Jyväskyläläinen sairaalapastori Asta Airaksinen tutustui kiitollisuuspäiväkirjaan alun perin opiskeluaikanaan noin 25 vuotta sitten. Airaksinen kävi tuolloin psykodraamaryhmässä, jonka ohjaaja suositteli hänelle käsin kirjoitetun kiitollisuuspäiväkirjan pitämistä päivittäin.

– Koin, että päiväkirjan pitäminen kohotti mielialaani ja sai minut näkemään elämässäni hyvällä mallilla olevia asioita, eikä vain kurjuutta ja kärsimystä. Opin miettimään, onko jotain muutakin todellisuutta kuin oma, ainoana oikeana pitämäni, pohtii Airaksinen, joka toimii sairaalapappina Palliatiivisessa keskuksessa ja terveyskeskussairaalan osastoilla Kyllössä.

Olen tässä elämässä oppimassa elämää.

Airaksinen on kirjoittanut päiväkirjaa säännöllisen epäsäännöllisesti teini-iästä lähtien. Varsinaisen kiitollisuuspäiväkirjan pariin hän palasi pari vuotta sitten Hiljaisuuden Ystävien järjestämässä koulutuksessa.

– Meditatiivisen valokuvauksen koulutuksessa opin hyödyntämään kuvia kiitollisuuspäiväkirjassa. Se on ollut minulle, esteetikolle, erittäin toimiva tapa. Näihin kuvallisiin päiväkirjamerkintöihin olen palannut myös jälkeenpäin. Yleensä en lue kirjoittamiani päiväkirjoja enää myöhemmin, ne ovat tehneet tehtävänsä jo kirjoitusvaiheessa.

Noin 20 vuotta sitten Airaksinen tutustui hiljaisuuden retriitissä myös päivän katselemisen taitoon, jonka on kehittänyt jesuiittaveljestön perustanut mystikko Ignatius Loyola. Siinä ei kirjata mitään ylös, mutta joka ilta itselle otetaan pieni hetki kuluneen päivän katseluun.

– Silloin voi miettiä, mistä tuntee eniten kiitollisuutta ja kiittää siitä. Samalla voi miettiä, mistä tuntee kiittämättömyyttä ja senkin voi jättää Jumalalle.

Luonteeltaan Airaksinen kertoo olevansa elämänmyönteinen realisti.

– Yleensä osaan nähdä vaikeissakin asioissa niiden rinnakkaisen kauneuden, pilven hopeareunan. Olen tässä elämässä oppimassa elämää.

Airaksinen toteaa, että vastoinkäymisten ja kriisienkin kohdatessa ihminen voi oppia jotain niin itsestään kuin reagointitavoistaan. Hän kokee tulleensa vuosien ja kokemusten myötä tietoisemmaksi omasta käytöksestään ja siitä, mikä tunne tai motiivi häntä milloinkin ohjaa.

– Parhaiten opin omista virheistäni, vaikka se joskus tuskallista onkin. Haluaisin väittää, että olen kehittynyt ihmisenä vuosien myötä, mutta en tiedä, onko niin tapahtunut, hän naurahtaa.

Airaksinen ei ole varma, onko kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen varsinaisesti lisännyt hänen tuntemansa kiitollisuuden määrää.

– Sen kuitenkin tiedän, että havaitsemieni kiitollisuuden aiheiden määrä on lisääntynyt. Niitä on helpompi poimia elämästään ja ympäristöstään.

Airaksinen kertoo omaavansa muutaman vahvasti samanhenkisen ystävän, joiden kanssa hän mieluusti jakaa kokemuksiaan ja kuulee heidän kokemuksiaan.

– Olen myös suositellut kiitollisuuspäiväkirjan eri muotoja monille ystävilleni. Toisilla päiväkirjan kirjoittaminen toimii, toisilla ei.

Työyhteyksissäkin hän on toisinaan suositellut kiitollisuuspäiväkirjan pitämistä, niin työnohjauksissa kuin pitkissä sielunhoitosuhteissa. Palaute on ollut moninaista.

