Kirkkojen maailmanneuvostossa (KMN) aikaa lasketaan monesti kokoussykleissä. KMN:n perussykkeen muodostavat seitsemän-kahdeksan vuoden välein järjestettävät yleiskokoukset. Amsterdam 1948, Evanston 1954, New Delhi 1961, Uppsala 1968, Nairobi 1975, Vancouver 1983, Canberra 1991, Harare 1998, Porto Alegre 2006 ja viimeisimpänä Busan 2013.

Yleiskokoukset tuovat KMN:n jäsenkirkkojen edustajat yhteen ja lähettävät heidät takaisin omiin kirkkoihinsa. Jokainen yleiskokous kokoontuu tietyn teeman äärellä ja yleiskokouksen aika, paikka, ympäristö ja kokoukseen osallistuvat delegaatit suuntaavat KMN:n toimintaa uuteen suuntaan. Busanin yleiskokouksesta lähdettiin eteenpäin rauhan ja oikeudenmukaisuuden teemalla. KMN:n toimintaa yleiskokousten välillä johtavan keskuskomitean raportti onkin otsikoitu: Pilgrims on the Path of Peace – The Journey of the WCC from Busan to Karslruhe (Pyhiinvaeltajia rauhan polulla: KMN:n matka Busanista Karlsruheen).

Kirkkojen maailmanneuvoston järjestäytyminen oli itsessään seurausta vuosikymmenten mittaisesta kirkollisten järjestöjen ja kirkkojen yhteistoiminnasta. Globaalien kristittyjen yhteen tulemisien sarja alkoi Edinburghin Maailman lähetyskonferenssissa 1910. Erityisesti protestanttisten kirkkojen piirissä kansainvälinen yhteistyö toteutui ennen kaikkea lähetysjärjestöjen työn kautta. Siitä näkökulmasta on luontevaa, että ensimmäinen maailmanlaaja kokoontuminen oli juuri lähetysjärjestöjen kansainvälinen kokous. Tämän kokouksen jälkimainingeissa perustettiin Kansainvälinen Lähetysneuvosto, International Missionary Council, joka edelsi KMN:n Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komissiota ja jonka satavuotisjuhlavuotta vietettiin koronapandemian varjossa etäyhteyksillä viime syksynä.

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komissio: kirkolla on vastuu missiosta

Kansainvälisen lähetysneuvoston ja myöhemmin Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission järjestämistä Maailman lähetyskonferensseista muodostuu yleiskokouksia täydentävä rytmi. Edinburgh 1910, Jerusalem 1928, Tambaram 1938, Whitby 1947, Willingen 1952, Achimota (Ghana) 1958, Mexico City 1963, Bankok 1972, Melbourne 1980, San Antonio 1989, Salvador da Bahia 1996, Ateena 2005 ja Arusha 2018. Myös jokaisella Maailman lähetyskonferenssilla on ollut omanlaisensa painotus tai teologinen ote. Monesti esiin nostetaan esimerkiksi Willingenin kokous 1952 ja sen missio Dei – Jumalan lähetys -painotus.

Iso muutos oli myös Kansainvälisen lähetysneuvoston yhdistyminen Kirkkojen maailmanneuvostoon 1961. Voi ajatella, että tällöin lähetys siirtyi lähetysjärjestöille ulkoistetuista toiminnasta takaisin kirkkojen toiminnaksi.

Kootusti voi sanoa, että kirkkojen ekumeenisen mission näkökulmasta Busanin 2013 ja tulevan Karlsruhen yleiskokousten väliin asettuu kolme lähetysteologian kannalta merkittävää asiakirjaa.

Ensimmäinen näistä on KMN:n lähetysteologinen asiakirja Yhdessä kohti elämää (Together towards Life, 2013). Se on järjestyksessä toinen KMN:n missiologinen asiakirja ja seuraa 1982 julkaistua tekstiä Mission and Evangelism. An Ecumenical Affirmation. Yhdessä kohti elämää  -asiakirjan valmistelu tapahtui ennen Busanin yleiskokousta, mutta sen teologinen vaikuttavuus näkyy Busanin jälkeisessä ajassa.

Toiseksi merkittäväksi asiakirjaksi, tai oikeastaan asiakirjakokonaisuudeksi, nostan viimeisimmän, Tansanian Arushassa 2018 pidetyn Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin asiakirjat (CWME eli Comission on World Mission and Evangelism), jotka julkaistiin otsikolla Moving in the Spirit, ”Liikkeellä Hengessä”.

