Veljekset Sisu ja Prince lähtivät mukaan Hämeenlinnan Jalkapalloseuran toimintaan alakouluikäisinä, pian Suomeen tulonsa jälkeen. Nyt he pelaavat HJS:n edustusjoukkueessa.

Perhe pakeni Kongon demokraattisesta tasavallasta sodan vuoksi ja asui kuusi vuotta pakolaisleirillä, kunnes pääsi Suomeen. Tuolloin Prince oli seitsemän- ja Sisu yhdeksänvuotias.
– Aluksi vähän ihmettelimme, mihin olemme tulleet. Oli kylmää ja paleli, Sisu muistelee.
– Emme tunteneet ketään, emme osanneet kieltä. Aloitimme ihan nollista, Prince kertoo. Prince ja Sisu edistyivät nopeasti suomen kielen opiskelussa.

He pääsivät pian alakouluun samalle luokalle kantasuomalaisten kanssa.
– Se oli hyvä asia, saimme ystäviä ja suomalaiset tavat tulivat tutuiksi.

”Jalkapallossa meillä on yhteinen tavoite”

Ensimmäiset kohtaamiset hämeenlinnalaisten lasten kanssa liittyvät juuri jalkapalloon, omassa kotipihassa.

Prince pelasi usein ystävänsä kanssa futista. Vaikka hän ei vielä osannut paljon suomea, yhteistä tekemistä riitti.
–Pienet lapset löytävät helposti tavan toimia ja leikkiä yhdessä.

Samanlainen kokemus nuorilla miehillä on jalkapalloharrastuksesta.
– Pallokentällä ei ole suurta merkitystä, mitä kieltä puhuu. Keskitymme harjoituksiin, meillä on yhteinen tavoite ja kaikilla on mukavaa.

Jalkapalloharrastus edisti suomen oppimista paljon, koska ryhmässä kuuli kieltä ja sitä tuli käytettyä.

HJS:n toimintaan Prince päätyi ystävänsä innostamana, tämä oli huomannut Princen pelitaidot. Myöhemmin Sisu seurasi perässä.

Sisu ja Prince opiskelevat Hämeenlinnan ammattikorkeakoulussa, molemmat rakennusinsinööreiksi. Jalkapalloharjoituksia on useana iltana viikossa ja pelejä viikonloppuisin.

”Vuorovaikutus paikallisten kanssa auttaa kotoutumaan”

Sisu ja Prince pohtivat, että kotoutumista tukee parhaiten vuorovaikutus paikallisten ihmisten kanssa.
– Kaikki, missä vain saa olla vuorovaikutuksessa paikallisten kanssa, helpottaa kotoutumista.

Lapsena Sisu ja Prince olivat mukana seurakunnan kerhoissa. He toteavat, että kerhot ja nuorisotilat ovat todella tärkeitä monille maahanmuuttaja- nuorille.

Sisu ja Prince haluavat rohkaista   maahanmuuttajalapsia siinä, että he juttelisivat esimerkiksi koulukavereiden kanssa suomea. Ujolle lapselle se ei ole välttämättä helppoa, mutta silloin on tärkeää, että aikuiset ovat tukena.
–Jos näkisin lapsen, joka on vähän pulassa suomen kielen kanssa, yrittäisin olla vastaanottavainen ja ymmärtäväinen. Minulle oli aikanaan suuri merkitys, että yrittämistäni arvostettiin ja se tuotiin esiin. Ei tullut missään vaiheessa sellaista oloa, että minut olisi torjuttu, Sisu kertoo.

Prince toivoo, että maahanmuuttajalapsia rohkaistaan ja heistä ollaan aidosti kiinnostuneita. Alussa saattaa olla vaikeaa ja yksinäistä, mutta oloa voi helpottaa avoimella kohtaamisella.
– Uudet ihmiset ja uusi ympäristö, se ei ole helppo paikka aikuisellekaan.