– Toiset pitävät kiitollisuuspäiväkirjasta ja kokevat elämän laadun parantuneen. Se on auttanut heitä näkemään hyviä asioita huonoissakin päivissä. On kuitenkin myös monia, jotka eivät ole kokeneet omakseen tällaista päiväkirjamuotoa.

Parasta on, kun kaksi todellisuutta edes hipaisevat toisiaan.

Airaksisen mukaan onkin tärkeää yrittää ottaa toisten tilanteet ja olosuhteet huomioon suosituksia tehdessään.

– Jokainen päättää tietysti itse, mistä neuvoista ottaa vaarin ja mitä ei edes ajattele kokeilevansa. Me ihmiset elämme omissa todellisuuksissamme. Parasta on, kun kaksi todellisuutta edes hipaisevat toisiaan. Silloin syntyy todellinen yhteys kahden ihmisen välille.

Airaksinen muistuttaa, että usko voi lisätä kiitollisuuden tunnetta. Sen lisäksi tarvitaan myös ihmisen omaa ponnistelua ja vastuuta elämänasenteensa laadusta.

– Kun ihmisellä menee hyvin, hän ei välttämättä ajattele asioita niin paljon. Jonkun tärkeänä pitämänsä asian menetettyään huomaa selkeämmin, mitkä asiat ovat olleet hyvin.

Myös perusluonne vaikuttaa vahvasti ihmisen asenteisiin.

– Ihminen saa tietysti kritisoida ja valittaakin. Silloin on syytä kuitenkin miettiä, kuinka paljon panoksia kannattaa laittaa asioihin, joihin ei voi vaikuttaa. Oikeudenmukaisuuden toivoisi toteutuvan, mutta aina elämä ei ole oikeudenmukaista, ja siihenkin on tyytyminen.

Tunteita tai kärsimystä ei pidä tsempata pois.

Monet suosivat myös mustaa huumoria. Airaksisen mukaan se on erittäin hyvä selviytymiskeino.

– Sen viljelemisen täytyy tapahtua kuitenkin harkituissa olosuhteissa. Näen omassa työssäni paljon inhimillistä kärsimystä, kipua ja kuolemaa. Ilman huumoria en tätä työtä jaksaisi.

Kärsimys ja surua aiheuttavat menetykset ovat ylipäätään oleellinen osa elämää, eikä kukaan voi välttää niitä.

– Me olemme tuntevia ja kokevia ihmisiä, ja eri tunteet ovat normaaleja reaktioita erilaisiin elämäntilanteisiin. Tunteita tai kärsimystä ei pidä tsempata pois. Tarvittaessa niiden käsittelyyn voi pyytää apua ja tukea ystäviltä tai ammattilaisilta.

 Ei tarvitse jaksaa ja ponnistaa omin voimin.

Sairaalapapin työssä Airaksista kantaa kristillinen sanoma toivosta.

– Ei tarvitse jaksaa ja ponnistaa omin voimin. Usein me ihmiset olemme kuitenkin uppiniskaisia ja omavoimaisia. Loppujen lopuksi huomaan aina, että omavoimaisuus vie kauemmaksi Jumalasta, eivätkä asiat suju niin kuin haluaisin niiden sujuvan.

Airaksista itseään tukee ja lohduttaa Matteuksen evankeliumin kohta: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.”

– Tämän toivoisin pysyvän mielessäni, kun huolestuminen ja omavoimaisuus pitävät otteessaan. Myös tyyneysrukous on mielestäni erittäin hyvä elämänohje: ”Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa ja rohkeutta muuttaa ne, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”

Artikkeli Näe hyvä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kun hissi nykäisee kulkijan Käpylän palvelukeskuksen asuntosiipeen, ja lepotuolissa hymyilevä Vieno ojentaa käden tervehdykseen, on hyvä hetki muistella. Toki vuodet ovat hieman hillinneet martta-seniorin toimeliaisuutta: Kutimien kilinä on hiljennyt, eikä Vieno enää viilettele rollaattorilla pitkin Käpylän katuja tai kiirehdi sunnuntaisin vastapäisen kirkon jumalanpalvelukseen. Puheet ja laulut voi nyt kuunnella palvelutalolla lankaa pitkin tai hiljentyä televisiojumalanpalveluksen ääreen.

