”Kuljen vierellä loppuun asti”

Yöllä sairaanhoitaja Anna-Maija Karsikas, 56, silittää potilaansa kättä viimeistä kertaa. Myös omaiset ovat sängyn äärellä. Hetken päästä Karsikas avaa ikkunan ja sytyttää led-kynttilän huoneen pöydälle. Tämän jälkeen hän pukee vainajalle valkoisen mekon, laittaa peiton päälle vaaleanpunaisen neilikan ja vie lavetilla kellarissa olevaan kylmiöön.

Samalla viikolla lähihoitaja Sari Juudin, 54, herättelee toisessa huoneessa tytärtä, joka nukkuu vierasvuoteella äitinsä lähellä. Hän kertoo tyttärelle, että hänen äitinsä on nyt kuollut. Juudin käyttää nimenomaan tätä sanoitusta. Hänestä olisi kornia sanoa, että äiti on nukkunut pois. Kuolema on kuolema. He halaavat pitkään. Sitten he vaatettavat äidin kylmiöön vietäväksi. Mukaan laitetaan myös lapsenlapsen piirros.

Karsikas ja Juudin työskentelevät Keski-Suomen hyvinvointialueen palliatiivisella osastolla, jossa hoidetaan parantumattomasti sairaita. Potilaita autetaan oireita hoitamalla, keskustelemalla ja olemalla läsnä. Potilaat ovat osastolla muutamasta tunnista muutamiin kuukausiin. Lähes päivittäin joku kuolee.

Työssä tottuu kuoleman näkemiseen, mutta välillä se ottaa koville. Jos tuntee kuolevan hyvin, tilanne on itsellekin raskas. Myös samanikäisten saattaminen tuntuu pahalta. Vaikeita tapauksia käydään läpi kollegojen ja työnohjaajan kanssa.

Kuljen kuolevan ja omaisten vierellä loppuun asti. Siinä ei ole kiire mihinkään. -Sari Juudin

Kuoleman lähestyessä ihminen on usein väsynyt ja nukkuu paljon. Hän syö ja juo vähän. Raajat alkavat kylmetä, iholle tulee violetin värisiä lautumia, hengitys vaikeutuu. Usein kuoleva aavistaa kuoleman läheisyyden ja saattaa pyytää esimerkiksi sairaalapappia käymään luonaan.

Kuolevan ja omaisten kohtaamisessa on kokeneiden hoitajien mielestä tärkeää pysähtyä hetkeen ja antaa tukea. Välillä keskustellaan, välillä ollaan hiljaa. Toisinaan hoitaja silittelee myös omaisia. Itketään yhdessä.

– Näytän tunteita siinä määrin, että pystyn toimimaan kuitenkin hoitajana ihan normaalisti, kuvaa Karsikas.

Työ on vahvistanut hoitajien käsitystä kuolemasta luonnollisena asiana, jota ei tarvitse pelätä. Sari Juudin on työskennellyt vaikeasti sairaiden potilaiden kanssa 38 vuotta. Työ palliatiivisella osastolla on tuonut hänelle lisää rauhallisuutta.

– Kuljen kuolevan ja omaisten vierellä loppuun asti. Siinä ei ole kiire mihinkään.

Anna-Maija Karsikas on nähnyt, että kuolemat voivat olla hyvin erilaisia.

– Kuolema ei pelota minua, koska ajattelen, että sen jälkeen on luvassa hyvää. Tämä ajatus helpottaa minua myös tässä työssä.

”Joka päivä tekee mieli lähteä töihin”

Marjatta Ryynänen, 82, on kävellyt kaupalleen vähän ennen kahdeksaa. Hän kantaa ruusut, gerberat, neilikat ja muut leikkokukat kylmiöstä lasikaappiin. Sesongin ulkokukat, krysanteemit, kanervat ja havut hän asettelee ulko-oven molemmille puolille. Ryynänen silmäilee mapista päivän tilaustyöt, tapaamiset, vainajien kuljetukset.

Samaan tapaan hän on käynnistänyt työpäivänsä yli 50 vuotta. Ryynänen perusti nimeään kantavan kukkakaupan ja hautaustoimiston miehensä Toivon kanssa 1983, mutta sitä ennen heillä oli kukkatukku. Samanlaista liiketoimintaa harjoittivat myös hänen vanhempansa.