Kahden kulttuurin nuorina Sisu ja Prince ovat pohtineet myös asioita, jotka ovat erilaisia Kongossa ja Suomessa.
– Kongossa vanhemmilla on vahva auktoriteetti. Kun minulle sanottiin, että kotona on oltava illalla kello kuusi, niin olin silloin kotona. Suomalaiset kaverini saattoivat soittaa kotiintuloaikana vanhemmilleen, voivatko vielä jäädä tunniksi, kertoo Sisu.

Sisu huomasi pian, että vanhemmille riittää, kun he tietävät asioiden olevan hyvin. Hän pohtii, että myös omiin vanhempiin on syntynyt läheisempi suhde suomalaisen kulttuurin vaikutuksesta. Sisu ja Prince ovat sitä mieltä, että lapsilla ja nuorilla on silti hyvä olla selkeät rajat.

”Jouluna olemme koko perhe yhdessä”

Prince ja Sisu kertovat, että Kongossa ei ole vastaavia jouluperinteitä kuin Suomessa.
– Joulu on enemmän uskonnollinen juhla. Kongossa käydään joulukirkossa, kerrotaan jouluevankeliumi, sitten vietetään vapaata.

Lumi, tontut, laulut ja lahjat olivat lapsena Sisulle ja Princelle uusia asioita ja suomalainen joulu tuntui aluksi vähän oudoltakin. Seurakunnan kerhosta mieleen ovat jääneet jouluaskartelut.
– Alakoulussa kaverit puhuivat lahjoista, niin minäkin aloin jossain vaiheessa vaatia niitä. Nykyään hankimme toisillemme pieniä lahjoja, Sisu hymyilee.

Jouluna kokoonnumme koko perhe yhteen. Syömme ja vietämme mukavaa aikaa yhdessä, koristelemme myös joulukuusen.

Artikkeli Jalkapallo oli tie suomalaisuuteen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kotikylästään Malweysta paenneet isä Eisa Khamis ja äiti Aziza Ahmed kaipaavat lapselleen parempaa elämää. Turvaa ja mahdollisuuksia rakentaa tulevaisuutta.

– Ongelmat Sudanissa ovat valtavia. Jouduimme pakenemaan kotoamme, kun hallituksen joukot ottivat meiltä kaiken. He hyökkäsivät kyläämme, varastivat eläimet ja maat, tuhosivat elinkeinot, raiskasivat tytöt ja naiset. Ei ollut enää mitään keinoa elättää perhettä. He pakottivat meidät lähtemään, kertoo Ahmed.

Vuosia Gredassa ja muilla pakolaisleireillä asuneen Eisa Khamisin mukaan elämä leirillä on ”hidasta kuolemaa”.

– Pakolaiset ovat leirillä koska heidän on pakko. Jos päättää lähteä, joutuu todennäköisesti pian hyökkäyksen kohteeksi. Naisia raiskataan ja erityisesti nuoria miehiä tapetaan.

Khamis oli kuitenkin yksi heistä, joiden onnistui lähteä. Levottoman Libyan kautta hän päätyi Egyptiin, jossa perhe pääsi viimein, vuosien jälkeen, myös uudelleen yhteen.

– Ei tietenkään ole helppoa lähteä omasta maastaan, kun samalla joutuu jättämään perheensä, vanhempansa ja sisaruksensa. Se on valtava riski. Mutta lähdön hetkellä ajattelin, että ehkäpä löydän jostakin apua ja turvallisen paikan meille kaikille, Khamis toteaa.

Khamisin ja Ahmedin toinen tytär, Afrah, syntyi pakolaisleirillä Egyptissä vuonna 2013. Egyptissä perhe sai myös YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n kautta mahdollisuuden muuttaa kiintiöpakolaisina Euroopan pohjoisimmalle laidalle.

– Kiintiöpakolaisten määränpäästä päättävät UNHCR ja valtiot, jotka tutustuvat pakolaisten taustoihin ja käsittelevät hakemukset. Kolmen vuoden odotuksen jälkeen meille siis vain tuli tieto, että meidät on hyväksytty Suomeen. Ainoa asia, jonka maasta tiesimme, oli kännykkäfirma Nokia, Khamis hymyilee.

