Myöhemmin ammatinvalinnan ollessa ajankohtainen olin todennut, että minä lähden laittamaan ruokaa, sitä aina tarvitaan. Olen tykännyt työstäni, ja töitä on riittänyt. Kolikkorinteen päiväkodissa työskentelin parikymmentä vuotta ja nyt muutaman vuoden pitempään Lehtisaaren koululla Säynätsalossa. Lasten kanssa on ollut mukava työskennellä.

Perhe on minulle erittäin tärkeä. Puhun mielelläni meidän klaanista, jonka muodostavat minä ja mieheni sekä neljä aikuista tytärtä perheineen. Lastenlapsia on neljä. Vanhempien lasten kanssa kokkaamme vuoron perään kunnon illallisen, vähän niin kuin Neljän tähden illallinen -televisiosarjassa.

Meillä on kesämökki Toivakassa, jonne klaani kokoontuu aina silloin tällöin. Vaikka mökki on pieni, niin sopu sijaa antaa. Yhdessä pelataan mölkkyä tai krokettia, ja kun kuulen lasten nauravan, juttelevan tai vähän kinastelevankin, se on kuin musiikkia korville.

Pidän luonnosta ja eläimistä, erityisesti koirista. Suuri suru oli, kun koiramme kuoli yli kymmenvuotisen yhteisen taipaleen jälkeen. Mieheni rakastaa kalastamista, ja itse pidän erityisesti uistelemisesta. Harrastan liikuntaa ja kävelen paljon.

En ymmärrä, miten meille annettuun kauniiseen luontoon voidaan suhtautua niin itsekkäästi ja vain taloudellisia etuja ajatellen. Minusta kaikilla on vastuu suojella luontoa ja jättää se hyvässä kunnossa jälkipolville.

Olen halunnut aina auttaa muita ja tuottaa iloa toisille. Olen suorapuheinen ja sosiaalinen. Joskus lapseni ovat kuvailleet minua, että olen itsepäinen, mutta en itsekäs.

Olen tehnyt vapaaehtoistyötä seurakunnassa ja aion tehdä sitä entistä enemmän, kun siirryn eläkkeelle. Olen ollut mukana Saappaan katupartioinnissa jo toista vuotta ja huomannut, että minun ikäisilleni ja tällä elämänkokemuksella varustetuille on oma paikkansa myös nuoria kohdattaessa.

Artikkeli Oma klaani on parasta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.