20-vuotiaan Anne Peranderin piti käydä vain yhden kerran tuuraamassa Lohtajan seurakunnan päiväkerhossa, mutta sille tielle hän jäi 44 vuodeksi.
– Minut oli kutsuttu tähän työhön. Tämä on ollut juuri sitä työtä, jota olen tykännyt tehdä, sanoo lokakuussa eläkkeelle jäävä lastenohjaaja tunnetta äänessään.
Kun Lohtajan seurakunnan silloinen lastenohjaaja Marja-Liisa Herlevi kysyi Annea tuuraamaan, hän muistaa kysyneensä Mitä siellä tehdään? Kun luvassa oli laulua, leikkiä, piirtämistä ja askartelua lasten kanssa sekä Raamatun kertomuksia, lähti Anne lastenohjaaja Kaarina Pollarin pariksi päiväkerhoa pitämään.
– Päiväkerhovetäjiä oli alussa useita, eri kylillä omansa. Kaarinan kanssa hoidimme Marinkaisten ja Karhin kerhot ja myöhemmin kävimme vetämässä kerhoja muillakin kylillä, Anne muistelee.

”Teen maailman tärkeintä työtä
kun saan olla lasten kanssa.”

Anne Perander

Anne Perander ja Oili Ijäs ovat olleet työkavereita vuodesta 1983 lähtien. Siitä lähtien kun Oili Erkkilä valittiin Lohtajan seurakunnan kasvatustyöhön – suoraan koulun penkiltä.
– Minut valittiin tehtävään Oili Erkkilänä, mutta aloitin Oili Ijäksenä, koska Järvenpään silloisesta Luther-opistosta nuorisotyönohjaajaksi valmistumista seuraavana päivänä menin Riston kanssa naimisiin, Oili muistelee.
Hän ei suinkaan suunnitellut jäävänsä kotiseurakuntaan töihin, mutta toisin kävi.
– Ajattelin, että katsotaan, haen sitten myöhemmin muualle töihin tai opiskelemaan, vaikka äidinkielen opettajaksi.

Alkuun Anne teki lastenohjaajan töitä osa-aikaisesti, kävi aamu- ja iltanavettojen välissä pitämässä päiväkerhoja.
– Vilkkaimpina vuosina isompien lasten päiväkerhoja oli joka kylällä kaksi kertaa viikossa, pienemmille kerran viikossa. Lisäksi oli perhekerho kerran viikkoon muualla paitsi Väli-Viirteellä, Anne muistaa.
Enimmillään – tai parhaimmillaan – Lohtajan seurakunnan päiväkerhoissa kävi toistasataa lasta. Lisäksi Anne ja Oili vetivät kunnan työntekijän kanssa esikouluryhmää sekä – vanhempien pyynnöstä – yhtenä vuonna aamukerhoja koululaisille.
– Yhteen aikaan myös perhepäivähoidossa olevat lapset kävivät ohjaajiensa kanssa seurakunnan kerhossa  –  viisi hoitajaa ja 20 lasta  – kaikkien muiden kerholaisten lisäksi, niin olihan siinä Marinkaisten rukoushuoneellakin tuolit vähissä.
– Enimmillään oli 63 osallistujaa seurakunnan perhekerhossa. 1990-luvulla piti miettiä, miten saadaan tila riittämään. Kerhoissa kun tarvitaan istumapaikan lisäksi kaikille askartelu- ja leikkitilaa.
– Saatoimme hyvin tietää kaikkien kylän lasten nimet. Oli mukavaa nähdä varhaisnuoriso- ja nuorisotyössä niitä perhe- ja päiväkerhoissa tapaamiani lapsia, joista oli kasvanut seurakuntanuoria, Oili Ijäs muistelee.