Ryynäsen perheyrityksessä toimii tällä hetkellä jo neljäs sukupolvi. Kun kasvaa arkkujen ja uurnien äärellä, niitä pitää elämään kuuluvana luonnollisena asiana.

Ryynänen kertoo toimivansa tätä nykyä kaupassa päältä katsojana ja jokapaikanhöylänä. Joskus hänen työpäivänsä venyy iltaan saakka.

– Pidän tässä työssä kaikesta. Joka päivä, kun herään ja olen suunnilleen terve ja pirteä, tekee mieli lähteä töihin.

Nykyään asiakas saa hautaustoimistosta periaatteessa kaiken, mitä hautauksessa tarvitaan, arkun tai tuhkauurnan valinnasta perunkirjoitukseen asti. Aiemmin sieltä ostettiin vain arkku ja kukkalaitteet, ja käytännön asioista sovittiin kirkkoherranvirastossa.

– Meidän tehtävämme on kulkea asiakkaan rinnalla ja ohjata häntä eteenpäin.

Hautaustoimiston työntekijöiltä vaaditaan Ryynäsen mukaan ennen kaikkea empaattista asennetta, läsnäoloa ja kuuntelemista. Ihmiset reagoivat suruun eri tavalla. Joku saattaa olla aggressiivinenkin.

Paras palaute on se, kun asiakas lähtee meiltä rauhallisella mielellä.

– Koetamme lohduttaa asiakasta ja auttaa häntä saamaan asiat hoidettua. Paras palaute on se, kun asiakas lähtee meiltä rauhallisella mielellä.

Nykypäivän ihmiset ovat Ryynäsen mukaan etääntyneet kuolemasta, eikä vainajia yleensä käydä katsomassa. Ennen samassa talossa asui monta sukupolvea, pääasiassa ihmiset kuolivat kotonaan, ja siellä vainajat myös puettiin arkkuun. Ryynänen sanoo, että kuolemaa ei kannata pelätä.

– Vainaja on yleensä rakas lähiomainen. Toivon, että saattajat suhtautuisivat hänen kuolemaansa luonnollisena asiana.

Tuhkaaminen on prosessi

Esa Joutsen, 62, on juuri saanut kolattua päivän viimeiset tuhkat uunista jäähtymään. Hän istahtaa tietokoneen ääreen. Aamukuudelta käynnistynyt päivä on kirjaamisen jälkeen pulkassa.

Joutsen toimii Jyväskylän seurakunnassa erityisammattihenkilönä, jonka työnkuvaan kuuluu hautausmaiden hoito. Krematoriovuoro hänellä on joka neljäs viikko.

Joutsen avaa vainajan tiedot tietokonejärjestelmästä QR-koodin avulla. Hautaustoimistossa vainajalle on tehty kuviokoodi, josta hänen identiteettinsä voidaan varmistaa hautausprosessin eri vaiheissa.

Krematoriossa kuuluu tasainen jyminä. Mylly jauhaa toisesta uunista tulleen tuhkan hienojakoisemmaksi. Sitä ennen Joutsenen kollega Markku Moisio, 59, on poiminut magneettikapulalla tuhkasta metalliesineet, arkun ruuvit ja vainajan tekonivelet sinkkiämpäriin. Muutaman minuutin päästä hän kaataa tuhkan uurnaan, sulkee ja sinetöi kannen ja vie varastoon. Sieltä se toimitetaan omaisille tai hautaustoimiston edustajalle.

Jyväskylän seurakunnassa tuhkausten osuus kaikista hautauksista on noin 70 prosenttia, mikä tarkoittaa keskimäärin 10–12 tuhkausta päivässä. Yhden vainajan palamisprosessiin menee noin 1,5 tuntia. Uunin lämpötila on korkeimmillaan 1 200 astetta. Maallikkona arvelisi, että työ on sekä henkisesti että fyysisesti kuormittavaa. Työntekijät ovat eri mieltä.

Joutsen sanoo, että hän ei varsinaisesti kohtaa työssään kuolemaa, koska ei näe arkkujen sisälle. Ainoastaan isäänsä tuhkatessaan hän tiesi, minkä näköinen ihminen kuljetusvälineen sisällä oli.

 Onneksi me kaikki poistumme täältä jossain vaiheessa. -Esa Joutsen

– Olimme sopineet tuhkauksesta aikanaan ja toimin sen mukaisesti. Se oli viimeinen palvelus isälle.

