”Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme. Jumalalta ei voi salata mitään. Kaikki, mikä on luotu, on avointa ja alastonta hänelle, jolle meidän on tehtävä tili.”
(Hepr 4:12-13)

Usko on paradoksaalinen asia. Paitsi että Kristuksen seuraaminen on kulkemista taivaan valtakunnassa jo nyt, tätä matkaa varjostaa myös miekka ja sen tuoma järkytys. Usko on jännitteinen, ristiriitainen, käsittämätön suure. Usko ei tarkoita joidenkin uskonlausumien totena pitämistä ja lain kirjaimen mukaan elämistä – usko on suhde Luojan ja luodun välillä, usko on toivoa ja luottamusta, usko on puhetta ja kuuntelemista, usko on todeksi elämistä, ojentautumista sen mukaan mikä ei näy, kurottautumista näkymätöntä kohti.

Osa uskon paradoksia on miekka. Miekka murhasi Betlehemin lapset, miekka lävisti Marian sydämen, miekka mestasi Johanneksen ja sai Mestarin pakenemaan yksinäisyyteen, miekka iski palvelijan korvan, ja miekka halkaisee meidätkin. Samalla miekka murtaa lukitut ovet, tuo julki ja nostaa päivänvaloon kohdattavaksi. Ja tämä on lahja – mutta se on kivulias lahja, se on koko olemuksemme halkaiseva kipeä paljastus, jonka armollinen Jumala haluaa antaa meille. Kun tämä tapahtuu, me näemme vain miekan, vain terän, veren ja kuoleman ja me kavahdamme ja pelkäämme sitä, ja huudamme pelosta – emmekä näe, että juuri nyt, tässä teossa ja tällä tavalla Jumala osoittaa meitä kohtaan suurta ja pyhää rakkauttaan.

Jeesuksen seuraaminen on lahjaa

Tässä on Jeesuksen seuraamisen suuri mysteeri, eikä meidän tarvitse sitä ymmärtää – se on lahja, se on suurinta rakkautta mutta ellemme sitä näe, meitä ei siitä syytetä. Ellemme jaksa siitä kiittää, ei meitä syytetä siitäkään. Jeesuskin musertui sen alle, me saamme olla hänen seuraajiaan tässäkin. Jos miekka on sinut halkaissut etkä näe siinä mitään hyvää, etkä tunne muuta kuin kuolemanpelkoa ja Jumalan poissaolon, sinua ei siitä syytetä. Niin saa olla.

Samalla me tiedämme, vastoin tahtoamme, vastoin luonnollista pyrkimystämme ja vastoin kaikkea järjellisyyttä, että kuitenkaan me emme voi muuta kuin seurata Kristusta, vaikka se on myös miekan tie. Johannes kertoo evankeliumissaan, kuinka monet hänen opetuslapsistaan päätyivät jättämään Jeesuksen, kun loukkaantuivat hänen puheisiinsa:

”Tämä on kovaa puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?” Silloin Jeesus saa aiheen kysyä, varmaankin haikeasti, niiltä kahdeltatoista: ”Aiotteko tekin lähteä?” Johon Simon Pietari vastaa: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.”

Jokainen miekan haava on ainutkertainen.

Ja Pietari itsekin tuli tietämään, mitä on, kun miekka käy sydämen läpi. Hänelle se tapahtui juuri samana yönä, jona Jeesus kärsi Getsemanessa. Hänen miekkansa tapahtui, kun hän kirosi ja kielsi Jeesuksen – siitä alkoi hänen matkansa pimeyteen, ahdistukseen ja tuskaan. Ja sama miekka, Jumalan sanan totuus, hänet paransi siinä hetkessä, kun Ylösnoussut katsoi häntä ja kysyi, olenko minä sinulle rakas. Siinä hetkessä Jumalan sanan miekka halkaisi hänen pimeytensä, hänen sisimpänsä, toi julki ja päivänvaloon hänen lukitun huoneensa ja avasi sen, ja siitä huoneesta löytyi katumus, rakkaus ja ilo.

Hengen tien kulkeminen, Kristuksen seuraaminen on osallisuutta hänen kärsimyksestään ja ylösnousemustaan. Ja kärsimys on aina pyhää ja ihmiskädelle koskematonta. Sen pitää saada olla verhon takana, ja verhoa kohotetaan varoen vain, kun sille on lupa. Siihen ei toisen pidä mennä mestaroimaan – toisen ihmisen kärsimyksen pyhyyttä on jokaisen kunnioitettava. Jokainen kärsimys, jokainen miekan haava on ainutkertainen ja kallisarvoinen. Haavasta nimittäin voi myös tulla lähde, joka antaa elämää itsellesi ja ihmisille ympärillesi, tämä on todellakin mahdollista. Mutta nyt saamme olla kipeitä ja toivottomia, jos haava onkin vielä tuore. Meillä on lupa siihen, sillä ei Mestarimmekaan ylösnoussut ruumis ollut täydellinen eikä ehyt: hänkin kantoi piinan jälkiä ruumiissaan. Siksi mekin olemme haavoitettuja ja kannamme jälkiä itsessämme.

