Tai oikeastaan kyseessä ei ollut yksi selkeä hetki, vaan monen vuoden ajanjakso 1990-luvun alusta aina 2000-luvulle asti. Takana oli muutto Espoosta Jyväskylään, silloisen Jyväskylän kaupunkiseurakunnan johtavaksi kanttoriksi.

– Uusi, entistä vanhakantaisempi työkulttuuri vaati valtavasti sopeutumista, ja virkaan kuuluva hallinnollinen työ imaisi minut kokonaan. Aivoissa ei ollut enää tilaa musiikille.

Vaikka Kaupunginkirkon kanttorin musiikillinen identiteetti oli kadoksissa, työ kuitenkin jatkui. Valtasaari istui urkujen ääressä ja soitti, mutta ilman sisäistä paloa ja motivaatiota.

– Sitä eivät kaikki huomanneet, mutta itse sen kyllä tajusin. Myös muiden soittamaa musiikkia kuuntelin kuin jostakin ulkopuolelta. En kokenut kuuluvani samaan joukkoon.

Urkujen ääreen Valtasaari istahti ensimmäisen kerran Mikkelin tuomiokirkossa 15-vuotiaana koulupoikana, lähes viisikymmentä vuotta sitten.

– Ihastuin niiden mahtavaan ja värikkääseen ääneen suuressa, sakraalissa kirkkotilassa, hän muistelee.

Paikallisen kanttorin opastuksella uruista tuli pian klassista musiikkia ja pianonsoittoa harrastavan pojan pääinstrumentti. Jo lukioikäisenä Valtasaari pääsi kirkkomusiikin ylintä opetusta antavan Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolle, ja lukion päätyttyä alkoivat päätoimiset opinnot Helsingissä.

Vuosikymmeniä kantaneen ammatinvalinnan taustalla lienee ollut myös tiivis osallistuminen seurakunnan toimintaan nuoruuden Mikkelissä, Valtasaari arvelee.

– Olin hirveän innokas seurakuntanuori ja siihen aikaan se oli hyvin hengellistä toimintaa. Tutkimme Raamattua ja paneuduimme hengellisiin asioihin sata lasissa. Siitä musiikin ja seurakunnan yhdistelmästä tulevaisuuteni jollain tavalla kasvoi.

Kanttorin työstä seurakuntalaiselle paljastuu vain jäävuoren huippu, Valtasaari tuumaa.

– Suurin osa on valmistautumista siihen, mikä näkyy ja kuuluu.

Valtasaaren nykyiseen työnkuvaan on erikseen kirjoitettu urkujen soittaminen, myös yksityinen harjoittelu ja taidon kartuttaminen. Lisäksi hän on luotsannut lauluryhmiä ja organisoinut konserttisarjoja, jotka kokoavat musiikin ystävät vuodesta toiseen Jyväskylän kirkkoihin pääsiäisen ja loppukesän tienoilla.

Kaikkien Suomen seurakunnissa työskentelevien kanttorien tavoin Valtasaari on soittanut läpi valtavan määrän jumalanpalveluksia, rippikouluja, konfirmaatioita, häitä, hautajaisia sekä hartaushetkiä kouluissa, hoivakodeissa ja muissa laitoksissa.

– Mielestäni musiikin merkitys seurakunnalle ja jumalanpalveluselämälle ei ole vain välineellinen. Sen tarkoitus ei ole rikastuttaa, kaunistaa tai viihteellistää, hän sanoo painokkaasti.

– Musiikki istuu niin syvässä kirkon olemuksessa, että kirkkoa voi luonnehtia laulavaksi kirkoksi. Musiikki on se kieli, jolla rukoillaan, ylistetään Jumalaa ja ollaan yhteydessä toisiin ihmisiin. Tällaisena aikana, kun jumalanpalveluksia katsellaan vain Youtubesta, huomaa miten erilaista on istua oikeasti kirkon penkissä ja laulaa yhdessä.

