Herännäisyyden piirissä on pitkät perinteet lähetystyön edistämiselle. 1800-luvulla ensimmäiset keräykset aikalaisten sanoin ”pakanalähetyksen” hyväksi järjestettiin jo ennen Herättäjä-Yhdistyksen perustamista. Joutuivatpa heränneet johtajat Kalajoella kuuluisille käräjillekin luvattomasta rahankeruusta ja seuranpidosta. Lähetysperinteen vahvuutta kuvaa myös se, että Herättäjäjuhlien järjestämisvastuun symboli on N.G. Malmbergin lähetyslipas. Tänäkin vuonna lipas luovutettiin joensuulaisilta eteenpäin seuraavien juhlanjärjestäjien haltuun Seinäjoelle.

Ulkoasiain osaston harjoittelija ja herättäjäjuhlien lähetysseurojen puhuja Santeri Leinonen pohtii, miltä näyttää moderni lähetystyö körttien kesäjuhlilla 2000-luvun Suomessa.

Moderni lähetys herättäjäjuhlilla

Herättäjäjuhlat ovat Suviseurojen jälkeen Suomen toiseksi suurimmat kristilliset kesäjuhlat. Tänä vuonna Joensuussa kävijämäärä jäi erinäisistä syistä oletettua vähäisemmäksi ja tapahtumaan osallistui koko viikonlopun aikana noin 11 000 henkeä. Järvi- ja körttiradion lähetysten kautta saavutettiin todennäköisesti toinen samankokoinen joukko kuulijoita.

Toisin kuin monilla muilla herätysliikkeillä, ei herännäisyydellä ole omaa lähetysjärjestöä. Sen sijaan körtit kanavoivat oman tukensa lähetystyöhön ennen kaikkea Suomen lähetysseuran ja nimikkolähettiensä kautta.  Tämä yhteys näkyi vahvasti myös juhlilla, sillä lähetysseura oli tänäkin vuonna markkina-alueella esillä kokonaisella omalla kojullaan. Järjestöstä kutsutaan usein myös puhujia herättäjäjuhlille, erityisesti lähetysseuroihin.

Nopealla vilkaisulla körttikansa näyttäisi kokevan nykyaikaisen lähetystyön entisaikoja monipuolisemmin. Pelkän sananjulistuksen ja Raamatuiden jakamisen lisäksi onnistunut lähetystyö vahvistaa myös ihmisten omaa toimijuutta ja mahdollisuuksia hyvään elämään. Suomen lähetysseuran rinnalla herättäjäjuhlilla olivat näkyvästi esillä myös Kirkon ulkomaanapu ja nuorten vaikuttamisjärjestö Changemaker.

Nykyaikaisen ja ammattitaitoisen lähetystyön rinnalla herättäjäjuhlilla näkyy ja kuuluu myös sympaattinen entisaikojen lähetysestetiikka. Menneiden sukupolvien työstä muistuttavat juhlatorilla järjestettävät keräykset sekä lähetyspiirien hengessä myydyt erilaiset arvat, kengät ja muut tuotteet. Kolehtihaaviin seuravieras voi sujauttaa roposen Herättäjän kansainväliselle työlle, joka kerää rahat Heränneen kansan lähetysrahaston kautta Lähetysseuran, Piplia-seuran ja Fingon työhön. Vaikka työmuodot ajan kuluessa muuttuvatkin, on lähetystyö maallikolle ennen kaikkea kirkon yhteistä kulttuuriperintöä.

Lähetysseuran yhteyspäällikkö Suvimarja Rannakari-Norjanen nosti omassa seurapuheessaan esille toivon. Lähetystyö tarjoaa monelle ihmiselle ”toivoa ruoasta, koulutuksesta, terveestä elämästä ja ympäristöstä, sekä kaiken kruununa Kristuksen tuoma toivo ja ilo.” Rannakari-Norjaselle lähetystyö tarkoittaa molemminpuolista antamista ja saamista, oppimisen kokemuksia. Lähetyskentillä kristinusko näyttäytyy Kristuksen yhtenä ruumina ja kirkkona, jossa jokainen ihminen pääsee jakamaan omia lahjojaan toisten hyväksi.

Julkishallinnon puolella on jo pitkään puhuttu kehitysavun sijasta kehitysyhteistyöstä sen korostamiseksi, että toiminta kehittyvissä maissa on monisuuntaista ja ihmisten omaa toimijuutta vahvistavaa. Rannakari-Norjasen puhe sai minut ajattelemaan, pitäisikö meidän kirkossakin alkaa puhua lähetystyön sijaan lähetysyhteistyöstä?