Viimeisenä asiakirjakokonaisuutena Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission työryhmien raporteista koostettu kirja otsikolla Call to Discipleship. Mission in the Pilgrimage of Justice and Peace – ”Kutsu opetuslapseuteen; lähetys osana rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaellusta.”

Tarkastelen tässä esityksessä näiden edeltä mainittujen asiakirjojen teologisia painotuksia. Tänään painotukseni on erityisesti kahdessa jälkimmäisessä, Arushan maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin loppuraportissa sekä koko Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission raportissa.

Arushan Maailman lähetys- ja evankelioimiskonferenssi

Arushan 2018 Maailman lähetys- ja evankelioimiskonferenssi asettui tietoisesti vuonna 1910 alkaneiden lähetyskonferenssien sarjaan. Konferenssin välittömänä taustana oli KMN:n Busanin yleiskokouksessa julkaistu lähetysasiakirja Yhdessä kohti elämää (Together towards Life, 2013).

Nostan aluksi lyhyesti esiin joitakin Yhdessä kohti elämää -asiakirjan keskeisiä teologisia painopisteitä:

• Yhdessä kohti elämää -asiakirjassa ”missio” tarkoittaa yhtä aikaa sekä lähtemistä, lähettämistä että tehtävää. Ensisijainen painopiste on Kolminaisuuden sisäisessä lähettämisessä ja Kolmiyhteisen Jumalan työssä tai tehtävässä maailmassa. Asiakirja korostaa erityisesti Pyhän Hengen työtä.
• Missio Dein tai Jumalan työn, tehtävän tai lähetyksen tavoitteena maailmassa on elämän täyteys kaikille. Missio Dei on elämää antavaa ja yhteiseen työhön kutsuvaa.
• Asiakirja kuvaa lähetystyön ideologista muutosta käsitteellä ”marginaalien missio”. Siinä missä lähetystyö on historiallisesti suuntautunut rikkailta – niiltä, joilla on köyhille, joilla ei ole, Jumalan missioon osallistutaan kaikkialta ja se suuntautuu kaikkialle. Luterilaisesta näkökulmasta samaa ajatusta voi tarkastella ristin teologian näkökulmasta: Lutherin mukaan Jumala – inhimillisestä näkökulmasta tarkasteltuna – kätkeytyy vastakohtaansa. Ihminen haluaa kuten Mooses nähdä kunniakkaan Jumalan. Sen sijaan meille näytetään jotain muuta; heikkoutta, epäonnistumista, kärsimystä. Anja Ghiselli totesi vuosia sitten ristin teologiasta mainiolla tavalla: ”se, että Jumala ylipäätänsä syntyi ihmiseksi, on tavattoman suuri paradoksi. Ensin Jumala ilmestyy pienenä lapsena seimeen, lopussa hänet naulitaan ristille, eikä se väliaikakaan ollut mitään kovin kuninkaallista eikä mahtavaa”. (K&K 3.12.2013) Marginaalien missio on teologisesti tarkasteltuna ristinteologista missiota.
• Jumalan työ ei tähtää vain ihmisen vaan koko luomakunnan pelastukseen. Lähetys ja ykseys on ymmärrettävän sen kosmisessa mittakaavassa.
• Yhdessä kohti elämää -asiakirja itsessään yhtäältä tunnustaa eri taustoista tulevien kristittyjen erilaiset käsitykset lähetyksestä ja toisaalta pyrkii tuomaan niitä yhteen yhteiseen konvergenssiasiakirjaan samalla tavalla kuin Kaste, ehtoollinen ja virka -asiakirja ja Kirkko, yhteistä näkyä kohti -asiakirjat toivat yhteen opillisia näkemyksiä.
• Asiakirja painottaa evankeliumin, hyvän sanoman esiin tuomisen tärkeyttä kunnioittavasti ja nöyrästi.

Miten näitä painopisteitä tulkittiin Arushan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssissa?

Konferenssi oli ensimmäinen Afrikan mantereella pidetty lähetyskonferenssi kuuteenkymmeneen vuoteen. 1958 lähetyskonferenssilla on merkittävä rooli ekumeenisen lähetysliikkeen historiassa, sillä tuossa Ghana Achimotassa pidetyssä kokouksessa Maailma Lähetysneuvosto teki päätöksen liittymisestä osaksi Kirkkojen maailmanneuvostoa. Liittymisen keskeisenä tarkoituksena oli vahvistaa yhteyttä ekumeenisen, kirkkojen yhteyttä edistävät ja missiologisen, kirkon lähetystehtävää edistävän työ välillä. Liittyminen oli merkittävä paitsi käytännöllisesti myös periaatteellisesti; Kirkkojen maailmanneuvoston osana missio ymmärretään nimenomaan kirkon missioksi. Teologisesti muotoiltuna, missiota tarkastellaan ekklesiologisesta, eli kirkko-opillisesta näkökulmasta.