Joskus, kun tuhkattavana on pieni arkku tai vanha pelikaveri, Joutsen kertoo pohtivansa hetken erilaisia elämän polkuja ja sitten taas kolaa.

– Tämä on prosessi. Näin se vaan menee.

Moisiolla on kymmenien vuosien työkokemus tehtailta. Seurakuntaan hän haki, koska erityisammattihenkilön työssä piti osata korjata erilaisia koneita ja tehdä monenlaisia kunnostustöitä hautausmaalla.

– Nämä ovat minulle koneita kuin mitkä tahansa, ja työ on mukavaa, siistiä ja vaihtelevaa. Olen tuhkannut appiukon, vanhemmat ja monta luokkakaveria.

 Ei kuolemassa ole mitään pelättävää, kun tietää, että elämää on sen jälkeen. -Markku Moisio

Työssä tarvitaan miesten mukaan oikeanlaista asennetta ja reipasta otetta, mutta myös rankkaa huumoria. Moision mukaan uurna painaa syntymäpainon verran. Miehet ovat myös sopineet keskenään toistensa tuhkaamisesta, uuninumeroa myöten.

Kun on joka päivä kuoleman kanssa tekemisissä, siitä tulee normaalia ja luonnollista.

– Onneksi me kaikki poistumme täältä jossain vaiheessa. Kuka täällä jaksaisi tallata loputtomasti, toteaa Joutsen.

– Ei kuolemassa ole mitään pelättävää, kun tietää, että elämää on sen jälkeen. Kaikki eivät vain usko siihen. Minä uskon, Moisio sanoo.

Valmistautuminen ei tuo kuolemaa lähemmäksi

”Risto riutui riutumistaan, kuolo hiipi hiljalleen.” Tämä värssy perheraamatun välistä löytyneessä kuolinilmoituksessa sytytti Ilona Kemppaisessa, 52, kiinnostuksen kuoleman tutkimusta kohtaan.

Värssy tuntui hänestä niin oudolta ja vieraalta, että halusi perehtyä aiheeseen tarkemmin. Kemppainen selvitti gradussaan (1998), keistä julkaistiin kuolinilmoituksia Helsingin Sanomissa 1890–1980 ja millaisia ne olivat.

– 1800-luvun lopulla kuolinilmoitukset olivat vielä suhteellisen uusi asia, varsinkin tavallisen kansan keskuudessa.

Myöhemmissä tutkimuksissaan hän on syventynyt muun muassa sankarikuolemiin Suomessa toisen maailmansodan aikana, hautajaiskulttuurin muutokseen ja itsemurhien historiaan. Parhaillaan historian tutkija ja Jyväskylän yliopiston dosentti Kemppainen tutkii kuoleman eriarvoisuutta eli esimerkiksi sitä, kenen kuolemaa pidetään merkittävänä.

Kuolemantutkija näkee, että suomalaisessa kuoleman kulttuurissa on tapahtunut hänen uransa aikana kaksi merkittävää muutosta: kuolemasta puhuminen on lisääntynyt, mutta kuolemaan liittyvien käytännön asioiden tekeminen on vähentynyt. Ihmiset jakavat surukokemuksiaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, mutta kuolevan palveleminen on jäänyt sivurooliin.

– Monilla on usein niin voimakas oman surun ja ahdistuksen kokemus, että he eivät kykene kulkemaan kuolevan rinnalla.

Tänä päivänä ihmiset usein hämmästyvät siitä, miten paljon käytännön järjestelyjä läheisen kuolemaan liittyy.

Ilona Kemppainen toivoo, että kuolevia ei jätettäisi yksin. Myös heidän lähipiirinsä tukeminen on tärkeää. Hän itse toimii parhaillaan tukipilarina ystävällensä, joka auttaa parantumatonta syöpää sairastavaa läheistään.

– Kuuntelen ystävääni ja toimin hänelle keskustelukumppanina ja nyrkkeilysäkkinä.

Käytännön asioita pitää hoitaa myös läheisen kuoltua. Kemppaisen mukaan ihmisillä oli aiemmin parempi ymmärrys tästä.

– Tänä päivänä ihmiset usein hämmästyvät siitä, miten paljon käytännön järjestelyjä läheisen kuolemaan liittyy.

Hän rohkaisee valmistautumaan läheisten ja omaan kuolemaan ilman pelkoa.

