Uuden kirkolliskokouksen ja hiippakuntavaltuuston toimikausi on neljä vuotta. Ensimmäinen kirkolliskokouksen istunto on Turussa 13.–17. toukokuuta.

MIKKELIN hiippakunnalla on kirkolliskokouksessa neljä pappisedustajaa ja seitsemän maallikkoedustajaa. Kouvolasta valituksi tuli Kuusankosken seurakunnan kappalainen Mirva Lehtinen, joka uusi paikkansa. Lehtistä uudelleenvalinta lämmittää.
– Kiitos äänestäjille! Edellisen kauden kokemus on arvokasta: tunnen jo kokoustavat ja tekniikan, ymmärrän päätöksenteon kulun ja myös sen verkkaisuuden. Tähän kauteen on helpompi lähteä, kun tuntee myös ihmisiä päätösten ja mielipiteiden takana.

UUDELLA kaudella Mirva Lehtinen haluaa edistää tavallisten, sopivan kokoisten seurakuntien toimintaa ja hallinnon keventämistä, jotta seurakuntatyölle jäisi enemmän tilaa.
– Tulevalla kaudella pohditaan ainakin seurakuntien rakenneuudistusta. Kirkolliskokouksessa ei päätetä yksittäisistä asioista, vaan suuremmista linjoista. Haluan edistää niitä päätöksiä, joilla tuetaan jokaisen elämän kunnioitusta ja tasa-arvoista kohtelua eri puolilla Suomea. Miten otamme vastaan uudet seurakuntalaiset, maahanmuuttajat ja kirkon yhteyttä etsivät? Miten kirkko voisi olla lähellä, vaikka välimatkat ovat pitkiä? Näitä asioita olisi hyvä edistää koko kirkon tasolla, Lehtinen pohtii.

Mirva Lehtinen uusi paikkansa myös Mikkelin hiippakunnan hiippakuntavaltuustossa. Kouvolasta hiippakuntavaltuustoon valittiin myös Kouvolan seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja Elina Lehtomäki sekä Kouvolan seurakunnan kappalainen Saara-Maria Jurva.

TUOMIOKAPITULI kannustaa seurakuntien työyhteisöjä ja tukee muutoksissa.
– Kouvolan seurakunnissa sen päätöksenteko ei suoraan näy. Verkostoitumisesta muiden valtuutettujen kanssa ja uusien toimintatapojen jakamisesta on kyllä paljon hyötyä. Hiippakuntavaltuusto voi käsitellä myös seurakunnilta ja valtuutetuilta tulevia aloitteita ja edistää siten hiippakunnallemme tärkeitä asioita. Mikkelin hiippakunnassa väki vähenee ja ikääntyy. Miten tässä toimintaympäristössä ja muuttuvissa tilanteissa seurakunnat voisivat olla rohkeita toiminnoissaan ja uskaltaa kohti ihmisiä laitostumisen sijaan? Mirva Lehtinen haastaa.

Kirkolliskokous
-32 pappis- ja 64 maallikkoedustajaa
-kirkon ylin toimielin
-käsittelee kirkon oppia ja työtä sekä lainsäädäntöä, hallintoa ja taloutta
-vastaa kirkon suhteista valtioon sekä muihin kirkkoihin ja järjestöihin

Hiippakuntavaltuusto
-14 maallikko- ja 7 pappisjäsentä
-tukee ja edistää kirkon tehtävän toteutumista hiippakunnassa ja sen seurakunnissa

Artikkeli Kirkko sai uudet päättäjät julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous kokoontui ensimmäisen kerran 1876. Alusta asti käytiin keskustelua lähetystyöstä ja sen asemasta kirkossamme. Ensimmäiset keskustelut liittyivät kolehteihin ja kirkkorukouksiin (esirukous) ja lähetyssaarnaajien mahdollisuuteen toimia pappeina kirkossamme. Viimeksi mainittuun kysymykseen liittyvän ensimmäisen esityksen torppasi silloinen Suomen Lähetysseuran lähetysjohtaja Tötterman, joka pelkäsi lähetystyöntekijöiden hakeutuvan mieluummin Suomeen kuin jatkavan lähetystyössä, mikäli heille avautuisi mahdollisuus toimia kotimaassa pappina.