Vuodesta 1958 vuoteen 2018 kristillisessä maailmassa on tapahtunut myös tunnettu maantieteellisen painopisteen muutos globaalista pohjoisesta globaaliin etelään. Voikin sanoa, että vuoden 1958 järjestetty Maailman lähetyskonferenssi toteutui hyvin erilaisessa Afrikassa ja hyvin erilaisessa globaalissa kristinuskossa kuin Arushan kokous 2018.

Tämä globaalin pohjoisen ja globaalin etelän välisen maantieteellisen painopisteen muutos – kääntyminen päälaelleen, jos niin voi sanoa, on hyvä rinnastus Arushan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin keskeiselle viestille kirkon mission muutoksellisuudesta tai transformatiivisuudesta.

Imperiumeja kaatamaan

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission puheenjohtaja Mor Coorilos Geevarghese käsitteli tätä näkökulmaa konferenssin avajaispuheenvuorossa. Sen teemana oli kirkon mission transformatiivisuus, jota lähestyttiin puhumalla imperiumien kaatumisesta ja kaatamisesta. Imperiumilla Mor Coorilos viittaa erilaisiin imperialistisiin järjestelmiin, jossa Jumalan valta on korvattu ihmisen tai rahan vallalla; diktaattoreihin, joiden valta yhdistää neoliberalistista talousvaltaa ja fasistista poliittista järjestelmää.
Mor Coorilos siteeraa intialaista kirjailijaa Arundhati Royta, joka kirjoittaa: ”meidän ei tule vain vastustaa imperiumia vaan piirittää se. Riistää siltä happi. Häpäistä se. Pilkata sitä — yritysvallankumous romahtaa, jos kieltäydymme ostamasta sitä, mitä heillä on myytävänä – heidän ideoitaan, heidän tulkintaansa historiasta, heidän sotiaan, heidän aseitaan, heidän ajatustaan siitä, mikä on välttämätöntä.” ja Mor Cooriloksen sanoin: ”heidän versiotaan kirkon missiosta ja evankelioinnista.”

Ajattelen, että tänään me luemme Mor Cooriloksen puheenvuoroa toisin kuin vielä vasta kuukausi sitten. Imperialistinen vallankäyttö, jossa pyritään kontrolloimaan maata, ihmisiä, tulkintaa historiasta väellä ja voimalla on meillä aivan naapurissa. Monet ovat viime aikoina nostaneet esiin kirkkojen roolin näissä tapahtumissa. On viitattu siihen, miten ekumeeninen liike syntyi toisen maailmansodan jälkimainingeissa ja miten syvällä rauhan ja yhteyden teemat ovat ekumeniassa.

En kuitenkaan voi välttyä kysymästä, miksi näiden imperiumien olemassaolo ja voima havahduttaa meitä vasta kun avointa sotaa käydään aivan naapurissa. Eikö tämä viesti, joka nyt resonoi todellisuutemme kanssa ole se, jota kristityt Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta ovat yrittäneet nostaa tietoisuuteemme jo kymmenien vuosien ajan.

Mor Cooriloksen puhe on täynnä esimerkkejä siitä, miten vallan keskiöistä kaukana olevat seuraavat Jeesusta, joka kaatoi temppelin kaupankäyntipöydät ja nousevat vastustamaan epäoikeudenmukaisia talousjärjestelmiä. Ja nykypäivän kristityistä marttyyreistä, jotka varhaisen kirkon kristittyjen tapaan kieltäytyvät tunnustamasta nykypäivän imperiumeja. Meidän tulee saarnata, Mor Coorilos sanoo, imperiumien kaatumista niin kuin ne olisivat jo kaatuneet.

