Mediassa luvut kääntyvät usein uutisiksi laskevasta jäsenmäärästä. Ja niinhän se on. Monelle kirkko uskoineen on käynyt vieraaksi, tai kenties se ei ole koskaan oikein tutuksi tullutkaan. Kirkon jäsenyys toimii Suomessa myös erilaisten elämänkatsomusten mittarina: usko on erilaista kuin oma, arvot eivät kohtaa omia näkemyksiä. Ollaan liian liberaaleja, liian konservatiivisia.

Itselleni tilastotietojen suuri uutinen on kuitenkin se, että lähes neljä miljoonaa suomalaista päättää edelleen kuulua ja haluaa lapsensa kuuluvan kirkkoon. Se on aivan valtava määrä ihmisiä. Syvältä kumpuavan erimielisyyden ja yksinäisyyden ajassa se tuntuu merkittävältä ja jotenkin koskettavalta teolta. Että niin moni tahtoo kuulua.

Samalla kirkkokin kuuluu kaikille. Ei vain työntekijöille, päättäjille ja aktiivijäsenille. Vauva, joka kuulee kastepapin siunauksen ja tuntee vesipisarat päälaellaan, eläkeläinen, joka saattelee läheisintään viimeiselle yhteiselle matkalle. Väsyneen näköinen isä tai äiti Prisman kassajonossa, puhelinta hypistelevä koululainen bussipysäkillä – yhtä keskeisiä kirkon jäseniä joka iikka.

Seurakuntalehden toimittajalle avautuu aika hieno näköala nykypäivän suomalaisen uskon ja elämän moninaisuuteen. Tätäkin lehteä varten olemme haastatelleet joukon ihmisiä, joista kukin tarkastelee myös kirkkoa yksilöllisestä perspektiivistään. Näin tekee jokainen kirkon jäsenkin. Yksi kiinnittyy perinteeseen laulamalla kerran vuodessa Luojan kirkkaasta taivaasta, toinen antaa seurakunnalle avokätisesti aikaansa ja osaamistaan vapaaehtoistyössä tai luottamustehtävässä. Ja kaikkea siltä väliltä.

Lehden takasivulla esitelemme kirkon uutta nuorille suunnattua interaktiivista Youtube-ohjelmaa. Mieleeni jäi näennäisen kevyt lausahdus ohjelmaa juontavalta 16-vuotiaalta Tuuli Toivoselta: ”Olen tosi iloinen, jos saan rohkaista nuoria olemaan oma itsensä”. Jokin tässä toiveessa heijastelee mielestäni myös yhtä kirkon perimmäistä arvoa: jokainen on tervetullut juuri sellaisena kuin on.

Kirjoitus on julkaistu Jyväskylän seurakunnan Henki&elämä-lehden (3/2019) Toimitukselta-palstalla.

Artikkeli Kirkko kuuluu kaikille julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Olemme maapallon kestävyyden näkökulmasta puolustus- ja korjaustaistelussa. Tulevien 15 vuoden aikana ihmiskunta päättää, minkä kokoinen katastrofi meitä kohtaa. Sen suuruus riippuu digitalisaation etenemisestä ja siitä, kuinka hyvin valtiot ymmärtävät asian vakavuuden, hän arvioi.

Digitalisaatiolla Halava viittaa uudenlaisiin tuotannon tapoihin, esimerkiksi keinoälyn ja robottien hyödyntämiseen. Niiden avulla voidaan korjata maapallon kriittisiä ongelmia, kuten sitä, riittääkö tuleville sukupolville puhdasta vettä, ilmaa ja ruokaa tai miten luodaan kestäviä liikennejärjestelmiä.

Suomi selviää hyvin

Optimistiksi tunnustautuva Halava uskoo, että Suomi selviää murroksesta hyvin.

– Meillä on korkea koulutustaso, teknologiamyönteisyyttä, yhteiskuntarauha ja toimivat systeemit. Olemme pieni ja yhtenäinen kansakunta, jonka tehtävä on näyttää tietä.

Suomalaiset siirtyvät elämäntyylillisesti lähemmäksi luontoa.

– Kaupungistumisen jälkeen ihmiset etsivät entistä vahvempaa luontopresenssiä eli yhteyttä luontoon. Jyväskylän kaltainen keskikokoinen kaupunki, missä omasta kodista pääsee helposti luontoon, on selkeästi ihanteellinen tulevaisuuden asuinpaikka. Ja jos haluaa tehdä töitä Helsingissä, sinne pääsee täältä hyperloop-tyyppisellä sukkulalla putkea pitkin 20 minuutissa, visioi Halava.

Työssä tapahtuu jättimäinen muutos. Ihmisen ja koneen rajapinta määritellään kaikissa ammateissa uudestaan. Likaiset, raskaat ja pakkotoisteiset osiot siirretään koneille, ja ihmisen tehtävistä tulee artistityötä. Radikaalisti muuttuvat Halavan mukaan esimerkiksi taksinkuljettajan, pankkivirkailijan ja lipuntarkastajan työtehtävät.