Huhtikuussa 2015 kevät etenee Suomessa rivakasti. Leskenlehdet kukkivat ja Päijänne on jo sula, kun raskaana oleva Ahmed, Khamis ja tytöt saapuvat Onnibussilla Jyväskylään. Säynätsalossa perhettä odottaa pieni, siisti kaksio.

– Varsinkin alussa oli aika vaikeaa, vanhemmuuden ja uuden kulttuurin paineet kovat. Opittavaa ja opiskeltavaa oli niin paljon, sitä riitti iltaan asti. Samaan aikaan meillä oli kotona pienet lapset, joiden kanssa oli tietysti myös paljon tekemistä, Eisa Khamis kertoo.

Kolmessa ja puolessa vuodessa Suomi on kuitenkin alkanut tuntua kotoisammalta – tavallaan. Lapset kasvavat ja koko perhe on päässyt paremmin sisään uuteen kulttuuriin. Ennen kaikkea olo on turvallinen. Khamisin ja Ahmedin nuorimmat tyttäret Anfal ja Isra ovat syntyneet Suomessa.

– Lapsille tämä on koti. Mutta sekä minun että Azizan vanhemmat ja sisarukset ovat edelleen pakolaisleireillä. Kaikki uutiset, mitä kuulemme kotimaastamme, saavat meidät onnettomiksi. Kun soitan sukulaisilleni, he itkevät ja pyytävät apua, mutta minä olen täällä enkä voi auttaa. Se satuttaa, Khamis kertoo.

– Me vanhemmat muistamme omaa kotimaatamme, koska läheisemme ovat siellä kaukana. Se tekee kotiutumisen vaikeaksi. Jollakin tavalla olemme puoliksi siellä ja puoliksi täällä.

Toivoa ja iloa elämään Suomessa tuovat lapset. Kysymykseen, mitä vanhemmat haluavat antaa tyttärille omasta kulttuuristaan, Aziza Ahmed vastaa välittömästi.

– Äidinkielen.

Eisa Khamis nyökkää. Hänestä on tärkeää, että lapset kasvavat avoimesti suomalaisessa kulttuurissa, mutta tuntevat myös juurensa.

– Haluamme että he tietävät myös sen, miksi olemme täällä. Vaikka Sudanissa olisi rauha, Suomessa mahdollisuudet toteuttaa omaa tulevaisuutta ovat aivan erilaiset. Haluamme, että he tietävät olevansa etuoikeutettuja.

Paluuta Sudaniin he eivät juurikaan enää ajattele.

– Siellä ei ole rauhaa, eikä toivoa. Olemme löytäneet täältä hyviä asioita, ja nyt keskitymme Suomessa olemiseen. Annamme lapsille tilaisuuden kasvaa ja opiskella. Tulevaisuudesta en tiedä, Ahmed toteaa.

Huhtasuolle asettuneilla Khamisilla ja Ahmedilla on itsellään yksi toive ylitse muiden: työ. Tällä hetkellä 38-vuotias Ahmed opiskelee päivisin suomea, ja 43-vuotias Khamis on kotona 1,5-vuotiaan, synnytyksessä vammautuneen Isran kanssa.

– Tämä on minulle haastavaa, maanviljelijänä Sudanissa toiminut Khamis kertoo.

– Kulttuurissamme ei ole tavallista, että mies on kotona lasten kanssa. Yleensä naiset huolehtivat lapsista ja mies perheen taloudesta. Ikäiseni miehet ovat normaalisti töissä, mutta täällä siihen ei ole juurikaan mahdollisuuksia. Tunnen itseni välillä eläkeläiseksi, sanoo Khamis.

