Herätyskristillisyys ei identifioidu yhteen yksittäiseen kristilliseen kirkkokuntaan. Sen tunnusomaiset piirteet tai korostukset voidaan kuitenkin hahmottaa. Näitä anglosaksisen evankelikaalisuuden prioriteetteja ovat: kääntymisen tarpeellisuus, eli usko siihen että ihmisen elämän tulee muuttua kääntymisen kautta; aktiivisuus, eli evankeliumin vaikutuksen ilmeneminen ihmisen toiminnassa; raamatullisuus, eli Raamatun merkityksen korostaminen; ristinkuoleman keskeisyys, eli Kristuksen ristillä tapahtuneen sovintouhrin korostaminen.[1]

Huoli evankelioimisen unohtumisesta

Viime vuosisadan puolivälin jälkeen yhdeksi pohjoisamerikkalaisen herätyskristillisyyden keulakuvaksi muodostui baptistisaarnaaja Billy Graham (1918–2018), joka osallistui 1966 Berliinissä pidettyyn evankelioimistyön maailmankonferenssiin sen kokoonkutsujana ja kunniapuheenjohtajana. Kokouksen teemana oli ”One Race, One Gospel, One Task”, ja siihen osallistui n. 1100 edustajaa yli sadasta maasta. Berliinin konferenssin osanottajat halusivat selventää käsitystä “raamatullinen evankelioiminen”.

Enemmistö osanottajista edusti niitä herätyskristittyjä, jotka eivät olleet tyytyväisiä Kansainvälisen lähetysneuvoston liittymiseen osaksi vuonna 1948 perustettua Kirkkojen maailmanneuvostoa (KMN) tämän yleiskokouksessa New Delhissä 1961. Pelättiin, että kahden globaalin ekumeenisen neuvoston yhdistyminen nielaisisi lähetyksen KMN:n rakenteisiin, mikä heikentäisi kirkon lähetystehtävää ja sen toteutumista. Kansainvälisen lähetysneuvoston ja Edinburghissa 1910 pidetyn maailmanlähetyskonferenssin arvostamista osoitti kuitenkin se, että viisi vuotta myöhemmin Berliinissä 1966 pidetty konferenssi totesi olevansa Edinburghin 1910 maailmanlähetyskonferenssin seuraaja.

1960-luku oli kaiken kaikkiaan yhteiskunnallisesti polarisoitunutta aikaa, ja asenteiden kärjistyminen suhteessa toisinajatteleviin oli nähtävissä myös kirkoissa ja ekumeenisessa liikkeessä. Evankelikaalisten kristittyjen tyytymättömyys kohdistui erityisesti Kirkkojen maailmanneuvoston 1960-luvulla liian yksipuolisesti yhteiskuntasuuntautuneeksi koettuun ohjelmatoimintaan. Kirkkojen maailmanneuvoston Uppsalan yleiskokouksen 1968 vahva sosiaalieettinen painotus synnytti vastareaktiona evankelikaalisen kristillisyyden etääntymistä KMN:n edustamasta ekumeenisesta liikkeestä. Billy Grahamin haaveena oli yhdistää maailman evankelikaaliset kristityt yhteisen tehtävän äärelle, koko maailman evankelioimiseen. Kirkkojen tulisi pitää kiinni Raamatun perusarvoista, vaikka yhteiskunta muuttuikin nopeasti.

Lausannen liike syntyy ja antaa yhteisen julistuksen

Lausannessa heinäkuussa 1974 pidetty ”ensimmäinen kansainvälinen maailmanevankelioimiskonferenssi” oli sekin Grahamin aloitteesta syntynyt, kun hän oli ensin lähettänyt kirjeen lähetys- ja evankelioimistyön johtajille ympäri maailmaa kysyäkseen näiden näkemystä uuden konferenssin pitämisestä. Lausanneen kokoontui 2700 osanottajaa yli 150 maasta maailman evankelioimiskonferenssiin, jonka teemana oli ”Let the Earth Hear His Voice”. Kokouksen osanottajat toivoivat konferenssille jatkotyöskentelyä, ja heidän toiveestaan perustettiin komitea jatkamaan Lausannen kokouksen viitoittamaa tietä. Lausannen maailman evankelioimisen komiteasta syntyi tänä päivänä tunnettu Lausannen liike.

Lausannen maailman evankelioimiskonferenssin merkittäviä tuloksia oli myös The Lausanne Covenant, ns. Lausannen julistus (”sopimus”, ”sitoumus”, ”liitto”), jonka tarkoituksena oli ilmaista evankelikaalinen käsitys ja näky evankelioimistyöstä nykymaailmassa samoin kuin luoda pohjaa kristittyjen yhteiselle evankelioimistyölle. Lausannen julistuksen allekirjoittivat julkisesti Billy Graham sekä anglikaanipiispa Jack Dain Australiasta konferenssin viimeisenä päivänä. Asiakirjan päälaatijana oli ollut anglikaaniteologi ja pastori John Stott (1921–2011), joka johti asiakirjan valmistellutta komiteaa. Siihen sitoutuivat lähes kaikki kokouksen osanottajat, ja Lausannen julistuksesta tuli nopeasti liikkeen edustaman evankelikaalisen kristillisyyden lähetyksen ja evankelioimisen perusdokumentti.

Merkillepantavaa on, että asiakirjan kohdassa 5 puhutaan voimakkain sanoin evankelioimisen ja yhteiskunnallisen vastuun yhteenkuuluvuudesta: ”Vaikka sovinto ihmisen kanssa ei ole evankelioimista eikä poliittinen vapautuminen sama kuin pelastus, me siitä huolimatta uskomme sekä evankelioimisen että yhteiskunnallis-poliittisen osallistumisen olevan osa kristillistä vastuutamme.” (asiakirjan suomennos: Lausannen Julistus – Lausanne Movement) Lausannen liikkeessä käytetty englannin kielen sana ”evangelization” (”evankeliointi”, ”evankelioiminen”) ymmärretään itse asiassa kokonaisvaltaisesti, eli se pitää sisällään niin evankeliumin sanallisen julistuksen kuin yhteiskunnallis-poliittis-diakonisen vastuun. Yhteiskunnallis-poliittisen vastuun korostamisen Lausannen julistuksessa voidaan nähdä yhtäältä kokouksen latinalaisamerikkalaisten edustajien kuten René Padillan ja Samuel Escobarin vaikutuksena, toisaalta haluna huomioida KMN:n Uppsalan yleiskokouksen 1968 ja ekumeenisen lähetysliikkeen korostuksia.

Liike hioo teologiaansa

Vuonna 1989 Lausannen liike piti “toisen Lausannen maailman evankelioimiskonferenssin” Manilassa Filippiineillä. Sen teemana oli ”Proclaim Christ the Lord; The Hope of Our World”. Manilan kokouksesta syntyi asiakirja nimeltä “Manilan julistus” (Manila Manifesto; asiakirjan suomennos: Manilan Julistus – Lausanne Movement), jota voi pitää Lausannen julistuksen jatkona ja hienosäätönä. Lausannen maailman evankelioimisen komitean mukaan sitä ei saa julkaista erillään Lausannen julistuksesta.

Kolmas Lausannen liikkeen järjestämä globaali maailman evankelioimisen kongressi pidettiin Kapkaupungissa 2010, ja sen tuloksena syntyi asiakirja nimeltä Kapkaupungin sitoumus (The Cape Town Commitment; The Cape Town Commitment – Lausanne Movement), joka on luonteeltaan eräänlainen uskontunnustus. Se on samalla kutsu toimintaan.[2] Neljäs Lausannen liikkeen järjestämä globaali maailman evankelioimisen kongressi pidetään Soulissa Etelä-Koreassa 22.–28.9.2024.

Lausannen liikkeen ja ekumeenisen liikkeen ja ekumeenisen lähetysliikkeen välillä on ollut jännitteitä. Henkilötasolla suhteet ovat ajoittain olleet jännitteiset, ja organisaatioiden tasolla kuvaavaa on, että esimerkiksi vuonna 1989 KMN:n Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komissio piti maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssin San Antoniossa USA:ssa, mutta samana vuonna myös Lausannen liike piti oman maailman evankelioimiskonferenssinsa Manilassa Filippiineillä.