Emme tässä elämässä lopullisesti parane haavoistamme, eikä sen tarvitse olla pyrkimyksemmekään – myös Kristukseen jätettiin kärsimyksen jäljet ylösnousemuksenkin jälkeen. Senkin jälkeen, kun elämä oli voittanut kuoleman, jäi jäljelle kärsimyksen jälki ja juuri siitä hänet voidaankin tunnistaa, ja juuri kärsimyksen jäljistä voidaan Kristus tunnistaa meissä.

Rukous

Jeesus Marian Poika, synny meissä tänään.
Jeesus temppelissä, etsi meitä kun rukoilemme.
Jeesus Nasaretista, tee kodistamme asuinsijasi.
Jeesus erämaassa kiusattuna, anna anteeksi kun harhailemme.
Jeesus, joka muutat veden viiniksi, täytä meidät elämälläsi.
Jeesus valaise tiemme, silloinkin kun pimeytemme häikäisee.
Jeesus sairaiden parantaja, tee meistä kestäviä ja kokonaisia.
Jeesus petetty ja kielletty, suojele ruumiimme ja sielumme.
Jeesus ristillä, ole pelastajamme.
Jeesus kuolleista herätetty, anna meille ikuinen elämä.
Jeesus, Kuningas, Ylösnoussut, ole aina ylistetty.

Kirjoittaja on missiologian erityisasiantuntija Suomen Lähetysseurassa.

Kirkon lähetystyön keskus järjestää symposiumin Kumppanuutta etsimässä 15.5.2025 klo 13-16.30. Voit liittyä mukaan etäyhteydellä: https://youtube.com/live/ZvQD_H-t6Zo?feature=share

Artikkeli Totuus ja trauma julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Hiljainen viikko alkaa palmusunnuntaina, jolloin aasilla Jerusalemiin ratsastava Jeesus on vielä suosion kohteena. Palmusunnuntai on ilontäyteinen keväinen juhlapäivä pajunkissoineen ja virpojineen. Suosio vaihtuu kuitenkin pian syytöksiin ja alkuviikon sanoma kertoo Jeesuksen ahdistuksesta Getsemanessa, hänen vangitsemisestaan ja oikeudenkäynnistään.

Kärsimysaiheiden keskellä eräänlainen keidas on kiirastorstai, jolloin muistamme Jeesuksen viimeistä ateriaa oppilaidensa kanssa ja ehtoollisen asettamista. Tällaista lämmintä yhteyttä toisiimme ja Jumalan rakkautta ”meidän puolestamme annettuna ja vuodatettuna” mekin saamme kokea tuon päivän messussa ja kumartua ehtoollispöytään. Kiirastorstain messun päättyessä tunnelma kuitenkin vaihtuu nopeasti. ”Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se” virren aikana on herkistävää katsoa, kun alttari riisutaan yhtä kynttilää lukuun ottamatta kaikesta muusta ja kirkon valaistus hämärretään.

Pitkäperjantain jumalanpalveluksessa seuraamme vakavin miettein Jeesuksen kärsimystien viimeisen vaiheen Via Dolorosan ja ristiinnaulitsemisen. Mustaan puetun alttarin viimeinenkin kynttilä sammutetaan, kun kuulemme Jeesuksen sanovan ”Isä, sinun käsiisi, minä uskon henkeni” ja henkäisevän viimeisen kerran. Ristin juurella ihmettelemme välinpitämättömyyden, vihan ja väkivallan voimaa ja tunnemme omankin syyllisyytemme. Kuitenkin kuulemme juuri ristin kertovan sovinnon mahdollisuudesta ja meitä kantavasta Jumalan armosta ja rakkaudesta.

Hiljaisen viikon alussa pajunkissat muistuttavat roudan alta nousevasta elämästä. Myös hiljaisen viikon päättyessä pääsiäisyön ja pääsiäispäivän jumalanpalveluksiin saamme kuulla sanomaa Jumalasta, joka luo uutta. Jeesuksen ylösnousemuksen ihme rohkaisee meitä luottamaan Jumalan rakkauteen, joka ulottuu kaikkiin elämämme vaiheisiin aina haudan pimeyteen saakka. Tämä pääsiäisen toivo olkoon sieluillemme kuin ympärillämme puhkeavan kevään ihanuutta.

