kuoleman läsnäoloa tai suruaan piirtämällä enkelin henkilölle, jota kaipaavat, lukemalla surukirjoja yhdessä aikuisten kanssa tai sytyttämällä tuohuksen. Myös Korpilahden ja Tikkakosken hautausmaalla järjestetään pyhäinpäivän perhetapahtuma.

Lapsen surua voidaan Pikkaraisen mukaan nimittää ”pulpahteluksi”. Suru saattaa nousta puheissa tai leikeissä esiin hyvin yllättäen, ikään kuin pulpahtaen.

Jos lähipiirissä on tapahtunut kuolemantapaus, lapsen on hyvä osallistua hautajaisiin läheisten aikuisten kanssa.

– Aikuisen tehtävä on rauhallisesti kuunnella lapsen pohdintoja. Tärkeintä on, että lapsen kysymykset tulevat huomioiduiksi, eikä aikuinen väistele niitä.

– Aikuisen tehtävänä ei myöskään ole poistaa lapsen surua, mutta keskustelemalla lapsen ehdoilla hän voi auttaa surun tunteen käsittelyssä.
Aikuinen voi näyttää oman surunsa lapselle. On kuitenkin tärkeää, että samalla puhutaan omista tunteista ja luodaan turvallisuuden tunnetta.

– Voi esimerkiksi sanoa, että ”Isä on nyt surullinen, koska mummo kuoli. Meillä ei ole mitään hätää. Suru helpottaa pikkuhiljaa”.

– Jos lähipiirissä on tapahtunut kuolemantapaus, lapsen on hyvä osallistua hautajaisiin läheisten aikuisten kanssa. Silloin myös lapsi saa käsitellä surua ja oppii vaikean elämäntilanteen kohtaamista.

Konkreettisia sanoituksia lapselle

Kristillisen uskon ytimessä on luottamus Kristukseen, joka on voittanut kuoleman vallat. On siis olemassa jälleennäkemisen toivo. Miten sanoittaa tämä lapselle?

– Omien lasteni kanssa olemme pohdiskelleet esimerkiksi sitä, että mitähän kuollut läheinen tai rakas lemmikkieläin nyt tekee Taivaassa? Nämä keskustelut ovat usein lohdullisia kaikille, johtava pappi Paulus Pikkarainen pohtii.

Aikuisen on hyvä tiedostaa, että pienen lapsen ajatuksissa Taivas voi tarkoittaa sananmukaisesti taivasta.

– Lapsi saattaa ajatella kuolleen istuvan pilven päällä ja katsovan sieltä alas maailmaan. Tämä kuvastaa lapsen konkreettista ajattelua, eikä se haittaa. Tärkeintä on, että Taivaasta syntyy kuva levollisena ja turvallisena paikkana.

Artikkeli Lapsen suru pulpahtelee julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Eelin kuolema muutti Syrjälän perheessä aivan kaiken.
– Se oli kuin ydinpommi, mitään ei jäänyt jäljelle. Lapsen kuoleman jälkeen kaikki on rakennettava uudestaan, aivan alusta. Myös oma minuus pitää rakentaa uudelleen. Emme ole enää ne Marjo ja Tommi, jotka olimme ennen Eelin kuolemaa.
Mutta vanhemmat uskovat, että tuskankin keskellä Luoja luo uutta.
– Olemme päättäneet luottaa Hänen käsikirjoitukseensa, vaikka joudumme sisäisesti invalideina kulkea lopun elämämme. Usko Eelin tapaamisesta Taivaassa antaa toivoa laittaa jalkaa toisen eteen täällä elävien maassa kulkeville, mutta kipua ja pohjatonta ikävää se ei vie pois, Marjo ja Tommi Syrjälä sanovat.

”Lapsen kuolema ei koskaan vanhene. Hän on mukana aina, kaikissa asioissa, joka hetki.”

– Tommi Syrjälä

Eeli Syrjälä ajautui itsemurhaan 20-vuotiaana, vaikka hänen elämässään kaikki näytti ulospäin menevän hyvin.
Nuori mies oli juuri saanut opiskelupaikan Tampereelta. Hän työskenteli erityisluokan koulunkäyntiavustajana samassa kälviäläiskoulussa, missä isä Tommi oli luokanopettajana.
Kotoaan Eeli oli saanut paljon rakkautta. Nelilapsisen perheen toiseksi nuorimmainen ei ollut erityisnuori. Hänellä ei ollut huume- tai alkoholiongelmaa.
– Eeli oli urheilullinen, hyväsydäminen ja lämmin nuorimies, jolla oli suunnitelmia ja unelmia, äiti muistelee.

Lukiossa Eeli sairastui masennukseen, mutta puolen vuoden hoitojakson jälkeen käynnit nuorisopsykiatrian poliklinikalla päättyivät.
-Eelin sairauden vakavuutta ei nähty. Kesäkuussa 2020 hän näytti voivan vielä hyvin. Heinäkuun alussa hän kertoi lääkärille itsetuhoisista ajatuksistaan ja unettomuudestaan. Eeli ei saanut minkäänlaista apua Tampereen yliopistollisen keskussairaalan psykiatriasta, ei lääkeapua eikä psyykkistä tukea, ei mitään! Hänet jätettiin täysin yksin, vaikka hän oli vakavasti ja akuutisti sairastunut. Elokuun toinen päivä hän hyppäsi junan alle, Marjo Syrjälä kertoo.
Äiti on maalannut mielessään pojastaan kuvan kuoleman hetkellä.
– Eeli seisoo raiteilla kädet kohotettuna kohti Taivasta, jonne taivaallinen juhlapöytä aterioineen on katettu. Pöytäliinan helmat koskettavat jo raiteita, kun Taivaan enkelit, Jeesus, Jumala ja vuosi sitten kuollut äitinikin ottavat hänet vastaan.

”Pidän surustani kiinni kuin murrosikäinen; puhun surustani enkä luovu siitä, sillä se on rakkautta omaan lapseeni.”