Valtasaaren suhdetta musiikkiin, erityisesti kirkossa soitettavaan urkumusiikkiin, voi syystä luonnehtia sitoutuneeksi. Aihepiiriään hän kuvailee lempeän eloisasti, rakkaudella.

– Kirkossa soittaminen on jollain tapaa vähän mystistä. Kirkkotilan pyhyys on aina viehättänyt ja puhutellut minua. Ja urkujen ääni on niin valtavan monisävyinen. On lempeyttä, huumoria, ylevyyttä, kirkkautta, synkkyyttä, pyhyyttäkin, hän sanoo.

– Urkujen äärellä oma muusikkouteni hengittää syvimmin.

Juuri tavoitteellinen, itseä kehittävä työskentely urkujen parissa palautti Valtasaaren yli vuosikymmenen kestäneestä musiikillisesta lamasta. Ensin vapautui aikaa, kun hallinnollisia tehtäviä siirrettiin toisaalle.

– Silloin minulla alkoi nousu takaisin – ei huipulle, mutta pinnalle kuitenkin, hän nauraa.

Sitten Valtasaari tapasi entisen lapsikuorolaisensa Espoon Olarin seurakunnasta. Tämä oli opiskellut kanttoriksi ja kertoi soittavansa uruilla joka aamu kolme tuntia.

– Soitettuaan hän oli täynnä energiaa ja pystyi tekemään muita töitä koko loppupäivän. Kuuntelin sitä ja muistin, että oma elämäni oli aiemmin ollut juuri tuollaista.

Valtasaari alkoi harjoitella uudestaan ja huomasi, etteivät pitkään uinuneet taidot olleet kadonneet. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on kuultu Valtasaaren konserttejakin niin Suomessa kuin eri puolilla Eurooppaa.

– Pääsin takaisin siihen flow’hun, joka oli menetetty.

Kesäkuussa eläkkeelle jäävä Valtasaari palaa pian, lähes kolmenkymmenen vuoden Jyväskylän rupeaman jälkeen, tuttuihin maisemiin Espoon Olariin. Tulevaisuutta pohtiessaan kanttori toteaa olevansa ”melko konservatiivinen muusikko”.

– Kirkkomusiikkia pitää uudistaa, ja sitä myös uudistetaan koko ajan. Se ei vain ole se alue, jolla itse olen parhaimmillani, hän tuumaa.

Valtasaaresta yksi nykyisen, suuren Jyväskylän seurakunnan vahvuuksista on, että kanttoreita on paljon ja kaikilla hyvin erilaista musiikillista osaamista.

– Toivoisin, että tämä monipuolisuus ja tasapaino klassisen kirkkomusiikin ja uusien tyylien välillä säilyy. Meillä on monissa asioissa pitkä ja rikas traditio: on vanhoja kirkkoja, uskontunnustuksemme ovat 300-luvulta ja Raamattu on vieläkin vanhempi, Valtasaari kuvaa.

– Samalla tavalla kirkossamme on valtavan rikas musiikillinen perintö. Mielestäni on velvollisuutemme pitää tätä arvokasta kulttuuriperintöä esillä – ja samanaikaisesti ojentaa kädet kohti nykyaikaa. En näe siinä mitään ristiriitaa.

Artikkeli Tilaa musiikille julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Sen melodiahan on hyvin suomalaiskansallinen, lähes kalevalainen, toteaa korvamadon säveltänyt Timo Ruottinen, 71.

– Ajatukseni oli, että vaikka kappale soi mollissa, se pitäisi toteuttaa niin iloisesti, etteivät ihmiset ollenkaan huomaisi sen olevan mollisävelmä.

On Ruottinen ehtinyt uransa aikana säveltää muutaman muunkin teoksen. Hänen viimeisin ja laajin sävellyksensä on viime vuonna valmistunut parituntinen Uspenie-vigilia, joka liittyy yhteen ortodoksisen kirkkovuoden suurista juhlista.