Yhteistyö Sortavalan seurakuntaan ja Inkerin kirkkoon

Juhlien järjestäminen tänä vuonna itärajan läheisyydessä toi ohjelmaan omat erityispiirteensä. Joensuusta on perinteisesti ollut tiiviit yhteydet rajan molemmille puolille, mikä näkyi ja kuului vahvasti myös viikonlopun seurapuheissa. Nyt rajanylitykset ovat olleet pidemmän ajan tauolla – ensin koronapandemian ja sitten tänä keväänä alkaneen Venäjän suurhyökkäyksen takia. Onpa Venäjän läheisyys saattanut jättää osan seuravieraista tällä kertaa kotiinkin.

Juhlien järjestäminen Joensuussa loi myös toiveita yhteistyöstä erityisesti Sortavalan luterilaisen seurakunnan suuntaan. Sortavalan seurakunta kuuluu Venäjällä luterilaiseen vähemmistökirkkoon, Inkerin kirkkoon, ja on myös Herättäjä-Yhdistyksen ystävyysseurakunta. Suuremmat suunnitelmat kaatuivat lopulta byrokratian ja rahoituksen haasteisiin, mutta seurakunnan kirkkoherra Andrei Antonov pääsi silti muutaman hengen seurueen kanssa puhumaan herättäjäjuhlilla ja kertomaan ajankohtaisista kuulumisista. Kiitollisuus tästä oli suurta, sillä rajan ylitys ei kuulemma ole nykyään itsestäänselvyys enää edes kutsutuille vieraille – pääasiassa Venäjän puolen rajaviranomaisten asettamien rajoitusten johdosta. Omassa seurapuheessaan Antonov korosti sitä, miten ihmiset ovat jälleen unohtaneet pois toisiinsa kohdistuvan rakkauden. Sydänten rakkaudettomuus ja kovuus koituvat myös yhteiskuntien kohtaloiksi, kun lakkaamme kohtamaasta toista ihmistä lähimmäisinämme.

Suomalais-ugrilainen ystävyystyö on lähetystyön ohella eräs keskeisimmistä Herättäjä-Yhdistyksen kansainvälisen työn kohteista. Alun perin ”heimotyön” nimellä kulkenut työmuoto onkin toteutunut vahvimmin juuri Virossa, Inkerissä ja Venäjän Karjalassa, jonne Herättäjä-Yhdistyksen vapaaehtoisten voimin rakennettiin 2000-luvun taitteen molemmin puolin mm. runsaasti kirkkoja ja muita seurakuntien tiloja.  Sortavalan suuntaan Herättäjä-yhdistyksen työ on näkynyt mm. ryhmämatkoina sekä kirkon tilaisuuksiin lähetettyinä nuorisotyön vapaaehtoisina.

Maallikot ja hengellisyyden ammattilaiset lähetystyössä

Eräs körttiläinen keskustelija kuvasi omaa lähestymistapaansa lähetystyöhön kutakuinkin seuraavilla sanoilla:

”Olen usein harmitellut sitä, että toisin kuin meitä muita on jotakuta lähetyskentälle lähtevää siunattu, rukoiltu puolesta ja annettu ties mitä tukea.

Lähetystekijä menee johonkin seurakuntaan, jossa on yhteisö odottamassa ja tukemassa. Tai saa ainakin jonkun piispan tai papin siunauksen. No sitten kun on tavan Liisa, joka menee tehtaaseen työhön ateistien ja ties millaisten rasvaisten juttujen keskelle, ei kukaan ole pientä Liisaa tai Marttaa siunaamassa, vaikka ihan yhtä vaativa hengellisesti on hänenkin asiansa”

Mietelmä tuntui monella tapaa osuvalta. Usein lähetys(yhteis)työstä keskustellessamme kaukainen Afrikka ja Aasia korostuvat läheisen Teboilin nurkan kustannuksella. Kommentoijan tarkoitus ei tietenkään ollut millään tapaa vähätellä ulkomaan lähettien työn tärkeyttä tai heidän kohtaamiaan haasteita, vaan herätellä kuulijaa tarkastelemaan jokaisen kristityn velvollisuutta toimia arjessaan lähetyskäskyn mukaisesti.