– Marjo Syrjälä

Marjo-äiti puhuu itsemurhaan ajautumisesta.
– En pysty enää sanomaan, että joku teki itsemurhan, siihen ajaudutaan. Sellainen ihminen on sairas, jolle kuolemakin on vapautus. Eelin sairaus ja hänen kokemansa tuska ja kipu, johon ei saanut apua, vaikka sitä haki, ylitti kaiken inhimillisen sietokyvyn. Itsemurhaan ajautuvan kognitiivinen ajattelu ei toimi. Eeli kuoli psyykkiseen sairaskohtaukseen, äiti sanoo.
Valvira on vahvistanut Eeli Syrjälän hoidotta jättämisen hoitovirheeksi.
Syrjälät ovat oman surunsa keskellä halunneet selvittää poikansa kuolemaan johtaneita syitä siksikin, ettei sama hoitovirhe toistuisi. He eivät kuitenkaan koe vihaa tai katkeruutta.
-Viha vaatii voimavaroja. Enemmän suren yhteiskuntamme tilaa ja sitä, että nuori ei välttämättä saa apua mielenterveyteensä edes akuutissa hädässä. Olen myös kysynyt Jumalalta, miksi annoit meille näin vaikean tien, vaan Kaikkivaltiaan edessä olen ymmärtänyt oman pienuuteni, Marjo Syrjälä sanoo.
– Joudun käymään Herrani kanssa kamppailua. Hän on ainoa, joka voi tällaisen kestää, Tommi Syrjälä lisää.

Pääsiäisen sanoma koskettaa Marjo ja Tommi Syrjälää tavalla, jota he eivät osanneet kokea ennen Eelin kuolemaa.
– Mariakin oli äiti, jonka poika kuoli ristillä. Menetyksemme ja kärsimyksemme kautta olemme osallisia Kristuksen kärsimyksestä. Äidin sydän on särkynyt. Suru, kipu ja tuska ovat läsnä joka päivä. Mutta elämässä auttaa tieto siitä, että me näemme vielä Eelin kanssa Taivaassa, Marjo Syrjälä uskoo.
-Pääsiäinen on todellisuudessa portti elämään. Pääsiäisen sanoman ydin on, että Jeesus kuoli, mutta Hän voitti kuoleman vallan ja Hän elää. Näin se on lapsemmekin kohdalla! Eelikin elää, vanhemmat iloitsevat.
Heille Jeesuksen kärsimys tulee pääsiäisenä aivan iholle.
– Kun Eeli muutti Taivaaseen, myös osa minusta muutti Taivaaseen. Paradoksaalista on se, etten olisi ikinä voinut kuvitella avaavani ”taivastietoisuuttani” tai tuovani lohtua muille. Olen aina pelännyt kuolemaa. Piti tapahtua jotain vielä hirveämpää, jotta voittaisin kuoleman pelon, Marjo Syrjälä kertoo.
Hän sanoo Jumalan tehneen työtään hänessä.
-Eelin kuolemasta alkoi uusi loppuelämäni, olen sen alussa. Mutta toisaalta elämästä on tullut merkityksellisempää – syvempää ja korkeampaa.

”Jos joku kysyy Eelistä, sydämeni murenee onnesta. Eeli elää toisessa todellisuudessa, jonne Jeesus on väylä olla
yhteydessä hänen kanssaan.”

– Marjo Syrjälä

Eelin vanhemmat ovat saaneet paljon tukea, apua ja myötätuntoa osakseen. He ovat kiitollisia Mieli ry:n vertaiskursseista, psykoterapiasta sekä hyvistä ystävistä, joilta ovat saaneet empatiaa ja ymmärrystä.
Marjo on myös työstänyt suruaan kirjoittamalla. Hän on kirjoittanut Instagram-tililleen Eelistä, surusta, menetyksestä, kuolemasta, Taivaasta ja jakanut myös paljon kuvia Eelistä.
– Jos en olisi saanut niin paljon positiivista palautetta postauksistani, en olisi varmaankaan jatkanut kirjoittelua. Kirjoitan lohduttaakseni itseäni ja yllätyksekseni olen saanut paljon kiitosta siitä, että lohdutan teksteilläni myös muita.

Tommille voimaannuttavaa on metsäkirkko, jonne hän menee hiljentymään ja juttelemaan Jumalan kanssa.
– Niin kuin minä otin Eelin syliini – niin minä otan teidät syliini ja kannan teitä, Tommi kertoo Herran häntä puhutelleen.
Hän muistelee useita ihmeellisiä, luonnossa tapahtuneita asioita Eelin kuoleman jälkeen, jotka hän kokee Jumalan johdatukseksi.
Viikko Eelin kuoleman jälkeen Tommi tapasi Harrbådan metsäreitillä saman tutun naisen, jonka hän oli viikkoa aiemmin tavannut ihan samassa paikassa.
-Kerroin hänelle poikamme kuolemasta ja siitä, miten se oli tapahtunut samaan aikaan kun edellisen kerran tapasin tämän Enkelinaisen metsässä.
Tutulla metsäreitillä Syrjälät tapasivat myös Eelin opettajat, Sirkku Lähdesmäen ja Tommi Nurmen, jotka sävelsivät ja sanoittivat Eelille laulun Jeesuksen sylissä.
– YouTubesta löytyvän laulun sanat Olet turvassa taivaan, aina meitä lähellä lohduttivat alun shokissa.
Tommi – toiselta nimeltään Tuomas – kertoo suunnanneensa usein itkemään meren rantaan, Punakallioille. Rantakallioilla sudenkorento istui Tommin polvelle ja hän muistaa ajatelleensa, että ”eipä ole koskaan aiemmin 50-vuotisen elämäni aikana sudenkorento vielä istunut polvellani”.
Myöhemmin metsäkirkossa Tommi sanoo Herran kysyneen häneltä: ”Muistatko kun lähetin sen sudenkorennon sinun polvellesi?”
Sudenkorennon elämä kestää vain pari päivää, mutta on silti merkityksellinen ja kokonainen.
Pari viikkoa myöhemmin perhonen istui Tommin takille metsäkirkossa.
– Minulla oli Eelin vanha takki päälläni ja suruvaippa laskeutui siihen. Kuten sudenkorennon elämä, perhosenkin elämä on lyhyt mutta täysi, Tommi Syrjälä avaa.
Tommin pyöräillessä Eelin kuoleman jälkeen kaupunkiin, sudenkorento lensi hänen edellään sadan metrin matkan, kun se yhtäkkiä muutti suuntaa ja jäi auton alle.
– Se oli kuin Eelin kuolema, Tommi-isä huokaa.
Eeli Syrjälän hautakiveä koristaakin sekä perhonen että sudenkorento.