Arto Viitala
Jyväskylän seurakunnan kirkkoherra

Artikkeli Hiljaisen viikon vaihtuvat sävyt julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Eelin kuolema muutti Syrjälän perheessä aivan kaiken.
– Se oli kuin ydinpommi, mitään ei jäänyt jäljelle. Lapsen kuoleman jälkeen kaikki on rakennettava uudestaan, aivan alusta. Myös oma minuus pitää rakentaa uudelleen. Emme ole enää ne Marjo ja Tommi, jotka olimme ennen Eelin kuolemaa.
Mutta vanhemmat uskovat, että tuskankin keskellä Luoja luo uutta.
– Olemme päättäneet luottaa Hänen käsikirjoitukseensa, vaikka joudumme sisäisesti invalideina kulkea lopun elämämme. Usko Eelin tapaamisesta Taivaassa antaa toivoa laittaa jalkaa toisen eteen täällä elävien maassa kulkeville, mutta kipua ja pohjatonta ikävää se ei vie pois, Marjo ja Tommi Syrjälä sanovat.

”Lapsen kuolema ei koskaan vanhene. Hän on mukana aina, kaikissa asioissa, joka hetki.”

– Tommi Syrjälä

Eeli Syrjälä ajautui itsemurhaan 20-vuotiaana, vaikka hänen elämässään kaikki näytti ulospäin menevän hyvin.
Nuori mies oli juuri saanut opiskelupaikan Tampereelta. Hän työskenteli erityisluokan koulunkäyntiavustajana samassa kälviäläiskoulussa, missä isä Tommi oli luokanopettajana.
Kotoaan Eeli oli saanut paljon rakkautta. Nelilapsisen perheen toiseksi nuorimmainen ei ollut erityisnuori. Hänellä ei ollut huume- tai alkoholiongelmaa.
– Eeli oli urheilullinen, hyväsydäminen ja lämmin nuorimies, jolla oli suunnitelmia ja unelmia, äiti muistelee.

Lukiossa Eeli sairastui masennukseen, mutta puolen vuoden hoitojakson jälkeen käynnit nuorisopsykiatrian poliklinikalla päättyivät.
-Eelin sairauden vakavuutta ei nähty. Kesäkuussa 2020 hän näytti voivan vielä hyvin. Heinäkuun alussa hän kertoi lääkärille itsetuhoisista ajatuksistaan ja unettomuudestaan. Eeli ei saanut minkäänlaista apua Tampereen yliopistollisen keskussairaalan psykiatriasta, ei lääkeapua eikä psyykkistä tukea, ei mitään! Hänet jätettiin täysin yksin, vaikka hän oli vakavasti ja akuutisti sairastunut. Elokuun toinen päivä hän hyppäsi junan alle, Marjo Syrjälä kertoo.
Äiti on maalannut mielessään pojastaan kuvan kuoleman hetkellä.
– Eeli seisoo raiteilla kädet kohotettuna kohti Taivasta, jonne taivaallinen juhlapöytä aterioineen on katettu. Pöytäliinan helmat koskettavat jo raiteita, kun Taivaan enkelit, Jeesus, Jumala ja vuosi sitten kuollut äitinikin ottavat hänet vastaan.

”Pidän surustani kiinni kuin murrosikäinen; puhun surustani enkä luovu siitä, sillä se on rakkautta omaan lapseeni.”

– Marjo Syrjälä

Marjo-äiti puhuu itsemurhaan ajautumisesta.
– En pysty enää sanomaan, että joku teki itsemurhan, siihen ajaudutaan. Sellainen ihminen on sairas, jolle kuolemakin on vapautus. Eelin sairaus ja hänen kokemansa tuska ja kipu, johon ei saanut apua, vaikka sitä haki, ylitti kaiken inhimillisen sietokyvyn. Itsemurhaan ajautuvan kognitiivinen ajattelu ei toimi. Eeli kuoli psyykkiseen sairaskohtaukseen, äiti sanoo.
Valvira on vahvistanut Eeli Syrjälän hoidotta jättämisen hoitovirheeksi.
Syrjälät ovat oman surunsa keskellä halunneet selvittää poikansa kuolemaan johtaneita syitä siksikin, ettei sama hoitovirhe toistuisi. He eivät kuitenkaan koe vihaa tai katkeruutta.
-Viha vaatii voimavaroja. Enemmän suren yhteiskuntamme tilaa ja sitä, että nuori ei välttämättä saa apua mielenterveyteensä edes akuutissa hädässä. Olen myös kysynyt Jumalalta, miksi annoit meille näin vaikean tien, vaan Kaikkivaltiaan edessä olen ymmärtänyt oman pienuuteni, Marjo Syrjälä sanoo.
– Joudun käymään Herrani kanssa kamppailua. Hän on ainoa, joka voi tällaisen kestää, Tommi Syrjälä lisää.