Viiden sukupolven hyörinän keskellä Vienon mieleen on piirtynyt asioille selkeä tärkeysjärjestys.
– Tunnen kiitollisuutta jokaisesta eletystä päivästä. Nehän on piirretty taivaan kirjoihin jo ennen kuin niitä oli päivääkään eletty, Raamatun tarkkaan läpi lukenut ja tärkeät kohdat itselleen alleviivannut Vieno toteaa.

Tuokion päätteeksi Vieno vanhasta muistista lausuu ulkoa monta säettä Soi kunniaksi Luojan -virrestä: ”Hän, Isä, rakkahasti ain vaalii luotujaan, ja kaiken taitavasti hän ohjaa tuolta taivaastaan…”

Kova työ ja ruisleipä eivät riitä täysin selittämään pitkän iän salaisuutta. Kun lähellä on rukouksia kuuleva Isä, omakin askel nousee kevyemmin. Palvelukodin vanhin asukki kuuluu niihin, joiden lääkelista on selvästi muita lyhyempi.

Vieno syntyi Eemeli ja Miina Raussin kaksitoistapäiseen sisarusparveen Valkealan Rämälässä kolme vuotta ennen Suomen itsenäistymistä. Lapsuudesta hän muistaa monet leikit maalaistalon pihapiirissä. Männynkävyt olivat lampaita ja kuusenkävyt lehmiä. Niille tehtiin tarha ja lypsettiin. Tuskin Vieno silloin arvasi, että hän tulisi myöhemmin saamaan lypsykilpailuissa kaksi kultaista lypsymerkkiä. Maitolitra piti suihkuta ämpäriin alle minuutissa, lypsytapa piti olla oikea eikä maidosta saanut löytyä karvoja. Rämälässä Vieno pääsi tuolin avulla myös ensimmäisiä kertoja hevosen selkään ratsastamaan.
– Äiti piti kylässä sunnuntaisin pyhäkoulua. Se kiersi talosta taloon. Lasten piti istua kädet ristissä hiljaa, kun äiti opetti Raamattua. Jouluaamuna ajettiin reellä viidentoista kilometrin matka Valkealan kirkkoon. Elävät kynttilät välkkyivät kruunuissa. Väliajaksi hevonen sai loimen ja kaurapussin. Kirkosta kotiin ajettiin kilpaa kulkusten kilistessä.

Avioliitosta Tenho Puhakan kanssa 1934 syntyi neljä lasta. Sippolan Enäjärven maatilalla kasvatettiin muun muassa pellavaa, josta Vieno on kutonut kangasta metreittäin. Tilaa työllisti myös perheen omistama autoyhtymä. Työpäivät olivat pitkiä. Haastatteluhetkessä lapsista läsnä olleen Lean mieleen on kodista jäänyt joulunvietto. Navetalle piti ehtiä neljältä, että jouduttiin kuudeksi Myllymäen kurvien kautta Sippolan joulukirkkoon. Vieno muistaa, että jouluyönäkin ruokaa oli tarjolla pöydässä. Aatonaattona oli leivottu pullat, pikkuleivät ja hiivaleivät. Reikäleiville oli orsi katossa.

Sotavuodet olivat lotalle mieliin jäävä kokemus:
– Olin joka kolmas yö työvuorossa puhelinkeskuksessa. Sieltä tuli antaa pommikoneiden lähestyessä ilmavaroitus ja vahtia koneiden poistumista. Ikkunasta näin kerran, miten viiden koneen pommilasti putosi viereiseen järveen.

Isänmaan hyväksi tehdystä työstä Vieno sai vuonna 2016 vastaanottaa Tasavallan Presidentin myöntämän Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin.

Artikkeli Reellä Valkealan joulukirkkoon julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.