– Kuolema ei ole mikään peikko. Se ei tule sen lähemmäs, vaikka sen kanssa on tekemisissä. Olen tutkinut kuolemaa 30 vuotta ja voinut aivan mahtavan hyvin.

Elämä jatkuu toisessa todellisuudessa

Kuokkalan lähikirkkoalueen vastuupappi Minna Rantalainen, 60, on siunannut hautaan satoja vainajia. Muutama tapaus on jäänyt erityisesti hänen mieleensä. Toinen oli yrittäjä, joka oli käynyt monta kertaa hänen luonaan keskustelemassa elämänsä vaikeuksista ja sitten hirttäytynyt oman yrityksensä tiloissa. Rantalainen tunsi epäonnistuneensa raskaasti. Hän meni vainajan lesken luo ja itki hänen kanssaan. Surusta tuli yhteinen.

Toisessa tapauksessa hänellä oli siunattavanaan vauva. Kun lapsen isä kantoi hautausmaalle pientä arkkua, jonka ympärillä oli isän kotimaan lippu, Rantalainen murtui, eikä hänen puheestaan meinannut tulla mitään. Työvuorossa ollut kanttori tuli hänen taaksensa ja koski häntä kevyesti selkään. Rantalainen sai eleestä voimaa ja pystyi jatkamaan.

Rantalaisen mielestä myös pappi saa näyttää tunteitaan surun hetkellä, kunhan pysyy toimintakykyisenä. Kun hän menee tapaamaan kuolevaa tai hänen omaisiaan, hän keskittyy kohtaamaan heidän surunsa.

Toisten suruun ei voi kuitenkaan jäädä. Tämän Rantalainen oppi jo papiksi opiskellessaan. Hiippakunnan dekaani oli ohjeistanut muhimaan koskettavissa tilanteissa vähän aikaa, mutta päästämään sitten irti ja menemään eteenpäin.

Omaisille hänen neuvonsa on suruun suostuminen. Surua ei tarvitse pelätä, eikä siitä tarvitse kiirehtiä pois. Se kertoo siitä, että on luovuttu rakkaasta ja merkityksellisestä ihmisestä.

Haluaisin, että muistotilaisuuden sijaan puhuttaisiin muistojuhlasta.

Kuolema on hänelle osa elämän kiertokulkua. Se ei ole päätepiste, vaan pilkku. Rantalainen uskoo elämän jatkuvan jossain toisessa todellisuudessa, johon meidän käsityskykymme ei riitä.

– Siitä on vain aavistuksia, vertauskuvia ja symboleita. Vähän kuin puhuttaisiin tieteenalasta, jota ei ole koskaan opiskellut, mutta kaikissa todellisuuksissa on läsnä Jumala.

Pitkän työkokemuksensa myötä hän on ruvennut suhtautumaan kuolemaan lempeämmin. Se ei ole katastrofi, eikä mikään jää kesken. Kuolema voi olla hänen mukaansa myös tervetullut.

– Kun pitkään sairastanut iäkäs ihminen kuolee, hän saa lähteä ihanasti Abrahamin tapaan elämästä kyllänsä saaneena.

Omiin hautajaisiinsa Rantalaisella on vain yksi toive: siellä voisi nostaa maljat mukavan elämän kunniaksi.

– Haluaisin, että muistotilaisuuden sijaan puhuttaisiin muistojuhlasta, jossa vieraat voivat muistella hyviä asioita ja iloita omasta elämästään.

Artikkeli Kasvotusten kuoleman kanssa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Oven sisäpuolelta paljastuu iso kylmiö, joka palvelee myös heitä, joiden toiveena on ollut tuhkaamisen sijaan tulla haudatuksi perinteisesti arkussa.

Jokaisella tänne tuodulla vainajalla on kuoleman jälkeenkin suunnaton arvo. Nimilaput arkkujen ja kylmiön luukkujen edessä eivät kykene kertomaan kaikkia niitä tarinoita, joita jokaiseen ihmiselämään liittyy.

Nimet eivät kerro elämän matkan iloista ja suruista, perheestä, ystävistä, upeista tai traagisistakaan elämäntapahtumista. Niitä voi kylmiön luukkujen äärellä kuitenkin häivähdyksen kuvitella mielessään.

Krematorion työnjohtajana toimiva Minna Korhonen kertoo, että omaiset pääsevät saattamaan vainajia kylmiön ovelle saakka. Sen pidemmälle ei voi tulla, koska esillä on muidenkin vainajien nimiä.

