Kirkkohallitus on myöntänyt Kokkolan seurakuntayhtymälle Kirkon ympäristödiplomin. Ympäristödiplomi on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ympäristöjärjestelmä, jonka avulla seurakunnat voivat ilmaista tahtonsa toimia esimerkillisesti suhteessa luontoon ja ympäristöön sekä kehittää toimintaansa entistä ympäristöystävällisemmäksi. Kirkon ympäristödiplomi ei ole pelkkä palkinto, vaan konkreettinen väline muutokseen – tapa kantaa vastuuta luomakunnasta ja edistää kestävää kehitystä kristillisen uskon pohjalta.

Ympäristökysymykset koskettavat kaikkia seurakunnan toimintoja. Lainsäädäntö edellyttää ympäristövaikutusten huomioonottamista esimerkiksi rakentamisessa, kiinteistönhoidossa, jätehuollossa, metsänhoidossa ja hautausmailla.

– Ympäristödiplomin avulla voidaan tunnistaa toiminnan ympäristövaikutukset, minimoida riskejä, ennakoida tulevia haasteita ja kehittää toimintaa jatkuvasti. Pitkällä aikavälillä tämä on myös taloudellisesti järkevää, kertoo Kokkolan seurakuntayhtymän kiinteistöpäällikkö ja ympäristövastaava Veli-Matti Raappana.

Nivomme ympäristöasiat osaksi seurakunnan toimintaa.

Veli-Matti Raappana

Kokkolan seurakuntayhtymässä ympäristöasioita on huomioitu jo pitkään. Sen ansiosta Kirkon ympäristödiplomin hakemiseen tarvittavat peruskriteerit täyttyivät suhteellisen helposti. Yhtymä saikin ympäristödiplomiprosessiin kuuluvassa ympäristökatselmuksessa erinomaisen arvosanan.

Seurakunnissa on totuttu kiertotalouteen. Kalusteet saavat usein uuden elämän toisessa ympäristössä. Kalusteiden välivarastoa kutsutaankin leikkisästi IKEAksi. Kerhojen askarteluissa hyödynnetään luonnonmateriaaleja, tyhjiä elintarvikepakkauksia tai muuta ylijäämätavaraa.

Energian ja veden kulutusta on vähennetty nykyaikaisilla, teknisillä järjestelmillä. Monista vähällä käytöllä olevista rakennuksista ja toimitiloista on luovuttu. Ullavaan on rakennettu pölyttäjille pörriäispelto ja sähköautojen latauspisteet on asennettu tänä vuonna moniin kiinteistöihin.

Seurakunnissa tarjotaan Reilun kaupan kahvia ja teetä, keittiöissä suositaan lähiruokaa ja leireillä tarjotaan viikoittain 3–4 kasvisateriaa. Ylijäämäruokaa jaetaan diakonian kautta tai myydään ResQ Club -palvelun avulla.

Seurakunnissa järjestetään luontokirkkoja ja vietetään luomakunnan sunnuntaita. Kokkolasta löytyy Mietiskely- ja rukouspolkuja. Metsiä hakataan kestävästi alle vuotuisen kasvun verran.

Ympäristödiplomin hakeminen on vaatinut yhtymältä myös syvällisempää ympäristöasioiden pohdintaa.

Kokkolan seurakuntayhtymä onkin laatinut ympäristöohjelman, joka tukee ympäristötyön suunnittelua ja seurantaa. Ohjelman pääteemoja ovat jätehuolto ja kiertotalous, hiilidioksidipäästöjen vähentäminen, metsien ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminen sekä ympäristövaikuttaminen.

– Tavoitteena on muuttaa kulutusta yhä enemmän kiertotalouden periaatteiden mukaiseksi. Haluamme myös suojella vanhimpia metsiä ja luonnontilaisia soita sekä hyödyntää luontoalueitamme monipuolisesti, Veli-Matti Raappana listaa.

Yhteinen kirkkoneuvosto teki viime lokakuun kokouksessaan päätöksen hakea noin sadan hehtaarin suuruista, pääosin luonnontilassa olevaa suoaluetta yksityiseksi luonnonsuojelualueeksi METSO-ohjelman kautta.

