Sanojen rakastaja on opiskellut suomen kieltä ja suhtautuu sanoihin intohimoisesti.

– Murre on minun ensimmäinen äidinkieleni. Kukaan ei voi sanoa toiselle, että hän puhuu väärin, Laaksonen puolustaa persoonallista ilmaisuaan.

Hän on kokenut murrekielisen kirjoittamisen omimmaksi tavakseen ilmaista syviäkin tunteita. Vivahteet ja tyyliseikat on helpoin ilmaista kielellä, jonka parhaiten osaa.

Hän puhuu käyttömurteesta, joka on jokaisella paikkakunnalla omanlaisensa.

– Suomen vaihtelevat murteet tuovat väriä, iloa ja ihmettä arkipäivään. On ilo kuunnella ihmistä, joka käyttää omanlaistaan murretta. Se ei haittaa, jos ei jokaista sanaa heti käsitä. Ain voi kyssy, et mitäs toi nyy tarkotti, Laaksonen toteaa.

Hän liputtaa reilusti vapaan ilmaisun puolesta. Kieli on hänen mielestään paljon muutakin kuin kommunikaatiota. Se on myös itseilmaisua, identiteetin rakentaja ja sanataiteen väline.

– Köyhemmäksi ja tylsemmäksi ympäristömme tulee, jos alamme kaikki puhua samalla tavalla. Toisaalta ihmisten kommunikaatiosta ei tulisi mitään, jos jokainen vetelisi vain omalla kielellään, oppimatta ymmärtämään toista, hän pohtii.

Hän harmittelee, että median kautta arkinen puhetapa ei useinkaan välity. Hänen kokemuksensa mukaan ihmiset pyrkivät puhumaan yleis- ja kirjakieltä, kun eteen työnnetään mikrofoni.

– Puhelinvastaajaankin sorvataan kankeita kirjakielisiä viestejä.

Viime vuoden aikana Laaksoselta ilmestyi kolme lastenkirjaa. Hän lupaa, että tänä vuonna on aikuisten vuoro.

Laaksonen on myös kääntänyt vironkielistä kirjallisuutta, ja hänen teoksiaan on julkaistu muun muassa viroksi, latviaksi, saksaksi ja bulgariaksi.

Oma esikoinen Pulu uis ilmestyi vuonna 2000. Kirjassa on jo klassikoksi noussut runo Lehm ja koiv, joka alkaa: Mää tahro olla lehm koivun al.
Hän on kokenut, että murrekielinen ilmaisu taipuu myös vierailla kielillä ja muilla murteilla. Taitava kääntäjä saa kuitenkin paiskia hommia rytmin ja äännevastaavuuden kanssa.

– Älä unhota kotti avamei, älä karota annetui syrämei, hän heittää käännöshaasteeksi.

Pelkkää kielellistä temppuilua hänen tekstinsä eivät ole, vaan ne välittävät tarinoita, tunteita ja elämän päivittelyä.

Murre on myös identiteettikysymys. Siihen ei voi vaikuttaa, minkä murteen keskelle syntyy, mutta siihen voi, ottaako sen aikuisempana osaksi kielenkäyttöään vai häivyttääkö sen.

– Olen paikkaihmisiä, ja mielelläni puheessani annan kuulua, mistä tulen. Lännest!

Itselle vierasta murretta ei voi noin vain päättää alkaa käyttää. Sen omaksuu kieliyhteisössä pikkuhiljaa ja sen myötä joitakin tapojakin siirtyy.

– Jos olisin syntynyt savolaiseksi, olisin varmasti toisenlainen. Joku ydin silti olisi säilynyt: rakastan kielellä kikkailua – luultavasti kikkailisin kahta kauheammin savolaisena – heillä on sanahelkyttelyyn vapaammat kädet kuin meillä puolimykiksi nimetyillä läntisillä, Laaksonen puntaroi.

Kieli on joustava ja ympäristöönsä sopeutuva. Lakitekstit ja tieteelliset tekstit, jotka on luotu kirjakielisiksi, ja joiden tarkka määrämuotoisuus on oleellista, ovat luontevimmillaan juuri kirjakielisinä.

– En ajatellutkaan tehdä murteella omaa graduani adessiivista suomessa ja virossa, koska olen omaksunut kielitieteen ilmaisutavan yliopistolla yleiskielellä.