Kyllähän me nyt legendaarinen kirkko-Anne tunnetaan, oli lohtajalaisten rippikouluikäisten vastaus kanta-Kokkolassa asuvalle Annen samanikäiselle siskontytölle.
Voi perustellusti sanoa, että Anne ja Oili ovat kasvattaneet lähes kaikkia lohtajalaislapsia 1980-luvulta tähän päivään.
Naisten työuran alkuaikoina perhekerhoissa käyneet lapset ovat kasvaneet jo aikuisiksi ja tuoneet omat lapsensa ja lapsenlapsensakin Annen kerhoihin ja edelleen kouluikäisinä ja rippikoululaisina Oilin leireille.
– Olen tykännyt työstäni ja pitänyt sitä hyvin arvokkaana. Saan olla onnellinen, että olen saanut syntymään suhteen seurakunnan varhaiskasvatuksen piirissä kasvaneisiin lapsiin – vaikka moni kysyi minulta alkuun, että Et kai sinä lastenohjaajaksi jää?, Anne muistelee.
– Ihmisten kohtaaminen ja pienellä paikkakunnalla perheiden ja koulun kanssa tehty yhteistyö on ollut tärkeää. Olen saanut käyttää lahjojani – niin paljon kuin sielu sietää – kun olen saanut pitää työssäni evankeliumia esillä monin tavoin lasten ja nuorten parissa, Oili Ijäs lisää.

”Kaikkien lasten tulisi saada tietää,
että on olemassa joku, joka kantaa
heitä kämmenellään, myös lapsen Isää ja Äitiä.”

Anne Perander

Työkalut ja -tavat ovat vuosien saatossa muuttuneet, ja lapset vaihtuneet.
– Lasten pitkäjänteisyys ja keskittyminen on kaventunut, elämä on muuttunut lyhyempisykliseksi, mutta Raamatun kertomukset säilyvät ja pysyvät samana, Oili Ijäs summaa.
Naiset näkevät harmillisena sen kehityksen, miten kristinuskon opetus koulussa ja kunnan varhaiskasvatuksessa on vähentynyt.
– Kaikkien lasten tulisi saada tietää, että on olemassa joku, joka kantaa heitä kämmenellään, ja myös lapsen Isää ja Äitiä, Anne sanoo.
Kasvattajat toivoisivat yhteyden seurakuntaan jatkuvan sukupolvilta toisille.
– Aiemmin rippikoulussa kävi lähes sata prosenttia ikäluokasta, nykyisin Etelä-Suomen seurakunnissa tuo luku on vain 42 prosenttia. Kun 10–15 vuotta sitten kysyi koulun aamunavauksessa, kuinka moni on käynyt pyhäkoulussa, perhekerhossa tai seurakunnan leireillä, niin suuri osa nosti kättään. Jos ei ole tietämystä kristinuskosta, ei ole pohjaa, jolle rakentaa, Oili Ijäs tiivistää.

Raamatun kertomukset heräävät eloon

Oili Ijäs jäi eläkkeelle vuosi sitten lokakuussa. Anne Peranderin eläkepäivät alkavat juosta lokakuun ensimmäisestä päivästä lähtien, jolloin tulee kuluneeksi tasan 44 vuotta siitä, kun hän aloitti työt Lohtajan seurakunnassa. Oilin vuodet saman työnantajan palveluksessa hipovat myös neljääkymmentä.
Naisten työrupeamaan mahtuu viisi kirkkoherraa, tuhansia tutuksi tulleita lohtajalaislapsia ja -nuoria sekä lukemattomia työtunteja.

”Me kierrätimme ja hyödynsimme käytettyä tavaraa
jo ennen kuin koko kierrätys-sanaa käytettiin.”

Anne Perander

Ikimuistoisimpia kohokohtia molempien uralla ovat olleet Lohtajan seurakunnan tuvat täyteen vetäneet  pääsiäisnäytelmät, joihin Anne ja  kerhojen lapset tekivät lavasteita. Oili käsikirjoitti pääsiäisnäytelmiä ja -vaelluksia tai muokkasi näytelmätekstin valmiista käsikirjoituksesta. Hän myös ohjasi, ja rooleissa nähtiin työntekijöitä ja vapaaehtoisia.