Pääsiäisen sanoma koskettaa Marjo ja Tommi Syrjälää tavalla, jota he eivät osanneet kokea ennen Eelin kuolemaa.
– Mariakin oli äiti, jonka poika kuoli ristillä. Menetyksemme ja kärsimyksemme kautta olemme osallisia Kristuksen kärsimyksestä. Äidin sydän on särkynyt. Suru, kipu ja tuska ovat läsnä joka päivä. Mutta elämässä auttaa tieto siitä, että me näemme vielä Eelin kanssa Taivaassa, Marjo Syrjälä uskoo.
-Pääsiäinen on todellisuudessa portti elämään. Pääsiäisen sanoman ydin on, että Jeesus kuoli, mutta Hän voitti kuoleman vallan ja Hän elää. Näin se on lapsemmekin kohdalla! Eelikin elää, vanhemmat iloitsevat.
Heille Jeesuksen kärsimys tulee pääsiäisenä aivan iholle.
– Kun Eeli muutti Taivaaseen, myös osa minusta muutti Taivaaseen. Paradoksaalista on se, etten olisi ikinä voinut kuvitella avaavani ”taivastietoisuuttani” tai tuovani lohtua muille. Olen aina pelännyt kuolemaa. Piti tapahtua jotain vielä hirveämpää, jotta voittaisin kuoleman pelon, Marjo Syrjälä kertoo.
Hän sanoo Jumalan tehneen työtään hänessä.
-Eelin kuolemasta alkoi uusi loppuelämäni, olen sen alussa. Mutta toisaalta elämästä on tullut merkityksellisempää – syvempää ja korkeampaa.

”Jos joku kysyy Eelistä, sydämeni murenee onnesta. Eeli elää toisessa todellisuudessa, jonne Jeesus on väylä olla
yhteydessä hänen kanssaan.”

– Marjo Syrjälä

Eelin vanhemmat ovat saaneet paljon tukea, apua ja myötätuntoa osakseen. He ovat kiitollisia Mieli ry:n vertaiskursseista, psykoterapiasta sekä hyvistä ystävistä, joilta ovat saaneet empatiaa ja ymmärrystä.
Marjo on myös työstänyt suruaan kirjoittamalla. Hän on kirjoittanut Instagram-tililleen Eelistä, surusta, menetyksestä, kuolemasta, Taivaasta ja jakanut myös paljon kuvia Eelistä.
– Jos en olisi saanut niin paljon positiivista palautetta postauksistani, en olisi varmaankaan jatkanut kirjoittelua. Kirjoitan lohduttaakseni itseäni ja yllätyksekseni olen saanut paljon kiitosta siitä, että lohdutan teksteilläni myös muita.

Tommille voimaannuttavaa on metsäkirkko, jonne hän menee hiljentymään ja juttelemaan Jumalan kanssa.
– Niin kuin minä otin Eelin syliini – niin minä otan teidät syliini ja kannan teitä, Tommi kertoo Herran häntä puhutelleen.
Hän muistelee useita ihmeellisiä, luonnossa tapahtuneita asioita Eelin kuoleman jälkeen, jotka hän kokee Jumalan johdatukseksi.
Viikko Eelin kuoleman jälkeen Tommi tapasi Harrbådan metsäreitillä saman tutun naisen, jonka hän oli viikkoa aiemmin tavannut ihan samassa paikassa.
-Kerroin hänelle poikamme kuolemasta ja siitä, miten se oli tapahtunut samaan aikaan kun edellisen kerran tapasin tämän Enkelinaisen metsässä.
Tutulla metsäreitillä Syrjälät tapasivat myös Eelin opettajat, Sirkku Lähdesmäen ja Tommi Nurmen, jotka sävelsivät ja sanoittivat Eelille laulun Jeesuksen sylissä.
– YouTubesta löytyvän laulun sanat Olet turvassa taivaan, aina meitä lähellä lohduttivat alun shokissa.
Tommi – toiselta nimeltään Tuomas – kertoo suunnanneensa usein itkemään meren rantaan, Punakallioille. Rantakallioilla sudenkorento istui Tommin polvelle ja hän muistaa ajatelleensa, että ”eipä ole koskaan aiemmin 50-vuotisen elämäni aikana sudenkorento vielä istunut polvellani”.
Myöhemmin metsäkirkossa Tommi sanoo Herran kysyneen häneltä: ”Muistatko kun lähetin sen sudenkorennon sinun polvellesi?”
Sudenkorennon elämä kestää vain pari päivää, mutta on silti merkityksellinen ja kokonainen.
Pari viikkoa myöhemmin perhonen istui Tommin takille metsäkirkossa.
– Minulla oli Eelin vanha takki päälläni ja suruvaippa laskeutui siihen. Kuten sudenkorennon elämä, perhosenkin elämä on lyhyt mutta täysi, Tommi Syrjälä avaa.
Tommin pyöräillessä Eelin kuoleman jälkeen kaupunkiin, sudenkorento lensi hänen edellään sadan metrin matkan, kun se yhtäkkiä muutti suuntaa ja jäi auton alle.
– Se oli kuin Eelin kuolema, Tommi-isä huokaa.
Eeli Syrjälän hautakiveä koristaakin sekä perhonen että sudenkorento.