”Pääsiäisen sanoman ydin on se, että Jeesus kuoli, mutta Hän voitti kuoleman vallan ja Hän elää. Näin se on lapsemmekin kohdalla; Eelikin elää! Marjo-äiti tuntee Eelin kärsimyksen kehossaan ja mielessään. Eläytyminen Jeesuksen kärsimykseen tulee pääsiäisenä aivan iholle.”.”

– Marjo Syrjälä

Oman lapsen kuolemaan ei voi varautua. Eikä lapsen kuolema koskaan vanhene.
– Hän on mukana aina, kaikissa asioissa, joka hetki, Tommi Syrjälä sanoo.
– Niin kauan kuin elän – suren. Vain lapsensa menettäneet voivat sen ymmärtää, Marjo Syrjälä lisää.
Vaikka suru ei poistu vanhempien elämästä, iloakin voi kokea. Surukohtauksia tulee yhä, mutta Tommi kertoo niiden aiheuttamien fyysisten tärinöiden vähän laantuneet.
Marjo Syrjälälle suru on rakkautta.
– Suurin oivallukseni oli se, kun ymmärsin, että minun ei tarvitse toipua surusta, sitä ei tarvitse paketoida minnekään ja saada valmiiksi. Suru saa olla. Hyvä suru kantaa. Kun suren, kohtaan Eelin ja voin pitää häntä lähelläni. Kaikki se aika, kun suren, olen yhdessä Jumalan ja Eelin kanssa, Marjo Syrjälä kuvaa.
Hänen yksi suurimmista peloistaan oli se, ettei Eelin kuoltua kukaan enää puhuisi hänestä.
– Jos joku kysyy Eelistä, sydämeni murenee onnesta. Eeli elää toisessa todellisuudessa, jonne Jeesus on väylä olla yhteydessä hänen kanssaan.

Yrttitarhasta tyhjälle haudalle

Matti Aho, teksti

Hiljaisella viikolla seuraamme raamatuntekstien avulla Vapahtajan viimeisiä hetkiä ennen hänen kuolemaansa.
Miten Marian, Jeesuksen äidin, tuska olikaan sietämätöntä! Kuinka Pietari murtui, kun tajusi kieltäneensä Vapahtajansa ja mikä olikaan Juudaksen kohtalo! Se, mikä oli ollut elämässä tärkeintä, oli nyt menetetty.

Kristilliseen perinteeseen kuuluu eläytyminen noihin kertomuksiin. Ihmettelemme sydämessämme, miten paljon Jeesus suostuikaan syntiemme tähden kärsimään. Oma syyllisyys puristaa rintaa.
Mutta pääsiäisen vietto ei kuitenkaan pääty Jeesuksen kuoleman muisteluun, vaan se jatkuu parin päivän syvän surun jälkeen ylösnousemuksen ihmeen juhlintana.

Jokaisen ihmisen elämään kuuluvat ilon ja surun hetket. Raskaan surun keskellä kysymme: Miksi Jumala sallii tämän?
Selkeää vastausta ei löydy. Epätietoisuuden sumu täyttää mielen. Suru ei hellitä otettaan.

Jeesus huusi ristillä: Jumalani, miksi hylkäsit minut?
Hän menetti hetkeksi uskonsa rakastavaan Isään ja silti Jumala herätti hänet pääsiäisaamuna.
Pietari petti opettajansa, mutta sai silti myöhemmin tehtävän seurakunnan johtajana.
Evankeliumin tärkein viesti onkin siinä, että Jumala ei syytä meitä virheistämme, rikkomuksistamme ja synneistämme. Niistä on seurauksensa tässä elämässä, mutta se ei ole Jumalan rangaistusta. Jeesus on jo kärsinyt rangaistukset meidän puolestamme.

Sureva ihminen elää oman elämänsä ”hiljaista viikkoa”. Samaistumiskohtia Jeesuksen kärsimystiehen voi löytyä useitakin – varsinkin hänen läheistensä tuntemuksiin. Ja ainakin osittain samat asiat myös auttavat surussa eteenpäin, pimeydestä valoon.
Jeesuksen läheisille Hänen elämänsä kokonaisuus alkoi avautua. Muistelu oli tärkeää. Ystävyys ja kokemusten jakaminen lohduttivat. Tyhjästä rististä tuli ylösnousemuksen tunnus, joka muistuttaa samalla Jeesus Nasaretilaisen koko elämästä.

Murheiden ja kärsimysten keskellä meitä ei ole jätetty yksin. Jumala johdattaa, pitää huolta, antaa toivoa. Hän kehottaa myös meitä kantamaan toistemme taakkoja ja ottamaan vastaan sitä tukea, mitä lähimmäisiltämme saamme.
Rakkaus on suurin vastavoima kaikelle kärsimykselle yksittäisen ihmisen elämässä, perheessä, yhteiskunnassa, ihmiskunnassa, maailmassa.

Artikkeli Siinä sylissä saamme edelleen olla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Savun jättämiä jälkiä jouduttiin siivoamaan useita viikkoja.

Peruskorjausmuuraus ja tuhkausuunin varaosien saaminen laitetoimittajilta viivästyttävät vielä toisen uunin käyttöönottoa. Tuhkaukset pystytään kuitenkin hoitamaan krematoriossa sovitusti myös yhdellä uunilla. Tulipalon vahinkojen korjaaminen ja huoltokatkos ruuhkauttivat krematorion toimintaa, ja tuhkauksia jouduttiin tekemään jonkin aikaa kahdessa vuorossa.

Ruuhkan purkaminen kestää helmikuun lopulle saakka. Antti Pekuri muistuttaa, että pienikin häiriötekijä voi muunakin aikana viivästyttää tuhkauksia.

– Tuhkausmäärät kasvavat, joten omaisten on hyvä varautua piteneviin tuhkausaikoihin. Hautausajoista ei pitäisikään sopia omaisten tai hautaustoimistojen kanssa, ennen kuin tilanne on tarkistettu seurakunnasta, Pekuri korostaa.

Viime vuonna Jyväskylän krematoriossa tuhkattiin yhteensä 1 741 vainajaa. Jyväskylässä tuhkahautausten osuus kaikista hautauksista oli hieman yli 69 prosenttia. Tuhkatuista vainajista haudattiin Jyväskylän seurakunnan hautausmaille 679, muiden seurakuntien hautausmaille 902 ja muualle kuin hautausmaalle 160.