Laaksonen kertoo olleensa hautajaisissa, jossa pappi piti muistopuheen vainajalle, vanhalle laitilalaiselle miehelle. Pappi tunsi vainajan ennestään, ja heillä oli yhteinen kotimurre. Tilanteeseen sopi hyvin murrekielinen puhe.

– Murteen käyttö oli luontevaa, aitoa ja koskettavaa.

Laaksosen runoja on nähty myös kuolinilmoituksissa, muun muassa Mettäkaffel ja Iso peura o lähteny.

– Se tuntuu suurelta luottamuksenosoitukselta. Se muistuttaa myös tärkeästä asiasta: murteet eivät ole vitsejä eivätkä hassutuksia. Ne ovat äidinkieltämme. Meijä äirinkiält.

Kulttuuri on Heli Laaksosen mielestä ihana tapa olla osana omaa yhteisöä: ihmiskuntaa, suomalaisia, omaa kylää ja sukua.

– On upeaa nousta arkipäiväisten asioiden yläpuolelle, miettiä välillä sielukkaita, ihmisen olemisen ydintä, omaa sisintä – ja pyrkiä antamaan se ilmi niin, että kuulijat, lukijat ja katsojat saisivat langan päästä kiinni.
Kulttuurielämys pitää sisällään kaikkea.

– Runonkirjoittajana ja lukijana, taidenäyttelyvieraana ja maalaajana nautin valtavasti, kun kulttuurielämyksen kautta ymmärrän enemmän elämästä ja ihmisenä olemisesta. On oleellista, että maailmassa on paljon erilaisia pieniä kulttuureja. Tämä meidän oma pieni vaatii rakkautta ja huomiota, hän toteaa.

Tiesitkö? 

Kalevalan päivä on suomalaisen kulttuurin päivä, jota vietetään Suomen kansalliseepoksen, Kalevalan kunniaksi 28. helmikuuta. Päivä on virallinen liputuspäivä.

Artikkeli Ensimmäisenä tulee murre julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Olen aina pitänyt lukemisesta ja kotimaisesta kaunokirjallisuudesta. Lempikirjailijoita ovat Veikko Huovinen ja Antti Tuuri. Luen jonkin verran myös ulkomaista kirjallisuutta, jota yritän lukea aina alkuperäiskielellä, englanniksi, saksaksi ja ruotsiksi. Kielitaitoa olen tarvinnut työelämässä, nyt pyrin lukemalla ylläpitämään sitä.

Työssä parasta ovat asiakkaat. Heidän kanssa jutellessa oppii uutta, ja välillä keskustelut kääntyvät syvällisiin aiheisiin. Vakioasiakkaita on jonkin verran. Heitä käy liikkeessä aina Inarista asti. Sadantuhannen kirjan valikoimamme on laajuudessaan ihan kärkeä Suomessa.
Olen elämäni aikana huomannut, kuinka tärkeä merkitys on kasvatuksella ja koulutuksella. Minua huolestuttaa uutiset niistä nuorista, jotka eivät lue lainkaan. Lukeminen on verraton etu jatkoa ajatellen ja vaikuttaa moniin asioihin, kuten luovuuteen.

En halua jämähtää paikoilleni. Haluan oppia uutta, joten en viitsi tehdä samoja asioita liian pitkään. Se tarkoittaa usein myös kiirettä. Sen vastapainoksi nautin nykyään myös nukkumisesta silloin, kun siihen on tilaisuus. Työn lisäksi perhe on minulle tärkeä. Omillaan asuvia lapsia on mukava nähdä viikonloppuisin.

Aika kuluu vuosi vuodelta nopeammin. Lapsuuden pitkä viikko vilistää nyt ohi päivässä. Havainto on antanut ryhtiä lukemiseen. Enää en lue mitä sattuu, vaan ajatuksella.
Odotan aikoja, jolloin pääsisimme vaimon kanssa taas matkustelemaan ja tutustumaan eri kulttuureihin. Yksi haave on myös oman hengittävän hirsitalon rakentaminen, jonka sijainti olisi tarkkaan harkittu.

Artikkeli Lukeminen avaa ovia luovuudelle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Jumala on varmaan valinnut sinut välikappaleekseen. Jos menet naimisiin, et tule onnelliseksi, sillä tunnet rikkoneesi hänen tahtonsa ja kulkeneesi omia teitäsi.