Tätäkin ajankohtaisempi on suomigospelin varhaisteos Missa Popularis, jonka ensiesityksestä tulee näinä päivinä kuluneeksi viisikymmentä vuotta. Pääsiäisenä 1969 Turun radikaaleilla kristillisillä teinipäivillä ensimmäisen kerran kuultu barokki-, rock- ja proge-vaikutteinen messu herätti hämminkiä aikana, jolloin sähkökitarat eivät kirkoissa soineet.

”Ollaan palaamassa pimeään viidakkoon, jossa poppamiehet poppamiesten tapaan hurmioituvat omista äänistään ja hälyistään”, huolehti eräs kuulija messua koskevassa mielipidekirjoituksessa.

– Kyllähän sitä kaikenlaista tuli vastaan, ihan helvettiin julistamista myöten. Mutta siihen aikaan sen otti vain sulkana hattuun, Ruottinen toteaa rauhallisesti muutama vuosikymmen myöhemmin.

Missa Popularis syntyi keskelle kuohuvaa maailmaa. Vietnamissa sodittiin loputonta sotaa, lohduttomat kuvat Biafran nälkäänäkevistä lapsista levisivät länsimaihin, ihmisoikeuksia kunnioittavan sosialismin kokeilu katkesi Tšekkoslovakiassa koko maan miehitykseen.

Jeesuksen vallankumouksellinen toiminta ja vuorisaarna puhuttelivat nuoria kristittyjä. Ruottinenkin kiersi kouluissa pitämässä kristillis-pasifistisia aamuhartauksia ja lauloi rauhanmerkki rinnassa kristillisiä lauluja – myös siinä varuskunnassa, johon myöhemmin päätyi suorittamaan asepalvelusta.

– Siinä kyllä lusmuilin, mutta perhesyistä, olin jo naimisissa ja meillä oli lapsi. Yksi kersantti näki aika suuren ongelman siinä, että olin käynyt siellä laulamassa, hän muistelee.

Eräs Ruottista ja aikalaisia erityisesti puhutellut ajatus löytyi Matteuksen evankeliumin kohdasta, jossa puhutaan Jumalan palvelemisesta ruokkimalla nälkäisiä, vaatettamalla alastomia ja hoitamalla sairaita.

– Se ajatus, että Kristus on toisissa, heikoimmissa ihmisissä, oli meille valtavan tärkeä.

Politiikka heijastui vahvasti myös ajan taiteeseen, mutta parikymppisenä säveltämäänsä latinankielistä messua Ruottinen ei pidä varsinaisesti julistavana teoksena.

– Siinä on perinteisestä poikkeava musiikki-ilmaisu, mutta perinteinen latinankielinen jumalanpalvelusteksti. Yhdessä osiossa, Dona nobis pacemissa (Anna meille rauha) on tosin sävy, joka ei tarkoita pelkästään sisäistä rauhaa. Ja tietysti tekijänä oli tällainen heppu kuin minä, nahkoineni, karvoineni.

Närkästynyttä kritiikkiä ruokkivat kenties eritoten jumalanpalvelusmusiikissa tuohon saakka tuntemattomat vaikutteet, joita nuori säveltäjä ammensi muun muassa Beatlesiltä, Beach Boysilta ja progeyhtye Procol Harumilta.

Ruottiselle jumalanpalvelus oli – ja on – kuitenkin hiljentymisen paikka.

– Tarkoitukseni ei ole säveltäjänä asettaa siihen mitään sellaista, mikä häiritsee kuulijoiden sisäistä keskittymistä. Päinvastoin, haluan nimenomaan tukea sitä, hän sanoo.

– Mutta on asioita, joita ei voi selittää, ne avautuvat ihmisille niin monella eri tavalla. Musiikki ei ole aina systemaattisesti luokiteltavissa, kuten eivät aina ole järkeenkäypiä nämä hengen asiatkaan.

Uskonto ja taide ovat lopulta hyvin lähellä toisiaan, Ruottinen toteaa.