”Pääsiäisen sanoman ydin on se, että Jeesus kuoli, mutta Hän voitti kuoleman vallan ja Hän elää. Näin se on lapsemmekin kohdalla; Eelikin elää! Marjo-äiti tuntee Eelin kärsimyksen kehossaan ja mielessään. Eläytyminen Jeesuksen kärsimykseen tulee pääsiäisenä aivan iholle.”.”

– Marjo Syrjälä

Oman lapsen kuolemaan ei voi varautua. Eikä lapsen kuolema koskaan vanhene.
– Hän on mukana aina, kaikissa asioissa, joka hetki, Tommi Syrjälä sanoo.
– Niin kauan kuin elän – suren. Vain lapsensa menettäneet voivat sen ymmärtää, Marjo Syrjälä lisää.
Vaikka suru ei poistu vanhempien elämästä, iloakin voi kokea. Surukohtauksia tulee yhä, mutta Tommi kertoo niiden aiheuttamien fyysisten tärinöiden vähän laantuneet.
Marjo Syrjälälle suru on rakkautta.
– Suurin oivallukseni oli se, kun ymmärsin, että minun ei tarvitse toipua surusta, sitä ei tarvitse paketoida minnekään ja saada valmiiksi. Suru saa olla. Hyvä suru kantaa. Kun suren, kohtaan Eelin ja voin pitää häntä lähelläni. Kaikki se aika, kun suren, olen yhdessä Jumalan ja Eelin kanssa, Marjo Syrjälä kuvaa.
Hänen yksi suurimmista peloistaan oli se, ettei Eelin kuoltua kukaan enää puhuisi hänestä.
– Jos joku kysyy Eelistä, sydämeni murenee onnesta. Eeli elää toisessa todellisuudessa, jonne Jeesus on väylä olla yhteydessä hänen kanssaan.

Yrttitarhasta tyhjälle haudalle

Matti Aho, teksti

Hiljaisella viikolla seuraamme raamatuntekstien avulla Vapahtajan viimeisiä hetkiä ennen hänen kuolemaansa.
Miten Marian, Jeesuksen äidin, tuska olikaan sietämätöntä! Kuinka Pietari murtui, kun tajusi kieltäneensä Vapahtajansa ja mikä olikaan Juudaksen kohtalo! Se, mikä oli ollut elämässä tärkeintä, oli nyt menetetty.

Kristilliseen perinteeseen kuuluu eläytyminen noihin kertomuksiin. Ihmettelemme sydämessämme, miten paljon Jeesus suostuikaan syntiemme tähden kärsimään. Oma syyllisyys puristaa rintaa.
Mutta pääsiäisen vietto ei kuitenkaan pääty Jeesuksen kuoleman muisteluun, vaan se jatkuu parin päivän syvän surun jälkeen ylösnousemuksen ihmeen juhlintana.

Jokaisen ihmisen elämään kuuluvat ilon ja surun hetket. Raskaan surun keskellä kysymme: Miksi Jumala sallii tämän?
Selkeää vastausta ei löydy. Epätietoisuuden sumu täyttää mielen. Suru ei hellitä otettaan.

Jeesus huusi ristillä: Jumalani, miksi hylkäsit minut?
Hän menetti hetkeksi uskonsa rakastavaan Isään ja silti Jumala herätti hänet pääsiäisaamuna.
Pietari petti opettajansa, mutta sai silti myöhemmin tehtävän seurakunnan johtajana.
Evankeliumin tärkein viesti onkin siinä, että Jumala ei syytä meitä virheistämme, rikkomuksistamme ja synneistämme. Niistä on seurauksensa tässä elämässä, mutta se ei ole Jumalan rangaistusta. Jeesus on jo kärsinyt rangaistukset meidän puolestamme.

