Läpikotaisin kokkolalaiseksi itsensä tunteva Emilia Teerikangas jättää seurakuntapastorin tehtävät Kokkolan suomalaisessa seurakunnassa. Lähtösaarnansa hän pitää kotikirkossaan syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina, 5.9.2021.

Viimeisen kolmen vuoden ajan Centria-ammattikorkeakoulussa lehtorina toiminut Teerikangas irtisanoutui Kokkolan suomalaisen seurakunnan seurakuntapastorin virasta kesäkuussa.

-Kun Centrialla tarjoutui mahdollisuus lehtorin työhön, halusin siihen tarttua ja viihdyn Centrialla erinomaisesti, hän kertoo.

Kesäpappina Teerikangas on ollut mukana ripareilla, ja tehnyt myös joitain kirkollisia toimituksia.

– Juhlimme myös keskimmäisen lapsemme rippijuhlia kesällä. Muutoin kesä kului pääasiassa perheen kanssa mökkeillen, syyslukukautta etätyössä aloitteleva opettaja kertoo.

Hänelle itselleen luonteva paikka kotikirkon penkistä löytyy aina.

– Yhteys Kokkolan suomalaiseen seurakuntaan säilyy elämässäni – rooli vain on toinen, hän sanoo.

Pappeus on Emilia Teerikankaalle paljon enemmän kuin pappisviran hoitamista.

Teerikangas haki Kokkolan suomalaisen seurakunnan kappalaisen virkaa – kahdesti, mutta ei tullut valituksi.

Hän teki kirkollisvalituksen Pohjois-Suomen hallinto-oikeuteen molemmista viranhakuprosesseista. Ensimmäistä valintaa koskevasta hallinto-oikeuden päätöksestä neuvosto teki muutosvaatimuksen korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta asiassa ei ole vielä ratkaisua.

Viranhausta valitusprosessiksi muuttuneen elämänvaiheen aikana Teerikangas sanoo käyneensä läpi niin monenlaisia tunteita, ettei vielä osaa kaikkea summata.

– Mutta päällimmäisenä ajatuksena kaikesta on ollut ja on edelleen se, miten raskas prosessi todella on. Olen myös surullinen siitä, miten prosessi raastaa omaa perhettä, läheisiä ja lukuisia seurakuntalaisia. Se tuntuu myös monella tapaa edelleen lähes epätodelliselta. En olisi koskaan kuvitellut olevani tällaisessa tilanteessa, Teerikangas summaa.

Samalla hän kertoo matkan varrella oppineensa paljon, ja toivoo, että joku merkitys kaikelle opitulle löytyy tulevaisuudessa.

”Koen, että papin tehtävässä tärkeää on välittää Jumalan rakkautta ja huolenpitoa kaikkiin tilanteisiin – niin iloissa kuin suruissa.”

Emilia Teerikangas

– Kaikissa asioissa kuitenkin yleensä on myös jotakin hyvää, ja tässä prosessissa itselleni on kirkastunut muun muassa se, kuinka arvokkaita ovat ne ihmiset, jotka ovat kulkeneet rinnalla. Hyvältä on tuntunut vahva tuki ja myötäeläminen, jota olen saanut seurakuntalaisilta – niin tutuilta kuin ihan tuntemattomiltakin.

Teerikangas miettii myös syitä, miksi hän on valitusprosessiin lähtenyt.

– Koen, että asia ei ole mennyt kaikilta osin oikein ja oikeudenmukaisesti, enkä voi sellaisessa tilanteessa antaa asian vaan olla, se on selvitettävä – vaikka se ei helppoa olekaan.

Pappeus on Emilia Teerikankaalle paljon enemmän kuin pappisviran hoitamista.

– Se on identiteetti. Virassa keskeiseksi nousee nöyrä asenne todella tärkeällä paikalla. Pappina saa olla mukana ihmisten monenlaisissa elämäntilanteissa, jotka voivat välillä olla myös todella raskaita.

– Mutta parasta ehkä kuitenkin on se, että papin virassa on itseään isommissa käsissä, mihinkään tilanteeseen ei tarvitse mennä yksin ja omin avuin vaan Jumala on mukana kaikessa.

Vaikka hän ei tällä hetkellä toimikaan papin virassa, säilyy pappeus hänessä aina.

– On mahdotonta sanoa, palaanko joskus papin virkaan – koskaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo.

– Tällä hetkellä en osaa kuvitella, että lähtisin Kokkolasta. Täällä on niin vahvasti juuret, ystävät ja perhe. Taidan olla ihan läpikotaisin kokkolalainen, hän nauraa.