Nykyisiä keskusteluja ajatellen mielenkiintoinen on tuomiorovasti Schwartzbergin kirkolliskokouksessa 1903 esittämä ajatus, jossa hän liittää lähetyssaarnaajien aseman laajempaan yhteyteen:

Nyt on kysymys, että kirkko ottaisi ensimmäisen askeleen sinnepäin, että se osottaa tahtovansa ja haluavansa jotakin tehdä kysymyksessä olevassa asiassa, että kirkko ikäänkuin viittaa suunnan jonnepäin se myös tahtoo harrastustansa kääntää. Entistä monipuolisempi toimi ja harrastus kirkon piirissä tuottaa aina virkeyttä ja hengellisen elämän elvyttämistä kirkossa. Velvoitus ajaa lähetysasiaa on ollut meidän kirkkomme yksityisissä jäsenissä jo kauan tunnustettu, ja nyt on kysymys, että kirkko sinänsä jotakin tekisi, joka osottaisi että kirkko kokonaisuudessaan tahtoisi yhtyä tähän pyrintöön, jota yksityiset ovat tähän asti ajaneet. (Kirkolliskokouksen 1903 pöytäkirja, s. 80)

Kirkkolakikomitean radikaali ehdotus – lähetystyö kirkon hoidettavaksi

Seuraava vaihe oli vuoden 1941 kirkolliskokous. Käsittelyssä oli aloite, joka ehdotti toimielimen perustamista kirkolle lähetystyöstä. Jälleen perustelu nousi teologiasta: lähetystyö oli kristillisen seurakunnan saama oikeus ja velvoitus, jota ei tullut jättää vain joidenkin asiasta kiinnostuneiden harrastukseksi, vaan jonka tuli olla kirkon omaa toimintaa. Aloitteen mukaan asia pitäisi hoitaa parin vuoden sisällä, jotta kirkko olisi valmis ottamaan vastuulleen mahdolliset uudet lähetystyön työalueet. Ehdotukseen sisältyi ajatus, jonka mukaan kyseisen elimen tulisi olla niin itsenäinen, että sen työtä rajoittaisivat vain kirkolliskokouksen tai piispainkokouksen antamat ohjeet ja määräykset. Samalla esitettiin, että kyseisen elimen johtajalla pitäisi olla mahdollisuus osallistua piispainkokoukseen ainakin kyseistä alaa koskevia kysymyksiä käsiteltäessä.

Asian käsittely siirtyi tätä varten perustetulle kirkkolakikomitealle, jonka mietintöä käsiteltiin kirkolliskokouksessa 1943. Aleksi Lehtosen johdolla kokoontunut komitea teki varsin radikaalin ehdotuksen. Sen mukaan lähetystyön toteuttamiselle olisi eduksi, jos siitä alkaisi vastata kirkon lähetysjohtokunta. Helpoiten työn aloittaminen tapahtuisi, mikäli ”Suomen Lähetysseura ja Luterilainen Evankeliumiyhdistys vapaaehtoisesti luovuttaisivat lähetystyönsä ja kaikki tätä työtä varten kerääntyneet varat kuten myös työntekijät perustettavalle uudelle Suomen ev.lut. kirkon omalle lähetykselle”. Komitea laati samalla ehdotukset uuden johtokunnan ohjesäännöksi sekä kirkkolain muutoksiksi, joilla kirkkoherralle ja kirkkoneuvostolle annettaisiin vastuu lähetystyön edistämisestä seurakunnassa. Komitean ehdotus kuitenkin hävisi äänestyksessä, jossa sille olisi tarvittu määräenemmistö. Niinpä koko ehdotus raukesi tässä vaiheessa.