– Avointen esitysten lisäksi oli useita esityksiä koululaisryhmille ja alle kouluikäisille. Joskus esityspaikkana oli kirkko ja sen ympäristö, jolloin kyliltä järjestettiin kyydit. Joskus esityksiä vietiin kirkosta kyläkouluille ja vanhusten laitoksiin, Oili muistelee.
Korona-aikana näytelmät videoitiin – osaavia kuvaajia, editoijia ja äänittäjiä löytyi vapaaehtoisista.
Niinä vuosina kun lapsia oli paljon, päiväkerhojen joulujuhlia pidettiin joka kylällä – niin Ala-Viirteellä, Väli-Viirteellä, Karhissa ja Marinkaisissa kuin kirkonkylälläkin.
– Ne olivat sellaisia yhteisponnistuksia, veivät paljon aikaa, mutta ovat jääneet tärkeinä mieleen.

Kun naiset aloittivat työt Lohtajan seurakunnassa, Anne lokakuussa 1979 ja Oili kesäkuussa 1983, oli kirkkoherrana Mikko Himanka.
– Hän oli edelläkävijä ja esikuvani. Lohtajan seurakunnan kasvatustyössä toimintaa väritettiin jo tuolloin draamalla, kun erilaista luovaa ilmaisua ei kovin yleisesti muualla seurakunnissa käytetty, Oili kertoo.
Raamattuopetus on säilynyt naisten mukaan vahvana Lohtajan seurakunnan kasvatustyössä Mikko Himangan ajoista lähtien.
– Monesti myös kirkkoherra Tuomo Jukkola toi matkoiltaan erilaista tavaraa rekvisiitaksi näytelmiin ja askarreltavaksi kerhoihin. Me kierrätimme ja hyödynsimme käytettyä tavaraa jo ennen kuin koko kierrätys-sanaa käytettiin, Anne muistelee.
– Tavaraa oli aina tulossa ja menossa, varastoon ja sieltä kerhoihin askarreltavaksi. Sitä alkoi katsella ympärilleen ja huomasi miettivänsä, että Tuostahan voisi tulla hyvä seimi, tai tuosta saisi tehtyä Jerusalemin muurit, Anne muistelee.

Artikkeli Koko kylän kasvattajat julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lähetystyön perusta on siinä, että kristillisen kirkon tehtävä on osallistua Jumalan missioon maailmassa. Kirkko on yksi Jumalan työvälineistä, jolla Jumala vie evankeliumia eteenpäin. Jumalan missio tarkoittaa Jumalan pelastavaa, parantavaa ja uudistavaa työtä tässä maailmassa. Osallistuminen Jumalan missioon on lähtökohta, josta kirkon kasvatus ja lähetystyö voivat molemmat ponnistaa. Lähetystyön osalta tämä tarkoittaa sitä, miten kirkko on vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa. Kirkon kasvatuksen osalta osallistuminen Jumalan missioon tarkoittaa sitä, miten Jumala tekee pelastavaa, parantavaa ja uudistavaa työtään kirkon sisällä ja kristityissä.

Lähetys, kasvatus sekä osallistuminen Jumalan missioon kiedotaan yhteen 1. Korinttolaiskirjeessä:

”Mikä sitten Apollos on? Tai Paavali? He ovat palvelijoita, jotka ovat johtaneet teidät uskoon, kumpikin siinä tehtävässä, jonka Herra on hänelle antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun. Istuttaja ei siis ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun. Istuttaja ja kastelija ovat samassa työssä, mutta kumpikin saa palkan oman työnsä mukaan. Me olemme Jumalan työtovereita, te olette Jumalan pelto ja Jumalan rakennus.” (1. Kor. 3:5-9)

Yhdessä Jumalan lähetyksessä

Rippikoulun yhteydessä on paljon puhuttu siitä, miten tärkeää on, että rippikoulu antaa tehtävän. Tehtävällä on käytännöllinen ja teologinen ulottuvuus. Käytännön tasolla kyse on siitä, millä tavoin nuorilla on tilaa toimia ja kantaa vastuuta seurakunnassa. Toiminta ja vastuun kantaminen rakentavat osallisuutta: nuorta kuunnellaan ja hänellä on mahdollisuus vaikuttaa.