Maailmanlaaja kristillisyys kutsuu etsimään yhteyttä

Lausannen liike on 50-vuotisen historiansa aikana kuitenkin tullut lähemmäksi ekumeenista liikettä ja ekumeenista lähetysliikettä (world mission and evangelism). Esimerkiksi Kirkkojen maailmanneuvoston viimeisin virallinen lähetysasiakirja, Together towards life: Mission and Evangelism in Changing Landscapes (2013), toteaa evankelioimisesta seuraavaa (§ 86): ”Evankeliointi suullisena julistamisena eli evankeliumin saarnaamisena (kerygma) on syvästi raamatullista. Jos puheemme on ristiriidassa tekojemme kanssa, meidän evankeliointimme ei ole aitoa. Suullinen julistaminen ja näkyvät teot todistavat yhdessä Jumalan ilmoituksesta Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen tarkoituksistaan.” (Yhdessä kohti elämää” -asiakirjan suomennos) Yhteys edellä lainattuun Lausannen julistuksen kohtaan 5 on selvä.

Tähän lähentymiseen on johtanut ainakin kaksi merkittävää tekijää. Ensinnäkin, Lausannen liike ei ole rakenne, kirkkoliitto tai vastaava, eikä sillä ole omaa määriteltyä kirkko-oppia, vaan se on korostetusti liike ja verkosto, joka koostuu yksittäisistä lähetys- ja evankelioimistyöhön sitoutuneista kristityistä. Mitä enemmän Lausannen liikkeen ja ekumeenisen lähetysliikkeen edustajat tapaavat, sitä enemmän yhteinen ymmärrys ja käsitys lähetyksen merkityksestä kirkolle voi syvetä. Molemmin puolin on ollut vaikutusvaltaisia johtajia, jotka ovat puhuneet toisen kunnioittamisen ja vuorovaikutuksen puolesta, ekumeenisessa lähetysliikkeessä esimerkiksi Lesslie Newbigin ja Mortimer Arias, Lausannen liikkeessä puolestaan John Stott ja Emilio Castro.

Toinen syy ekumeenisen liikkeen ja Lausannen liikkeen lähentymiseen on ollut kristinuskon muuttuminen globaaliksi. Globaalin etelän kirkot ovat syntyneet valtaosin lähetystyön tuloksena, ja monet niistä tekevät lähetystyötä sekä omalla alueellaan että sen ulkopuolella. Näistä monet ovat KMN:n jäsenkirkkoja, ja samaan aikaan niissä on kirkon johtajia ja muita kristittyjä, jotka samaistuvat myös evankelikaaliseen kristillisyyteen ja toimivat Lausannen liikkeessä. Näille kirkoille ja kristityille ekumenian tavoite, näkyvä ykseys, on mahdollista vain yhteisen kristillisen todistuksen kautta (Joh. 17:21). Lähetys on liike, joka vie kirkkoja eteenpäin ja mahdollistaa niiden uudistumisen. Näille kirkoille lähetyksen kysymykset ovat usein myös olemassaoloon liittyviä kysymyksiä, jolloin kristillinen todistus saattaa olla todellista martyriaa, veritodistusta. Useinkaan näillä kirkoilla ei ole resursseja eikä aikaa pohtia, onko evankeliumin sanallinen julistus tärkeämpää kuin lähimmäisen auttaminen teoin, kun molemmat ovat tarpeen ja todellisuutta. Tällöin myös mahdolliset teologiset painotuserot jäävät pakostakin vähemmälle huomiolle. Yhteiseen lähetystehtävään sitoutuminen luo yhteyttä ekumeenisten ja evankelikaalisten kristittyjen ja kirkkojen välille.  

Artikkelin pääkuva Cape Townin kokoontumisesta 2010.

[1] D. W. Bebbington, Evangelicalism in Modern Britain. A History from the 1730s to the 1980s (London and New York: Routledge 1989), 2–3.

[2] Kaikki kolme Lausannen liikkeen tähänastista pääasiakirjaa on julkaistu teoksessa: J. E. M. Cameron (ed.), The Lausanne Legacy: Landmarks in Global Mission. Peabody, MA: Hendrickson Publishers, 2016.

Artikkeli Lausannen liike ja ekumeeninen liike julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Toisen maailmansodan jälkeen ekumeenisen liikkeen piirissä kirkkojen välinen apu ja diakonia alkoi rakentua kirkkojen sisällä ja tätä työtä varten perustettuihin omiin organisaatioihinsa. Konfliktien, pakolaisuuden ja ilmastonmuutoksen keskellä toimivat kirkkojen välisen avun ja diakonian toimijat etsivät entisestään keinoja tehdä laajempaa, vaikuttavampaa ja laadukkaampaa työtä. Kehitysyhteistyön ammattimaistuminen vaikutti näihin toimijoihin, niiden toimintaperiaatteisiin ja käsitykseen ammatillisesta avustustyöstä. 

Yhteyksiä syntyi kehitysyhteistyötä ja humanitaarista toimintaa rahoittaviin valtioihin ja kansainvälisiin järjestöihin sekä muihin kehitys- ja humanitaarista työtä tekeviin kansalaisjärjestöihin ja ihmisoikeusliikkeeseen. Osa toimijoista perusti erillisiä järjestöjä ja säätiöitä, joiden omistajapohjat vaihtelivat yksittäisistä kirkoista laajempiin ekumeenisiin jäsenkuntiin. Tämä kehityskulku vaikutti toimijoiden toimintatapoihin, painopisteisiin, jopa identiteettiin. 

Diakonian ja kirkkojen välisen avun yhteistyölle on ekumeenisessa liikkeessä löydetty erilaisia organisoinnin tapoja. 1990-luvulta eteenpäin nämä organisoinnin tavat ovat olleet aiempaa itsenäisempiä KMN:n rakenteesta. Vuonna 1995 perustettiin Action by Churches Together (ACT International). Uusi Geneveen perustettu järjestö keskittyi erityisesti kirkkojen väliseen humanitaariseen toimintaan. Vuonna 2007 perustettiin ACT Development kirkkojen ja niihin liittyvien järjestöjen laajempaan yhteiskunnalliseen transformaatioon tähtäävän kehitysyhteistyön yhteistyöelimeksi. KMN ja LML olivat tiiviisti mukana uusien järjestöjen perustamisessa. Vuonna 2010 ACT International ja ACT Development yhdistyivät ACT-allianssiksi (Action by Churches Together (ACT) Alliance). ACT-allianssin tehtäväksi tuli KMN:n ja LML:n jäsenkirkkojen ja niihin liittyvien alan järjestöjen yhteistyön edistäminen humanitaarisessa avussa, kehitysyhteistyössä ja vaikuttamistoiminnassa.

ACT-allianssin perustamisen yhteydessä ja sen jälkeen erityisesti KMN:n ja alueellisten ekumeenisten organisaatioiden piirissä syntyi pohdintaa kirkkojen ja niitä lähellä olevien kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun organisaatioiden (”specialized ministry”; ”agency”) suhteesta. Myös LML:n kanssa etsittiin ratkaisuja sen jäsenkirkkojen ACT-jäsenyyden esteisiin. Etenkin alueellisten ekumeenisten organisaatioiden piirissä oli huolta uusien maatasolle perustettujen ACT-foorumien roolista. ACT-foorumit toivat ACT-allianssin jäsenjärjestöt kussakin maassa verkostomaisesti yhteen toimimaan mm. katastrofivarautumisessa, humanitaarisissa ohjelmissa ja vaikuttamistyössä. Joidenkin huolena oli, että nämä pitkälti ulkomaisten avustusjärjestöjen jäseniä sisältävät foorumit pyrkisivät syrjäyttämään kansalliset kirkkojen neuvostot. Joidenkin ACT-allianssin jäsenjärjestöjen identiteetit olivatkin siirtyneet jo melko kauas toisen maailmansodan aikojen selkeämmin kirkollisesta identiteetistä.