Vainajien tuhkaus yleistyy vuosi vuodelta. Jyväskylässä tuhkausten osuus kasvoi jälleen edellisvuodesta puolella prosenttiyksiköllä. Pekurin mukaan syitä tuhkausten yleistymiseen on useita.

– Yleinen tietoisuus tuhkauksista on lisääntynyt. Tuhkaus antaa myös vaihtoehtoja hautauksille. Muualle kuin hautausmaalle hautaaminen on kasvanut. Tuhka voidaan sirotella esimerkiksi vesistöön tai omalle tontille.

Suurin osa tuhkatuista vainajista haudataan Jyväskylässä vanhoihin sukuhautoihin. Seuraavaksi eniten uurnia haudataan uurnasukuhautoihin, muistolehtoihin, sirottelualueille ja kolumbaarioon.

– Jyväskylän seurakunnassa muistolehtojen ja sirottelualueiden käyttö on lisääntynyt selkeästi. Viime vuonna Jyväskylän tuhkahautauksista 158 tehtiin seurakunnan hautausmaiden muistolehtoihin tai sirottelualueille, kun vielä kymmenen vuotta sitten luku oli 69, Pekuri sanoo.

Myös uurnan siunaukset, jolloin vainaja on tuhkattu ennen siunausta, ovat yleistymässä. Jyväskylän seurakunnassa uurnan siunauksia oli viime vuonna 95 – vähemmän kuin pahimpina koronavuosina, mutta enemmän kuin neljä vuotta sitten. Koronavuonna 2020 uurnan siunauksia oli 129.

Tuhkausmäärät kasvavat, joten omaisten
on hyvä varautua piteneviin tuhkausaikoihin.

Suomessa kuoli vuonna 2022 ennätyksellisen paljon ihmisiä. Tilastokeskuksen ennakkotietojen mukaan suomalaisia kuoli viime vuonna yhteensä 62 886, mikä on yli 5 200 ihmistä enemmän kuin vuotta aikaisemmin. Kuolleiden määrä on kasvanut myös Jyväskylän seurakunnassa. Viime vuonna kuolleita oli 974, kun kahtena edellisenä vuonna kuolleiden määrä jäi alle yhdeksänsadan.

Kappeleiden siunausajat
täyttyvät nopeasti

Hautajaisten järjestämiseen vaikuttaa tuhkausten lisäksi myös siunausten ruuhkautuminen. Jyväskylän seurakunnassa erityisesti kappelisiunaukset ovat suosittuja, joten kappeleiden siunausajat täyttyvät nopeasti. Varsinkin lauantaiajat ovat kysyttyjä. Siunausvarauksia voi tehdä Mäntykankaan, Lahjaharjun ja Vanha hautausmaan kappeleihin kolmena päivänä viikossa torstaista lauantaihin.

Vielä helmikuussa uusia siunausaikoja oli kappeleihin vaikea saada. Tilannetta hankaloitti se, että seurakunnassa varauduttiin mahdollisiin sähkökatkoihin poistamalla yksi iltapäiväaika kaikista siunauspäivistä helmikuun loppuun asti. Siunausaikojen saamisen odotetaan helpottavan maaliskuussa.

– Kun iltapäiväaika saadaan uudelleen käyttöön, tilanne helpottuu paljonkin, Antti Pekuri sanoo

Hautausten ruuhkautuminen on Pekurin mukaan valtakunnallinen ilmiö, joka on jatkunut jo jonkin aikaa. Suomessa aika kuolemasta hautaamiseen tai tuhkaamiseen on tilastojen mukaan usein neljä viikkoa.

Syitä viivästymiselle on useita, kuten lauantaipäivän suosio siunaustilaisuuksien järjestämisessä, hautausluvan viivästyminen, pyhäpäivien suuri määrä erityisesti vuodenvaihteessa sekä yhteisen sopivan ajan löytämisen hankaluus omaisten kesken.

Kirkkohallituksen ohjeistuksessa tavoiteaikana siunaukselle ja hautaukselle pidetään kahdesta kolmeen viikkoa kuolemasta tai viikosta kahteen viikkoon hautausluvan saamisesta.

Kaikkien seurakuntalaisten toiveiden toteuttaminen ei ole aina mahdollista. Hautauksia on enemmän kuin ennen, joten omaisille parhaiten sopivan ajankohdan ja paikan löytäminen hautaukselle voi olla vaikeaa.

Artikkeli Jyväskylän krematorion toiminta palautumassa normaaliksi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Kuolema voi olla kaunis ja hiljalleen rajan yli lipuva hetki, mutta se voi olla myös hankala ja kivulias, jyväskyläläinen Riikka Kivivuori-Arho sanoo 27 vuoden kokemuksellaan.

Hän hoitaa työkseen saattohoitopotilaita ja näkee paljon kuolemaa. Hoidon kestoa on vaikea ennakoida, se voi jatkua muutamasta tunnista jopa kuukausiin.

Saattohoidon alkaessa tauti on edennyt jo pitkälle. Hoito keskittyy oireiden lievittämiseen, koska sairauteen ei löydy enää parantavaa hoitoa. Kivivuori-Arho paneutuu erityisesti osastolle saapumisen hetkeen, viettää uuden potilaan kanssa aikaa ja kyselee tämän elämänvaiheista, tukipilareista ja läheisistä.

Kuoleva ihminen on äärimmäisen aistiva.

– Saan parhaat eväät yksilölliseen hoitoon kuolevalta itseltään ja samalla rakennan luottamusta, joka kantaa loppuun saakka.

Työhön ei löydy valmista mallia, mutta kuolevan luona tulee olla kiireettä ja aidosti läsnä. Kohtaaminen korostuu.

– Mietin, millaista hoitoa itse haluaisin, jos elämäni olisi sairaalasängyn kokoinen. Kuoleva ihminen on äärimmäisen aistiva ja huomaa, miten häntä katsotaan, kosketetaan ja miten hänelle puhutaan.

Potilaalle kerrotaan loppuun saakka, mitä tapahtuu ja mitä hänelle tehdään – vaikka hän olisi jo tajuton. Hoito yksilöidään myös voinnin mukaisesti. Jos tulee virkeä päivä, ja potilas jaksaa nousta pyörätuoliin istumaan, hän voi vielä lähteä käymään vaikkapa kotonaan, tavata läheisiään ja hoitaa asioitaan.

– Viimeisten aikojen hetken virkeys on aika yleistä. Moni odottaa, että saisi käydä vielä kotona, varaa voimansa siihen, ja sen jälkeen vointi usein romahtaa.