Teologisesta näkökulmasta katsoen kysymys on mahdollisuudesta osallistua Jumalan missioon. Rippikoulusuunnitelma 2017:ssa ajatus tehtävästä ilmaistaan seuraavasti: ”Rippikoulu ja konfirmaatio antavat nuorille paitsi oikeuksia, myös tehtävän. Kristityn tehtävään maailmassa kytkeytyvät sekä lähetys että diakonia, sekä usko että rakkaus. Kristittynä eläminen on lähetettynä elämistä” (s. 17).

Lähetyksen ja kasvatuksen yhteydet eivät pääty yhteiseen perustaan. Käytännöllinen esimerkki löytyy dialogisuudesta ja dialogisesta työotteesta. Selkeimmin tämä tulee esiin ruohonjuuritason toiminnassa. Dialogi toisten uskontojen edustajien kanssa, kuten esimerkiksi scriptural reasoning* -menetelmä perustuu molemminpuoliselle kunnioitukselle ja toisen hyväksymiselle. Yhteisessä dialogissa kaikki voivat tulla kuulluiksi. Erilaiset näkökulmat, katsomukset ja tulkintatavat rikastuttavat kaikkia osallistujia.

Dialogi ja dialoginen työote ovat tärkeitä myös kirkon kasvatustyössä. Kunnioitus, hyväksytyksi ja kuulluksi tuleminen rakentavat perustan, jolla yhteinen oppiminen ja kasvaminen voi tapahtua. Yhdessä käyty dialogi tukee sitä, että käsiteltävä teema tulee vuorovaikutukseen ihmisen omien elämänkysymysten kautta. Ulkoinen dialogi johdattaa sisäiseen dialogiin.

Sanoista sisällöksi

Osallistuminen Jumalan missioon lähetyksen ja kasvatuksen yhteisenä perustana on ajatus, jota voisi olla hyödyllistä kehittää vielä pidemmälle. Se tarjoaisi mahdollisuuden miettiä sitä, miten ajatus Jumalan missiosta heijastuu esimerkiksi kirkon kasvatuksen sisältöihin. Samalla ajatus osallisuudesta Jumalan missioon läpäisisi kattavammin koko kirkon.

*Scriptural reasoning eli Kuunteleva keskustelu Kirjoituksista  –tilaisuuksien tarkoituksena on, että islamin, kristinuskon ja juutalaisuuden edustajat tuovat tilaisuuteen valitsemansa tekstin liittyen annettuun teemaan. Paikallaolijat pääsevät keskustelemaan, kuuntelemaan ja ymmärtämään toistensa Pyhiä Kirjoituksia. Päämääränä ei ole pyrkiä yhteiseen lopputulokseen vaan pikemminkin ymmärtämään, kuinka toinen omaa Pyhää Kirjaansa lukee ja mitä se hänelle merkitsee.

Artikkeli Osallisuus Jumalan missioon kirkon lähetyksen ja kasvatuksen yhteisenä perustana julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: »Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.» Toiset sanoivat: »Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.» He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: »Hänen nimensä on Johannes.» Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa. (Lk. 1: 59-64)

Juhannus on joulun tavoin niitä vuodenkierron juhlia, joihin liittyy iso määrä perinteitä ja odotuksia. Moni perhe, suku tai ystäväpiiri kokoontuu näinä juhlapyhinä yhteen, pöytään katetaan juuri ne tietyt herkut ja päivää vietetään totutuin tavoin. Sekä jouluun että juhannukseen latautuu suuret odotukset siitä, miten perinteistä juhlaa tulisi viettää. Sen, mikä on toiselle luovuttamaton osa juhlaa, joku toinen, kenties oma perheenjäsen, olisi jo valmis hylkäämään.

Monen tämänkin kesän ihan tavallisen vauvan syntymän yhteydessä käydään samantapaisia keskusteluja kuin tämän aikuisena Johannes Kastajana tunnetun lapsen syntyessä. Lapsi oli hartaasti odotettu ja toivottu. Hän toi mitä ilmeisimmin tullessaan iloa ja toivoa paitsi vanhemmilleen niin myös muille ympärillä oleville läheisille.