 Avustusjärjestöihin kohdistui myös odotuksia taloudellisesta avusta kirkkojen työlle ja ekumeenista ajatusta resurssien jakamisesta peräänkuulutettiin. Paikoin oli vaikeuksia löytää yhteistä kieltä ja ymmärrystä periaatteista, valtiollisten taustarahoittajien kirkollisten järjestöjen käyttöön antamien varojen käytöstä ja yhteistyöstä. KMN:n Busanin yleiskokouksessa todettiin, että töitä olisi tehtävä, että toimijat löytäisivät yhteisen diakonisen kielen – kielen, joka kuvaisi diakoniatyön uskopohjaista ja samalla oikeusperustaista luonnetta.

Paikoin jännitteisen tilanteen lieventämiseksi KMN ja ACT-allianssi kutsuivat vuonna 2014 Malawiin koolle jäsenkirkkojaan, jäsenjärjestöjään ja ekumeenisia alueellisia yhteistyöelimiä. Tarkoitus oli keskustella yhteistyöstä ja suhteista. Malawissa syntyi ajatus yhteisen diakonia-ajattelun kiteyttämisestä. Haluttiin luoda vuoropuheluprosessi, jossa kiteytettäisiin ekumeenisen diakonian käsitettä ja luotaisiin näin edellytyksiä yhteiselle toiminnalle. Vuonna 2009 ilmestynyt LML:n Diakonia in Context – Transformation, Reconciliation, Empowerment (2009) oli tälle prosessille tärkeä taustadokumentti. 

Oli tärkeää saada aikaan paitsi prosessi, joka synnyttäisi luottamusta, myös aidosti yhdessä omistettu asiakirja. Dokumentin työstämisprosessi olikin melko pitkä, sillä hyväksyntä yhteisasiakirjalle saatiin vasta tänä vuonna (2022). Prosessiin vaikutti paitsi pandemia, myös tarve saada KMN:n jäsenkirkkojen, etenkin ortodoksikirkkojen, näkökulma riittävästi esille diakoniaymmärryksessä.  

Diakonia kutsumuksena vastustaa kaikkea pahaa

Dokumentti korostaa käytännön ja teologian yhteenkietoutumista. Diakonian teologia ilman käytännön työtä on vain kauniita sanoja. Diakoninen toiminta vaatii tuekseen teologiset perusteet, joista työ saa erityislaatunsa. Diakonian teologiassa on usein keskitytty Uuden testamentin diak–alkuisiin sanoihin, joita on vuosien ajan tulkittu viittauksena köyhien palvelemiselle. Uudemmassa raamatuntutkimuksessa tätä on kritisoinut muun muassa John S. Collins, joka on osoittanut, että Uudessa testamentissa diakonia merkitsee paremminkin tehtävää tai viestinviejää. Dokumentissa korostetaan, että diakonian tehtävä ja vietävä viesti nousee Kolminaisuuden rakkaudesta.

Ekumeenisen diakonian dokumentissa diakonian teologiaa käsitellään Kolminaisuuden kautta. Luomisessa Jumalan rakkaus tuli näkyväksi, ja luomisen teologiassa on myös kutsu ihmiselle vaalia luomakunnan eheyttä. Huolenpito luomakunnasta osana diakonian tehtävää korostuu erityisesti ilmastokriisin ja sukupuuttoaallon aikana.  Diakonia määritellään kutsuna vastustaa kaikkea pahaa, joka rikkoo Jumalan luomistyötä, luomakunnan eheyttä ja ihmisten arvoa Jumalan kuvina. 

Jeesuksen elämässä ja toiminnassa näkyy piirteitä, jotka syventävät ymmärrystä diakoniasta. Kuten Jeesuksen elämä, myös diakonia tekee näkyväksi Jumalan hyvän tahdon ja läsnäolon maailmassa. Inkarnaation kautta tulee todelliseksi Jumalan sitoutuminen kärsimyksen todellisuuteen. Jeesuksen maanpäällinen toiminta oli holistista, ja kosketti ihmiselämän koko todellisuutta ja teki syrjään työnnetyistä osallisia, yhteisön jäseniä. Useimmiten se tapahtui julkisessa tilassa ja oli siksi vahvasti yhteiskunnallista. Kuten Jeesuksen elämä ja tehtävä Jumalan palvelijana, myös diakonian tehtävä on olla todistus Jumalan valtakunnan saapumisesta, rauhan ja oikeudenmukaisuuden voitosta. Tämä ei voi toteutua kirkon sisällä, vaan on aina ulos ja laitamille pyrkivää toimintaa.

Nöyrä palvelu vai rohkea puolustaminen?

Jeesuksen ohjelmanjulistus Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 4:14–16) nähdään dokumentissa diakonialle keskeisenä tekstinä. Pyhä Henki johtaa ”ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.” Pyhä Henki siis ohjaa diakonian profeetalliseen tehtävään.

Asiakirja nostaa esiin transformaation käsitteen, jota on viime vuosina käytetty ekumeenisessa missiologiassa, esimerkiksi Arushan Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin konferenssissa vuonna 2018. Huonosti suomeksi kääntyvä transformaatio kuvaa syvällistä muutosta, muuntumista, jonka Pyhä Henki vaikuttaa meissä ja maailmassa. Asiakirja liittää transformaation diakoniassa yhteiskunnalliseen muutokseen ja näkee sen diakonian yhtenä tavoitteena. 

Dokumentissa esitetään, että diakonia tulisi nähdä nöyrän palvelun sijaan rohkeana vaikuttamisena, joka pyrkii puuttumaan rakenteelliseen sortoon, väkivaltaan ja epäoikeudenmukaisuuteen. Profeetallinen diakonia rohkaisee käyttämään ääntä sorrettujen ja syrjään työnnettyjen aseman korjaamiseksi, ei heidän puolestaan, vaan yhdessä heidän kanssaan. Joskus tämä voi edellyttää myös kritiikkiä vallanpitäjiä kohtaan. 

Diakonian kutsumus (vocation) pitää sisällään heikoimmassa asemassa olevien puolustamisen tai puolesta puhumisen (advocation), jossa ei ole aina mahdollista välttää vihaista vastareaktiota (provocation). Dokumentin diakonian teologiaa käsittelevä osa pyrkii näkemään diakonian hyvin laajana käsitteenä, jonka alla on mahdollista nähdä yhtä lailla pyrkimykset rauhan puolesta ja ponnistelut ilmasto-oikeudenmukaisuuden tai sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi. Diakonian vahva teologinen perustelu on tärkeä osa dokumenttia ja auttaa löytämään kirkkojen ja uskopohjaisten toimijoiden yhteistä kaikupohjaa. Dokumentin ääni on sävyltään vapautuksen teologinen ja luo ansiokkaasti kaivattua siltaa uskopohjaisuuden ja oikeusperustaisuuden välille. 

Toimintaympäristön haasteet ja tie eteenpäin

Dokumentti on myös aikansa kuvaa. Se korostaa YK:n kestävän kehityksen tavoitteita (SDG) ekumeenisen diakonian toimintaympäristönä ja muistuttaa ACT-allianssin jäsenten sitoumuksesta niiden edistämiseen. Kirkkoja ja muita uskonnollisia yhteisöjä tarvitaan yhteistyöhön yhä kauemmaksi lipuvien tavoitteiden saavuttamiseksi. Samoin asiakirjassa korostetaan ekumeenisten toimijoiden vastuuta pakolaisista ja vaikuttamistyötä tilanteessa, jossa pakolaisten oikeudet ja pakolaisia suojelevat kansainväliset sopimukset kaipaavat puolustamista. Taloudellinen oikeudenmukaisuus ja taloudellisen epätasa-arvon lisääntyminen, ilmasto-oikeudenmukaisuus ja sukupuolten välinen oikeudenmukaisuus ja terveyteen liittyvä oikeudenmukaisuus nostetaan myös esille toimintaympäristön kuvauksessa. Kaikissa näissä lisääntyvä epätasa-arvo aiheuttaa huolta ja vaatii toimia. Kasvava tunnustus uskonnon roolille kehityksessä nähdään mahdollisuutena kirkoille ja diakonisille toimijoille taistella elämän puolesta ja tuoda toivoa ihmisten ja yhteisöjen elämään. 