Sureva ihminen elää oman elämänsä ”hiljaista viikkoa”. Samaistumiskohtia Jeesuksen kärsimystiehen voi löytyä useitakin – varsinkin hänen läheistensä tuntemuksiin. Ja ainakin osittain samat asiat myös auttavat surussa eteenpäin, pimeydestä valoon.
Jeesuksen läheisille Hänen elämänsä kokonaisuus alkoi avautua. Muistelu oli tärkeää. Ystävyys ja kokemusten jakaminen lohduttivat. Tyhjästä rististä tuli ylösnousemuksen tunnus, joka muistuttaa samalla Jeesus Nasaretilaisen koko elämästä.

Murheiden ja kärsimysten keskellä meitä ei ole jätetty yksin. Jumala johdattaa, pitää huolta, antaa toivoa. Hän kehottaa myös meitä kantamaan toistemme taakkoja ja ottamaan vastaan sitä tukea, mitä lähimmäisiltämme saamme.
Rakkaus on suurin vastavoima kaikelle kärsimykselle yksittäisen ihmisen elämässä, perheessä, yhteiskunnassa, ihmiskunnassa, maailmassa.

Artikkeli Siinä sylissä saamme edelleen olla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jobin kertomus, ja koko Jobin kirja, on kamppailua kärsimyksen ja salatun Jumalan kanssa. Jobin vastoinkäymiset vievät hänet nopeasti, väistämättömästi törmäyskurssille salatun Jumalan kanssa. Ensi pyhän tekstissä Job julistaa kaksi, vaikeasti yhteen soveltuvaa, melkein päinvastaista totuutta Jumalasta. Toisaalta: ”Hän on voimallinen, hänen on oikeus, hänen on vanhurskaus. Koskaan hän ei tuomitse väärin.” Toisaalta: ”Nyt ei valoa näy, pilvet sen peittävät… Kaikkivaltiasta me emme voi tavoittaa.”

Toisaalta siis uskontunnustus siitä, että Jumala on kaikkivaltias, kaikkea hallitseva. Mikään kärsimys, hätä, tai takaisku ei tapahdu hänen sallimattaan. Toisaalta tämän kaikkivaltiaan Jumalan tahto, sekä kärsimyksemme syyt, ovat myös meiltä usein salattu, eikä Jumala ole velvoitettu antamaan meille syitä. Miksi kärsimme, joskus epäoikeudenmukaisesti tai järjettömästi? Jumala ei anna vastausta tai selitystä, ei Jobille eikä meillekään. Jobin kirja loppuu siihen, että vaikka Job on voittanut kaikki kärsimyksensä, hänen miksi-kysymyksensä jää vaille vastausta.

Suostutko sinä elämään ilman vastausta miksi-kysymyksiisi? Vai horjuttaako vastausten puute uskoasi ja luottamustasi Jumalaa kohtaan? Viekö vastausten vaatimus, ja niiden puute, sinut epätoivoon, masennukseen tai katkeruuteen? Silloin kun kärsimme, todella kärsimme, emme tarvitse syitä. Ne eivät lohduta. Mitä kärsivä ihminen tarvitsee? Halausta, käden puserrusta, myötätuntoista katsetta, läsnäoloa. Kristinuskossa juuri tuota läsnäoloa luvataan: Immanuel, Jumala kanssamme, kaikessa hädässämme ja kärsimyksissämme.

Miten tiedämme tämän? Ristin takia. Ristissä yhdistyy kaksi mysteeriä: 1) Jumala yhtyy kärsimykseemme, kokee syvimmän tuskamme ja häpeämme ja 2) samalla Jumala ei saa selitystä kärsimykseensä! ”Jumalani, Jumalani, miksi olet hylännyt minut (Mk 15:34)?”. Jumala kärsii, Jumala ei saa selitystä.

Vain kristinusko tarjoaa näin myötätunnontäyteisen, näin empaattisen, näin armollisen ja rakastavan Jumalan! Tätä Jumalaa lähetystyö juuri julistaa, sanoin ja teoin. Maailman kaikkeutta tarkastellessa Jumalan hyvyys, armo, rakastava läsnäolo on usein kätketty. Evankeliumin, siis ristin ja ylösnousemuksen julistuksessa tämä kätketyn, salatun Jumalan sydän paljastuu. Kätketystä Jumalasta, jolta ei saa selityksiä kärsimyksellemme, kuoriutuukin evankeliumin julistuksessa rakastava, armahtava Immanuel – Jumala kanssamme, hyvässä, huonossa ja koronassa.