– Kenenkään kuolema ei ole lain mukaan salaisuus, mutta seurakunta on päättänyt näin pieteettisyistä.

Krematorioita on Suomessa vain 24, joten tuhkattavia vainajia tuodaan Jyväskyläänkin isolta alueelta. Mäntykankaan piiriin kuuluvat Keski-Suomi, osa Pirkanmaata ja suurehko osa Etelä-Savoa.

Tuhkahautausten määrä kasvaa jatkuvasti. Helsingissä tuhkauksia kaikista hautauksista on jopa 90 prosenttia ja Jyväskylässä noin 70 prosenttia. Maaseudulla tuhkauksia tehdään vähemmän.

Krematorionhoitaja Esa Joutsen (kuvassa) nostaa vainajan arkkuineen metallihydrauliikkakärryillä kylmiön lokerosta. Sitten hän työntää kärryt sisälle lähistöllä olevaan toiseen huoneeseen, jossa on kaksi kiskoa ja luukkua, jotka johtavat tuhkausuuniin.

Vanhempi uuneista on pienempi, vuodelta 1995, ja suurempi vuodelta 2011, Minna Korhonen selvittää. Joutsen siirtää arkun kiskoille ja ruiskuttaa sitten vettä sen päälle.

– Siirrymme nyt varsinaiseen tuhkaukseen. Kangas ja tapettiarkut kastellaan, jotta saadaan lisäaikaa syttymiseen. Kun uunissa on 1 000 astetta, niin arkku syttyy heti palamaan, kun se siirtyy uuniin, vaikka polttimet eivät ole edes vielä päällä.

Joutsen painaa kiskojen takana säätimien nappeja, jolloin arkku liikkuu. Palaminen uunissa alkaa todellakin heti.

– Tuhkaus kestää kaikkiaan puolitoista tuntia, tietää pitkään krematoriossa työskennellyt Joutsen.

Minna Korhonen ohjaa vieraat uunien takaa löytyvään isompaan huoneeseen, jossa vainajien tuhkat siirretään uunista jokaisen omaan, henkilökohtaiseen uurnaan.

Esa Joutsen avaa toisen, tuhkauksen loppuvaiheessa olevan uunin luukun ja ottaa pitkän metallitangon käteensä. Sillä hän suorittaa ”kolauksen”, jolla vainajan ja arkun jäänteet siirretään kaukaloon. Kaukalossa vielä karkeaa tuhkaa jäähdytetään ennen siirtoa varsinaiseen uurnaan.

Henkilökunta seuraa tuhkausprosessia huoneen työpöydällä olevasta tietokoneesta. Minna Korhonen kertoo, että työn tekemistä krematoriossa helpottaa se, etteivät työntekijät tunne vainajia henkilökohtaisesti.

– Jos kyse on omaisesta, on oikeus kieltäytyä osallistumasta tuhkaukseen.

Kaikille krematorio ei sovikaan työpaikaksi.

– Etukäteen on vaikea sanoa, kestääkö täällä olla. Mutta ajattelen silti, että saattohoidossa on rankempaa, sillä siellä ollaan tekemisissä sairauden ja paljon enemmän myös omaisten surun kanssa.

Jäähtymisen jälkeen tuhka käsitellään vielä tomumaisemmaksi koneellisessa tuhkamyllyssä. Esa Joutsen laskee sen jälkeen tuhkan metalliastiassa suppiloa pitkin vainajan tai omaisten valitsemaan yksilölliseen uurnaan, poraa kannen kiinni ja kiinnittää siihen sinetin.

Minna Korhonen näyttää vielä huoneen, jossa uurnat odottavat omaisia ja hautaustilannetta. Useimmat uurnista ovat kauniita, vaaleahkoja rasioita.

Krematoriossa on erillinen huone, jossa uurnat luovutetaan omaisille. Omaiset voivat rukoilla ja hiljentyä huoneessa vielä kerran.

Krematorion avoimet ovet 20.4.2024

- Avoimien ovien päivä la 20.4. klo 13–17 osoitteessa Kuormaajantie 4, Jyväskylä.
- Työntekijät esittelevät krematorion toimintaa, tuhkahautauksen eri vaihtoehtoja ja vastaavat kysymyksiin. Opastetuille kierroksille lähdetään sisääntuloaulasta. Paikalla on myös pappi.
- Uurnanäyttely yhteistyössä hautaustoimistojen kanssa sekä arkunkantoharjoituksia.
- Kahvitarjoilu.