Ympäristödiplomin hakuprosessin aikana on myös toteutettu hiilitaselaskelmat, tehty jätehuoltokartoitus ja laadittu jätehuoltosuunnitelma. Kokkolan suomalainen seurakunta sekä Kälviän ja Lohtajan seurakunnat ovat laatineet myös omat ympäristökasvatussuunnitelmansa.

Ympäristötyö ei Raappanan mukaan suinkaan pääty Kirkon ympäristödiplomin saamiseen.

– Nyt meillä on hyvät työkalut ja suunnitelmat ympäristöasioiden huomioimiseen myös jatkossa. Sidomme ympäristötavoitteet osaksi toimintaamme ja päätöksentekoamme. Tilojen käytön tehostaminen ja tarpeettomista kiinteistöistä luopuminen ovat osa tätä prosessia. Siihen meitä ohjaa sekä Kirkon energia- ja ilmastostrategia Hiilineutraali kirkko 2030 että myös taloudelliset ja jäsenmäärän muutoksiin liittyvät realiteetit.

Kokkolan seurakuntayhtymä ja sen seurakunnat haluavat kannustaa sekä työntekijöitä että seurakuntalaisia näkemään oman paikkansa
luomakunnassa ja kantamaan ympäristövastuuta yhdessä.

Kokkolan seurakuntayhtymä on vahvasti hiilinegatiivinen

Kokkolan seurakuntayhtymän tuoreet hiilitaselaskelmat osoittavat, että seurakuntayhtymän omistamat metsät sitovat hiiltä moninkertaisesti enemmän kuin seurakuntayhtymän toiminnasta aiheutuu päästöjä. Hiilitaseen laskeminen oli osa Kokkolan seurakuntayhtymän ympäristöohjelman suunnittelua.

Hiilinegatiivisuudesta voidaan kiittää seurakuntayhtymän noin
4 400 hehtaarin metsäomaisuutta. Kokkolan seurakuntayhtymä onkin Suomen seurakuntatalouksien suurimpia metsänomistajia.

Seurakuntayhtymän toiminnan vuotuiset päästöt investointeineen ovat noin 2 030 tonnia hiilidioksidiekvivalenttia (CO2e), kun taas seurakuntayhtymän metsien vuotuinen hiilinielu on peräti 8 730 tonnia CO2e. (CO2e on ilmastotieteessä käytetty suure, joka kuvaa kasvihuonekaasujen ilmastovaikutusta.)

– Olemme siis tällä hetkellä vahvasti hiilinegatiivisia, iloitsee kiinteistöpäällikkö ja ympäristövastaava Veli-Matti Raappana.

Keskivertosuomalaisen vuotuinen hiilijalanjälki on 9,61 tonnia CO₂e. Seurakuntayhtymän metsät kompensoivat siis omien päästöjensä lisäksi noin 697 seurakuntalaisen hiilijalanjäljen. (Laskelma: (8 730 – 2 030) / 9,61 ≈ 697)

Hiilitaselaskelmassa on arvioitu, miten seurakuntayhtymän metsien hiilivarasto ja hiilensidonta kehittyvät seuraavan 50 vuoden aikana, mikäli hakkuut säilyvät nykyisellä tasollaan.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on sitoutunut tavoittelemaan hiilineutraaliutta vuoteen 2030 mennessä.

Hiilineutraalius tarkoittaa, että seurakuntatalouksien kasvihuonekaasupäästöt ovat yhtä suuret kuin niiden omistamien maiden hiilinielut tai että päästöt kompensoidaan muilla tavoilla.

Kokkolan seurakuntayhtymän tilanne näyttää erittäin hyvältä. Hiilitaselaskelmien mukaan yhtymä pysyy hiilinegatiivisena myös seuraavat 50 vuotta, mikäli metsänhoidolliset toimintatavat säilyvät ennallaan.

Hiilitaselaskelmat toteutti Tapio Palvelut Oy.

Kirkon ympäristödiplomi

• on kirkon oma ympäristöjärjestelmä, jonka avulla seurakunnat voivat kehittää toimintaansa mahdollisimman ympäristöystävälliseksi.
• toimii yhdessä Kirkon energia- ja ilmastostrategian Hiilineutraali kirkko 2030 sekä Kirkon ilmasto-ohjelman Kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus kanssa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ympäristötyön pohjana.
• on voimassa viisi vuotta kerrallaan.