– Ortodoksisessa kirkossahan kaikki teksti on aina laulettu vähintään resitoiden. Musiikki kannattelee jumalanpalveluksen kulkua, eikä se muoto ole turhaan kehittynyt. Se tekee ihmisen sielulle hyvää, 80-luvulla ortodoksiseen kirkkoon liittynyt säveltäjä pohtii taiteen ja uskon monisyistä suhdetta.

– Monelle nykyihmiselle taide voi tulla uskonnon tilalle, olla kokemuksellisesti korvaamassa sitä. On hyvin luontevaa, että uskonnolliset organisaatiot ottavat myös taiteen – muutkin taiteen muodot kuin musiikin – käyttöönsä.

Sisällyksetöntä sentimentaalisuutta tai eskapismia Ruottinen musiikissa karsastaa. Monet nykyiset hengelliset laulut ja niiden lyriikat ovat hänestä ”aikamoista tunnelmointia”. Kirkkokin näyttäytyy hänelle entistä yksilökeskeisempänä ja yhteiskunnallisesti konservatiivisempana.

Ovatko kristityt vielä maan suola? hän kysyy.

Maailman hätä on viidenkymmenen vuoden aikana muuttunut, muttei suinkaan poistunut. Tulevaisuus on kuitenkin nuorissa, Ruottinen uskoo.

– Tässä ajassa se näkyy esimerkiksi nuorten ilmastomielenosoituksissa. Silloin aikanaan pelättiin ydinsotaa ja laulettiin, että ”partaalla tuhon ollaan”, mutta kyllähän ilmastonmuutos on oikeasti vielä paljon vakavampi ongelma.

Missa Popularis

Hieman erilainen jumalanpalvelus goes Missa Popularis Taulumäen kirkossa 22.4. kello 18.

Esiintyjinä jyväskyläläinen Ruamjai-kuoro ja tamperelainen The New Segment Orchestra.

Teos kuullaan Taulumäellä nyt toista kertaa viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Ilmainen konsertti on Jyväskylässä 17.–19.5. järjestettävien Kirkkopäivien ennakkotapahtuma.

Artikkeli Hyvää sielulle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Olen käynyt soittamassa varmaan kaikissa Jyväskylän kaupungin palvelutaloissa tai palvelukeskuksissa.

Alkusysäyksen vapaaehtoistyöhön antoi oma vaimo, joka oli toiminut Aseman Pysäkillä vapaaehtoisena jo jonkin aikaa. Oinonen ajatteli, että täytyyhän hänelläkin olla jotakin vastaavaa tekemistä. Luettuaan lehdestä jutun, jossa Vapari haki vapaaehtoistyöntekijöitä, hän päätti lähteä mukaan koulutukseen.

– Idea musiikkihetkistä syntyi, kun huomasin, että lähipiirissä on vanhuksia, jotka eivät pääse liikkumaan.

Oinonen otti yhteyttä palvelukeskuksiin, joissa innostuttiin ideasta välittömästi. Musiikillinen sapluuna kehittyi vierailujen myötä nykyiseen muotoon Mikon Musiikkihetkeksi.

Sapluunaan mallia tutusta radio-ohjelmasta

Vierailua edeltävänä päivänä muusikko laatii ohjelmiston radiosta tutun Lauantain toivotut levyt -ohjelman hengessä. Ensin klassista ja siitä edeten kohti kevyempää. Loppupuolella musiikillisessa kimarassa voi olla elokuvasävelmiä, bossa novaa ja kenties jazzia.

– Olen jazzfriikki. Soitan sitä mielelläni ja pyrin samalla kehittämään improvisointikykyä.

Mikon Musiikkihetkiä on toteutettu palvelutalojen lisäksi myös muissa paikoissa kuten kirjastoissa. Oinoselle on tärkeää luoda hyvä suhde kuulijoihin. Musiikin lomassa hän haluaa kertoa taustatietoa kappaleista. Niistä voi rakentaa tarvittaessa myös teemallisia kokonaisuuksia.

– Muusikolle Youtube ja Google ovat ihan pohjaton tarina-aitta.