Artikkeli Vainajan viimeinen saatto julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Kuolema on minulle tuttu asia, eikä se pelota minua. Alussa työ saattoi tulla uniin, koska se oli uutta. Enää ei tule. Hyvä työyhteisö auttaa jaksamaan, eikä täällä tarvitse totisena koko ajan olla.

Ihan jokaiselle Moisio ei krematoriotyötä suosittele. Tietty etäisyys on pidettävä ja työhön tulee ottaa ammattimainen asenne.

– Ei pidä alkaa ajatella liikaa. Ilmeisesti minulla on riittävän tyhjää päässä, Moisio naurahtaa.

Krematoriotyö on aika yksinäistä ja vaatii tarkkuutta papereiden suhteen. Hautaustoiminta perustuu asiakirjoihin, joiden perusteella vainaja tunnistetaan ja tiedetään, kenelle uurna luovutetaan. Arkku avataan vain, jos omaiset niin toivovat ja heidän läsnä ollessaan.

Moisio kohtaa surevia omaisia kappelin siunaustilaisuuksiin liittyvissä työtehtävissään sekä uurnan luovutuksen ja uurnan laskun yhteydessä.

– Omaisille tilanne on luonnollisesti joka kerta ainutlaatuinen, hän toteaa.

Työnjohtaja Ari Leppämäki tapaa omaisia yleensä siinä vaiheessa, kun he tulevat katsomaan läheiselleen hautapaikkaa. Heitä saattaa saapua paikalle myös ilman ennakkoilmoitusta. Silloin Leppämäki siirtää muut työt syrjään.

– Me olemme täällä juuri heitä varten. Ihmisten kohtaaminen on äärettömän tärkeää. Sitä painotan aina uusille työntekijöille.

Molemmat miehet tuntevat Jyväskylän krematorion työtehtävät hyvin. Tuhkaamisprosessia tai uunien käyttöä ei opeteta missään koulussa, vaan oppia saa työtä tekemällä ja kokeneen tekijän opastuksessa.

Moision tehtävät Mäntykankaan hautausmaalla vaihtelevat haudankaivuusta monenlaisiin rakennus- ja huoltotöihin. Kalustoa löytyy puistonpenkeistä alkaen ja koneita ruohonleikkureista kaivinkoneisiin. Ne kaikki huolletaan ja pidetään toimintakunnossa. Lumityöt ja hiekoitus työllistävät talvisin, kunnes pakkasten jälkeen alkavat kevättyöt. Krematoriotyö kuuluu erityisammattimiehen tehtäväkuvaukseen, mutta siitä on myös mahdollisuus kieltäytyä.

– Ketään ei voi pakottaa työskentelemään krematoriossa, eikä työhön soveltuvuutta voi tietää etukäteen. Lähtökohta on aina henkilön oma suostumus ja se, miten hän tehtävän kokee, Leppämäki sanoo.

Edellisessä työpaikassaan Moisio sulatti rautaa ja terästä valimolla. Se oli kovaa työtä kuumissa olosuhteissa. Yhtymäkohtia nykyisiin tehtäviin löytyy, vaikka työn sisältö onkin toinen.

– Onhan tämä aika harvinainen ammatti, mutta ei sen kummempaa työtä. Fyysisesti kevyempää tämä on kuin valimohommat. Se sopii minulle, koska ikää on jo kertynyt. Viihdyn täällä hyvin, vaikka palkka onkin huomattavasti pienempi, Moisio vertaa.

Yhden vainajan tuhkaus kestää tunnista vajaaseen kahteen tuntiin, ja lämpötila uunissa nousee korkeimmillaan 1 200 asteeseen. Korkean lämpötilan ansiosta palaminen on puhdasta, eikä ilmaan pääse juurikaan hiukkaspäästöjä. Syntyvä savu poltetaan vielä jälkipolttotilassa.

Tuhkaaminen on ohi, kun arinalla ei ole enää lainkaan palavaa ainesta. Sen jälkeen tuhka siirretään uunin jäähdytyskaukaloon, ja uuni hoitaa myös jäähdytyksen automaattisesti. Lopuksi tuhka hienonnetaan tasalaatuiseksi tuhkamyllyssä ja siirretään uurnaan.