Kirkkolain muutoksia

Asia ei kuitenkaan hautautunut kokonaan. Jo vuonna 1947 Kuopion hiippakunnan pappeinkokous teki ehdotuksen kirkkolain muutoksesta koskien papiston ja kirkkoneuvoston vastuuta lähetystyössä. Uuden kirkkolakikomitean valmistelusta kirkolliskokous hyväksyi kirkkolakiin lisäyksen vuonna 1953. Siinä säädettiin, että ”kirkkoherrojen tulee niinikään kunkin seurakunnassansa edistää harrastusta työhön evankeliumin levittämiseksi niiden keskuudessa, jotka eivät ole kristittyjä.” Vastaavasti kirkkoneuvoston tehtävänä on ”olla papistolle avullisena hengellisen toiminnan ja lähetysharrastusta edistävän työn yleisessä johdossa”.

Kuusikymmentäluvulla saatiin aikaiseksi toinen, lähetystyön tulevaisuuden kannalta merkittävä muutos. Vuonna 1964 kirkolliskokous teki kirkkolakiin muutoksen, jonka mukaan lähetysvarojen kokoaminen kuuluu sekä seurakunnalle että sen jäsenille. Käytännössä tämä merkitsi mahdollisuutta osoittaa talousarviomäärärahoja lähetystyöhön järjestöjen kautta. Lähetystyöstä tuli siis lakiin perustuvaa seurakunnan toimintaa. Edelleen lähetystyön toteuttaminen jäi käytännön tasolla järjestöjen tehtäväksi.

Kirkon lähetysjärjestöksi

Käsite ”kirkon lähetysjärjestö” on syntynyt pikkuhiljaa. Käytännössä se vakiintui kuusikymmentäluvulla. Suomen Lähetysseura (SLS) ja Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY) oli todettu kirkon lähetystyön toteuttajiksi jo 1900-luvun alkupuolella, vaikka keskustelu niiden asemasta ja kirkon roolista jatkuikin. Tärkeä vaihe oli Suomen Kirkon Lähetysasiain Neuvottelukunnan asettaminen laajennetun piispainkokouksen toimesta vuonna 1954. Se vahvisti neuvottelukunnan ohjesäännön 1955, mutta ei siinäkään päätöksessä ottanut kantaa silloin olemassa olevien kahden lähetysjärjestön asemaan.

Tilanne kuitenkin muuttui 1960-luvulla. SLS:n työ oli täyttänyt 100-vuotta 1959. SLEY:n Japanin työ oli jatkunut jo 60 vuotta. Ruotsinkielinen Svenska Lutherska Evankeliföreningen i Finland (SLEF) aloitti oman lähetystyönsä 1963. Suomen Pipliaseura liittyi 1966 Yhtyneitten Raamattuseurojen raamattulähetystyöhön. Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys (SEKL) perustettiin 1967. Tämän kaiken kautta tuli yhä näkyvämmäksi se, ettei lähetysjärjestöjen asemasta ollut virallisia päätöksiä lukuunottamatta sitä, että SLS ja SLEY oli todettu kirkon toimijoiksi lähetystyössä.

Niinpä Kirkon lähetysasiain neuvottelukunta antoikin laajennetulle piispainkokoukselle esityksen kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisen perusteista. Muistion pohjalta, vain pienin muutoksin, laajennettu piispainkokous antoi seuraavat kriteerit:

Varsinaiselle lähetysjärjestölle Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on asetettava seuraavat vaatimukset:

1. Järjestön työ tapahtuu evankelis-luterilaisen kirkon yhteydessä ja sen tunnustuksen perustalla siten, että tämä on nimenomaan mainittu järjestön säännöissä ja sen noudattamista myös valvotaan järjestön käytännöllisessä työssä sekä lähetysalalla että kotimaassa.
2. Ulkolähetystehtävän tulee olla järjestön säännöissä, organisaatiossa ja toiminnassa siten esillä, että siitä muodostuu joko järjestön päätehtävä tai ainakin yksi sen huomattavimmista työaloista.
3. Järjestöllä tulee olla yksi tai useampia joko alueellisesti rajattuja tai tietyt henkilöryhmät käsittäviä lähetyskenttiä, joilla se työskentelee joko itsenäisesti tai yhteistoiminnassa muiden lähetysjärjestöjen ja/tai nuorten kirkkojen kanssa siten, että tavoitteena on saattaa ei-kristittyjä kasteen kautta kirkon yhteyteen, muodostaa seurakuntia ja kehittää niiden toimintaa.
4. Lisäksi edellytetään, että järjestön työssä lähetyskentällä on useampia kuin yksi lähetystyöntekijä (pappi, lähetyssaarnaaja), sekä että työn jatkuvuuden ilmauksena on suoritettu kasteita ja perustettu yksi tai useampia seurakuntia.
5. On suotavaa, että järjestön työ tapahtuu muiden lähetysjärjestöjen ja ja nuorten kirkkojen yhteyksissä.

