Muutosten aika

Mika Vähäkangas on tarttunut aiheeseen, joka on keskeinen teologian uskottavuuden ja vaikutusten kannalta. Kuten kirjakin muistuttaa, kulttuurien ja ajatusten moneus sinänsä on vanha ilmiö, samoin kulttuurien jatkuva muutos. Tänä päivänä ihmiset, tieto ja ajatukset liikkuvat nopeammin kuin koskaan ennen, mikä johtaa nopeisiin kulttuurisiin muutoksiin.

Kristinusko on elänyt ja elää mukana muutoksessa. Historiansa aikana se ylittänyt kielellisiä, sosiaalisia, kulttuurisia ja monia muita rajoja ja samalla sekä muuttanut että muuttunut. Alusta asti kristinuskossa on vaikuttanut moneus. Tuo moneus on saattanut hävitä näkyvistä vaikkapa silloin, kun teologiaa on harjoitettu kansallisvaltioiden tunnustuksellisissa tiedekunnissa oman tradition rajojen puitteissa. Tämän päivän maailmassa moneus on ilmeistä.

Kirjan ensimmäisissä luvuissa hahmotellaan tapoja, joilla globalisaatio ja moneus haastavat uskontoja ja teologiaa sekä muutosta, joka on tarpeen, jotta haasteisiin voidaan vastata. Tämän jälkeen pureudutaan tarkemmin kontekstuaaliseen teologiaan ja sen mahdollisuuksiin. Lopuksi hahmotellaan teologista mallia, joka sekä ottaa huomioon moneuden että antaa tilaa totuusväitteille.

Lyhyessä kirjoituksessa on mahdotonta esitellä kirjaa siten, että esittely tekisi oikeutta sen rikkaalle ja monitasoiselle sisällölle. Nostan tässä esille pari näkökulmaa kirjaan, mutta samalla kehotan jokaista kiinnostunutta tutustumaan sen sisältöihin itse.

Kontekstuaaliset ja synkretistiset kristinuskot?

Uudella tavalla näkyväksi tullut ja jatkuvasti kehittyvä moneus ajaa pohtimaan omaa kontekstia kriittisesti. Lännen hegemonia – joka on monin tavoin jo murtunut – on johtanut läntisten kristinuskon muotojen näkemiseen normatiivisina, ja yhä niin usein läntisen ja valkoisen miehen teologia on teologiaa ilman etuliitteitä, kun taas muunlaisten ihmisten teologioihin löydetään etuliite, joka avaa näiden ihmisten kontekstia. Vähäkankaan kirja muistuttaa siitä, että kaikella teologialla ja jokaisella teologilla on konteksti, joka vaikuttaa tapaan lukea evankeliumia, teologisiin metodeihin, tutkittavien teemojen valintaan ja niin edelleen.

Jo kirjan johdanto on erinomainen esimerkki siitä, kuinka teologin on hyvä pohtia taustaansa, painotuksiaan ja rajoituksiaan ja kertoa niistä avoimin kortein. Tämä haastaa lukijankin pohtimaan omaa asemaansa. Evankeliumi ja teologia eivät elä tyhjiössä vaan alusta asti vuorovaikutuksessa muun todellisuuden kanssa. Tämän vuorovaikutuksen avaamisen soisi tulevan yhä yleisemmäksi teologisissa opinnäytteissä ja tutkimuksissa.

Kontekstien jäljet näkyvät kristinuskon eri muodoissa. Sen lisäksi, että kristityt ovat tulkinneet kristinuskon sanomaa eri tavoin, he ovat myös omaksuneet kristinuskon harjoitukseen kulttuurisia ja uskonnollisia ilmiöitä. Vähäkangas toteaa, että vaikka uskontotieteen näkökulmasta asiaa tarkastellen synkretismi on osa uskontoja, kristityn näkökulmasta on vaikeampi tunnustaa vaikutteiden omaksumista. Tällaisesta näkökulmasta käsin synkretismiin liitetään usein ajatus oman, alkuperäisen uskonnon turmeltumisesta vieraiden ainesten myötä, vaikka siinä on pohjimmiltaan kysymys uskonnon ja kulttuurin kietoutumisesta toisiinsa. Jumalan Poika tuli ihmiseksi tietyssä kulttuurissa, tiettynä historian hetkenä. Kun sanoma hänestä leviää, se tulee keskelle uusia kulttuureita uusina hetkinä – ei kulttuuriseen tai uskonnolliseen tyhjiöön. Kristinusko tuo jotain uutta, mutta myös rakentaa jo olemassa olevan päälle, ja tässä jo olemassa olevasta voi löytyä jälkiä Luojasta ja Pyhän Hengen työstä.

Moneus ja totuus

Moneus ja totuus aiheuttavat jännitteen. Kirjan esittelemä moneus poikkeaa relativismista, joka ohittaa vaikeat kysymykset esimerkiksi tavoitellessaan sinänsä tavoittelemisen arvoista rauhanomaista rinnakkaineloa. Moneudessa on oltava tilaa erimielisyydelle ja vaikeille kysymyksille, myös kysymykselle totuudesta. Erilaiset näkemykset on kyettävä kohtaamaan ilman käpertymistä puolustuskannalle. Uskottavan teologian tulee olla avointa paitsi kristinuskon moneudelle myös maailman moneudelle ylipäätään.

Kun moneudessa on tilaa kysymyksille totuudesta, voidaan toisaalta nähdä kristillisen sanoman suhde muihin sanomiin ja kertomuksiin, toisaalta kysyä, mikä kristinuskossa on arvokasta ja jopa ainutlaatuista.

Vähäkangas kuvaa kristinuskoa – raamatullisen esimerkin mukaisesti – tienä. Hän ohjaa ajattelemaan lampaiden polkuja Välimeren maiden vuorilla. Tähän kieli- ja mielikuvaan mahtuvat sekä polkujen moneus että yhteinen suunta. Samoin sekä kuljetun polun – tradition – että päämäärää kohti jatkuvan liikkeen merkitykset löytävät sujuvasti paikkansa kielikuvasta. Vastakohtana tielle toimii mielikuva puolustettavasta linnoituksesta, joka perustuu vastakkainasettelulle ja on ulossulkeva ja jämähtänyt.   

Context, Plurality and Truth on hyvää matkaluettavaa tien kulkijoille. Se auttaa huomaamaan lähimmän lauman polusta uusia puolia, samoin myös aiemmin tuntemattomista poluista. Se haastaa elämään kristittynä ja harjoittamaan teologiaa tavalla, joka vastaa tämän ajan tarpeita.

Artikkeli Moneudessa on oltava tilaa erimielisyydelle ja vaikeille kysymyksille julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.