Dokumentissa korostetaan diakonian eettisyyttä: diakoninen toiminta on itseisarvo, eikä sillä saa olla muuta päämäärää, kuten kirkon jäsenmäärän kasvattaminen. ACT-allianssi sanoutuu irti kaikenlaisesta proselytismistä eikä diakoniaan saa kuulua minkäänlaisia ehtoja. Läpinäkyvyys toimijoiden taustasta ja arvoista kuuluu kuitenkin eettisen humanitaarisen työn, kehitysyhteistyön ja diakonian periaatteisiin. Dokumentti rohkaisee kunnioitukseen kunkin vakaumusta ja arvopohjaa kohtaan, kun tehdään yhteistyötä muihin uskontokuntiin kuuluvien tai sekulaarien toimijoiden kanssa. Vaikuttamistyön tavoite ei ole luoda kristillisille arvoille tai toimijoille lisää yhteiskunnallista tilaa, vaan vaikuttaa kaikkien ihmisten oikeuksien toteutumiseen. Se toki voi pitää sisällään työn uskonnonvapauden puolesta ja luoda näin kirkoille paremmat toimintaedellytykset osana kansalaisyhteiskuntaa.

Dokumentti painottaa marginaaleista nousevan diakonian käsitettä, haastaa purkamaan auttajan ja autettavan roolia ja korostaa jokaisen, myös haavoittuvassa asemassa olevan ihmisen, toimijuutta. Tämä on erittäin tärkeä huomio, mutta se, millä tavoin tätä purkamista voidaan toteuttaa, kaipaa jatkotyöstöä eri ympäristöissä.

Antia myös kotimaiseen keskusteluun

Uusi diakonia-asiakirja on hyvä yleiskatsaus ekumeenisen liikkeen käsitykseen diakoniastaan ja omasta roolistaan siinä. Voidaan toki kysyä, missä määrin dokumentti luo katsausta diakonioihin, siinä määrin on moninaisuudelle annettu ääntä. Sama riski on nykyhaasteiden listaamisella, joka tuo esille haasteiden moninaisuuden, muttei välttämättä niihin vastaa. Dokumentti on kuitenkin onnistunut perustavoitteessaan: se antaa – toimijoiden väliselle keskustelulle legitiimin kanavan ja luomaan edellytyksiä yhteistyölle. Dokumentti määrittää riittävästi diakonian yhteisiä erityispiirteitä ja luo puitteita yhteistyölle toimijoiden moninaisuuden vahvistaen. 

Suomalaiselle lukijalle dokumentti avaa ikkunan ekumeenisen diakonian polysentrisyyteen ja erilaisten tunnustuskuntien painotuksiin, mutta näyttää myös toimintaympäristöjen erityisiä haasteita. Diakonian rooli ilmastokriisiin vastaamisessa ei välttämättä meillä ole vielä elettyä todellisuutta, mutta kehittyvien maiden kontekstissa se on jo arkipäivää ja saa siksi dokumentissa roolin. Diakonian teologiseen pohjaan kuuluu myös huolenpito luomakunnasta. 

Korostus diakoniasta kirkon olemuksen läpäisevänä asiana, ei työmuotona, liittyy meilläkin käytyyn keskusteluun diakonian viran ja koko kirkon tehtävän välisestä jännitteestä. Suomalaiselle lukijalle dokumentissa on kiinnostavaa sitoutuminen profeetalliseen diakoniaan, joka nähdään ytimeltään osana diakoniatyötä. Diakonian identiteetti köyhien ja marginaaliin työnnettyjen rinnalla edellyttää työtä systeemisen epäoikeudenmukaisuuden kitkemiseksi ja sinnikästä ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja rauhan edistämistä. 

Aiemmin hiertävät valtaan ja varojen käyttöön liittyvät kysymykset eivät ole välttämättä prosessin myötä ratkenneet, mutta nyt trendit ovat paikoin myös paikallisten kirkkojen puolella. Vaikka humanitaarisiin toimijoihin kohdistetaan jatkuvasti suurempia ammattimaisuuteen ja läpinäkyvyyteen liittyviä vaatimuksia, on kompleksisten ongelmien kanssa painiva kansainvälinen apuyhteisö entistä enemmän kiinnostunut myös uskopohjaisten toimijoiden kapasiteetista ja erityispiirteistä. 

Myös paikallisten toimijoiden roolin korostaminen sekä kyky liikkua jouhevasti humanitaarisen ja kestävän kehityksen kontekstien välillä ja tehdä paitsi diakoniaa myös rauhantyötä kasvattavat uskonnollisten toimijoiden lisäarvoa. Aika korostaa identiteetin merkitystä ja identiteettityötä, mikä osaltaan työntää kirkkojen piirissä syntyneitä toimijoita määrittelemään ja sanoittamaan omaa identiteettiään ja toimijuuttaan. Se saa Malawin prosessin jatkumaan myös osana järjestöjen strategiatyötä.

Jatkotyöstönä KMN toivoo, että asiakirja aiheuttaisi keskustelua eri maissa kirkkojen ja sen piirissä toimivien kotimaisen ja kansainvälisen diakonian toimijoiden kesken. Yhteiselle ekumeeniselle jatkotyöstölle voisi olla tarvetta myös kirkkojen diakonisten hankkeiden vastuullisuussitoumuksien saralla. Dokumentista olisi hyvä keskustella myös seurakuntadiakonian kentässä ja tarkistaa, vastaako diakoniakäsitys sitä, mikä kirkkojen diakonian arjesta ja sen piirissä olevien ihmisten kokemuksesta kumpua eri puolilla maailmaa.  

Kirjoittajat:

• Lotta Gammelin, Lähetysseuran diakonian erityisasiantuntija
• Pauliina Parhiala, Lähetysseuran Diakonia ja kehitys – päällikkö, joka oli mukana Malawin konsultaatiossa ja käynnistämässä prosessia diakonia-asiakirjan laatimiseksi toimiessaan ACT-allianssin operatiivisena johtajana (2014–2017)

Dokumenttin voi lukea tästä:
Called to Transformation – Ecumenical Diakonia

Artikkeli Kohti yhteistä ekumeenisen liikkeen diakoniakäsitystä? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Taustalla historian havinaa

Keskustelut huhtikuussa käytiin samassa huoneessa, jossa vuonna 1937 järjestettiin yksi ekumeenisen liikkeen historian keskeisistä kokoontumisista: Life and Work -konferenssi, joka kokoontui karismaattisen skotlantilaisen teologin Joseph H. Oldhamin (1874 – 1969) johdolla. Yli 400 edustajaa yli 120 kirkosta tuli yhteen Oxfordissa. Konferenssin valmisteluissa oli mukana huippuluokan teologeja, kuten Karl Barth, Reinhold Niebuhr, John C. Bennet ja William Temple. Aiheet olivat yhtä ajankohtaisia kuin nykyäänkin: Miten kirkon ja kristinuskon tulisi asettua suhteessa moderniin yhteiskuntaan ja totalitaarisiin hallintoihin Euroopassa?

1920- ja 1930-luvuilla kysymys ei ollut vain kansallissosialismista Saksassa, vaan myös stalinismista Neuvostoliitossa ja fasismista Italiassa ja Espanjassa. Jo tuolloin ekumeenisella liikkeellä oli käsissään perustavaa laatua oleva ristiriita: miten ekumeenisen liikkeen tulisi suhtautua Saksan kirkkoihin? Natsi-myönteinen Saksan protestanttinen kirkko tai natsien vastaisen Tunnustuskirkon edustajat eivät olleet henkilökohtaisesti edustettuina Oxfordissa.

Oxfordin konferenssin osallistujat valitsivat lopulta ei-poliittisen solidaarisuuden linjan, mikä suututti erityisesti sveitsiläistä Karl Barthia. Hän oli pettynyt ekumeenisen liikkeen hymistelyyn ja hollantilaiseen ekumeenisen liikkeen vaikuttajaan Willem Visser ’t Hooftiin, jota hän syytti ekumeenisen liikkeen heikkoudesta. Barth oli toivonut selkeää, natsikriittistä lausuntoa Oxfordista. Hänen mukaansa käsillä oli totuuden hetki; oli tehtävä selvä ero saksalaisten kristittyjen ja Tunnustuskirkon välillä.

