Keskisuomalainen taiteentutkija Stina Savilehto löysi teorian rinnalle kaipaamaansa konkretiaa Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu Xamkin muotoiluopinnoista. Kouvolassa hänet yllätti arkkitehtuuri, josta ylimpänä Keskuskirkko. Ihastusta ensi silmäyksellä.

– En ollut nähnyt vastaavaa! 1960–70-lukujen rakennustelinemäinen konstruktivismi on harvinaista sakraalirakennuksissa.

Keskuskirkko avasi muotoiluopiskelijalle seutumme historiaa, kuin kumarruksena Kouvolan aikanaan synnyttäneelle työlle: teollisuudelle, rautateille, metallipajoille …

Keskustelut aiheesta jatkuivat koulun metallipajalla opiskelukaverien, Aini Alastalon ja Eemeli Sahimaan kanssa, johtaen lopulta Kouvolan kirkkoherra Tuija Nuutisen puheille – ja kolmen muotoilijan kesänäyttelyyn Keskuskirkossa.

Näyttelypalautteessa Stinan yllätti se, miten vaikeaksi moni koki kirkkoon menon, vaikka vain näyttelyä katsomaan. Lapsena paljonkin seurakunnan harrastustoiminnassa mukana olleelle kirkko tuntuu yhä kotoisalta paikalta, myös muulle kuin perinteiselle käytölle.

Sisälle, ei vain ulkoa

– Keskuskirkko on hyvä esimerkki muuntojoustavasta tilasta. Näyttelyämme voisikin pitää hienovaraisena vihjauksena siitä, että kirkkoon voi mennä monesta syystä, eikä vain arvostella sitä ulkoa.

Muualta tulleita ihmetytti kouvolalaisten nuiva suhtautuminen kirkkoonsa.

– Rakennuksen arkkitehtonista arvoa ei nähty, vaan pidettiin yksiselitteisesti rumana.

Rakennuksen ja tilan ohella Stinaa kiehtoo alttaritaulu apostolien symboleineen. Pyhän Jaakob vanhemman simpukankuori loisti kuin suoraan hänelle.

Samankaltainen spiraalimuoto on nähtävissä Stinan muodonmuutosta kuvaavassa näyttelytyössä. Metalmorphosis I sisältää metallisten valaisimien prototyypit ja hahmomallin. Ne ovat osa vielä hahmottuvaa sarjaa, jossa toistuu tekijää viehättävä käpertymisen estetiikka.

Pyhähtyä, hiljentyä

Näyttelyn nimi, Pyhähdy löytyi Stinan lapsen lausahduksesta – Pysähdy oli, tuolloin nelivuotiaalle, vielä liian vaikea.

– Ehkä se on kehotus pysähtyä jonkin itseään suuremman äärelle. Kokemaan pyhää, rauhaa, lohtua, ymmärrystä.

Pyhähtyä voi niin kotona, luonnossa, galleriassa, kirkossa … Tärkeintä lienee vain malttaa pysähtyä, hiljentyä.

Stina arvelee olevansa osa sitä suurta, kirkkoon kuuluvaa suomalaisjoukkoa, joka hiljentyy ennemmin luonnossa.

– Kirkossa käyn enemmän konserteissa.

Pyhän kokeminen on kovin erilaista eri ihmisille.

– Oma hiljentymiseni liittyy vahvasti esteettisyyteen, aistien kokonaisvaltaisuuteen.

Tälle kaikelle on vaikea löytää sanoja. Työ puhunee puolestaan.

Aikamme on täynnä puhetta, mutta pyhän äärellä on pakko hiljentyä.

Käpertyä, olla avoin

Tänään puhutaan paljon luonnon terveysvaikutuksista, sen ihmismieltä sekä -kehoa hoivaavista ja parantavista mahdollisuuksista.

Tilasuunnitteluun keskittyvää muotoilijaa kiinnostaa myös tilan kyky tukea ihmisen hyvinvointia.

Ympäristön vaikutuksesta hyvinvointiin käytetään ympäristöpsykologiassa termiä lumoutuminen, joka kuvaa tarkkaavuuden tahatonta keskittymistä ympäristöön ja siitä seuraavaa, kaivattua lepoa.

On kovia ja pehmeitä lumoutumisen ympäristöjä. Pehmeät jättävät tilaa pohdiskelulle, joka voi nostaa esiin kipeitäkin tunteita. Niitä kuitenkin lieventää pehmeän esteettinen ympäristö. Tällaisen voimaannuttavan saarekkeen, luonnon ohella, voi tarjota kaupunkiympäristökin esimerkiksi sakraalitiloineen.

Tilasuunnittelijaa kiinnostaa myös esteettömyys kaikille aisteille – esimerkiksi aistiyliherkälle turvaa voi tarjota ikään kuin ympärille käpertyvä kaluste.

Kevätihmisenä Stina lumoutuu yhä uudelleen luonnon vihreydestä; avautuvan, sulkeutuvan lehden spiraalimuodosta. Sen viesti voisi olla, että turvaan käpertyessäkin pitäisi saada säilyttää jonkinlainen avoimuus.

– Ehkäpä sisustusarkkitehtuuri olisi mahdollisuus tehdä jo olemassa olevista tiloista entistä esteettömämpiä ja joustavampia? pohtii Stina Savilehto.

Tarkoittanee myös kirkkoja?

Artikkeli Kirkon lempeä lumo julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.