Imperiumien kaataminen on todellinen haaste myös ekumeeniselle liikkeelle ja lähetysliikkeelle. Mor Coorilos muistuttaa, että sanan oikumenee alkuperäinen merkitys on imperialistinen. ”oikumene” tarkoitti Rooman imperiumia ja ”oikumeneen” laajentaminen Rooman hallintavalla laajentamista. Missä määrin ekumeeniset toimijat, myös lähetyksen toimijat, ovat itse vapaita nykypäivän imperialistisista arvoista? Lähetysliikkeeltä Mor Coorilos kysyy, missä määrin lähetyskumppanuudet ohjautuvat talouden logiikasta käsin. Kuinka kauaksi olemme tulleet imperialistisesta ja kolonialistisesta lähetyksestä, jossa evankeliumi, taloudellinen valta ja kulttuurinen sivistys nähtiin ennen kaikkea Eurooppalaisten omaisuutena.

Transformatiivinen (muuttuva ja muuttava) opetuslapseus

Arushan lähetyskokouksen ajatus ”transformatiivisesta opetuslapseudesta” liikkuu näissä imperialistisen ajattelutavan kaatamisen maastoissa, joissa marginaalit nousevat, keskiön ja marginaalien valta-asetelma romahtaa.

Monista puheenvuoroista käy ilmi sekä toiminnan että olemisen tapojen uudelleen määrittely. Missionaarisessa toiminnassaan kirkkojen tulee aktiivisesti vastustaa pahan valtaa, olemisessaan siirtyä konsumeristisesta hyödykeajattelusta relationaaliseen yhteisölliseen olemiseen (communio).

Transformatiivinen opetuslapseus on hyvän tekemistä ja yhdessä olemista. Jooseop Keum, joka toimi Arushan kokouksen aikaan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission johtajana kirjoitti kokousraportissa: ”Maailma on rikki. Siksi ekumeenisen liikkeen tulee rohkeasti todistaa kolmiyhteisen Jumalan ykseydestä ja elää sitä todeksi, jotta ihmiskunta voi olla yhtä. Maailma janoaa kristittyä opetuslapseutta, joka sovittaa rikkonaisen ja hämmentyneen maailman. Jotta tämä voisi tapahtua, kirkon ykseys ja kirkon missio eivät voi olla vaihtoehtoisia agendoita. Kristittyjen opetuslasten rooli on kriittinen, jotta kirkko olisi maailman valo. Ihmiset näkevät Jumalan valtakunnan meidän kauttamme. Tästä syystä meidän tulee löytää uudelleen opetuslapseutemme yksinkertaisuus, inklusiivisuus, ilo, itsensä antaminen, empatia ja profeetallinen mielikuvitus.”

Olen nostanut nyt Arushan puheenvuoroista esiin erityisesti kaksi teemaa; transformatiivisen opetuslapseuden ja lähetyksen ja ekumenian yhteyden. Ekumenian ja evankelioivan lähetyksen suhde on pitkään ollut ristiriitainen. Yhtäältä tiedämme, että modernin ekumeenisen liikkeen historian alku nojaa merkittävältä osaltaan protestanttisten lähetysjärjestöjen yhteistyöpyrkimyksiin. Yhteinen todistus on tunnustettu kristittyjen yhteiseksi asiaksi ja myös monet ekumeeniset oppikeskustelut on käyty juuri tästä yhteisen todistuksen näkökulmasta.

Toisaalta ekumeenisissa keskusteluissa on tälle vuosituhannelle asti jouduttu keskustelemaan yhteisistä ekumeenisista evankelioinnin säännöistä. Esimerkiksi protestanttisten kirkkojen ja Katolisen kirkon lähetys ortodoksienemmistöisillä alueilla on nostanut ekumeeniseen keskusteluun kysymyksen niin sanotusta proselytismistä. Proselytismillä viitataan laajasti toisten kristillisten kirkkojen jäseniin kohdistuvaan evankeliointityöhön – tällaista toimintaa Kirkkojen maailmanliiton asiakirjoissa on kutsuttu ”vääräksi todistukseksi” jo useiden vuosikymmenien ajan. Tästä näkökulmasta ei ole yllättävää, että ekumeenisen ja evankelioivan lähetyksen yhteyden vahvistaminen on nostettu KMN:n Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komissiossa yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi.

Jeesuksen työtovereita

Lopetan tämän Arushan lähetyskokouksen tarkastelun viimeiseen huomioon, joka liittyy Arushan kokouksen suhteeseen Kirkkojen maailmanneuvoston yleisteemaan Rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaelluksesta. Vaikka Yhdessä kohti elämää -asiakirja mainitaan yhtenä Rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaellus -teeman tausta-aineistona, sen yhtymäkohdat Arushan kokoukseen on luettava rivien välistä – olkoonkin niin, että rivien välit ovat melko suuret ja kohtuullisen helposti nähtävissä.