Tekniikan hallinta ei ole välttämättä  ikäkysymys

Oinonen poikkeaa kenties ikäluokastaan siinä, että hän hyödyntää tekniikkaa monin tavoin. Entisen kaupunginorkesterin kontrabasistin soitinvalikoimaan on eläkepäivillä tullut mukaan sähköinen puhallinsoitin. Keikalla mukana on äänentoiston lisäksi tietokone, josta esiin saa niin nuotit kuin taustamusiikit.

– Minulla on tietokoneella ehkä tuhat kappaletta, joista hallitsen jo satoja.

Oinonen tunnustaa tekevänsä vapaaehtoistyötä myös täysin itsekkäistä syistä. Soittaminen pitää virkeänä ja uuden opettelu tarjoaa aivoille mielekästä tekemistä.

– Se antaa ainakin toiveen siitä,että elämässä edessä olisi vielä ehjiä vuosia.

Oinonen on vieraillut myös kirkoissa. Virsien säestys ja soolokappaleet yhdessä kanttorin kanssa ovat tuoneet lisäväriä jumalanpalvelusmusiikkiin.

Jatkoa ajatellen Oinonen toivoo, että löytäisi mukaan myös muita muusikoita. Hän on ollut yhteyksissä musiikkikoulutusta tarjoaviin laitoksiin ja tarjonnut musiikinopiskelijoille tilaisuutta päästä mukaan.

– Sitä kautta opiskelija saisi esiintymiskokemusta, ja se mahdollistaisi konserttikokonaisuuksien suunnittelun.

Mikko Oinonen

• Jäi eläkkeelle kolmetoista vuotta sitten soitettuaan 38 vuotta Jyväskylän kaupunginorkesterissa.
• Toimi kontrabassoryhmän äänenjohtajana Jyväskylän kaupunginorkesterissa, nykyisessä Jyväskylä Sinfoniassa.
• Mikon Musiikkihetkissä hän soittaa Akai Ewi -merkkisellä
  sähköisellä puhallinsoittimella. Sen sormitus on sama kuin hänelle nuoruusvuosilta tutussa saksofonissa.
• Facebookista löytyy Oinosen luomat sivut:
  Mikon Musiikkihetki
  Musiikkia muistisairaille

Artikkeli Bossa novaa ja aivojumppaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Ihmisillä on omat näkemyksensä, ja melkeinpä asian kuin asian voi kyseenalaistaa. Nyt tulee tilanteita, jossa halutaan esimerkiksi popmusiikkia hautajaisiin. Vastaavaa ei olisi kysyttykään vielä kolmekymmentä vuotta sitten.

Kiiskisen mielestä jo tähänkin asti seurakunnissa on voitu vapaasti ja monipuolisesti toteuttaa erilaisia musiikillisia kokonaisuuksia. Teemamessuja on sävelletty kymmenittäin, ja ne ovat tulleet tutuiksi eri puolella Suomea. Afrikkalainen gospelmessu on saanut rinnalleen muun muassa kansanmusiikkipainotteisen Suomalaisen messun ja Metallimessun eli Hevimessun.

– Kysymys ei ole sinänsä musiikin hyvyydestä tai huonoudesta, tärkeintä on toteuttaa se tyyliin sopivalla ammattitaidolla.

Kirkkomusiikki vai gospel?

Kiiskisen mukaan kirkkomusiikille ei helposti löydy suotuisampaa ympäristöä kuin luterilainen kirkko. Perinteisen kirkkomusiikin tutut nimet kuten Bach ja Händel elävät kirkkomusiikissa aina, mutta uutta musiikkia syntyy jatkuvasti. Jokaisella aikakaudella uudelle musiikille on syntynyt osaajansa ja toteuttajansa. Uuden edessä on yhtä varmasti löytynyt myös epäilijöitä ja arvostelijoita. Meidän aikanamme on käyty keskustelua paremmuudesta perinteisen kirkkomusiikin ja gospelin välillä.