Lapsen vanhempien Elisabetin ja Sakariaan naapureilla ja sukulaisilla oli omat odotuksensa siitä, mikä lapselle annetaan nimeksi. He halusivat, että lapsi saa nimen sukulaistensa mukaan, kuten tapana oli. Mutta Elisabetilla ja Sakariaalla on tiedossaan toinen nimi ja toisenlainen tulevaisuus lapselleen. Elisabet ja Sakarias pitävät päänsä läheisten pienen painostuksen alla.

Tällaiset keskustelut eivät ole kovin harvinaisia nykyäänkään ennen ristiäisiä ja muita lapsen elämän käännekohtia. Erityisesti ensimmäisen lapsen syntyessä monet tuoreet vanhemmat joutuvat etsimään tasapainoa sukujen odotusten ja perinteiden sekä toisaalta oman näkemyksensä ja kasvatusperiaatteiden välille.

Juhannus ja joulu liittyvät yhteen kristilliseltä sanomaltaan.  Johannes Kastajan tehtävä oli raivata tietä Jeesukselle. Hän teki sen äärimmäisen tinkimättömällä ja omistautuneella tavalla. Aivan lapsesta saakka Johanneksen elämä oli omistautumista Jumalan palvelemiseen. ”Herran käsi oli hänen yllään”, todetaan päivän evankeliumin lopuksi. Herran käsi Johanneksen yllä ei luvannut hänelle helppoa, kärsimyksestä vapaata elämää, vaan aivan toisenlaisen tien. Siitä huolimatta Sakarias kiitoslaulussaan laulaa ”me saamme pelotta palvella vihollisistamme vapaina, pyhinä ja vanhurskaina hänen edessään kaikkina elämämme päivinä.” (Lk 1:74-75).

Johannes Kastajan syntymäkertomus nostaa esiin kysymyksen siitä, mitä tarkoittaa Jumalan johdatus silloin, kun edessä on ennustamaton, vaikea tie? Se haastaa miettimään myös sitä, miten toimia uudella tavalla silloin, kun vanha perinne katkeaa eikä toteudukaan niin kuin oli ajateltu, olipa kyse sitten lapsen nimestä tai perinteisen juhlan viettotavasta. Tuntemattoman eteen varsin kouriintuntuvalla ja arkiseen elämään vaikuttavalla tavalla olemme joutuneet me kaikki tänä keväänä, kun koronapandemia hetkessä muutti maailman toisenlaiseksi. Varsin monen juhannukseen se yhä vaikuttaa.

Pelkoa ja hämmennystä tuntemattoman tulevaisuuden tai mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä – olipa kyse sitten omasta tai vielä syntymättömälle lapselle annetusta tehtävästä – ei vie pois toisten ihmisten hyvää tarkoittavat neuvot, ohjeet ja odotukset. Elisabet ja Sakarias pitävät päänsä, sillä he tietävät, että Jumalalla on suuret suunnitelmat heidän lapselleen.

Sakariaankaan, hurskaan papin, ei ollut helppoa uskoa enkelin tuomaa viestiä tulevasta lapsesta (Lk. 1:15). Hänkin pelästyi, ja piti tilannetta mahdottomana. Siitä huolimatta hän lopulta laulaa ”me saamme pelotta palvella häntä vihollisistamme vapaina”. Sakariaan kiitosvirtenä tunnettu ylistyslaulu kuuluu meidän kirkossamme osaksi aamurukousta (Laudes). Olipa Jumala varannut kullekin päivälle ja koko elämällämme minkälaisen tarkoituksen tahansa, Sakariaan kanssa me saamme luottaa Jumalan suunnitelmaan, hyvyyteen ja armoon!

Kirkkomme Lähetys julkaisee kesän aikana viikoittain kirjoituksen seuraavan sunnuntain jumalanpalvelustekstien pohjalta. Tavoitteena on luodata sitä, mitä nuo tekstit mahdollisesti antavan pohdintaan kirkon missionaarisuudesta. Tekstit voi lukea kirkkovuosikalenterista:
Juhannuspäivä (Johannes Kastajan päivä)

Artikkeli Juhannuspäivä: Perinteitä, odotuksia – ja odottamaton kutsu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Voin kertoa salaisuuden: keski-ikäinen täti huomaa sortuvansa samantapaiseen käytökseen. Kun sitä tekee päivät pitkät työtä tietokoneella ja oppii käyttämään cancelia eli kumoa edellinen toiminto -nappia, se siirtyy helposti myös live-elämään.