Lähtösaarnapäivänä kirkolliskalenterissa aiheena on kiitollisuus, ja se on haikeuden lisäksi tunne, jota Emilia Teerikangas sanoo tuntevansa jättäessään seurakuntatyön.

– Se on mielestäni hyvä ydinsanoma niin lähtösaarnassa  kuin elämässä ylipäätään.

– Lähteminen ei ole helppoa. Seurakunta työyhteisönä on ihan omanlaisensa maailma, ja siinä on paljon sellaista, mitä jään kaipaamaan.

”Mieleen jäävät myös kaikki seurakuntalaiset, joiden kanssa on kohdattu monenlaisissa tilanteissa. Seurakuntayhteyshän meillä säilyy.”
– Emilia Teerikangas

– Työkavereita tottakai tulee ikävä – eikä vain lähimpiä kollegoita vaan koko yhteisöä hallinnosta hautausmaalle ja kaikkea siltä väliltä.

Mutta yhteistyö yhteisöpedagogikoulutuksen ja seurakunnan välillä jatkuu.

– Siitä olen erityisen iloinen.

Centria-ammattikorkeakoulussa yhteisöpedagogiksi valmistuvat opiskelijat saavat pätevyyden myös kirkon nuorisotyönohjaajan virkaan sekä seurakunnan lastenohjaajiksi. Nämä kirkolliset ja teologiset opit ovat Teerikankaan tonttia lehtorina.

– Koen, että seurakuntatyön tuntemus antaa sellaista käytännön tietoa ja osaamista, josta opiskelijatkin hyötyvät.

Amk-opiskelijoilta tai yhteisöpedagogeiksi valmistuvilta ei edellytetä kirkon jäsenyyttä. Alaa voi opiskella, vaikka tähtäin olisikin muualla kuin kirkon työssä.

– Koen, että voin olla tukemassa ja auttamassa opiskelijoita heidän matkallaan kohti omaa kutsumustyötään, eli tavallaan toteutan myös omaa kutsumustani, vaikka lehtorin tehtävässä olen enemmän teologi kuin pappi. Korkeakoulumaailmassa kun asioita ja ilmiöitä tarkastellaan työelämän, tutkimuksen ja teorian näkökulmista.

Emilia Teerikankaan mukaan seurakunnan kasvatustyö on monen lapsen ja nuoren elämässä tärkeä tekijä päiväkerhosta aikuisuuteen.

– Esimerkiksi onnistunut rippikoulukokemus voi kantaa pitkälle. On hienoa olla kouluttamassa ammattilaisia nuorten maailmaan tekemään töitä nuorten kanssa, hän sanoo.

• Emilia Teerikangas
• Ikä: 42.
• Perhe: puoliso, kolme lasta ja koira.
• Työ: lehtori, Centria-ammattikorkeakoulu.
• Harrastukset: neulominen ja politiikka.
• Luottamustehtävät: Kokkolan kaupunginvaltuuston ja -hallituksen jäsen.
• Lempiruoka: Olen kaikkiruokainen, mutta mieluiten syön kasvisruokaa. Ulkona syödessä Ykspihlajan Pizzatalon pizzat, etenkin kreikkalainen pizza.
• Mielimusiikkisi: Erilaista musiikkia eri tilanteisiin. Sanoitukset ovat minulle tärkeitä, kuuntelen pääsääntöisesti suomenkielistä musiikkia.

Artikkeli Kotikirkosta löytyy aina paikka julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Vapaaehtoistyön tulee voimaannuttaa – ei vaivaannuttaa, Kaustisen ja Ullavan seurakunnan kirkkoherra Veli-Pekka Harju kiteytti illan teeman Kokkolan seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston iltakoulussa.
Syyskuun ensimmäisenä tiistaina kolmisenkymmentä kirkkovaltuuston valtuutettua sekä seurakuntien työntekijöitä ja vapaaehtoisia oli kokoontunut Kaarlelan seurakuntakodin Anders-saliin miettimään tapoja vapaaehtoistyön vireyttämiseen.
Hallintojohtaja Helinä Marjamaa muistutti, että seurakuntien verotulot laskevat ja henkilökunnan määrä vähenee tulevaisuudessa, mutta tekeviä käsipareja tarvitaan jatkossakin.

”Elävä seurakuntamme ei olisi elävä ilman vapaaehtoisia. Puuttuisi liian paljon Hengen lahjoja.”