Myös läheisille on tärkeää kertoa, kuka potilasta hoitaa, mitä toimenpiteitä kuolevalle tehdään ja miksi. Omaisia ja heidän toiveitaan kuullaan, ja heitä on helpompi lohduttaa, kun kasvot ovat käyneet tutuiksi.

Joskus omaisten ja potilaan hoitotoiveet poikkeavat toisistaan. Kuoleva voi pyytää hyvin vähän, mutta omaisen luopumisen tuska on suuri ja vaatimuksia saattaa riittää. Omainen asuu ehkä kauempana eikä ole perillä sairauden etenemisestä. Hän voi vaatia, että läheinen viedään jatkohoitoon, vaikka hoidon rajaukset on jo tehty.

Kuolema on ainutkertainen hetki, enkä soisi kenenkään lähtevän täältä yksin.

– Saattohoitopäätöksen jälkeen keskitytään huolehtimaan mahdollisimman hyvästä elämän loppuajasta. Kaikki turha ja kärsimystä aiheuttava hoito riisutaan pois. Sen hyväksyminen voi olla vaikeaa.

Hoitovalintoja perustellaan esimerkiksi nesteytystä koskien. Kun keho valmistautuu kuolemaan, nälän ja janon tunne häviävät. Nestehoito aiheuttaa vain lisää kärsimystä, koska elimistö ei enää kestä nestettä, vaan se kertyy keuhkoihin ja kudoksiin, ja siitä seuraa entistä hankalampaa hengenahdistusta ja kipua.

Vuodepotilaasta huolehtivaan perushoitoon kuuluu hyvä ravitsemus ja puhtaus. Suuta ja ihoa hoidetaan ja asentoa vaihdetaan.

Hoitaja myös tarkkailee potilaan kehoa tarkasti ja huomaa lähestyvän kuoleman merkit: Kasvojen piirteet terävöityvät, tajunnan taso laskee eikä potilas enää kiinnostu ympäristöstä. Ihoon voi nousta lautumia, se viilenee ja hengitys ja nieleminen hidastuvat. Hengitys muuttuu hentoiseksi, huokailevaksi ja lankamaiseksi. Lopulta sydän pysähtyy ja hengitys loppuu.

– Kuolema on ainutkertainen hetki, enkä soisi kenenkään lähtevän täältä yksin. Vierellä tulisi olla ainakin yksi läheinen ihminen – tai hoitaja. Minulle sen hetken jakaminen kuolevan kanssa on joka kerta etuoikeus ja äärettömän opettavaa.

Usein papin vierailu rauhoittaa.

Jokainen kuolema on yksilöllinen, mutta tavoitteena on rauhallinen siirtymä, jossa loppuvaiheen oireet ovat hyvin hoidettuja ja kuoleva sinut lähtönsä kanssa. Vääjäämättömän vastustaminen, hätä ja vaikeus päästää elämästä irti heijastuvat myös fyysisinä oireina.

– Kun ihminen hyväksyy kuolemansa, myös hänen oireitaan on helpompi hoitaa.

Hengellistä tukea tarjotaan, jos se on kuolevalle tärkeää. Lähtökohtana ovat potilaan tarpeet ja arvot.

– Usein papin vierailu rauhoittaa. Voimme myös hyödyntää psykiatrista sairaanhoitajaa, joka osaa tukea ja helpottaa luopumisen tuskaa.

Sairaudet oireilevat eri tavoin. Siksi potilaan tilaa arvioidaan kokonaisvaltaisesti, ja ennakoiminen on tärkeää oireiden hallinnassa.

Kun saattohoito onnistuu hyvin, huoneeseen laskeutuu levollisuus ja rauhan tunne.

Joskus kipu voi olla sietämätön ja potilas aggressiivinen ja levoton. Kipuun ja ahdistukseen löytyy kuitenkin nopeasti vaikuttavia lääkkeitä, joita voidaan annostella loppuvaiheessa matalalla kynnyksellä. Halutessaan viimeiset aikansa voi viettää lääkeunessa.

– Kun saattohoito onnistuu hyvin, huoneeseen laskeutuu levollisuus ja rauhan tunne.

Kivivuori-Arho tietää, että kuolettavasti sairastuneet tekevät jonkin verran omia ratkaisujaan, ja joku saattaa riistää hengen itseltään. Sairauden etenemistä ja kuolemaa ei kuitenkaan tarvitsisi pelätä. Ihmisellä on oikeus päättää omasta hoidostaan, ja laadukkaaseen saattohoitoon kuuluu toiveiden kuuleminen ja henkinen ja hengellinen tukeminen.

– Ajattelen, että elämä on arvokas lahja, ja se tulee saada elää täysimittaisena. Luotan myös siihen, että saattohoitoa ja kivunhoitoa kehitetään edelleen, eikä kipua tarvitse kärsiä.

Kokemus opettaa, että loppuvaiheen hoidosta kannattaa puhua silloin, kun vielä jaksaa keskustella ja ilmaista omat toivomuksensa.

– Kuolema on osa elämän kiertokulkua, mutta siitä puhutaan liian vähän. Elämä on kuitenkin rajallinen eikä huomisesta tiedä kukaan.

Artikkeli ”Kuolemaa ei tarvitse pelätä” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Tämä on oikeastaan sellainen ikiaikainen hyvän kuoleman ihanne, toteaa tutkija ja tietokirjailija Ilona Pajari.

– Moni muu asia on muuttunut, mutta rauhallisen lähdön toive niin, että välit läheisiin ovat kunnossa, ne ovat kuolemankulttuurin vanhimpia piirteitä.

Keski-Suomen Keskussairaalassa saattohoitopuolella työskentelevä sairaalapappi Asta Airaksinen vahvistaa ajatuksen.

– Oman kuoleman lähestyessä ihmisen kysymykset eivät välttämättä ole selkeitä, ja tämä voi näyttäytyä epämääräisenä ahdistuksena, levottomuutena, jopa aggressiivisuutena. Taustalla on usein kuolemanpelkoa, jota ei osata sanoittaa. Niitä ajatuksia pitää sitten alkaa yhdessä pilkkoa.