Lisäksi laajennettu piispainkokous antoi kriteerit ”Erityistehtäviä lähetystyössä suorittaville järjestöille”. Näistä ensimmäinen ja toinen ovat samat kuin ”varsinaiselle lähetysjärjestölle” osoitetut kriteerit. Näiden lisäksi sille annettiin vain seuraava vaatimus: Järjestön työ tapahtuu jotakin tiettyä erityistehtävää suorittaen yhteistyösopimuksen puitteissa varsinaisten lähetysjärjestöjen, lähetysten yhteistyöelimien, muiden saman alan erityisjärjestöjen tai nuorten kirkkojen kanssa tavoitteena evankeliumin levittäminen ja vakiinnuttaminen niiden keskuudessa, jotka eivät vielä ole kristittyjä.

Päätöksessä huomioitiin myös Suomen Pipliaseuran ekumeenisuus. Tunnustuspykälän osalta tehtiin lisäys, jonka mukaan sitoutumista tunnustukseen ei vaadita, mikäli järjestön työ rajoittuu yksinomaan Raamatun kääntämiseen, painattamiseen ja levittämiseen ilman opillisia selityksiä ja tulkintoja.

Laajennettu piispainkokous teki samalla päätöksen kolmen järjestön osalta. Se totesi SLS:n ja SLEY:n täyttävän nämä kriteerit ja siten saaneen kirkon lähetysjärjestön aseman. Samassa kokouksessa se hyväksyi myös SLEF:in hakemuksen perusteella.

1970 laajennettu piispainkokous päätti hyväksyä Suomen Pipliaseuran hakemuksesta »kirkon puolesta erityistehtävää lähetystyössä suorittavaksi järjestöksi».

Seuraavaksi hyväksyttiin SEKL. Tähän päätökseen sisältyy erikoisuus, sillä päätöksessä todettiin, että SEKL:n työstä vain Afrikassa ja Aasiassa ei-kristillisten kansojen parissa tehtävä työ kelpuutetaan kirkon ulkolähetystyöksi. Ulkopuolelle rajautui SEKL:n ns. slaavilaistyö ja työ Euroopan katolisissa maissa. Myöhemmin kirkolliskokous hyväksyi vielä Lähetysyhdistys Kylväjän (1979) ja Medialähetys Sanansaattajat (1994).

Lähetysjärjestöksi hyväksymisen periaatteet tarkentuvat

Järjestöjen yksityisoikeudellista asemaa on korostettu toistuvasti. Tämä tarkoittaa sitä, ettei kirkolla ole toimivaltuuksia yksityisten järjestöjen asioissa. Toisaalta järjestöjä ei voida hallinnollisesti sijoittaa mihinkään kirkon organisaatiossa eikä kirkko voi delegoida omia toimivaltuuksiaan niille. Kirkolliskokouksella on kuitenkin ollut mahdollisuus luoda siltaa oman hallintonsa ja järjestöjen välille ns. erityissäännösten perusteella. Lähetystyön osalta tämä on tarkoittanut ennen kaikkea 1975 asetettua Kirkon lähetystyön toimikuntaa ja samalla perustettua Kirkon lähetystyön keskusta. Järjestöille annettiin läsnäolo- ja puheoikeus toimikunnan kokouksissa. Lisäksi neljälle järjestölle varattiin jäsenyys toimikunnassa. Tätä muutettiin vuonna 2016, mistä alkaen varsinaiset jäsenet on valittu aina hiippakuntien nimeämistä ehdokkaista. Järjestöillä säilyi läsnäolo- ja puheoikeus.