Artikkeli Viljelemme ja varjelemme julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Läpikotaisin kokkolalaiseksi itsensä tunteva Emilia Teerikangas jättää seurakuntapastorin tehtävät Kokkolan suomalaisessa seurakunnassa. Lähtösaarnansa hän pitää kotikirkossaan syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina, 5.9.2021.

Viimeisen kolmen vuoden ajan Centria-ammattikorkeakoulussa lehtorina toiminut Teerikangas irtisanoutui Kokkolan suomalaisen seurakunnan seurakuntapastorin virasta kesäkuussa.

-Kun Centrialla tarjoutui mahdollisuus lehtorin työhön, halusin siihen tarttua ja viihdyn Centrialla erinomaisesti, hän kertoo.

Kesäpappina Teerikangas on ollut mukana ripareilla, ja tehnyt myös joitain kirkollisia toimituksia.

– Juhlimme myös keskimmäisen lapsemme rippijuhlia kesällä. Muutoin kesä kului pääasiassa perheen kanssa mökkeillen, syyslukukautta etätyössä aloitteleva opettaja kertoo.

Hänelle itselleen luonteva paikka kotikirkon penkistä löytyy aina.

– Yhteys Kokkolan suomalaiseen seurakuntaan säilyy elämässäni – rooli vain on toinen, hän sanoo.

Pappeus on Emilia Teerikankaalle paljon enemmän kuin pappisviran hoitamista.

Teerikangas haki Kokkolan suomalaisen seurakunnan kappalaisen virkaa – kahdesti, mutta ei tullut valituksi.

Hän teki kirkollisvalituksen Pohjois-Suomen hallinto-oikeuteen molemmista viranhakuprosesseista. Ensimmäistä valintaa koskevasta hallinto-oikeuden päätöksestä neuvosto teki muutosvaatimuksen korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta asiassa ei ole vielä ratkaisua.

Viranhausta valitusprosessiksi muuttuneen elämänvaiheen aikana Teerikangas sanoo käyneensä läpi niin monenlaisia tunteita, ettei vielä osaa kaikkea summata.

– Mutta päällimmäisenä ajatuksena kaikesta on ollut ja on edelleen se, miten raskas prosessi todella on. Olen myös surullinen siitä, miten prosessi raastaa omaa perhettä, läheisiä ja lukuisia seurakuntalaisia. Se tuntuu myös monella tapaa edelleen lähes epätodelliselta. En olisi koskaan kuvitellut olevani tällaisessa tilanteessa, Teerikangas summaa.

Samalla hän kertoo matkan varrella oppineensa paljon, ja toivoo, että joku merkitys kaikelle opitulle löytyy tulevaisuudessa.

”Koen, että papin tehtävässä tärkeää on välittää Jumalan rakkautta ja huolenpitoa kaikkiin tilanteisiin – niin iloissa kuin suruissa.”

Emilia Teerikangas

– Kaikissa asioissa kuitenkin yleensä on myös jotakin hyvää, ja tässä prosessissa itselleni on kirkastunut muun muassa se, kuinka arvokkaita ovat ne ihmiset, jotka ovat kulkeneet rinnalla. Hyvältä on tuntunut vahva tuki ja myötäeläminen, jota olen saanut seurakuntalaisilta – niin tutuilta kuin ihan tuntemattomiltakin.

Teerikangas miettii myös syitä, miksi hän on valitusprosessiin lähtenyt.

– Koen, että asia ei ole mennyt kaikilta osin oikein ja oikeudenmukaisesti, enkä voi sellaisessa tilanteessa antaa asian vaan olla, se on selvitettävä – vaikka se ei helppoa olekaan.

Pappeus on Emilia Teerikankaalle paljon enemmän kuin pappisviran hoitamista.

– Se on identiteetti. Virassa keskeiseksi nousee nöyrä asenne todella tärkeällä paikalla. Pappina saa olla mukana ihmisten monenlaisissa elämäntilanteissa, jotka voivat välillä olla myös todella raskaita.