Kirkkojen maailmanneuvosto syntyy

Oxfordin konferenssia ei kuitenkaan muisteta merkittävänä virstanpylväänä ekumeenisen liikkeen historiassa edellä kuvatun konfliktin johdosta: Oxfordin konferenssi muistetaan sen päätöksestä yhdistää kaksi ekumeenista liikettä, Life and Work ja Faith and Order  yhdeksi ekumeeniseksi kirkkojen neuvostoksi, jota myöhemmin alettiin kutsua Kirkkojen maailmanneuvostoksi. Uuden kirkkojen neuvoston perustamista varten nimitettiin väliaikainen komitea ja hollantilainen teologi Willem Visser ’t Hooft nimitettiin sen tulevaksi pääsihteeriksi.

Kirkkojen maailmanneuvoston organisoituminen viivästyi toisen maailmansodan sytyttyä 1939. Samalla kävi ilmi, että ennen sotaa solmitut ekumeeniset yhteydet ja verkostot olivat paljon vahvempia kuin ensimmäisen maailmansodan aikana. Osa edellä mainitun Oxfordin konferenssin osallistujista jatkoi keskustelua siitä, miten Eurooppa voitaisiin rakentaa rauhanomaisesti sodan jälkeen ja mikä on kristittyjen ja kirkkojen panos tähän jälleenrakennukseen.

Maailma oli mennyt uusiksi

Kirkkojen maailmanneuvoston välitön konteksti oli sota pommeineen ja julmine tuhovoimineen sekä raunioina oleva Eurooppa. Varsinainen Kirkkojen maailmanneuvoston perustamiskokous pidettiin Amsterdamissa 1948. Moni kokouksen yli 800:ta osallistujasta oli kokenut sodan todellisuuden: kuolleita, haavoittuneita, holokaustia, pakolaisia ja evakoita, nälkää, epätoivoa ja tuhoa. Mitä rohkaisevaa ja merkityksellistä ekumeeninen liike voisi tämän humanitaarisen katastrofin äärellä antaa maailmalle? Perustavaa laatua olevat eettiset vakaumukset asetettiin kyseenalaiseksi. Voisiko sota olla ”oikeudenmukaista” tai ”oikeutettua”? Eikö kristillinen pasifismi ollut looginen seuraus toisen maailmansodan kokemuksista?

Amsterdamissa vastaperustetun Kirkkojen maailmanneuvoston oli pakko ottaa kantaa tähän perustavaa laatua olevaan kysymykseen. Se puhututti kokouksessa, erityisesti komiteassa IV ”Kirkko ja kansainvälinen epävakaus”. Keskustelussa nousi esiin kolme erilaista kantaa ja pasifistinen kanta mainittiin viimeisenä. Pienin yhteinen nimittäjä oli toteamus ”sota ei ole Jumalan tahdon mukaan”.

Kultaisen keskitien etsintää

1948 yleiskokous kokoontui myös nousevan uuden sodan, kylmän sodan, varjossa. Vuoden 1948 lopulla Keski- ja Itä-Euroopan kommunistiset puolueet olivat ottaneet vallan. Alkoi stalinistisen Neuvostoliiton mallin toteuttaminen. Marxilais-leninistisen ideologian mukaan kristityt ja kirkot työnnettiin systemaattisesti pois julkisesta elämästä, tukahdutettiin, vainottiin ja rajattiin yksityisen elämän piiriin. Geopoliittisella tasolla kahden suurvallan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton, välillä käytiin maailmanlaajuinen kilpailu. Kumpi tarjoaisi vakuuttavamman maalimanvallan mallin, Yhdysvallat vai Neuvostoliitto? Neuvostoliitto kommunismilla ja kollektivismilla vai USA liberalismilla, individualismilla ja kapitalismilla?

Samalla tavalla kuin Amsterdamin delegaattien oli ollut vaikea ottaa kantaan ”oikeutettuun sotaan”, heille oli vaikeaa muodostaa yhteistä kantaan maailman kaksinapaistumiseen. Pääsihteeri Willem Visser ’t Hooft luotti jälleen kerran ”kultaiseen keskitiehen”. Siksi hän oli kutsunut pääpuhujiksi kaksi täysin vastakkaista persoonallisuutta: amerikkalaisen poliitikon (ja myöhemmin ulkoministerin) John Foster Dullesin ja tšekkiläisen teologin Josef Hromádkan. Siinä missä Dulles halusi edistää vapaata yhteiskuntaa ja yksilön ihmisoikeuksia, Hromádka piti Dullesin kuvaamaa porvarillista länsimaisuutta pääsyynä kansallismielisyyden ja fasismin nousuun sekä toiseen maailmansotaan. Hänelle oli itsestään selvää, että Itä-Eurooppa voisi uudistua ainoastaan sosialismin ja kommunismin kautta.

Mutta mihin suuntaan kirkkojen ja ekumenian pitäisi mennä? Amsterdamin kokouksen loppuraportista näkyy keskusteluiden lopputulema: kirkkojen tulee vastustaa sekä kommunismia että laissez-faire kapitalismia. Kristittyjen tulisi etsiä uusia, luovia ratkaisuja, joissa oikeus ja vapaus voivat vallita yhtä aikaa.

Vanhat kysymykset jälleen pöydällä

Amsterdamia seuranneiden 74 toimintavuoden aikana edellä esitetty Kirkkojen maailmanneuvoston peruslähestymistapa on asetettu useasti kyseenalaiseksi. Kirkkojen maailmanneuvostoa perustamassa olleiden aidot sotakokemukset jäivät taka-alalle ja ekumeenisen liikkeen sisällä nousi uusia, erilaisia tulkintoja sodasta. Kirkkojen maailmanneuvostosta tuli globaalimpi ja Euroopasta ekumeenisen agendan reuna-aluetta.

Nyt, yli 74 vuoden jälkeen, Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokous järjestetään jälleen Euroopassa, Saksassa. Kysymys siitä, miten ekumeeninen liike käsittelee kansallismielistä, sotaa lietsovaa jäsenkirkkoaan ja sen poliittista teologiaa, ja minkä kannan se ottaa Euroopan sotaan, on valitettavasti yhtä ajankohtainen nykyään kuin Oxfordissa vuonna 1937 ja Amsterdamissa vuonna 1948.

Nähtäväksi jää, minkälaisia vastauksia Kirkkojen maailmanneuvosto antaa tässä ajassa ja millä tavalla se edistää ja puolustaa ideaansa tulevaisuudessa.

Katharina Kunter on Helsingin yliopiston uudemman ajan kirkkohistorian professori

Artikkeli Ekumeeninen liike sodan ja epäjärjestyksen maailmassa – katsaus Kirkkojen maailmanneuvoston alkuvaiheisiin 11. yleiskokouksen edellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirkkojen maailmanneuvosto ja Paavillinen uskontojen välisen dialogin neuvosto ovat julkaisseet yhteisen asiakirjan Serving a Wounded World in Interreligious Solidarity, joka rohkaisee kristittyjä ja kaikkia hyvän tahdon ihmisiä palvelemaan ihmiskuntaa ja etsimään yhteyttä.

Yhteinen peruskertomus

Jeesuksen kertomus laupiaasta samarialaisesta toimii asiakirjan avainkertomuksena. Se on esimerkki sekä kärsimyksestä että sen lievittämisestä. Laupias samarialainen on keskeisessä roolissa myös paavi Franciscuksen uusimmassa kiertokirjeessä Kaikki veljiä ja sisaria (Fratelli Tutti), ja kertomus nostetaan esille myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tuoreessa Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen -asiakirjassa. Kertomus osoittaa, että rakkauden ja huolenpidon tulee kohdistua kaikkiin riippumatta uskonnollisista, kansallisista tai muista inhimillisistä rajoista ja erilaisista uskonnollisista käsityksistä ja erimielisyyksistä. Kertomus myös tunnistaa muualla kuin omassa uskonnollisessa perinteessä näkyvän hyvyyden.