Samassa kokouksessa, jossa kirkolliskokous päätti Kirkon lähetystyön toimikunnan ja keskuksen asettamisesta, se päätti myös, että jatkossa päätöksen lähetysjärjestöksi hyväksymisestä tekee kirkolliskokous. Valmistelutyö kuului Kirkon lähetystyön keskukselle ja piispainkokoukselle, jotka molemmat antavat lausuntonsa asiasta.

Tämän päätöksen johdosta vuoden 1979 kirkolliskokouksessa käsiteltiin uudelleen lähetysjärjestöksi hyväksymisen kriteerejä, joita samalla muokattiin. Kirkolliskokous päätti, että sen tulee tutkiessaan kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä koskevia aloitteita noudattaa seuraavia periaatteita:

1. MENETTELY

1.1. Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä ja hyväksymisen peruuttamista koskevasta asiasta on kirkon lähetystoimikunnan ja piispainkokouksen annettava lausuntonsa.

1.2. Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksyminen voi koskea järjestön lähetystyötä kokonaisuudessaan tai määrättyä osaa siitä.

2. HYVÄKSYMISEN EDELLYTYKSET

Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksyminen ja tämän aseman säilyttäminen edellyttää, jollei kirkolliskokous erityisistä syistä toisin päätä, seuraavaa:

2.1. Järjestön työ tapahtuu sääntöjen mukaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon tunnustuksen pohjalta kirkon yhteydessä. Jos järjestön toiminta rajoittuu Raamatun kääntämiseen, kustantamiseen ja levittämiseen, sitoutumista evankelis-luterilaiseen tunnustukseen ei tarvitse mainita sen säännöissä.
2.2. Järjestö on tarpeen kirkon lähetystehtävän toteuttamiseksi.
2.3. Ulkolähetys on sekä sääntöjen mukaan että käytännössä järjestön päätehtävä tai kuuluu järjestön keskeisiin työmuotoihin.
2.4. Milloin työalueelle ei ole vielä syntynyt kansallista kirkkoa, tulee lähetysjärjestöjen työntekijöiden noudattaa sakramenttien hoitamisessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestystä.

3. HYVÄKSYMISEEN LIITETTÄVÄT EHDOT

Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä koskevaan päätökseen voidaan liittää kirkolliskokouksen tarpeellisiksi katsomia ehtoja. Tällaisia ovat:

3.1. Järjestön tulee antaa toiminnastaan ja taloudestaan tietoja kirkon lähetystoimikunnalle sekä muutoinkin toimia yhteistyössä kirkon lähetystyön keskuksen kanssa sen ohjesäännön mukaisesti.
3.2. Järjestön tulee neuvotella kirkon lähetystyön keskuksen kanssa uusien lähetysalojen avaamista ja toimintansa olennaista muuttamista koskevista suunnitelmista.

LAAJENNETUN PIISPAINKOKOUKSEN HYVÄKSYMÄT LÄHETYSJÄRJESTÖT

Kirkolliskokous katsoo, että laajennetun piispainkokouksen kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymä järjestö säilyttää asemansa, ellei järjestö ilmoita, ettei se hyväksy edellä mainittuja kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisen edellytyksiä ja ehtoja.

Nykyisten kriteereiden synty ja ensimmäinen käyttökerta

Seuraavan kerran kriteerit tarkistettiin 2018. Syitä tarkistukselle oli kolme. Ensinnäkin kieli oli osin vanhentunutta. Sana ”ulkolähetys” (kohdassa 2.3.) korvattiin ilmaisulla ”ulkomaisilla työalueilla tapahtuva toiminta”. Samasta syystä ilmaisun ”kansallinen kirkko” (2.4.) tilalle laitettiin ”seurakunta”.