Uurnia on hyvin monenlaisia. Osa on ostettu hautaustoimiston valikoimista, mutta moni valitsee itse tehdyn uniikkikappaleen.

– Välillä tulee vastaan todella taidokkaita ja tyylillä valmistettuja uurnia, Moisio kertoo.

Jäljelle jäävä tuhka on suurelta osin luujauhoa, koska tiivis luu ei haihdu palamisen yhteydessä. Aikuisesta vainajasta syntyy keskimäärin neljä litraa tuhkaa.

Arkkujen niitit ja muu tuhkauksessa syntyvä metallijäte toimitetaan kierrätykseen. Muu jäljelle jäävä metalli on yleensä titaanista valmistettuja tekoniveliä: polviniveliä, lonkkaniveliä tai luun tukemiseen käytettyjä tukirautoja. Hammaspaikat palavat, kuten hampaatkin.

Sydämentahdistimet ja muut sähköiset laitteet poistetaan sairaalassa kuoleman jälkeen, koska paristot saattavat räjähtää polttouunissa ja aiheuttaa tulipaloja ja muita vaaratilanteita.

– Tarkistamme aina, että hautauslupalomakkeessa on lääkärin merkintä sähköisistä laitteista. Toisinaan joudumme pyytämään selvitystä erikseen, koska ilman sitä tuhkausta ei voi turvallisuussyistä tehdä, Leppämäki sanoo.

Tuhannen vuosittaisen hautaustoimituksen raja ylittyi Jyväskylässä viime vuonna ensimmäisen kerran. Arkkuhautaukset vähenevät ja tuhkahautaukset lisääntyvät. Vuonna 2013 tuhkahautauksia oli puolet kaikista hautaustoimituksista ja viime vuonna luku oli jo 61,7 prosenttia.

Krematorion ympäristölupa edellyttää, että toiminnasta raportoidaan vuosittain. Muun muassa tuhkausmääriä, uunien polttoaineen käyttömäärää, metallijätteen käsittelyä ja uunien päästöarvoja seurataan.

Hautaustoimintaa säätelee Hautaustoimilaki. Sen mukaan krematorion ylläpitäjä saa luovuttaa tuhkan vain haudattavaksi tai muulla tavoin pysyvästi yhteen paikkaan sijoitettavaksi. Uurnan luovutukseen liittyvillä asiakirjoilla tehdään selvitys siitä, minne tuhka aiotaan sijoittaa.

Uurna voidaan laskea myös muualle kuin hautausmaalle, kunhan pyydetään kirjallinen lupa alueen omistajalta. Joillekin alueille tuhkan hautaaminen ja sirottelu on sallittu yleisluvalla, jolloin erillistä lupaa ei tarvita. Viimeinen leposija voi löytyä vaikkapa Lapin tunturilta Metsähallituksen määrittelemältä alueelta.

Vesialueille luvan myöntävät kalastuskunnat. Jyväskylässä kaupunki on osoittanut tietyt vesialueet tuhkan sirottelua varten.

Markku Moision mielestä tuhkaaminen on arvokas viimeinen tapahtuma ihmisen elonkaaressa. Se on myös paras tapa tulla haudatuksi.

– Haudankaivajan kokemuksella sanon, että tuhkaus on hyvä ja nopea tie päästä osaksi luonnon kiertokulkua.

Suunnitelmat omia hautajaisia varten ovat jo valmiina.

– Toivon, että minut tuhkataan sitten joskus tässä ykkösuunissa. Omat vanhempani on molemmat tuhkattu siinä, ja viime kesänä sain tuhkata appiukkoni. Hän sanoi aikanaan, että se on minun hommani ja sovimme asiasta etukäteen. Minulle se oli kunniatehtävä, Moisio toteaa.

Jyväskylän krematorio

• Valmistui Mäntykankaan hautausmaalle 1995.
• Palvelee Jyväskylän kaupungin lisäksi koko Keski-Suomen aluetta.
• Laajennettiin 2011, jolloin otettiin käyttöön toinen polttouuni.
• Vuonna 2018 tehtiin 1 626 tuhkausta.
• Viime vuonna Jyväskylässä haudattiin 1 017 vainajaa, josta tuhkattiin 61,7 prosenttia.