– Mutta parasta ehkä kuitenkin on se, että papin virassa on itseään isommissa käsissä, mihinkään tilanteeseen ei tarvitse mennä yksin ja omin avuin vaan Jumala on mukana kaikessa.

Vaikka hän ei tällä hetkellä toimikaan papin virassa, säilyy pappeus hänessä aina.

– On mahdotonta sanoa, palaanko joskus papin virkaan – koskaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo.

– Tällä hetkellä en osaa kuvitella, että lähtisin Kokkolasta. Täällä on niin vahvasti juuret, ystävät ja perhe. Taidan olla ihan läpikotaisin kokkolalainen, hän nauraa.

Lähtösaarnapäivänä kirkolliskalenterissa aiheena on kiitollisuus, ja se on haikeuden lisäksi tunne, jota Emilia Teerikangas sanoo tuntevansa jättäessään seurakuntatyön.

– Se on mielestäni hyvä ydinsanoma niin lähtösaarnassa  kuin elämässä ylipäätään.

– Lähteminen ei ole helppoa. Seurakunta työyhteisönä on ihan omanlaisensa maailma, ja siinä on paljon sellaista, mitä jään kaipaamaan.

”Mieleen jäävät myös kaikki seurakuntalaiset, joiden kanssa on kohdattu monenlaisissa tilanteissa. Seurakuntayhteyshän meillä säilyy.”
– Emilia Teerikangas

– Työkavereita tottakai tulee ikävä – eikä vain lähimpiä kollegoita vaan koko yhteisöä hallinnosta hautausmaalle ja kaikkea siltä väliltä.

Mutta yhteistyö yhteisöpedagogikoulutuksen ja seurakunnan välillä jatkuu.

– Siitä olen erityisen iloinen.

Centria-ammattikorkeakoulussa yhteisöpedagogiksi valmistuvat opiskelijat saavat pätevyyden myös kirkon nuorisotyönohjaajan virkaan sekä seurakunnan lastenohjaajiksi. Nämä kirkolliset ja teologiset opit ovat Teerikankaan tonttia lehtorina.

– Koen, että seurakuntatyön tuntemus antaa sellaista käytännön tietoa ja osaamista, josta opiskelijatkin hyötyvät.

Amk-opiskelijoilta tai yhteisöpedagogeiksi valmistuvilta ei edellytetä kirkon jäsenyyttä. Alaa voi opiskella, vaikka tähtäin olisikin muualla kuin kirkon työssä.

– Koen, että voin olla tukemassa ja auttamassa opiskelijoita heidän matkallaan kohti omaa kutsumustyötään, eli tavallaan toteutan myös omaa kutsumustani, vaikka lehtorin tehtävässä olen enemmän teologi kuin pappi. Korkeakoulumaailmassa kun asioita ja ilmiöitä tarkastellaan työelämän, tutkimuksen ja teorian näkökulmista.

Emilia Teerikankaan mukaan seurakunnan kasvatustyö on monen lapsen ja nuoren elämässä tärkeä tekijä päiväkerhosta aikuisuuteen.

– Esimerkiksi onnistunut rippikoulukokemus voi kantaa pitkälle. On hienoa olla kouluttamassa ammattilaisia nuorten maailmaan tekemään töitä nuorten kanssa, hän sanoo.

• Emilia Teerikangas
• Ikä: 42.
• Perhe: puoliso, kolme lasta ja koira.
• Työ: lehtori, Centria-ammattikorkeakoulu.
• Harrastukset: neulominen ja politiikka.
• Luottamustehtävät: Kokkolan kaupunginvaltuuston ja -hallituksen jäsen.
• Lempiruoka: Olen kaikkiruokainen, mutta mieluiten syön kasvisruokaa. Ulkona syödessä Ykspihlajan Pizzatalon pizzat, etenkin kreikkalainen pizza.
• Mielimusiikkisi: Erilaista musiikkia eri tilanteisiin. Sanoitukset ovat minulle tärkeitä, kuuntelen pääsääntöisesti suomenkielistä musiikkia.

Artikkeli Kotikirkosta löytyy aina paikka julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.