– Yleensä kuolevan kysymykset liittyvät lopulta läheisiin ihmisiin, siihen kuinka he pärjäävät, kun itse on kuollut. Toinen teema on se, mitä kuoleminen on. Millaista se on, tuleeko kipuja, kauanko se kestää, menen­kö tajuttomaksi, voidaanko minut nukuttaa, jos edessä on kärsimystä?

Kuolevan ja läheisen näkökulmat kuolemaan ovat tietysti erilaisia.

– Kuoleva ihminen joutuu luopumaan kaikista läheisistään ja kaikesta tässä elämässä. Läheiset taas luopuvat vain yhdestä ihmisestä, Airaksinen toteaa.

Läheisten, meidän tänne vielä jääneiden, menetyksen kokemus on jo kaksikymmentäviisi vuotta kuolemaa tutkineen Ilona Pajarin mukaan muuttunut Suomessa jatkuvasti yksityisemmäksi.

– Suru emootiona ei muutu, mutta sen ilmaiseminen on muuttunut valtavasti. Kuolemansurua ei koeta enää samalla tavalla yhdessä suvussa, paikallisyhteisössä tai seurakunnassa. Moni kokee, että läheisen menetyksestä on hankala kertoa työpaikalla, ja naapureille asiaan viitataan lyhyesti.

Vaikka kuolema kohtaa joskus jokaisen, on siihen liittyvä suru myös harvinaistunut.

– Kuolleisuus on alentunut, ja harva menettää nykyään esimerkiksi lapsensa. Aiemmin kuului peruskuvastoon, että isosta lapsikatraasta yksi tai kaksi lasta menehtyi ennen aikuisikää. Tartuntataudit saattoivat viedä samasta perheestä monta jäsentä. Nykyään saman kokeneita joudutaan etsimään rajatuista ryhmistä, Pajari sanoo.

Suuntaus julkisesta yksityisempään koskee Pajarin mukaan surun ilmaisun lisäksi koko kuolemankulttuuria, kaikkia kuolemaan liittyviä toimia ja rituaaleja. Taustalla heijastelevat suuret yhteiskunnalliset muutokset, kuten sota-aika sekä 70-luvun suuri maaltamuutto.

– Mutta kuolemankulttuuri oli Suomessa murroksessa jo toisen maailmansodan aikana. On virheellinen käsitys, että siihen olisi päättynyt jotakin perinteistä ja sen jälkeen kaikki olisi ollut toisin, Pajari muistuttaa.

– 1940-luvulla suomalaisissa kaupungeissa oltiin jo siirrytty modernimpaan tapaan, jossa suru oli hillitympää ja yksityisempää ja kuolema eri tavoin ammattilaisten hoitamaa. Arkussa makaavaa vainajaa ei välttämättä haluttu edes katsoa. Maaseudulla, varsinkin selkeän agraarisissa oloissa, tavat olivat vielä toiset.

Nykyinen kuolemaan liittyvä tapakulttuuri jakaantuu Pajarin mukaan niukkojen tapojen läntiseen ja eteläiseen Suomeen sekä konkreettisempien, visuaalisempien toimien itäiseen ja pohjoiseen Suomeen.

– Itäisessä ja pohjoisessa Suomessa, siellä missä vielä on maaseudun kulttuuria enemmän jäljellä, esimerkiksi vainajan katsominen kuuluu edelleen asiaan. Vainaja voidaan myös käyttää kotona vielä ennen hautausmaalle lähtöä ja omaiset saattavat itse luoda haudan umpeen, hän kuvailee.

Sairaala, hautaustoimisto, seurakunta. Tapojen eroista huolimatta ihmisen viimeisten maanpäällisten hetkien etapit ovat eri puolilla nyky-Suomea pitkälti samat. Ihminen kuolee yleensä sairaalassa, vainajan käsittelystä ja hautajaisjärjestelyistä vastaavat pitkälti hautaustoimisto ja seurakunta.

– Vaikka Suomessa on jo pitkään ollut uskonnollista moninaisuutta ja kirkosta eroaminen on lisääntynyt, niin kyllähän luterilainen kirkko on edelleen iso tekijä. Kirkolliset hautajaiset ovat perusasia, eikä vaihtoehtoja juuri tunneta, toteaa Pajari.

Kaikkia suomalaisia yhdistävän uskonnon kehys kuolemaan liittyvien ajatusten ja tunteiden käsittelyssä on kuitenkin väljentynyt, ja tilalle on tullut muun muassa psykologisia selitys- ja selviytymismalleja. Näissä suru on nähty esimerkiksi työnä, joka pitää saattaa loppuun, tai vaiheina, jotka tulee käydä läpi.

– Nykyään puhutaan enemmän jatkuvista siteistä; vainaja saa olla osa elämää niin pitkään kuin tarpeellista, eikä surusta irtautuminen ole enää tavoite, Ilona Pajari kertoo.

Kirkon työntekijänä sairaalaympäristössä toimiva Asta Airaksinen edustaa kuoleville, heidän läheisilleen ja koko henkilökunnalle eri tavoin kristillistä uskoa – tai toivoa.

– Kuolema on osa elämää ja tulee kaikkien meidän kohdalle jossain vaiheessa, mutta omassa työkontekstissani se näyttäytyy ensisijaisesti vapautuksena tämän elämän kivusta ja kärsimyksestä, hän toteaa.

– Se, mitä voin pappina tarjota, on toivon näkökulma. Kuolema ei ole loppu, vaan ikuisen elämän alku.

Lääkäreillä on sairaaloissa käytössä koko moderni lääketieteellinen osaaminen ja teknologia. Mitä ovat sairaalapapin tärkeimmät välineet kuoleman kysymysten äärellä?

– Minulla on korvat, kaksi korvaa ja yksi suu. Pyrin käyttämään niitä siinä suhteessa. Olen siis näissä kohtaamisissa useimmiten kuuntelija. Toinen väline on rohkeus olla rauhallisesti läsnä ahdistuksen ilmapiirissä, ja ajoittain sietää sietämätöntäkin. Nämä ovat ne tärkeimmät.

Lauantaina 31.10. vietetään pyhäinpäivää. Päivä on kristillisessä perinteessä vainajien, pyhimysten ja marttyyrien muistopäivä. Katso pyhäinpäivän tapahtumat: jyvaskylanseurakunta.fi. 

Artikkeli Osa elämää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Julius on kuollut.”

Soittaja oli Jesse Tanninen, keskimmäinen Jyrkin pojista. Julius on perheen kuopus, joka oli täyttänyt äskettäin viisitoista.