Serving a Wounded World tunnistaa toisaalta sen, että pandemia on koskettanut käytännössä kaikkia, toisaalta sen, että se on koetellut erityisesti jo aiemmin heikoimmassa asemassa olevia, kuten maahanmuuttajia, vankeja ja pakolaisia. Pandemia uhkaa myös syventää ympäristökriisiä, jonka kanssa ihmiskunta painii. Tämän vuoksi kriisi edellyttää paitsi sen myötä nousseeseen inhimilliseen kärsimykseen vastaamista myös laajaa muutosta asenteisiin ja toimintaan, jotta ihmiskunnan yhteisiin haasteisiin voidaan vastata yhdessä kestävästi, ilman takertumista inhimillisiin rajoihin.

Asiakirja muistuttaa toivon ja solidaarisuuden tarpeesta. Kristilliseen sanomaan Jumalan valtakunnasta kuuluu ajatus koko luomakuntaa koskevasta oikeudenmukaisuudesta ja rauhasta. Tämän tulee motivoida kristittyjä ajattelemaan ja toimimaan avarakatseisesti yhdessä koko ihmiskunnan hyvän tahdon ihmisten kanssa jaettujen arvojen ohjaamina.

Usko kolmiyhteiseen Jumalaan toimii asiakirjassa perustana uskontojen rajat ylittävälle solidaarisuudelle. Uskontojenvälinen yhteistyö liitetään siis kristinuskon ytimeen. Jumala on luonut koko luomakunnan ja kaikki ihmiset. Jeesuksessa kohtaamme sekä kärsimyksen että toivon. Hänet voi löytää sekä laupiaan samarialaisen myötätuntoisessa toiminnassa että laupiaan samarialaisen hoitamassa ryöstön ja pahoinpitelyn uhrissa, siis erilaisten rajojen molemmilta puolilta. Kertomus muistuttaa siitä, että myös muiden uskontojen piirissä tunnistetaan toisen ihmisen hätä ja sitä kannustetaan lievittämään. Pyhä Henki puhaltaa missä tahtoo ja lähettää kristityt Kristuksen käsinä ja hyvänä sanomana maailmaan – ja myös todistamaan Jumalan omaa toimintaa kärsimyksen keskellä.

Tie rajat ylittävään palveluun

Asiakirja esittelee periaatteita yhteiseen, uskontojen rajat ylittävään palveluun:

• Nöyryys ja haavoittuvuus: Tämä on Kristuksen seuraamisen ytimessä. Jaakobin tavoin meidän on oltava alttiita haavoittumiselle, jotta saisimme siunauksen. Totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta puhuminen ja toimiminen voi viedä meidät haavoittuvaan asemaan.
• Kunnioitus: Jokainen ihminen on toimija, jolla on oma tarinansa ja oikeus kertoa se. Tälle on luotava tilaa.
• Yhteisö, myötätunto ja yhteinen hyvä: Ihmisyys toteutuu suhteessa toisiin. Rakkaus ja myötätunto tekevät meidät ihmisiksi ja ovat keskeinen osa Jumalan itseilmoitusta Jeesuksessa Kristuksessa.
• Dialogi ja keskinäinen oppiminen: Jokaisella ihmisellä on annettavaa toisille ja opittavaa toisilta.
• Katumus ja uudistus: Kristittyjen tulee kohdata rehellisesti menneet ja nykyiset synnit, katua ja korjata väärät rakenteet ja toiminta oikeiksi.
• Kiitollisuus ja anteliaisuus: Kristittyjen tulee muistaa, että Jumala tekee meidät rikkaiksi ilman omia ansioitamme. Jeesus Kristus tuli köyhäksi meidän vuoksemme. Tämä motivoi kiitollisuuteen ja anteliaisuuteen, jopa koko elämän antamiseen haavoittuneen maailman hyväksi toimimiseen.
• Rakkaus: Rakastamme, koska Kristus on rakastanut meitä. Palvelu on hänen rakkautensa elämistä todeksi.

Serving a Wounded World kehottaa kärsivien palvelemiseen, edistämään yhteyttä rakentavaa inkluusiota, harjoittamaan solidaarisuutta tukevaa hengellisyyttä, kuten rukousta, paastoa, itsekieltäymystä ja lahjoittamista, vahvistamaan kirkon piirissä toimivien kykyä empatiaan, tukemaan nuorten osallisuutta palvelussa, luomaan tilaa vuoropuhelulle ja työstämään projekteja ja prosesseja, jotka tukevat uskontojenvälistä solidaarisuutta.

Tavoitteena on, että uskonnollinen vakaumus voi tukea yhteisen hyvän puolesta toimimista sen sijaan, että se jakaisi ihmisiä eri leireihin. Meidän tulee rakastaa niitä, joita autamme, niitä, joiden kanssa autamme ja niitä, jotka auttavat meitä. Tämä on Jeesuksen seuraamista ja hänen tahtonsa täyttämistä.

Olemme toisiamme varten

Serving a Wounded World sitoo voimakkaasti maailman hätään vastaamisen ja uskontojen rajat ylittävän solidaarisuuden Raamattuun ja kristilliseen opetukseen. Se muistuttaa siitä, että me ihmiset – niin kristityt kuin muut – olemme täällä toisiamme varten. Asiakirja kutsuu konkreettiseen toimintaan. Kertomus laupiaasta samarialaisesta korostaa tekoja hädänalaisen hyväksi. Solidaarisuus lähimmäisiä kohtaan on kontekstuaalista, olosuhteet tunnistavaa. Kirkkojen maailmanneuvoston ja Vatikaanin yhteisenä asiakirjana Serving a Wounded World elää keskellä monenlaisia ympäristöjä ja monenlaisia kriisejä. Se keskittyy ydinperiaatteisiin, jotka ovat yhteisiä eri konteksteissa. Toivon, että asiakirjan ajatukset tulevat tutuiksi myös Suomessa ja että ne tukevat inhimilliset rajat ylittävää solidaarisuutta ja toimintaa lähimmäisten hyväksi.

Asiakirja löytyy osoitteesta: https://www.oikoumene.org/sites/default/files/Document/ServingWoundedWorld.pdf

Artikkeli Kutsu solidaarisuuteen ja palveluun julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

CWME:n tavoitteena on tukea kirkkoja ja lähetysjärjestöjä lähetystyössä, vahvistaa niiden keskinäistä yhteyttä sekä tarjota tilaa keskustelulle maailmanlähetyksen teologisista perusteista ja lähetystyön keinoista. Koko komissio kokoontuu kahden vuoden välein ja sen alaiset työryhmät vuosittain. Komissio järjestää konsultaatioita, seminaareja ja koulutusta sekä harjoittaa lähetysteologista tutkimus- ja julkaisutoimintaa. CWME järjestää myös maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssin 7-8 vuoden välein.

Suomalainen lähetystyö osana maailmanlaajaa lähetysliikettä

CWME:n varsinaisina jäseninä on Kirkkojen maailmanneuvoston jäsenkirkkojen nimeämiä edustajia. Lisäksi edustettuina ovat roomalaiskatoliset, evankeliset ja helluntailaiset. Komission liitännäisjäseninä on eri maiden kirkkojen neuvostoja, lähetysneuvostoja ja isoja maailmanlähetyksen toimijoita. CWME:n johtajana on toiminut vuodesta 2018 alkaen suomalainen Risto Jukko.

Jukko näkee useita merkityksiä Suomen lähetysneuvoston mukanaololla CWME:ssä.

– Ensinnäkin, se vahvistaa kristittyjen välistä ykseyttä kirkon perustehtävän hoitamisessa sekä Suomessa että kansainvälisesti. Kirkko ei voi olla muuta kuin missionaarinen kirkko. Toiseksi, se mahdollistaa suomalaiselle lähetystyölle uudella tavalla osallistumisen, vaikuttamisen ja yhteydenpidon maailmanlaajaan ja kansainväliseen lähetysliikkeeseen. Kolmanneksi, se mahdollistaa suomalaisille lähetystoimijoille yhteydet, yhteistyön ja joustavan verkostoinnin kaikkialla maailmassa, mikä ei ole vähäinen asia tämän päivän nopeasti muuttuvassa maailmassa.