Kannat viikattuja lakanoita, ja jostain syystä pino leviää käsistäsi lattialle. Alat vilkuilla universumin suurta kumoa-toimintopainiketta – missä se on, miksei sitä löydy täältä kodinhoitohuoneesta?

Neulot kirjoneulelapasia, ja huomaat viisi kerrosta sitten tekemäsi virheen kuviossa. Kumoa, kumoa, kumoa. Ei kun.

Kahvinsuodatinpussi leviää keittiön lattialle. Kumoa. Ei pussi vaan toiminto.

Tuttava puhuu hermostuttavan hitaasti ja laveasti. Tarvitaan nopeuta-toimintoa.

Tuttava puhuu liian hiljaisella äänellä. Mielikuvissasi osoitat häntä television kaukosäätimellä ja painat volyyminappia.

Tuttava puhuu liian kovalla äänellä eikä osaa lopettaa selostustaan. Kaukosäädin käteen ja mute-toimintoa painamaan. Ai että olisi kätevä, tällä pelastettaisiin monta pitkää bussimatkaa ja tylsää palaveria.

Artikkeli Universumi tarvitsee kumoa-toimintoa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Nicaraguassa isä on perheen pää

Nicaraguassa isä on perheen pomo. Äiti käy töissä mutta tekee kotityöt. Naisten täytyy siivota, valmistaa ruokaa ja hoitaa perhe, ja mies katsoo televisiota.  Uskon, että tilanne muuttuu pikkuhiljaa. Kun olin pieni, meillä oli kotiapulainen. Se on tavallista, eikä tarkoita, että perhe on rikas.
Lapset muuttavat kotoa, kun menevät naimisiin. On huono juttu, jos lapsi asuu tyttö- tai poikaystävän kanssa. Jos yksin elävä nainen harrastaa seksiä, se tuo hänelle huonon maineen, miehen mainetta se taas kasvattaa. Esimerkiksi minun enoni asuu vanhempiensa luona, koska hän ei ole naimisissa – ja hän on jo 45-vuotias!
Köyhissä perheissä lapset auttavat paljon kotitöissä. Esimerkiksi isäni syntyi köyhään perheeseen, jossa ei ollut isää – oli vain äiti ja äidin vanhemmat. Isä teki kotitöitä viisivuotiaana. Sisareni ja minä aloimme tehdä kotitöitä, kun olimme 14-vuotiaita. Jos vanhemmilla on yritys, lapset tekevät siellä töitä. Kun olin lapsi, isällä oli torilla oma kafeteria, ja autoin häntä viikonloppuisin, mutta vain neljä tuntia päivässä. Jo kuusivuotiaana tein pieniä asioita: järjestin lautasliinat, lajittelin setelit kassaan.
Perheeseen kuuluvat äiti, isä, lapset, serkut, enot, sedät, tädit ja isovanhemmat. Me kunnioitamme vanhoja ihmisiä. Kokoonnumme kerran viikossa syömään isovanhempien kotiin. Me olemme yhdessä, kun tapahtuu jotain hyvää, ja kun tapahtuu jotain surullista.  Me myös autamme toisiamme. Esimerkiksi pari kuukautta sitten enoni oli työtön, eikä Nicaraguassa makseta työttömyyskor­vausta. Siksi me kaikki autoimme häntä ja hänen perhettään. Kun minä matkustin Espanjaan opiskelemaan, perheenjäsenet auttoivat minua.
Nicaragualainen nainen 30 v