Minna Canth kuitenkin valitsi avioliiton ja äitiyden, ja perhe-elämä oli onnellista. Pariskunta ehti olla naimisissa miltei 14 vuotta ja tehdä yhdessä työtä monella saralla. Puoliso kuoli, kun Minna Canth odotti seitsemättä lasta. Leskenä Minna Canth huomasi, ettei yhteiskunta turvannut yksinhuoltajien asemaa.

Canthin kirjoissa kärsivät naiset ja köyhät

Perheenäidistä tuli kuopiolainen lanka- ja kangaskauppias ja näytelmäkirjailija, joka nosti esille naisten ja köyhien elämäntilanteita. Hän kyseenalaisti kristinuskon tulkintaa, joka vaikeutti ihmisten ponnisteluja oman asemansa korjaamiseksi.

– Canthin teoksissa uskonnollisuus ja yhteiskunnallisuus kietoutuivat yhteen kärsimyksen teeman kautta. Kaikkein voimakkaimmin teoksissa kärsivät naiset ja köyhä kansa, sanoo Minna Maijala, joka on kirjoittanut Minna Canth -elämäkerran. Maijala sanoo Canthia hartaaksi epäilijäksi.

Canthin teoksissa papit olivat yhteiskunnallisia vaikuttajia, jotka asettuivat kansan yläpuolelle. Canth hämmästeli, miksi kirkon oppi kärsimyksestä suuntautui köyhiä kohtaan

– Kirkon mielestä köyhyys on osa Jumalan luomaa järjestelmää. Se määrää pienen osan ihmiskunnasta ylellisyydessä elämään ja suurimman osan kurjuutta kärsimään. Ja ylellisyydessä elävät ennen kaikkea koettavat säilyttää entisiä oloja, koska heidän saamansa osuus runsaampi, Canth kirjoitti.

Naisille Canth vaati oikeutta päästä opiskelemaan ja kunnialliseen työhön.

Kirkkokritiikki rikkoi ihmissuhteita

Canthin aktiiviset vuodet osuivat ajanjaksoon, jolloin Euroopassa käytiin kiivasta aatteellista keskustelua. Canth sukelsi uusiin aatevirtauksiin ja innostui tieteen uusista tutkimustuloksista ja keksinnöistä. Hänen mukaansa se oli raamatullinen menettelymalli. Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää, kirjoitti Paavalikin.

Sivistyneistö otti etäisyyttä kirkkoon ja alkoi kääntyä ateismiin, ja kansa kiinnostui kirkkoa kritisoivista herätysliikkeistä. Canth seurasi keskustelua monien sanomalehtien kautta, kävi kirjeenvaihtoa ja kirjoitti sanomalehtiin.

Canthin kirkkokriittiset kannanotot rikkoivat ihmissuhteita. Esimerkiksi jyväskyläläiset ystävättäret kauhistuivat niitä. Julkinen Minna Canth otti pelottomasti kantaa sellaisen kristinuskon puolesta, joka asettuu vähäväkisen tuek­si. Yksityistä Minna Canthia vaivasi tuntemus oman uskon heik­kou­desta.

– Kuinkahan Herran vielä tarvitsee minua kurittaa, ennen kuin hän saa sieluni puhdistetuksi! Niin paljon on itsekkyyttä ja velttoutta, kylmyyttä ja ennen kaikkea niin heikko on uskoni.

Minna Canth on edelleen ajankohtainen

Elämäkerran kirjoittanut Minna Maijala näkee, että Canthilla olisi sanottavaa edelleen. Canth pitäisi nykyistä ”enemmän ja nopeammin” -elämäntapaa vaarallisena ja hermoja kuormittavana. Kirjailija ottaisi yhä kantaa suvaitsevaisuuden ja ihmisrakkauden puolesta.

– Hänen sydäntään lähellä olisivat kaikki vähäosaiset, niin mielenterveyskuntoutujat, työttömät kuin pakolaisetkin. Kulttuurinen ja sukupuoltenkin välinen tasa-arvo olisi hänelle ihmiskunnan edistymisen edellytys, Minna Maijala sanoo.

Canthin työllä on paljon jatkajia, jotka puhuvat Maijalan listaamien asioiden puolesta.

– Yhden mainitakseni Sirpa Kähkönen on kirjailija, joka puhuu rohkeasti myös yhteiskunnallisista kysymyksistä esimerkiksi Pen-järjestön puheenjohtajana. Minna Canth on hänelle tärkeä esikuva.

Artikkeli Harras epäilijä puolusti köyhiä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.