Oli joulukuun kahdeskymmenes päivä. Jyrki sulatteli kuulemaansa epäuskoisena. Onnettomuutta. Mopoa ja rekkaa. Törmäystä. Juliusta. Ei voi olla totta, hän mietti yhä uudestaan ja uudestaan.

Umaconilla metallinlajittelijana työskentelevä Tanninen soitti pomollensa, kertoi mitä oli käynyt ja pyysi loppuviikon vapaata.

Juliuksen kuoleman jälkeisistä päivistä Jyrki muistaa vain vähän. Hän kävi onnettomuuspaikalla ja tapasi siellä Juliuksen entisen opettajan. Ihmisiä pistäytyi kotona adressien kanssa, mutta Jyrki pysyi huoneessaan oven takana.

Joulupyhät menivät sumussa, vuosi vaihtui huomaamatta. Oli vaikea ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Vasta nähtyään Sippolan hautausmaalle kaivetun haudan Jyrki tajusi, ettei Juliusta enää ole.

JYRKI ISTUU kultainen risti kaulassaan keittiön pöydän ääressä. Metsän ympäröimä koti on Sippolassa, rauhallisessa paikassa muutaman kilometrin päässä kirkonkylästä.

Jyrkillä on viisi poikaa. Vanhimmat Niko 28, Joni, 26, ja Jesse, 24, ovat asettuneet lähiseudulle. Niklas, 22, asuu vielä kotona. Kuopus Julius olisi nyt 18-vuotias.
– Veljekset kulkivat pieninä kuin kananpojat perässäni vasaran ja naulojen kanssa. Osallistuivat touhuihin ja puuhiin, ajoivat traktoriakin, Jyrki sanoo ja hymyilee.

Julius oli ahkera ja vähän rauhaton poika. Hän pelasi jääkiekkoa kavereidensa kanssa ja kävi Ruotilassa isovanhemmillaan metsähommissa ja tekemässä polttopuita.

Kolme vuotta sitten Juliuksen ainoa joululahjatoive oli ollut mopo, ja sen hän oli saanut etukäteen. Se ehti olla käytössä pari viikkoa ennen onnettomuutta. – Oli hirveän innoissaan siitä. Kertoi, ettei muuta lahjaa tarvitse. Ja eihän hän muuta sitten saanutkaan.

TANNINEN HAKEE keittimestä kahvia ja käy läpi, kuinka tapahtumat etenivät kolme vuotta sitten joulukuussa. Julius ja hänen kaverinsa olivat vaihtaneet mopoja Keltakankaan ABC-aseman pihalla. Sieltä pojat olivat lähteneet ajamaan kohti Myllykoskea.

Kenraalintiellä, viidenkympin alueella, takaa lähestyi täysperävaunullinen rekka. Tiellä oli valaistus, mutta kuski ei huomannut kahta mopopoikaa.

Julius kuoli heti. Kaveri lensi pientareelle ja loukkaantui.
– Sain kriisiavun numeron, mutta en ottanut yhteyttä. Mietin, että mitä sitä juttelemaan tuntemattomille. En halunnut lähteä hoitoloihin enkä pillerilinjalle, Jyrki sanoo.

Puoliso Minna Rantakari oli käynyt sairaalassa ja saanut rauhoittavia lääkkeitä. Hautajaispäivänä  Jyrki huoli itsekin pillerin.

Siunaus pidettiin Hirvelän kappelissa, muistotilaisuus oli Sippolan seurakuntatalossa. Mukana oli iso joukko Juliuksen ystäviä.

Ei Jyrki siitäkään päivästä kauheasti muista, mutta yksi erityinen hetki jäi mieleen kuoleman jälkeisistä viikoista. Kun Juliuksen nimi luettiin kirkollisissa ilmoituksissa kuolleiden kohdalla, kirkonpenkissä alkoivat kyyneleet valua. Jyrki yritti peitellä niitä, ettei kukaan näkisi ison miehen itkevän.
– Tuli kummallinen hyvän olon tunne. En tahtonut pois. Olisin halunnut, että jumalanpalvelus vain jatkuu ja jatkuu.

KEITTIÖSSÄ on hyörinää. Neljä kissanpoikasta painii lattialla ja kiipeilee jaloissa. Jessen lapset Alissa, 4, ja Nuutti, 2, ovat saapuneet isänsä kanssa kylään. Alissa muistuttaa isoisäänsä, että ovi on pidettävä kiinni, etteivät kissat karkaa.

Talossa on ollut aina kissoja. Juliuksen suosikki oli Pillis-kissa, jonka hän otti kainaloonsa iltaisin ja kömpi sitten nukkumaan pörröisen unikaverinsa kanssa.

Juliuksen kuoleman jälkeen Jyrki käpertyi murheisiinsa. Oli vaikea puhua kenellekään siitä, miltä tuntui ja mitä kävi mielessään läpi. Hän käveli yksin maanteitä pitkin ja rukoili, kyseli Jumalalta, miksi näin piti käydä.

Tanninen ehti kysyä omalta isältään ennen tämän kuolemaa, kuinka mies jaksoi kun vaimo ja poika kuolivat aikoinaan melkein samaan aikaan.
– Ukko sanoi, ettei voinut muuta kuin tehdä töitä ja jatkaa elämää.

Jyrki toimi samoin. Teki töitä, mutta oli muissa maailmoissa. Oli päiviä, jolloin sängystä ei meinannut päästä ylös. Työpäivän jälkeen voimat olivat täysin loppu.
– Ensimmäiseen vuoteen en meinannut jaksaa oikein mitään. Viime kesänä alkoivat kotityöt maittaa pitkästä aikaa.

JYRKI NOSTAA takin selkään. Hän menee pihalle ja suunnittelee autotallin viereen nousseen pihasaunan lämmittämistä. – Julius maalasi sen ulkoseinät vähän ennen kuolemaansa, Jyrki sanoo.

Kesällä hän katseli vanhoja valokuvia, muisteli aikoja, jolloin opetti Juliusta uimaan ja poika kapusi luottavaisesti selän päälle. Parikkalaan muorin kotitaloon tehtiin mukavia reissuja. ”Isä isä, tänne tänne!” Niin Juliuksella oli tapana huudella innoissaan.

Julius käy mielessä joka päivä ja monta kertaa päivässä. Varmasti hän on veljienkin ajatuksissa, mutta asiasta on vaikea puhua. Eikä Jyrki oikein puhu vaimonsakaan kanssa pojasta.