– Kirkkomusiikki edustaa kaikkea musiikkikulttuuria. Musiikki on musiikkia ja sitä on tehty eri aikoina eri tavoilla, myös kirkoissa. Luulen, että Lutherkin halusi nähdä musiikin tässä valossa, eli musiikkia tehdään Jumalan kunniaksi ja mielen virkistykseksi.

Jyväskylän seurakunnan kanttori Jukka Hassiselle perinteet näyttäytyvät selvänä ja ne vaikuttavat myös tämän päivän musiikkiin. Suomeen vaikutteet ovat tulleet valtaosin protestanttisesta Saksasta. Sama kehitys on nähtävissä myös muissa pohjoismaissa. Selvästi vähemmälle merkitykselle ovat jääneet anglikaaninen ja amerikkalainen perinne.

– Soul, blues sekä rock- ja popmusiikki ovat paljon velkaa amerikkalaisille spirituaaleille. Ne ovat tyylillisesti paljon lähempänä sitä, kuin mitä meidän protestanttinen musiikkiperinteemme on.

Hassisen mukaan myöhemmin 1900-luvulla tulleet uuspietistiset vaikutteet ovat lyöneet leimansa myös musiikkiin. Protestanttisen objektiivisuuden ja puhdasoppisuuden rinnalle tuli omakohtaisen kokemuksen merkitystä korostavaa ajattelua ja tunnetta.

– Yksilön ja henkilökohtaisen uskon näkökulma kuuluu musiikissa. Ehkä se on avannut tietä amerikkalaiselle gospelmusiikille Suomessa.

Moni kanttori on soittanut bändissä

Timo Kiiskinen puhuu mielellään musiikkikulttuurin muutoksesta. Hänellä on laaja käytännön tuntuma eri musiikkityyleihin. Nuorempana hän toimi pitkään gospelbändissä, ja häneltä luonnistuu perinteisen kirkkomusiikin lisäksi myös kevyempi ja viihteellisempi musiikki.

Monipuolisuus on arvossa myös tämän päivän kirkkomuusikkojen koulutuksessa. Monella tulevalla kanttorilla on jo ennen opiskeluja käytännön kokemuksia soittoryhmistä ja bändeistä, ja uteliaisuus leimaa heidän suhdettaan musiikkiin.

– Kanttorit toimivat monenlaisten ryhmien kanssa.  Se, että opettelee vain solistisia taitoja, ei riitä.

Kiiskinen haluaa nähdä kirkkomusiikkikoulutuksessa painotettavan yhteissoiton lisäksi myös entistä enemmän vuoropuhelutaitoja. Kanttorin yksi tehtävä on kuunnella ja palvella seurakunnan ja seurakuntalaisten musiikillisia tarpeita ja käydä vuoro­puhelua hyvän musiikin edellytyksistä.

– Jos meillä on hyvää kirkkomusiikkia, jota halutaan tulla kuuntelemaan, sillä on merkitystä myös kirkon tulevaisuudelle. Se on yksi hyvä syy kuulua kirkkoon.

Kiiskinen on huomannut, että nykyihmiset kaipaavat kokonaisvaltaisia elämyksiä. He ovat tottuneet yhdistelemään musiikin eri elementtejä ja taiteenlajeja toisiinsa. Samalla kun kirkko ja kirkkomusiikkikoulutus haluavat vastata uusiin haasteisiin, niiden on huomioitava myös perinne.

– Hautajaisvieraista useimmat haluavat siunaustilaisuuteen jonkun tutun ja hartaan laulun, vaikkapa Oi muistatko vielä sen virren.  Vanha elää vahvana uuden rinnalla.

Kiiskinen toivoo koko kirkon musiikkikulttuurin elävän tulevaisuudessakin vahvasti ajan hermolla. Kun hyvin tuotettu ja virheetön valtavirtamusiikki soi kaikkialla, kirkko voisi keskittyä myös siihen, mikä helposti tuppaa unohtumaan – yhteisöllisyyteen.

– Yhteislaulut ja tilaisuudet, joissa pääsee laulamaan yhdessä, niitä kannattaa vaalia.

Artikkeli Kirkkomusiikki ei vierasta erilaisuutta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.