Artikkeli Mitä jäljelle jää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Seurakunnalla oli työmahdollisuus, johon tartuin. Ajattelin alun perin tulla vain joksikin aikaa, koska koulutuskin oli muulle alalle. Viihdyin niin hyvin, että tässä sitä yhä ollaan, Leppämäki hymähtää.

– Matkan varrella olen saanut vastuuta ja yrittänyt tehdä työni hyvin.

Hautausmaalla tehdään monenlaista työtä

Leppämäki on esimies yhdeksälle vakituiselle työntekijälle. Joukossa on krematorionhoitaja, erityisammattimiehiä ja siivoojavahtimestari. Kesällä tiimi kasvaa, kun 37 kausityöntekijää liittyvät joukkoon.
Leppämäki työntekijöineen vastaa siitä, että hautaamiset ja tuhkaukset sujuvat, ja hautausmaa pysyy siistinä ja hoidettuna. Työntekijät kiertävät vuorolistan mukaan myös Vanhalla hautausmaalla ja Lahjaharjussa.

Hautausmaalla tehdään monenlaista rakennus- ja huoltotyötä hautaustoiminnan lisäksi. Kalustoa on puistonpenkeistä alkaen ja koneita ruohonleikkureista kaivinkoneisiin. Ne huolletaan ja pidetään toimintakunnossa.
Lumityöt ja hiekoitus työllistävät talvisin, kunnes pakkasten jälkeen alkavat kevättyöt. Nurmialueet kunnostetaan ja talven aikana tehdyt haudat tasoitetaan ja laitetaan nurmelle. Tänäkin keväänä istutetaan 35 000 kukkaa.
Mäntykankaan hautausmaata on laajennettu Leppämäen työuran aikana huomattavasti. Tällä hetkellä se on Jyväskylän seurakunnan kuudesta hautausmaasta suurin. Uudet hautaosastot on suunniteltu ja perustettu metsäpohjalle.
Monivaiheinen rakennustyö sisältää hautapaikkojen mittaamisen ja käytävien rakentamisen. Leppämäki on vetänyt laajennustöitä mielellään.

– Olen päässyt vaikuttamaan hautausmaan kehittämiseen kymmenien vuosien aikana. Sen työn jälki on täällä näkyvissä.

Tuhkahautauksien osuus on kasvamassa

Mäntykankaan kappelin yhteydessä toimiva krematorio otettiin käyttöön vuonna 1995. Tuhkaamiseen ja uunien käyttöön tarvittiin osaamista, jota ei missään oppilaitoksessa opeteta. Leppämäki ja krematorionhoitaja kävivät opissa Espoossa.

– Ei riitä, että varailen tuhkauksille aikoja listaan. Tuhkauunit ovat tietokoneohjattuja teknisiä laitteita, joiden käyttöön ja ylläpitoon tulee perehtyä, Leppämäki sanoo.

Tuhkahautauksien osuus on kasvamassa. Viime vuonna 60 prosenttia kaikista Jyväskylän seurakunnan hautausmaille tapahtuneista hautauksista oli tuhkahautauksia. Jyväskylän krematorio palvelee Jyväskylän kaupungin lisäksi koko Keski-Suomen aluetta.

– Viime vuonna meillä tehtiin yli 1 300 tuhkausta, tällä viikolla 38, Leppämäki kertoo.

Ihmisten kohtaaminen on hirvittävän tärkeää

Leppämäki kohtaa surevat omaiset siinä vaiheessa, kun he tulevat katsomaan läheiselleen hautapaikkaa. Heitä saattaa saapua paikalle myös ilman ennakkoilmoitusta, jolloin Leppämäki siirtää muut työt syrjään.

– Me olemme täällä juuri heitä varten. Ihmisten kohtaaminen on hirvittävän tärkeää. Tätä asiaa painotan aina uusille työtekijöille.
Leppämäen mielestä paras palkka tehdystä työstä on se, että hommat sujuvat ja työntekijät ja hautausmaalla vierailevat ovat tyytyväisiä. Toisinaan tulee huonoakin palautetta vaikkapa lumenluonnista tai kukkaistutuksista.

– Niin sanottu huono palaute on oikeasti hyvä asia, koska se auttaa kehittämään toimintaa.

Tulevan kesäkauden Leppämäki on luvannut vielä hoitaa, mutta eläkepäivät häämöttävät jo. Seuraajalle pitäisi siirtää paljon tietoa ja taitoa, joita ei löydy kansioista eikä papereista.

Artikkeli Koko työura hautausmaalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.