Paluu yhteistyön juurille

Suomen lähetysneuvosto oli vuonna 1921 mukana perustamassa CWME:n edeltäjää, Kansainvälistä lähetysneuvostoa. Kansainvälinen lähetysneuvosto yhdistyi vuonna 1961 Kirkkojen maailmanneuvoston kanssa, ja siitä tuli Kirkkojen maailmanneuvoston alainen komissio. SLN jättäytyi pois komissiosta 1971, minkä jälkeen suomalaisia yhteyksiä komissioon on hoitanut Suomen Ekumeeninen Neuvosto. SLN:n hallitus päätti hakea CWME:n liitännäisjäsenyyttä keväällä 2019, ja jäsenyys astui voimaan joulukuussa 2019.

Vuonna 2019 100-vuotisjuhlaansa viettäneeseen Suomen lähetysneuvostoon kuuluu 30 lähetystyötä tekevää jäsenyhteisöä, mm. luterilaisen kirkon lähetysjärjestöt ja Kirkon lähetystyön keskus, ortodoksisen kirkon lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö Filantropia sekä vapaakristillisiä ja tunnustustenvälisiä järjestöjä ja kirkkoja. 

Artikkeli Suomen lähetysneuvosto Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission liitännäisjäseneksi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirkkojen maailmanneuvoston maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission (Commission on World Mission and Evangelism) kokous järjestettiin 16.-22.5.2019 kulttuurikeskus Sofiassa Helsingissä. Kokous keräsi yli 60 ihmistä ympäri maailmaa viikoksi jakamaan uusinta tietoa ja kokemusta lähetyksestä ja evankelioimisesta. Komissioon kuuluu noin 40 jäsentä ja neuvonantajaa ja se kokoontuu parin vuoden välein. Kokousten välillä komission henkilökunta ja erilaiset työryhmät työskentelevät maailmanlähetykseen liittyvien ajankohtaisten teemojen äärellä. Komission päätehtävä on tukea kirkkojen ja lähetystoimijoiden yhteistyötä lähetystehtävän toteuttamisessa.

Komissiolla nykyisin suomalainen johtaja

Komissio perustettiin, kun Kansainvälinen lähetysneuvosto (perustettu 1921) yhdistyi Kirkkojen maailmanneuvoston rakenteisiin New Delhin yleiskokouksessa vuonna 1961. Komissio järjestää maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssin Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokousten välissä, noin 7–8 vuoden välein. Viimeisin maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssi pidettiin maaliskuussa 2018 Arushassa Tansaniassa.

Komission johtajaksi valittiin viime vuonna Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetystyön keskuksen johtaja, TT, FT Risto Jukko, joka isännöi toukokuun kokousta. Se oli myös ensimmäinen komission kokous Suomessa ja sitä on kutsuttu vuoden ekumeenisimmaksi tapahtumaksi maassamme.

Mekin voimme vaikuttaa maailmanlaajasti kirkon mission ymmärtämiseen

Risto Jukon nimitys voidaan nähdä myös osoituksena siitä, että kirkossamme ollaan ajan tasalla lähetystyön kysymyksistä ja voidaan vaikuttaa maailmanlaajasti kirkon mission ymmärtämiseen. Oman kirkon edustaja helpottaa yhteydenpitoa komissioon, jonka tehtävä on kehittää kansainvälistä lähetysteologiaa. Jukko toivoo suomalaisten lähetysjärjestöjen ja -toimijoiden olevan häneen suoraan yhteydessä ja kertomaan lähetystyön näkymistä.

Jukko kuvaa toimintaa näin: ”Kirkkojen maailmanneuvosto on maailman suurin kansainvälinen ja kristillisten kirkkojen muodostama yhteisö. Vaikka roomalais-katolinen kirkko ei olekaan Kirkkojen maailmanneuvoston jäsenkirkko, se on jäsenkirkkona Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komissiossa samoin kuin monet evankelikaaliset kirkot ja helluntaikirkot”.

Komission tuki on tärkeää Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan kirkoille. Kristittyjen selvä enemmistö asuu näissä maanosissa. Lähetyksen, evankelioimisen ja ykseyden kysymykset ovat tärkeitä myös Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Sofian kokouksen tarkoituksena oli kuunnella erilaisia ääniä ympäri maailman.  Lisäksi tarkoituksena oli katsoa ekumenian tulevaisuuteen ja seuraavaan Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokoukseen Saksassa vuonna 2021.

Arushasta Helsinkiin

Arushan maailmanlähetyskonferenssi keväällä 2018 oli osanottajamäärältään suurin lähetykseen liittyvä ekumeeninen kokoontuminen sitten Edinburghin konferenssin vuonna 1910, josta maailmanlaajan ekumeenisen liikkeen ajatellaan syntyneen.

Arushaan osallistui 1024 ihmistä. Edustajia oli pääasiassa protestanttisista, ortodoksisista, roomalaiskatolisista, evankelikaalisista, helluntailaisista ja Afrikan riippumattomista (independent / indigenous) kirkoista. Arushassa erilaiset kirkot todistivat yhteistä evankeliumia. Ihmiset sitoutuivat toimimaan oikeudenmukaisuuden ja rauhan hyväksi. Helsingissä muistutettiin myös siitä, että yhteistä todistusta ja ymmärrystä on etsittävä niin hengellisen kuin maallisenkin dialogin avulla.

Arusha oli yhteisen oppimisen tilaisuus

Helsingissä Kirkkojen maailmanneuvoston pääsihteeri Olav Fykse Tveit korosti muun muassa sitä, että ekumeeninen liike on juurtunut lähetysliikkeeseen. ”Arushan konferenssissa osanottajat saattoivat jakaa toisistaan hyvin erilaisia hengellisyyden ulottuvuuksia. Sanoisin jopa niin, että me kaikki jaamme kirkkona olemisen eri ulottuvuuksia: mitä merkitsee Jeesuksen Kristuksen seuraaminen tämän päivän maailmassa?”

Helsingissä palattiin useaan otteeseen ajatukseen, että kirkon missio on oikeudenmukaisuuden ja rauhan sanoman elämistä maailmassa Pyhän Hengen voimassa ja muutokseen tähtäävässä opetuslapseudessa. Arushan konferenssin teemahan olikin ”Hengessä eläen: kutsu muuttavaan opetuslapseuteen”.

Kirkko on kutsuttu olemaan liikkeellä, olemaan yhteisellä matkalla, oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaelluksella.

Maailman lähetyksen ja evankelioimisen komission puheenjohtajana jo toista kauttaan toimiva intialainen metropoliitta Geevarghese Mor Coorilos johti puhetta myös Helsingissä. Hän painotti kristittyjen välistä yhteyttä ja sen vaalimisen välttämättömyyttä usean keskustelun yhteydessä. ”Kirkon yhteys alkaa missiosta, Jumalan missiosta, Missio Dei. Voimme osallistua tähän Jumalan missioon merkittävällä tavalla vain, jos osallistumme siihen yhdessä.” Tämä yhteyden ja mission liitto on sitä, että kirkko on kutsuttu olemaan liikkeellä, olemaan yhteisellä matkalla, oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaelluksella.”

Kokenutta puheenjohtajaa kuunnellessa ymmärsi, että yhteisen matkan sääntöjä ei ole helppo laatia ja suuntaa pitää kaikille samana. Mor Coorillos kertoi myös niistä vaikeuksista, joita Arushan konferenssissa oli koettu työstettäessä yhteisymmärrystä ja konferenssista maailmalle lähtevää yhteistä viestiä. ”Rukoilin paljon ja toivoin, että ihme voisi tapahtua. Mikä olisi ollut maailman reaktio, ellemme olisi saaneet yhteistä viestiä muotoilluksi ja olisimme lähteneet konferenssista ilman sellaista? Mutta lopullisessa äänestyksessä saatoin nähdä vain yhteisymmärryksen saavuttamisesta kertovia äänestyskortteja”, Mor Coorilos kertoi. Hän itse edustaa syyrialaista ortodoksista patriarkaattia Antiokiasta ja koko idän alueelta.