– Mutta yritän kehittää itseäni ja oppia uusia taitoja. Välillä ajattelen, että aiheutamme liikaakin paineita suomalaiselle yhteiskunnalle kaikkine tarpeinemme – olemme jo nyt valtavan kiitollisia monesta asiasta. Ymmärrämme, että työttömyys koskettaa myös suomalaisia. Mutta on todellakin meidän toiveemme, että voisimme tehdä töitä. Se auttaisi meitä myös auttamaan niitä läheisiämme, jotka jäivät kotiin.

On joulukuun alku vuonna 2018. 10-vuotias Elaf hymyilee isänsä, äitinsä ja pikkusiskojensa keskellä vihreällä sohvalla kauppakeskus Sepän Kipinässä. Elaf on arabiankielinen nimi, joka merkitsee turvaa sekä lupausta.

Ulkona sataa hiljalleen lunta, kauppakeskuksessa soivat joululaulut. Huomenna on ihan tavallinen koulupäivä.

Tiesitkö?

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan konfliktien ja vainon vuoksi pakenemaan joutuneita ihmisiä on 65,6 miljoonaa. 


Yli puolet maailman pakolaisista, 55 prosenttia, on kotoisin kolmesta kriisimaasta: Syyriasta, Afganistanista ja Etelä-Sudanista.


Köyhät maat kantavat pakolaisista suurimman vastuun, ja kahdeksan kymmenestä maailman pakolaisesta elää kehitysmaassa. 


Maailman pakolaisista Euroopassa on noin 3,5 prosenttia. Suurin osa, noin 40 miljoonaa, asuu kotimaansa rajojen sisäpuolella.


Yli puolet maailman pakolaisista on lapsia. Miehiä ja naisia on pakolaisina lähes saman verran.

Artikkeli Ei sijaa kotimaassa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Perheeni kanssa tulimme Suomeen vuonna 2015. Egyptissä olin ehtinyt työskennellä pappina ja minulla oli sitä kautta kokemusta turvapaikanhakijoista ja siirtolaisista, joita oli siellä paljon.

Tänne tultuani halusin oppia suomen kieltä ja tutustua vapaaehtoistyön kautta suomalaiseen työelämään. Viime vuonna aloitin Aseman Pysäkillä vapaaehtoistyöntekijänä. Työskentelen siellä kolmena päivänä viikossa. Tänä vuonna työni laajeni Kauppakeskus Sepässä sijaitsevan Kipinän tiloihin, jossa työskentelen kahtena päivänä viikossa.

Ensimmäisiä kertoja Kipinässä vierailtuani minulla syntyi idea suomen kielen keskustelukerhosta ja läksykerhosta. Maahanmuuttajille ei ole paljoakaan paikkoja, jossa he voisivat opiskella kieltä, varsinkaan jos haluaa oppia sitä keskustelemalla. Kipinässä on mahdollista tavata ihmisiä, jutella ja jakaa ideoita.

Normaaleista kielikursseista poiketen haluamme auttaa ihmisiä arkisten asioiden hoidossa. Osa maahanmuuttajista tarvitsee apua postin lukemisessa, laskujen maksamisessa, matkalippujen tilaamisessa tai Kelassa asioimisessa. Mitä enemmän voin heitä auttaa, sitä onnellisemmaksi tunnen itseni.

Kotoutumisen suurin ongelma on, että muualta tulijan on vaikea tutustua tavallisiin suomalaisiin ihmisiin. Se on kuitenkin kielen ohella ainoa tapa sulautua joukkoon, ja sitä kautta tuntea itsensä tervetulleeksi.

Kipinässä olemme maahanmuuttajina päässeet ylittämään tätä kynnystä, tutustumaan jyväskyläläisiin ihmisiin ja juttelemaan heidän kanssaan. Yksinkertaisesti sanottuna, me tarvitsemme suomalaisia opettamaan meille suomen kieltä.

Vapaaehtoistyössä olen oppinut, että kulttuurien kohtaaminen rikastuttaa kaikkia. Jos olemme yhdessä koolla, se vaikuttaa siihen, että koemme olomme turvalliseksi.

Artikkeli Opettakaa meille suomen kieltä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.