Yksilöiden ehdoilla

Helsingin yliopiston kulutustutkimuksen professori Mika Pantzarin mielenkiinto kohdistuu tulevaisuudessa siihen, mikä pysyy samana. Yksi tällainen on vastavuoroisuusperiaate.

– En kiistä, etteikö tekoäly toteutuisi jossain muodossa, mutta ihmisyyteen liittyvät asiat jäävät helposti teknologisten innovaatioiden varjoon. Meidän yhteiskunta ei toimisi, jos meillä ei olisi sukupolvittaista vastavuoroisuutta – sitä, että me hoidamme omat lapset ja he hoitavat meidät.

Kulutustutkimuksessa on tutkittu viime aikoina paljon ihmisten yksilöllisiä rytmejä.

– Tiedämme, että ihmisen tarkkaavaisuudessa tapahtuu vuorokauden aikana valtavia vaihteluita. Siksi myös yhteiskuntaa tulisi kehittää yksilöiden ehdoilla. Ihmisten oman potentiaalin toteuttaminen tulisi mahdollistaa. Tämä ei tarkoita onnellisuuden maksimointia, vaan sitä, että jokaisessa on erityistä, ja se tulisi löytää.

Pantzar myöntää, että hänen tulevaisuuskuvansa on aika optimistinen.

– Minua vaivaa optimismi, mikä johtuu siitä, että olen elänyt 60-luvun Tapiolassa, missä katsottiin kennedyläiseen edistyksen maailmaan, professori naurahtaa.

Mikä on oikeasti tärkeää?

Jotta ihmisten erityisyyttä voitaisiin hyödyntää yhteiskunnassa, politiikassa pitäisi Pantzarin mielestä miettiä sitä, mikä ihmisille on oikeasti tärkeää.

– Meillä puhutaan poliittisista asioista abstraktein termein, mutta harva poliitikko sanoo, että meidän pitäisi satsata yksinäisyyden vähentämiseen tai siihen, että nukumme riittävästi, hän jyrähtää.

Pantzar uskoo ihmisyyden paluuseen myös kulutuksessa.

– Siinä on näkyvissä vastavoimia, jotka korostavat merkityksellisyyttä ja konkretiaa kaiken virtuaalisen touhun vastapainoksi. Syntyy hitaan ruuan kaltaisia vastaliikkeitä, ja ihmiset haluavat kohdata toisiaan ja pelata vaikka lautapelejä.

Kirkon asema muutoksessa

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuutta on Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Veli-Matti Salmisen mukaan hyvä tarkastella kahdesta näkökulmasta: siitä, minkälainen kirkko on instituutiona ja mikä on sen paikka ihmisten elämässä.

Kirkon asema yhteiskunnassa on ollut muutoksessa jo jonkun aikaa. Sen merkitystä kyseenalaistetaan, ja kirkosta erotaan enemmän kuin sinne liitytään. Muutoksen tuulet eivät ole Salmisen mukaan vähenemään päin.

– Pitkällä aikavälillä emme voi puhua kansankirkosta, koska entistä pienempi osa suomalaisista kuuluu kirkkoon. Tämä ei kuitenkaan heikennä kirkon asemaa yhteiskunnassa. Uskon, että kirkko osallistuu tulevaisuudessa entistä enemmän arvokeskusteluihin, myös yhteiskunnallisesti tärkeissä neuvottelupöydissä.

Kirkkoon kuuluu noin 70 prosenttia suomalaisista. He pitävät kirkon arvoja, toimituksia ja auttamistyötä tärkeänä. Kirkkoon kuulutaan myös kulttuuriperinnön vuoksi.

– Iso osa haluaa kuulua kirkkoon, vaikka ei suoranaisesti sitoudu kirkon oppiin tai katso olevansa mitenkään erityisen uskonnollinen, Salminen kertoo.

Luterilainen identiteetti säilyy

Hän arvioi, että jatkossa yhä suurempi osa suomalaisista ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan.

– Sellainen suuntaus on nousemassa, että ollaan mukana erilaisissa uushenkisissä yhteisöissä, joissa tunnetaan yhteenkuuluvuutta. Niissä voi olla viitteitä esimerkiksi kristinuskoon, mutta ne eivät suoranaisesti kiinnity mihinkään tiettyyn uskontoon.

Vaikka yhteys kirkkoon löystyy, Salminen uskoo luterilaisten periaatteiden näkyvän suomalaisten arjessa jatkossakin.

– Työntekemisen arvostaminen, oikeudenmukaisuus ja toisten auttaminen liittyvät vahvasti suomalaiseen ja luterilaiseen identiteettiin, riippumatta siitä, kuuluuko kirkkoon vai ei, hän summaa.

Artikkeli Suomen seuraavat 100 vuotta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.