Kirkkomme Lähetys julkaisee kesän aikana viikoittain kirjoituksen seuraavan sunnuntain jumalanpalvelustekstien pohjalta. Tavoitteena on luodata sitä, mitä nuo tekstit mahdollisesti antavan pohdintaan kirkon missionaarisuudesta. Tähän kirjoitukseen liittyvät raamatuntekstit voi lukea kirkkovuosikalenterista: https://www.kirkkovuosikalenteri.fi/kalenteripaiva/sunnuntai-7-6-2020/

Artikkeli Suostutko sinä elämään ilman vastausta? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne.”

”Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo.”

(I Kor. 15:14, Room. 15:13)

Kysymyksiä pohdittavaksi

• Mikä merkitys Kristuksen ylösnousemuksella on elämäntapaamme?
• Minkälaista muutosta (transformaatiota) voit kuvitella Kristuksen ylösnousemuksen tuottavan?
• Mitä ”toivon täyttämiä mahdollisuuksia” voit hahmottaa omassa elämänpiirissäsi?

Arushassa kuultua

”Tule ja katso”, on evankelisen ja lähetystyön avainkäsite. Se on kutsu, kutsu elää, elää yhdessä erilaisella, omaperäisellä, vapaalla, uudella, luovalla tavalla tietäen, ettei jaottelu, individualismi ja eristäminen ole tilanteita, jotka johtavat meitä Jumalan luo. Evankeliumi, hyvä uutinen, eletään todeksi yhteisössä, kaikki yhdessä, toistensa kanssa, jakamalla keskenään elämää antava Sana ja ruoka, aivan kuten apostolit ja heidän seuraajansa tekivät.” Iosif de Pátara

Omaa pohdiskelua

”Kristus on kuollut, Kristus on noussut, Kristus tulee jälleen.” Näin kirkon perinteinen pääsiäisliturgia väittää ja vakuuttaa. Pääsiäisen lisäksi, milloin olet viimeksi pohtinut Kristuksen ylösnousemusta? Tunnustamme sen viikoittain uskontunnustuksen sanoin (”hän nousi kolmantena päivänä kuolleista”), mutta onko sillä mitään käytännön merkitystä tai vaikutusta uskon elämäämme tai suhteeseemme Jumalaan? Lutherin kollega Filip Melanchthon totesi näin, ”Kristuksen tunteminen tarkoittaa hänen tuomiensa hyötyjen tuntemista ja hyödyntämistä.” Miten, millä tavalla, sinä ”tunnet” Kristuksen ylösnousemuksen ja ”hyödynnät” sitä elämässäsi?

Paavali toteaa kirjeessään filippiläisille: ”Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa” (Fil. 3:10). Minkälaista voimaa Paavali mahtoi toivoa saavansa ylösnousemuksesta?

Rohkenen ehdottaa, että ylösnousemus toi Paavalille, tuo sinulle, minulle ja jokaiselle Kristuksen seuraajalle kallisarvoisen voiman: sinnikkään kestävyyden kohdata elämän vastoinkäymiset ja epävarmuudet. Ei pelkästään kestävyyden, vaan myös nöyryyden asettua luottavaan epätietoisuuteen. Mitä tällä tarkoitan? Juuri sitä, että koska ”Kristus on kuollut, Kristus on noussut, Kristus tulee jälleen,” siksi voin jättäytyä Jumalan rakastavaan huolenpitoon silloinkin, kun vastauksia ei löydy. Miksi läheiseni vakava sairaus ei parane? Miksi lapseni voivat huonosti? Miksi Jumala salli tämän tai tuon vastoinkäymisen? Miksi?

Kristuksen ylösnousemus ei poista tai ratkaise ”miksi” kysymyksiämme, mutta se asettaa ne uuteen valoon. Ylösnousemuksen tältä puolen, vaikka emme tiedä ”miksi” jokin asia on näin, voimme varmuudella tietää ”miksi ei”: syy ei voi olla se, että Jumala ei rakastaisi meitä. Kristuksen ylösnousemus takaa sen, että kävi miten tahansa tässä elämässä, vaikka kokisit Jumalan kuinka kaukaisena tai välinpitämättömänä, voit luottaa ”ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 8: 38-39). Tämä lupaus pitää, tähän lupaukseen voit luottaa. Kristus kuoli ja nousi ylös taatakseen sen. Kun kärsimys tai vastoinkäyminen koittaa, älä jää yksin. Etsiydy Hänen ruumiinsa, kirkon, yhteyteen. Hän haluaa hoitaa, kannustaa ja vahvistaa sinua seurakuntansa kautta.