Merkittävämmät syyt liittyivät muutoksiin lainsäädännössä (Kirkkolain muutos 2015) ja niistä seuranneisiin muutoksiin organisaatiossa. Vuoden 2013 jälkeen yhteistyö järjestöjen kanssa on perustunut perussopimukseen, joka tuona vuonna allekirjoitettiin ensimmäistä kertaa. Perussopimuksessa puolestaan viitataan Yhteinen todistus: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyksen peruslinjaus -asiakirjaan. Perussopimukset uusitaan viiden vuoden välein. Yhteinen todistus -linjaus tarkistettiin vuonna 2018 (osin teknisistä syistä, kun ns. rahoitussopimus päätettiin lopettaa) ja päivitettiin vuonna 2022.

Piispainkokouksen esitys hyväksyttiin sellaisenaan toukokuussa 2018. Uudet kriteerit tulivat voimaan välittömästi ja kuuluvat seuraavasti:

1. MENETTELY

1.1 Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisestä ja tämän aseman lakkauttamisesta on piispainkokouksen tehtävä esitys.
1.2 Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksytty järjestö allekirjoittaa perussopimuksen kirkkohallituksen kanssa lähetystyön järjestämisestä.

2. HYVÄKSYMISEN EDELLYTYKSET

Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksyminen ja tämän aseman säilyttäminen edellyttää, jollei kirkolliskokous erityisistä syistä toisin päätä, seuraavaa:

2.1 Järjestön työ tapahtuu sääntöjen mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen pohjalta kirkon yhteydessä. Järjestö toteuttaa toiminnassaan kirkon hyväksymää kirkon lähetyksen peruslinjausta ja sen toimintaperiaatteita.
2.2. Järjestö on tarpeen kirkon lähetystehtävän toteuttamiseksi.
2.3. Ulkomaisilla työalueilla tapahtuva toiminta on sekä sääntöjen mukaan että käytännössä järjestön päätehtävä tai kuuluu järjestön keskeisiin työmuotoihin.
2.4. Milloin työalueelle ei ole vielä syntynyt seurakuntaa, tulee lähetysjärjestöjen työntekijöiden noudattaa sakramenttien hoitamisessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestystä.

3. HYVÄKSYMISEEN LIITETTÄVÄT EHDOT

Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä koskevaan päätökseen voidaan liittää kirkolliskokouksen tarpeellisiksi katsomia ehtoja. Tällaisia ovat:

3.1 Järjestön tulee antaa vuosittain linjauksistaan, toiminnastaan ja taloudestaan tietoja piispainkokoukselle sekä toimia yhteistyössä Kirkon lähetystyön keskuksen ja muiden kirkon lähetysjärjestöjen kanssa.
3.2 Järjestön tulee tiedottaa piispainkokoukselle suunnitelmistaan, jotka koskevat sen toiminnan uusia merkittäviä avauksia yhteistyökumppaneiden kanssa kahdenvälisissä tai monenvälisissä suhteissa ja/tai verkostoissa, tai kun se suunnittelee uusia yhteistyösopimuksia ulkomaisten kirkkojen tai muiden kumppaneiden kanssa, tai kun se aikoo uusia voimassaolevia sopimuksiaan, joihin on tullut merkittäviä muutoksia.

LAAJENNETUN PIISPAINKOKOUKSEN JA KIRKOLLISKOKOUKSEN HYVÄKSYMÄT LÄHETYSJÄRJESTÖT

Kirkolliskokous katsoo, että laajennetun piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen aiemmin kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymä järjestö säilyttää asemansa, ellei järjestö ilmoita, ettei se hyväksy edellä mainittuja kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisen edellytyksiä ja ehtoja.

Kirkolliskokoukselle tehtiin toukokuussa 2018 edustajaesitys Suomen Lähetyslentäjät ry:n ottamisesta kirkon lähetysjärjestöksi. Koska asian valmistelu kuului piispainkokoukselle, asiaa ei voitu silloin ratkaista. Piispainkokouksessa asiaa valmisteltiin syksyn mittaan. Kirkon lähetystyön toimikunta antoi asiasta kielteisen lausunnon. Kanta perustui siihen, ettei Lähetyslentäjät täytä selkeästi kuin yhden annetuista kriteereistä (2.3.). Piispainkokouksen päätöksessä todetaan, ettei Lähetyslentäjät täytä annettuja kriteereitä. Sen sijaan piispainkokous kehotti kirkon lähetysjärjestöjä entistä tiiviimpään yhteistyöhön muidenkin, kuin toisten sopimusjärjestöjen kanssa. Asia jäi siis raukeamaan, sillä sitä ei viety kirkolliskokouksen päätettäväksi.