Arusha kutsuu muutokseen

Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission varapuheenjohtajalle, englantilaiselle metodisti Janet Corlettille taas tärkeää on ollut se, miten Arushan viimevuotisen konferenssin sanoma eletään todeksi ja viedään käytännössä Kirkkojen maailmanneuvostoon ja maailmaan. Hänen mukaansa Arushan viesti kirkoille on profeetallinen. ”Sen pitää antaa muuttaa meitä. Mitä on muuttava opetuslapseus? Varsinkin globaalissa pohjoisessa elävien pitäisi hänen mielestään muistaa myös se, että pohjoinen ei ole enää kristinuskon keskipiste. Vauraassa maailmassa eläviä saattaa kiinnostaa eniten vain omaisuuden lisääminen. Sen, mitä Arushassa on puhuttu, pitäisi häiritä meitä ja muuttaa meitä.”

Kaksi kolmasosaa kristityistä etelässä

Komission jäsenille tärkeä kokemus on ollut, että Arushassa pohjoisen äänet eivät dominoineet. Globaalissa lähetystyössä tapahtunut muutos on, että kaksi kolmasosaa maailman kristityistä asuu etelässä. Länsimaiden kirkoilla on kuitenkin valtavat resurssit verrattuna etelän kirkkoihin. Näiden kahden todellisuuden välillä on jännite. Toisaalta se on hedelmällinen, mutta toisaalta jännitteen kielteisiä ilmiöitä ei ole työstetty vielä tarpeeksi.

Risto Jukko puhui etelän kirkkojen ”reuna-alueiden” kysymyksistä. Siihen liittyvää todellisuutta ovat maat, joissa kärsitään ilmastonmuutoksesta, ihmisoikeuksien loukkauksista ja köyhyydestä. ”Kärsimys on arkea” kuten etelä-amerikkalaiset komission edustajat kuvasivat kirkkonsa jäsenien elämää. ”Kärsimys on läsnä nälkänä ja köyhyytenä joka päivä. Se vaikuttaa myös teologiaan ja siihen mitä kärsimys meille tarkoittaa.”

Länsimaiden kirkkojen ongelmana pidetään kristittyjen identiteetin ohenemista. Pohjoisen kirkot tarvitsevat etelän kirkkojen lähettejä muistuttamaan kirkon yleismaailmallisuudesta. Samalla tavalla myös etelä tarvitsee länsimaisia lähetystyöntekijöitä muistuttamaan yleismaailmallisuudesta. Sen lisäksi etelä tarvitsee usein tukea teologisen ja kirkollisen koulutuksen kehittämisessä ja terveydenhuollon, hallinnon ja koulutuksen asiantuntijoina. Länsimaisten lähetystyöntekijöiden työnkuva on muuttunut, kun etelän kirkot enää harvoin tarvitsevat apua omaan evankelioimistyöhönsä.

Kirjoittaja Riikka Porkola toimi Kirkon ulkoasiain osaston lähettämänä Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission kokousavustaja Helsingissä

Artikkeli Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission kokous oli tämän vuoden ekumeenisin tapahtuma Suomessa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ovet auki maailmaan

Eurooppalaisten kirkkojen jäsenmäärä laskee. Siksi kirkot ovat peloissaan ja käpertyneet rakenteisiinsa, suljettujen ovien taakse. Keum muistuttaa Johanneksen evankeliumista. Kun Jeesus oli ristiinnaulittu, opetuslapset kokoontuivat lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät juutalaisia. Evankeliumissa Jeesus ilmestyy opetuslapsille ja sanoo kolme asiaa. Ensin: ”Rauha teille!” Toiseksi: ”Ottakaa vastaan Pyhä Henki!” Kolmanneksi: ”Menkää rauhassa!”
‒ Näin pitää sanoa myös kirkoille. Olkaa rauhassa, ottakaa vastaan Pyhä Henki ja menkää maailmaan, Keum selittää.
Pyhän Hengen rohkaisemina opetuslapset uskalsivat avata suljetun yhteisönsä ovet. Evankeliumi leviää, kun kirkko kohtaa maailman.
Keumin mielestä pohjoisen kirkkojen tulisi oppia etelän kirkoilta ja erityisesti helluntailaisuudesta.
– Kaksi viime vuosisadan merkittävintä kristillistä liikettä olivat ekumeeninen liike ja helluntailaisuus. Valtakirkoissa helluntailaisuuden opetusta Pyhästä Hengestä on pelätty. Sitä on pidetty harhaoppina. Globaalin etelän kirkkojen esimerkki näyttää meille kuitenkin, millainen voima Pyhässä Hengessä on.

Etelän oppilaaksi

Keumin mielestä pohjoisen kirkkojen perinne on käännyttämisessä, ei evankeliumin levittämisessä. Sukupolvien ajan pohjoisen kristityt käännyttivät muita omaan uskoonsa. Tätä Keum pitää ymmärrettävänä, mutta evankeliointia se ei ole ollut.
– Kreikan sana evangelion, tarkoittaa hyvää uutista. Ei ole kyse meistä. Uutisen pitää olla hyvä sille, joka ottaa sen vastaan. Käännyttämisessä näin ei ole.
Keum pelkää, että eurooppalaiset levittävät edelleen mieluummin kirkon rakenteita kuin evankeliumia.
– Pohjoisen kirkoilla on hyvin vahvat rakenteet, hierarkia ja patriarkaatti. Evankeliumi elää kuitenkin rakkaudessa, josta kirkot puhuvat liian häveliäästi. Levitetään sanomaa kirkosta enemmän kuin sanomaa Jeesuksen rakkaudesta ristillä. Evankeliumin pitää olla hyvä uutinen. Jos levitämme jotakin muuta sanomaa, siitä tulee huono uutinen.

Orja kirkon johtajana

Kristitty maailma muuttuu nopeasti. Euroopassa kirkot kuihtuvat samalla, kun kirkot Aasiassa ja Afrikassa kasvavat nopeammin kuin koskaan. Keum pelkää, että kirkon kuihtuminen voi Koreassakin olla lähellä.
– Kun kristinusko saapui Koreaan, se oli yksiselitteisesti hyvä uutinen. Kungfutselaisen yläluokan sortamille evankeliumi toi ihmisarvon, se oli vapautusta orjuudesta.
Keum vertaa korealaisten vapautusta Apostolien tekojen kertomukseen. Kun kirkon keskus siirtyi Jerusalemista Antiokiaan, seurakuntaa johtamaan valittiin Simeon, jota kutsuttiin nimellä Niger. Keumille Simeon edustaa nimenomaan nigerialaista.
– He valitsivat mustaihoisen, afrikkalaisen orjan johtajakseen! Keum korostaa.
Roomassa orjia kohdeltiin kuin eläimiä ja silti kristityt valitsivat orjan johtajakseen. Korealaisille ja Intian daliteille evankeliumi oli samanlainen vallankumous, se muutti ihmisten arvoja ja yhteiskuntaa. Siksi kristinuskolla on mennyt Koreassa niin hyvin.

Parempi tie on afrikkalainen

Nyt korealaisilla kristityillä menee hyvin ja tässä Keum näkee oman kirkkonsa uudet haasteet.
– Kirkkoon on entistä vaikeampi tulla. Kristityt ovat keskiluokkaistuneet tai jopa hallitsevassa asemassa. Kirkoissa on hyvin pukeutuneita, hyvin koulutettuja ihmisiä ja sinne on vaikea tulla likaisissa kengissä rikkinäisissä housuissa.
Keum näkee Korean kirkon olevan tienhaarassa. Sen on valittava eurooppalainen tai afrikkalainen tie. Eurooppalaistuessaan kirkosta voisi Koreassakin tulla valtakirkko, lähes valtionkirkko.
– Tai sitten valitsemme afrikkalaisten kirkkojen tien, avoimen yhteisöllisyyden ja voimakkaan julistuksen. Toivottavasti emme seuraa eurooppalaisten esimerkkiä. Jos kirkko unohtaa lähetystehtävänsä, se ei selviä.
Siksi Keum toivoo, että samoin kuin norsut voivat oppia tanssimaan kuullessaan musiikkia, kirkot oppisivat kuuntelemaan Pyhää Henkeä.

Artikkeli Opeta norsu tanssimaan ja kirkko julistamaan ristin sanomaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.