Körttiläisen seuraperinteen ihanteena on alusta saakka ollut samoilla oljilla istuminen. Säädystä, ammatista tai perhetausta riippumatta jokainen ihminen on tervetullut yhteiseen penkkiin veisaamaan. Yhtä hyvin maallikko kuin pappikin saa pitää tunnoistaan seurapuheen. Voisiko samaa syntisten solidaarisuuden ajatusta soveltaa myös lähetystyössä? Miten voisimme vahvistaa kirkossa sellaista toisia kunnioittavaa lähetystyön kulttuuria, jossa jokaisen kristityn arjen sanat, teot ja huolenpito toimivat todistuksena toisenlaisesta maailmasta?

Alusta saakka tavalliset ihmiset ovat vieneet lähetystä eteenpäin pienin askelin kohti suurempaa tavoitetta.  Tämä työ jatkuu edelleen, oli kyseessä sitten 1800-luvun köyhässä Suomessa talonpoikien Malmbergin lähetyslippaaseen antama vaivainen ropo tai lyhyt välittävä hetki 2000-luvun huoltoaseman bensapumpulla – hetki, joka on arjen toivoa jostakin suuremmasta, armon vilahdus.

Artikkeli ”Lohduksi toisillemme” – lähetys(yhteis)työn tunnelmia Joensuun herättäjäjuhlilla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Minulta pyydetään monesti nuotteja Vierivät vuodet -kappaleeseen, koska sitä halutaan laulaa syntymäpäivillä tai hääpäivänä, Nuorva kertoo.

Myös Nuorvan virsituotanto tuntuu koskettaneen kuulijoita ja liittyvän tunteikkaisiin elämänvaiheisiin.

– En osannut edes aavistaa, millä tavalla virsi voi lähteä elämään. Palaute sykähdyttää joka kerta.

Kuulijalla on oikeus tulkita musiikkiani omalla tavallaan.

Laulut kertovat omakohtaisista kokemuksista – tai sitten eivät.

– Sillä ei ole väliä, miten joku kappale liittyy juuri minuun. Kuulijalla on oikeus tulkita musiikkiani omalla tavallaan.

Nuorvan tuotantoa on luonnehdittu körttigospeliksi, koska laulut eivät julista uskoa tai tuputa hengellisyyttä. Itse hän ei halua määritellä musiikkiaan.

– Laulan myös hengellisistä aiheista, mutta en halua luokitella itseäni vaikkapa gospelmuusikoksi. Soitan poppia ja rokkia. Kuulija saa sitten antaa määritelmät lauluilleni.

Keikoille pyydetään monenlaisiin paikoihin. Nuorva pitää kirkkokonsertteja, mutta tekee myös ravintolakeikkoja eri kokoonpanoissa, trubaduurikeikoista kuusihenkiseen bändiin ja kaikkea siltä väliltä.

Minulla ei ole eri roolia kirkoissa tai kapakoissa.

– Olen lauluntekijä ja laulan laulujani. Voin esiintyä missä tahansa eikä minulla ole eri roolia kirkoissa tai kapakoissa. Tietysti mietin ohjelmiston esiintymispaikkaan sopivaksi. Rakkauslauluthan sopivat mihin vain. Olettaisin, että kirkoissa ihmisiä kiinnostaa kuulla hengellisistä asioista, ja kirkkoihin sopii akustinen musiikki.

Nuorva ei ole mielestään kovin tuottelias musiikintekijä, vaikka onkin julkaissut jo kymmenkunta levyä.

– Kirjoitan harvakseltaan ja hyvin kausittain, koska elämässä on kaikkea muutakin. Kirjaan ideoita ja aihelmia muistiin ja jossakin vaiheessa istun alas koostamaan kappaleita.

Biisinteko alkaa sanoista, jotka hän säveltää ja tuottaa kappaleiksi.

Rauhoittuminen lauluntekoon on se juttu.

– Lähden liikkeelle tekstistä, mutta alan saman tien myös säveltää. Sanat ja sävel vaikuttavat toisiinsa. Mietin tarkkaan harmonioita ja luon kappaleisiin tietoisesti jännitteitä.

Ideoita nousee havainnoista. Ärsykkeitä ja virikkeitä sataa koko ajan, mutta johtopäätösten tekeminen vaatii aikaa. Kiireessä se ei onnistu.

– Osaan kirjoittaa lauluja, koska minulla on se taito. Se ei huoleta minua. Rauhoittuminen lauluntekoon on se juttu.

Laulut syntyvät mieltä kiehtovista aiheista. Nuorva ajattelee rakkautta paljon.

– Olen luonnostani kiinnostunut ihmisistä, ihmissuhteista ja rakkauden monimuotoisuudesta.

Valokuvaajaopinnot ovat pysäyttäneet näköaistin äärelle.