Artikkeli Lähetysjärjestörakenteen syntyminen ja lähetysjärjestöksi pääsemisen edellytykset julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Keskustelunaiheeksi nousi myös seurakuntarakenneuudistus. Kirkon paikallistason hallintorakenteen kehittämisestä jätettiin kirkolliskokouksessa kaikkiaan kolme eri aloitetta. Hallintovaliokunnan pohdittavaksi lähetettiin muun muassa esitys, jossa ehdotetaan hiippakuntien ja seurakuntayhtymien yhdistämistä.

Kirkolliskokouksessa päätettiin lisätä Kirkon keskusrahaston tämän vuoden talousarvioon kolme miljoonaa euroa seurakuntien taloudelliseen tukemiseen ja yksi miljoona kirkollisten järjestöjen taloudelliseen tukemiseen koronaviruspandemiasta selviytymiseen.

1. Mikä oli mielestäsi kirkolliskokouksen tärkein anti?
2. Mikä asia jäi mietityttämään?

Tuulia Kuntsi
Avara kirkko -valitsijayhdistys

1. Olo on kuin olisi maistellut uusia makuja. Ensituntuma joiltain osin viehättää, mutta jokin vielä pistää makustelemaan tarkemmin. Tärkein anti oli uusiin ihmisiin tutustuminen. Tulemme erilaisista taustayhteisöistä ja näkökulmia on monia. Vain kunnioittaen omasta poikkeavaa näkemystä voi luoda ratkaisuja kiperiinkin kysymyksiin. Avioliittokysymys on juuri sellainen. Emme tehneet mitään päätöksiä avioliittokäsityksen laajentamiseksi, koska tällä kertaa perehdyimme piispojen kirjeeseen, jossa oli esitetty erilaisia malleja edetä asiassa.

2. Kirkon uudistuminen mietityttää. Jätetyt aloitteet ja todella mielenkiintoiset puheenvuorot kertovat uudistustarpeesta. Ne koskivat muun muassa avioliittoon vihkimistä, kun toinen puolisoista ei kuulu kirkkoon, ehtoollisen viettämistä, seurakuntien rakennetta ja kenttäpiispan asemaa. Minut valittiin lakivaliokuntaan. Voisi kuvitella, että tylsempää hommaa voi etsiä, mutta ihan rehellisesti sanoen nautin tällaisesta työstä.

Kirsi Pohjola
Avara kirkko -valitsijayhdistys

1. Kirkon toiminnan ja seurakuntalaisten elämän kannalta merkittävin päätös oli, että alamme työstämään seurakuntien rakenneuudistusta. Aloite kulkee nimellä hiippakuntien ja seurakuntayhtymien yhdistäminen, vähän harhaanjohtava nimi tosin. Olen kovasti innoissani, kun hallintovaliokunnassa pääsen rakentamaan visioita talous- ja hallintomalleista, missä paikallisseurakuntien energia voi keskittyä yhteisöjen rakentamiseen.

2. Toivon, että avioliittokysymys ratkaistaisiin mahdollisimman pian. Ihan liikaa aikaa ja energiaa menee siihen, kun eri kantoja edustavat puhuvat omista tunteistaan ja Raamatun tulkinnoistaan. Tärkeintä olisi katsoa ulos- ja eteenpäin. Aloitteiden pitäisi hengittää ulkopuolista elämää, ei kirkolliskokousedustajien sisäistä maailmaa. Vaikka avioliitto- ja virkakysymyksessä niin sanotusti ohipuhutaan, niin vastakkainasettelu ei ole näkyvissä muutoin. Avioliitto- ja virkakannoissa ääripäitä edustavat juttelevat iloisesti yhdessä, ja vielä tärkeämpää, yhdessä tekemisen henki on vahvaa.