Japanissa kasvatusvastuu on äidillä

Japanissa isät ovat yleensä pitkät päivät töissä, ja lastenkasvatusvastuu on äidillä. Äidillä ja lapsella on useimmiten hyvin tiivis suhde. Useat naiset lopettavat töissä käymisen avioiduttuaan tai viimeistään, kun syntyy lapsia. Töihin on vaikea palata myöhemminkään, koska Japanissa tehdään pitkiä päiviä, ja lasten koulutukseen liittyvät asiat vievät paljon äidin aikaa. Perheessä suurimmat paineet ja odotukset kohdistuvat vanhimpaan poikaan.
Raha- ja kotiasioista määrää useimmiten äiti. Mies antaa palkkansa vaimonsa käytettäväksi, ja vaimo antaa taskurahaa miehelle.
Lasten asema on kohtuullisen hyvä. Koulutusta korostetaan paljon, ja yhteiskunnan kilpailuhenkisyyys laittaa paljon paineita lastenkin harteille. Paineiden ja kiusaamisen takia usea lapsi ja nuori kieltäytyy menemästä kouluun.
Japanissa on ihan normaalia asua kotona vielä aikuisenakin. Moni asuu kotona vaikkapa avioitumiseensa saakka.
Miehet ja naiset ovat aika epätasa-arvoisessa asemassa. Veisin Suomesta mallia, jossa sekä isällä että äidillä olisi mahdollisuus olla töissä ja osallistua lastenhoitoon. Suomessa odotetaan itsenäistymistä liiankin varhain – että heti 18-vuotiaana muutetaan pois kotoa. Japanissa yliopisto-opiskelijatkin vaikuttivat melko lapsellisilta ja ovat taloudellisesti yleensä vanhempiensa tuen varassa, mikä tietysti johtuu siitä, ettei Japanissa ole opintotukisysteemiä.
Johanna Perendi on työskennellyt Japanissa Kylväjän lähettinä

Kreikassa lapset ovat erityisasemassa

Kreikassa mies on perheen pää, mutta naiset pitävät kiinni kukkarosta eli huolehtivat ostoksista ja laskuista. Kaupungeissa nuoret isät osallistuvat kodin töihin ja lastenhoitoon luontevasti, vanhemmassa polvessa on vielä palveltavia patriarkkoja.
Piilomatriarkat ovat aina osanneet kääntää perheenpään pään mielensä mukaan. Mieheltä vaaditaan yleisesti kaiken ”byrokratiapuolen” hoitamista, mikä ei ole vähäinen työsarka Kreikassa.
Vielä pari vuosikymmentä sitten poikalapsia hellittiin, mutta nyt pojat ja tytöt ovat tasavertaisia.Pojilla on tosin enemmän vapautta perheissä, he saavat esimerkiksi liikkua ulkona enemmän kuin tytöt.
Perhe on läsnä nuorten elämässä hyvällä tavalla: nuorta ei jätetä oman onnensa nojaan, kun hän täyttää 18. Tässä suomalaisilla olisi opittavaa kreikkalaisista perheistä, samoin kuin alkoholikulttuurissa.
Lapsi voi silti kasvaa itsenäiseksi, vaikka vanhemmat huolehtivatkin hänen asioistaan pitkälle yli kaksikymppiseksi. Lapset ovat taloudellisesti riippuvaisia vanhemmistaan pitkälle aikuistumisen jälkeen, ja se ilmiö on yleistynyt nuorison massatyöttömyyden takia.
Suomeen haluaisin tuoda vanhempien kunnioitusta. Lapset ovat myös perheissä erityisasemassa. Käytännössä koko perhe menee aina lasten etu edellä. Vähän kärjistän kun sanon, että Suomessa kysytään ”miten parhaiten toteuttaisin itseäni”, ja Kreikassa kysytään ”miten parhaiten toimisin lasteni eduksi”.
Hyvä käytös on itsestään selvää, mikä näkyy esimerkiksi kouluissa. Opettajilla on arvonsa, mutta lapset voivat hyvinkin vapaasti keskustella heidän kanssaan melkein asiasta kuin asiasta.
Kreikkalaiset uskovat koulutukseen ja uhraavat suuria summia lasten harrastuksiin, yksityistunteihin ja ulkomailla opiskeluun, koska he eivät luota, että Kreikan koululaitos antaisi tarpeeksi eväitä elämään.
Kreikassa asuvien suomalaisten perheenäitien havaintoja, keskustelupalstalta

Artikkeli Hullunkuriset perheet julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.