Meneillään olevat valokuvaajaopinnot ovat pysäyttäneet näköaistin äärelle. Kauneutta näkyy uudella tavalla ja oikeastaan joka paikassa, mutta yhtä lailla voi havaita rosoja. Silmät ovat avautuneet ymmärtämään myös rakennusten muotoja.

– Viimeksi Helsingissä kävelin kulman takaa ja näin edessäni vastarakennetun Oodi-kirjaston. Kokemus oli niin koskettava, että itku tuli.

Tragiikan ja komiikan tajua tarvitaan myös asioiden ja esineiden suhteen. Valo maalaa etenkin vanhan esineen mielenkiintoisella tavalla. Sen melankolia vetää puoleensa ja panee miettimään. Ajatuksista saattaa muotoutua laulu.

Nuorva on alkujaan Jyväskylän Mäki-Matin poikia. Hän syntyi opettajaperheeseen, jossa isoveljet olivat reilusti vanhempia. Kavereiden kanssa pelattiin kesäisin pesäpalloa ja talvisin lätkää. Kortepohjan pyhäkoulu kävi tutuksi.

– Minusta piti tulla maanviljelijä, mutta sitten sain Commodore64:sen ja heinänuhan. Nörtiksikään minusta ei ollut ilman matikkapäätä ja avaruudellista hahmotuskykyä, Nuorva muistaa.

Onneksi löysin oman tapani tehdä kuvataidetta.

Koulussa piirtäminen ja maalaaminen tuntuivat hankalilta. Nyt hän tekee kameralla sen, mitä joku muu kynällä tai siveltimellä.

– Harmi, että uskottelin niin kauan itselleni, että en osaa. Onneksi löysin oman tapani tehdä kuvataidetta.

Pikku-Mika katseli ihaillen isoveljien bänditouhuja ja alkoi itsekin paukutella rumpuja. Pian rumpukapulat vaihtuivat kitaraan. Ensimmäinen oma kappale syntyi vastustamaan kaupallista joulua. Kavereiden kanssa perustettiin bändi nimeltä Naamio. Se oli aikanaan maan ainoa suomenkielistä heavymetal-gospelia soittava bändi.

– Sain seurakunnasta hienosti tukea musiikin tekemiseen. Sitä kautta järjestyi ensimmäinen keikkakin.

Kiinnostus henkisiin ja hengellisiin asioihin periytyi kotoa ja syveni rippikoulussa. Suurta uskoontuloa ei kuitenkaan tapahtunut.

– Pikemminkin on ollut tervettä uskosta menoa seurakuntanuoruudesta alkaen. Olen huomattavasti varmempi kadotuksesta kuin pelastuksesta, Nuorva naurahtaa.

Hengellinen koti löytyi opiskeluaikana herännäisyydestä eli körttiläisyydestä. Nuorva tutki nuorisotyönohjaajan seminaarityössään Lutherin käsitystä uskonratkaisusta. Sen mukaan Jumala kutsuu luokseen, eikä kyse ole ihmisen tahdosta.

Olen aina tottunut tekemään paljon ja pitämään monta rautaa tulessa.

– Körttiläiset ajattelevat, että ihmisen ei pidä luulla itsestään liikoja suhteessa Jumalaan. Omasta uskosta tai uskoon tulosta ei tehdä numeroa, eikä toisen uskosta kysellä, Nuorva luonnehtii.

Herännäisyys merkitsee Nuorvalle mielenmaisemaa, jossa ihminen saa olla rauhassa oma itsensä, eikä kukaan määrittele armoa Jumalan puolesta. Körttiläinen elämänasenne on hänelle kokonaisvaltainen, mutta vapaa-aika ei silti kulu kirkoissa muuten kuin valokuvaajana.

– Istun työni puolesta kirkossa ihan riittävästi.

Työt muusikkona, valokuvaajana ja Herättäjä-Yhdistyksen nuorisosihteerinä eivät riitele keskenään ja niihin kaikkiin riittää aikaa.

– Olen aina tottunut tekemään paljon ja pitämään monta rautaa tulessa. Lapsetkin ovat jo aikuisia.

Mielessä kuplivat laulujen aiheet pyrkivät kuuluviin. Uutta musiikkia on luvassa vuoden kuluessa ja keikkojakin on. Suunnitelmia riittää kauas tulevaisuuteen:

– Toivottavasti minusta tulee joskus rauhallinen kaveri, joka viimeisenä iltanaan ottaa tuikun brandya ja toteaa, että onpa ollut mukava elämä ja kaikenlaista on tullut tehtyä.

Artikkeli Lauluja kirkkoon ja kapakkaan julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.