Erkki Puhalainen
Seurakuntaväki-valitsijayhdistys

1. Alkaneen nelivuotiskauden työskentelyyn vaikuttavat edustajien valinnat eri tehtäviin ja valiokuntiin. Toimintakertomusten ja tilinpäätösten hyväksymistä lukuun ottamatta valtaosa tehdyistä esityksistä ja aloitteista jää valiokuntien työstettäväksi seuraaviin kokouksiin.

2. Parin erityisesti teologisen kysymyksen kohdalla puheenvoroissa esille noussut mielipiteiden jakautuneisuus. Erityisesti se tuli esille piispainkokouksen kirkolliskokoukselle lähettämässä vastauksessa avioliittokäsityksen laajentamisesta. Osalle kirjeessä todettu nykyinen ”näkemys avioliitosta naisen ja miehen välisenä” ja pappien velvollisuutena sitoutua siihen on luovuttamaton. Osa avioliittonäkemykseen sitoutuneista olisi taas ollut valmis hyväksymään vihkimisoikeuden ja osa olisi ollut valmis muuttamaan avioliittonäkemyksen sukupuolineutraaliksi. Kyseessä ei siis nyt ollut päätösasia, mutta asia noussee varmasti esille jonkun esityksen tai aloitteen ja siitä laadittavan mietinnön pohjalta, ja ratkaisu tullee hajottamaan kirkkoa.

Artikkeli Avioliittokäsitys jakaa yhä kirkolliskokousta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tällä viikolla Turussa kokoontuva kirkolliskokous käsittelee kirkon avioliittokäsitystä. Kuinka mones kerta mahtaa olla kyseessä, vaikea sanoa, olen seonnut laskuissa. Ketä vihitään ja kuka vihkii, pitäisikö kirkon luopua koko vihkioikeudesta, ja kuinka perusteet puolesta ja vastaan löytyvät Raamatusta. Samat kysymykset ja perustelut kuumentavat taas tunteita. Esimerkiksi kirkollisen Kotimaa-lehden nettijuttu avioliittokäsityksen laajentamista koskevasta esityksestä sai peräänsä heti kirkolliskokouksen avajaispäivänä 155 kommenttia.

Avioliittokäsityksestä ja sen käsittelystä eri konklaaveissa, sekä kirkollisissa että maallisissa, saisi helposti yhden osan Ikuisia kertomuksia -kirjasarjan moderniin versioon. Itse asiassa aiheesta saisi koko sarjan, mutta tarjontaa on niin paljon, että muissa kirjoissa kannattaisi keskittyä muihin aiheisiin.

Naiset pappeina olisi yhden osan teema. Käsiteltäisiin sitä, miten pappeus alun perin naisille sallittiin, millaisia käytännön ongelmia asiasta arveltiin koituvan, ja kuinkas sitten kävikään. Kerrottaisiin, miten naiset ovat pikkuhiljaa vallanneet papin paikoista enemmistön, mutta vastustusta on edelleen, ja kirkon johtopaikoille pääsy on ollut nihkeää. Yhdessä tarinassa verrattaisiin sukupuolijakaumaa kirkossa vaikkapa pörssiyritysten johtopaikkojen jakaumaan, ja huomattaisiin, että kirkossa oikeastaan vain noudatetaan maan tapaa.

Omat osansa kirjasarjaan voitaisiin kirjoittaa kaikkien mielestä soveliaista lähetysjärjestöistä ja niiden tukemisesta, huolestuttavasta jäsenkadosta, huolestuttavasta taloustilanteesta ja niin ikään huolestuttavasta maallistumiskehityksestä. Jos kustantaja innostuisi, Ikuisia kertomuksia -sarjasta saatettaisiin tehdä ikuisesti jatkuva. Ikuisuusprojektit kun eivät kirkosta aivan heti lopu.

Artikkeli Ikuisia kertomuksia julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.