Jyrki on rukoillut aina iltarukoukset, mutta Juliuksen kuoltua hän on rukoillut enemmän. Hän ryhtyi myös lukemaan Raamattua ja suuntaamaan säännöllisesti Sippolan kirkkoon.  
– Odotin kuin lapsi joulua, että pääsen sunnuntaina jumalanpalvelukseen. Se oli pitkään ainoa paikka, jossa minun oli hyvä olla.

Tanninen meni mukaan muuhunkin seurakunnan toimintaan. Hän käy miestenkerhossa ja raamattupiirissä sekä Raamattu tutuksi -illoissa. Usko Jumalaan on vahvistunut. Viikonloppuisin hän suuntaa hautausmaalle. Haravoi haudan, laittaa kynttilän ja rukoilee Jeesusta kertomaan terveiset Juliukselle ja muille omaisille.
– Hautuumaalla kävely rauhoittaa. Johtuuko sitten siitä, että on siunatulla maalla. Se tuntuu huokuvan pyhyyttä, Jyrki sanoo.

JULIUKSEN HUONE oli pitkään paikka, jonne Jyrki ei halunnut mennä. Hänen piti kerätä rohkeutta, että sai aukaistua oven ja katsottua pojan tavaroita ja seinille kiinnitettyjä autojulisteita.

Yhä edelleen Tanninen kysyy samaa kysymystä Jumalalta: Miksi?

Töitä tehdessään hän huomaa välillä rukoilevansa. Se on kuin hengittämistä.
– Välillä tuntuu, että rukous menee paremmin perille, että Jumala kuulee, mitä sanon. Yhteys Jumalaan on pitänyt minut kasassa.

Juliuksen kuoleman jälkeisessä kurimuksessa kävely ja rukoilu rauhoittivat. Samoin tuntui hyvältä kuulla, kun yksi surunvalittelijoista kertoi unestaan, jossa Julius oli kertonut, ettei ole mitään hätää, kaikki on hyvin.
– Niiden sanojen kuuleminen sai minut nousemaan hetkeksi sängystä. Tiesin, että Julius oli perillä.

Ennen Jyrki pelkäsi kuolemaa, hetkeä, jolloin itse kupsahtaa. Enää ei sellaista pelkoa ole.
– Olen tajunnut, että ihminen on aika pieni matonen maan päällä.

Isä, isä, tänne, tänne! Tanninen ajattelee kuulevansa tutut sanat, kun on hänen aikansa lähteä ja Julius tulee Jeesuksen kanssa vastaan.

Artikkeli Mopopojan isän suuri suru julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Suomalaisten surukirjeistä väitöstutkimuksen tehnyt Pulkkinen menetti pappansa 4-vuotiaana, isänsä aivoverenvuotoon parikymppisenä ja kymmenisen vuotta sitten kaksi syntymätöntä lastaan 10 kuukauden välein.

Viljo-papan kuolemasta hän muistaa oman äitinsä surun.

– Mikä ihme oli se, mikä tuli meidän kotiin arjen keskelle, sai palan juuttumaan äidin kurkkuun ja itkemään kuukausitolkulla. Siitä lapsuusmuistosta jäi ehkä kiinnostus surua kohtaan, joka nykyään on akateemista.

Filosofian tohtorin kiinnostus suruun kiteytyi Helsingin yliopistossa vuonna 2016, kun Pulkkisen väitöstutkimus Salattu, suoritettu ja sanaton suru – Läheisen menettämisen kokonaisvaltaisena kokemuksena tarkastettiin.

Sen pohjalta Mari Pulkkinen on kirjoittanut myös kirjan Surun sylissä – Suomalaisten kokemuksia menetyksestä.

– Tutkimuksessani moni sureva kuvasi itseään sanoilla; tunnen olevani tarttuva tauti. Se on aika karu viesti. Moni sanoi, ettei halua korulauseita, vaan haluaisi, että ihmiset myöntäisivät murheeni.

Liki 30 vuotta suomalaisten surua sanoittaneen laulajan ja lauluntekijän Hanna Ekolan elämään on mahtunut useampi läheisen kuolema; omien vanhempien menetykset, kahden hyvin läheisen sisaruksen kuolema sekä puolison kuolema, joka jätti hänet 10-vuotiaan pojan äitinä jatkamaan elämää.

– Ne ovat kaikki asioita, jotka ovat vaikuttaneet minuun hyvin paljon, mutta ovat keskenään hyvin erilaisia suruja.

Puolison menetyksestä hän nostaa esiin kaksi asiaa.

– Koskaan ei tarvitse unohtaa ja lapsella on oikeus muistaa isänsä.

Hanna Ekola kertoo, että häneltä meni kauan ennen kuin hän tajusi, miksi suru ja sureminen vie niin paljon voimia ja aikaa.

– Koska surussani oli niin paljon päällekkäistä surua; identiteetin menetys, työparin menetys, turvan menetys, ne kaikki liittyvät yhteen kuolemaan, hän avaa.

Hanna Ekola kertoo kokeneensa myös ympäristön asettamaa painetta ja vaatimuksia, jotka sureva voi kokea hyvin kuormittaviksi.

Miten sureva ihminen tulisi kohdata?

– Meillä on vaistomainen halu pienentää toisen kärsimystä, me yritetään keksiä erilaisia syitä, miksi sinun surusi ei olisi niin suuri. Sanotaan esimerkiksi iäkkään omaisensa menettäneelle, että; no olihan siinä jo ikää, tai keskenmenon saaneelle, että, onneksi ei ollut enempää raskausviikkoja. Nämä ovat usein niitä tosi syvälle satuttavia juttuja, Pulkkinen sanoo.

Sen sijaan, että yrittäisimme selittää toisen murheen pois tai saada sitä pienemmäksi, Pulkkinen rohkaisee asettumaan yhdessä surevan kanssa tarkastelemaan surun suuruutta ja menetyksen merkityksiä.

– Se, jos jokin voisi olla sitä voimaantumista.

Hanna Ekola kiteyttää voimaantumisen neljään asiaan: tulla surun kanssa nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi. –

Läsnä olevassa, turvallisessa vuorovaikutuksessa, jossa minulla on lupa olla juuri niin kokonaisena suruni kanssa, kun tarve on.

Artikkeli Surevat ovat pelottavia ihmisiä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.