Juha Karhulahti
Halsuan kirkkoherra

Kokkolan seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja Jukka Paanasen mukaan vapaaehtoistyö on kriisissä koko Suomessa.
– Samat ihmiset veivaavat vapaaehtoistyössä vuodesta toiseen. Kysymys kuuluukin, miten seurakuntayhtymä organisaationa toimii niin, että saamme aktivoitua mahdollisimman paljon vapaaehtoistyöntekijöitä.
Keskustelun alustuksina kuultiin kaikkien yhtymän seurakuntien esittelyt vapaaehtoistyön tilasta. Kaustisen ja Ullavan seurakunnassa vapaaehtoiset ovat toimineet jopa ulosveisuun vetäjinä.
– Niin sanotut uskotut miehet, jotka ovat laulaneet virren, joskus pitäneet myös puheen, Harju kertoi.
– Vapaaehtoistyön ja -tekijän tulee kohdata oikealla foorumilla. Pitää olla hyvä konsepti, kirkkoherra linjasi ja sanoi seurakunnan jokavuotisen vapaaehtoisvoimin toteutettavan Ullavan perinneruokaviikon tuottavan viikossa reilut parituhatta euroa.
– Kaustisella tämä vaan ei onnistuisi.

Kaustisellakin vapaaehtoisten työlista on pitkä; he vievät muun muassa lohtuhuiveja tai villasukkia leskeksi jääneille, vetävät raamattupiirejä, laulavat kuoroissa tai olivat rakentamassa kirkon kattoa.
-Kuten jo edesmennyt Antero Niittykoski, ahkera talkoolainen, joka tervasi eli ”kastoi” enemmän paanuja kuin kirkkoherra ehti kastaa lapsia, Harju muisteli.
Kaustisen ja Ullavan seurakunnan vapaaehtoistöiden listalta löytyy myös apukokkeja, näyttelijöitä, kirkkoväärtejä, isosia ja Facebook-kuvaajia.
– Jokaiselle vapaaehtoiselle tulee olla selkeä tehtävä. Pitää vain osata kysyä oikein. Ensimmäisestä kokeilusta saattaa syntyä elinikäinen tehtävä.

Kokkolan ruotsalaisessa seurakunnassa viikoittainen Crosspoint pyörii täysin vapaaehtoisvoimin.
Ihailtavaa kyläläisten aktiivisuutta ja vapaaehtoisten sitoutuneisuutta osoittaa myös Öjan kyläkirkon ylläpito.
– Öja on pieni kylä. Jokunen vuosi sitten kun yhtymä ilmoitti, ettei sillä ole varaa ylläpitää kyläkirkkoa, päätimme ottaa asiat omiin käsiimme, ruotsalaisen seurakunnan luottamushenkilö Mikael Lindqvist kertoi.
Nyt 10–12 vapaaehtoisen joukko hoitaa kiinteistön nurmikon leikkuut, lumityöt ja pienet korjaukset. Säästöjäkin on syntynyt useampi tuhat euroa.
– Ei se ole rasite. Jokaiselle vapaaehtoiselle pariskunnalle osuu talkoovuoro noin joka kymmenes viikko, Lindqvist laskeskeli.
Vapaaehtoinen Tom Nygård kysyi, miten saamme erityisesti nuorissa syttymään halun palvella.
– Kulutusyhteiskunnassa ihmiset haluavat palvelua, eivät palvella. Vapaaehtoistyö koetaan raskaana, vastahakoisena, mutta se kyllä maksaa itsensä takaisin kun siihen ryhtyy.

”Kristinuskolla on Kokkolassakin paljon kilpailijoita. Miten myydä seurakunta nuorille somessa?”

Antti Lapinoja
Lohtajan ja Kälviän seurakuntien vt. kirkkoherra

Sana luottamus nousi esiin illan monessa puheenvuorossa.
Halsuan kirkkoherra Juha Karhulahti sanoi suurimman esteen hedelmälliselle vapaaehtoistyölle seurakunnassa olevan kirkkoherroissa.
– Uskallammeko luottaa seurakuntalaisiin, ja antaa heidän tuoda erilaiset armolahjansa käyttöömme?
Samaa luottamusta aikuisiin ihmisiin peräänkuulutti Lohtajan ja Kälviän seurakuntien vt. kirkkoherra Antti Lapinoja.
– Seurakunnat eivät toimisi ilman vapaaehtoisia. Vapaaehtoiset tekevät sekä Lohtajalla että Kälviällä syntymäpäiväkäyntejä, hoitavat kauppa-asioita, toimivat kirkkoväärteinä ja lasten ryhmätoiminnassa kuten Donkkis. Se onkin ainoa vapaaehtoistoiminnan muoto, johon saadaan mukaan alle 30-vuotiaita, Lapinoja sanoi.
Kirkkoherran mukaan vapaaehtoistyön tulee tuntua vapaaehtoisesta mielekkäältä, ja hänen tulee kokea itsensä tärkeäksi.
– Miten houkutella nuoret mukaan kirkkoon, joka nojaa paljolti menneisiin asioihin – yhtään Jumalan sanaa ja evankeliumia väheksymättä, Lapinoja kysyi.