Artikkeli Elämä ylösnousemuksen valossa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Muistan alakouluikäisenä koputtaneeni synnytysosaston ikkunaan, jotta hoitajat näyttäisivät minulle pientä vastasyntyneen kapaloitua nyyttiä.

Airaksinen valmistui alun perin fysioterapeutiksi 90-luvun alussa ja työskenteli vuosia yksityisen lääkäriaseman palveluksessa. Vuosituhannen vaihteessa hän päätti lähteä opiskelemaan teologiaa ja tähtäimessä olivat alusta alkaen sairaalapapin tehtävät.

Airaksinen vihittiin papiksi helluntaina 2006. Heti seuraavana päivänä hän aloitti sairaalapapin työt tutussa sairaalassa.

– Tavallisesti papit tekevät ensin seurakuntatyötä, mutta koska minulla oli jo sen verran ikää ja elämänkokemusta, niin uskalsivat ottaa minut tänne töihin.

Ensimmäiset kolme vuotta Airaksinen toimi puolittain sairaalassa ja puolittain seurakuntapastorin tehtävissä. Nyt hän on ehtinyt toimia päätoimisena sairaalapappina kohta kymmenen vuotta ja kokee olevansa unelma-ammatissaan.

– En muista sellaista päivää, jolloin olisi ollut ikävä tulla töihin.

Sairaalapapilla ei ole kahta samanlaista työpäivää. Osa päivän työtehtävistä saattaa olla kirjattuna jo kuukausia aiemmin, mutta joka päivässä pitää olla sopivasti väljyyttä ennalta arvaamattomia tilanteita varten.

– Se on tämän työn rikkaus ja raskaus, että koskaan ei tiedä minkälaiseen tilanteeseen sinut kutsutaan vaikkapa teho-osastolle.

Kärsimys ei jalosta

Asta Airaksinen työskentelee paljon saattohoitopotilaiden ja heidän omaistensa kanssa. Työssään hän on oppinut, että kenelle tahansa voi sattua mitä tahansa, koska tahansa.

Kärsimyksen jalostavaan vaikutukseen hän ei usko, sen sijaan kärsimykset saavat ihmiset usein ajattelemaan elämänsä tärkeimpiä asioita ja muokkaavat sitä kautta kokemusmaailmaa.

– Sairasta ihmistä riisutaan pikkuhiljaa monesta asiasta. Jäljelle jäävät ne tärkeimmät, usein rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset.

Sairaalapappeja sitoo vaitiolovelvollisuus. He eivät kirjaa ylös mitään, mikä liittyy keskusteluihin joko potilaan, omaisten tai henkilökunnan kanssa. Heillä ei ole myöskään oikeutta lukea potilaspapereita, ellei potilas halua niitä omaehtoisesti näyttää.

– Se tuo vapautta. Voin keskittyä vain siihen hetkeen ja ihmiseen, jonka kanssa keskustelen. Saan paljon palautetta siitä, että potilaat kokevat tulleensa kohdatuiksi ensisijaisesti ihmisinä, eivätkä jonkun diagnoosin leimaamina.

”Se, mitä siinä hetkessä tapahtuu, on aina mysteeri”

Ihmisten kohtaaminen kahden kesken on työn suola. Airaksisen kokemuksen mukaan juttusille saattaa tulla täysin maansa myynyt ja sekavassa tilassa oleva ihminen. Keskustelun jälkeen on tapahtunut jokin liikahdus, ja sama ihminen saattaa poistua silmät kirkkaina.
– Se mitä siinä hetkessä tapahtuu, on aina mysteeri. Jumala on siinä mukana ja ihmeitäkin olen nähnyt tapahtuvan.

Ilonaiheita henkisesti raskaaseen työhön tuovat eri osastojen hyvät työkaverit. Vanhimmat heistä ovat tuttuja jo ajalta, jolloin Airaksinen toimi fysioterapeuttina. Hänelle syvin kutsumus sairaalapappina on ilon tuominen ehkä muutoin ankeaan ympäristöön ja toivon ylläpitäminen vaikeissakin tilanteissa.

– Joskus läheisensä menettäneet omaiset ovat muistaneet minua jälkeenpäin kortilla. Heille on jäänyt mieleen joku sanomani lause, joka on kannatellut heitä pitkään. Usein en välttämättä edes itse muista sanoneeni mitään niin hienoa.

Artikkeli Unelmatyö löytyi läheltä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.