Vuoden 2020 alusta Kokkolan seurakuntayhtymään liittyneessä Halsuan seurakunnassa on totuttu talkoisiin. Viimeksi syntyi partiomaja paikallisen Lions Clubin tuella. Jos seurakunnalla ei ole rahaa tai resursseja, niin tehdään sitten itse.
– Seurakuntalaisten erityisosaaminen on aina saatu käyttöön kun on pyydetty, Karhulahti iloitsi.
Yhteistyö Halsuan kunnan kanssa on seurakunnalle valtava voimavara. Koulun rehtori on organisoinut lukujärjestykset niin, että opettaja voi kesken koulupäivän käydä pitämässä varhaisnuorten kerhoa seurakunnassa.
– Vapaaehtoiset ja vanhemmat vetävät Donkkis-iltoja ja Varkka-kerhoja, paikallinen yrittäjä hoitaa nuortenillat pientä palkkiota vastaan, luottamushenkilöt eivät ota kokouspalkkioita, kylän 10 kinkeripiiriä palvelee vuoron perään jumalanpalveluksissa, ja jokaiseen messuun pyritään saamaan vapaaehtoisia laulajia mukaan, Karhulahti listasi.
Koska seurakunnan diakonin virka on vain 20 prosenttinen, jää diakoniatyön syntymäpäiväkäynneistä ja joulumuistamisista paljolti kirkkoherran ja vapaaehtoisten harteille.
– Yksinäisinkään ei jää Halsualla yksin, vakuutti kirkkoherra, sillä vapaaehtoisten pyörittämässä ystäväpalvelussa sovitaan keskenään, kuka käy kenenkin vanhuksen luona maanantaina, ja kuka keskiviikkona.
Myös herätysliikkeillä ja järjestöillä on tärkeä osuus Halsuan seurakunnan vapaaehtoistyössä.

Kokkolan suomalaisessa seurakunnassa pitkään vapaaehtoistyötä tehneenä Anne Kellosalo pitää tärkeänä sitä, että seurakunta rakentaa yhdessä lasten ja nuorten kanssa siltaa kohti aikuisuutta, jolloin seurakunnasta ja myös vapaaehtoistyöstä tulee luonnollinen osa heidän elämäänsä.
– Sitä ei voi asettaa vain jonkun työalan vastuulle, vaan olemme kaikki vastuullisia luomaan tätä yhteyttä.
Muun muassa Koivuristin Keva-kerhoissa vapaaehtoistyötä tekevä ja luottamustoimissa mukana oleva Kellosalo peräänkuulutti seurakunnan työntekijöiden ja vapaaehtoisten tasa-arvoisuutta.
– On valtaa omistaa jokin rooli, jota toisella ei ole. Vapaaehtoistyötä työntekijän kanssa parityönä tehdessä työntekijä joutuu luopumaan jostain ja vapaaehtoistyöntekijä saa jotain. Vapaaehtoinen rohkaistuu ottamaan paikkansa.
Vuonna 2011 perustettiin Kokkolan suomalaisessa seurakunnassa vapaaehtoistoiminnan ohjausryhmä osana kirkon vapaaehtoistyön kehittämishanketta. Vuosi sitten syyskuussa seurakunnassa aloitti vapaaehtoistyön koordinaattori Mervi Santalo. Isossa seurakunnassa vapaaehtoistyön hallinnoinnille onkin perusteet, jos vapaaehtoisia palvelee seurakunnassa jo yli 600.

– Pyhäkoulutyömme on täysin vapaaehtoisten varassa, musiikkityössä on aina palvellut vapaaehtoisia, rippikouluja olisi mahdoton toteuttaa ilman isosia, uutena ryhmänä ovat korona-ajan myötä tulleet vapaaehtoiset arkunkantajat, Kokkolan suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Jouni Sirviö listasi.
– Korona osoitti myös haavoittuvuutemme. Diakoniassa noin 80 prosenttia vapaaehtoistyötä tekevistä on yli 70-vuotiaita, ja kun korona tuli, vapaaehtoiset jäivät kotiin. Toisaalta myös toimintakin hiipui.
Sirviö kannusti työaloja ja seurakuntia ottamaan kopin työpari-työskentelystä vapaaehtoistoiminnassa.
– Sitä voisi jalostaa monelle alalle. Työparina toimiessa voi tuulettaa ajatuksia ja taakka kevenee, kun on toinenkin sitä jakamassa, Sirviö summasi.

Artikkeli Vapaaehtoistyössä tulee voimaantua – ei vaivaantua julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.