Yksikään konferenssin esitelmistä ei suoraan käsittele kysymystä rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta konferenssin yleisviesti selvä: Pyhän Hengen voimassa eläminen on uskovien pyhiinvaellusta, jonka tunnuspiirteenä on oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan vievästä muutos (Moving in the Spirit, xvii). Tästä seuraa uudistunut tai muutoksen läpikäynyt ajatus opetuslapseudesta. Jooseop Keum kuvaa konferenssin raportissa, miten opetuslapseus perinteisesti ymmärretään ystävällismieliseksi suhteeksi Jeesukseen.

Arushan kokouksen käsityksessä opetuslapseudesta painopiste on siirtynyt Jeesuksen kaveruudesta Jeesuksen työtoveruuteen: Jeesuksen tunteminen on Jeesuksen seuraamista ja Jeesuksen työn jatkamista. Näin ymmärrettynä opetuslapseuden käsitykseen tulee merkittävä soteriologinen eli pelastusopillinen painotus. Jumalan lähetykseen osallistumalla tulemme osalliseksi Jumalasta, koska Jumalan toiminta on itseään antavaa toimintaa. Tässä asiakirja viittaa ajatukseen theosiksesta tai jumalallistumisesta, joka on varhaisen kirkon aikana tunnettu, nykyään usein ortodoksiseen teologiaan liitetty tapa puhua pelastuksesta. Theosiksessa on kysymys transformaatiosta. Transformatiivisen opetuslapseuden idea auttaa meitä purkamaan myös kokonaisvaltaisen lähetyksen eheyttä uhkaavan vastakkainasettelun pelastuksen ja oikeudenmukaisuuden välillä.

Sen lisäksi että opetuslapseuden käsitys on tässä asiakirjassa uudistunut, Arushan kokous painottaa opetuslapseutta jatkuvasti uudistumassa olevana olemisen tapana. Opetuslapseus ohjautuu Jumalan valtakunnan arvioista käsin. Arushan kokouksen keskeisenä antina oli sen tarkastelu, mitä on ihmisen osa Jumalan lähetyksessä. Konferenssin vastaus on: olla muutosta tuova opetuslapsi, pysyä rohkeana, kun pahan valta kasvaa, opetella näkemään Jumalan työ siinä, mikä näyttäytyy väheksyttävältä ja marginaaliselta, puolustaa oikeudenmukaisuutta ja rauhaa.

Arushasta Karlsruheen

Arushan maailmalähetyksen ja evankelioinnin konferenssin asiakirjoja luettuaan ei ylläty, että opetuslapseuden käsite nousee keskeiseksi koko Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission raportissa Karlsruhen yleiskokoukselle.

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission työskentely tapahtuu kolmessa työryhmässä. Näitä ovat Lähetyksen teologian (Theology for Mission), Transformatiivisen opetuslapseuden (Transforming Discipleship) ja Marginaalien mission (Mission from the Margins) työryhmät. Lisäksi vuodesta 2014 Ekumeenisen vammaisvaikuttajien verkoston (Ecumenical Disability Advocates Network, EDAN) toiminta on integroitu osaksi komission työskentelyä, mistä syystä myös EDANin raportti julkaistaan tässä.

Runollista teologiaa – paluuta varhaiseen teologian tekemisen muotoon

Lähetyksen teologian työryhmä raportti tarkastelee yleiskokouksen teemaa lähetyksen teologian näkökulmasta. Avainkäsitteenä tässäkin raportissa on opetuslapseus. Ensimmäinen raportin silmiin pistävä asia on tekstimuoto. Perinteisen raportoivan tekstin sijaan raportti on suurimmaksi osaksi dialogista ja runomuotoista. Jokainen säe alkaa väitelauseella, joka saa runomuotoisen vastauksen. Tästä saimme tänään esimerkin jo Elina Hellqvistin avauspuheenvuorossa.

Tekstin teologiset teemat nousevat selvästi edellä mainitusta Arushan kokouksesta: Se puhuu liikkeellä olemisesta Pyhän Hengen voimassa. Liikkeellä olemisen teeman kautta teksti liittyy ajatukseen rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaelluksesta. Opetuslapseuden ajatuksen kautta teksti puolestaan erittelee tarkemmin ihmisen roolia Jumalan työtoverina. Sekä tekstin sisältö, että esitystapa painottavat liikettä ja dynaamisuutta.

Raportin esitystapa nostaa esiin kiinnostavia kysymyksiä siitä, miten teologiaa tehdään. Teologia on sanan mukaisesti sanoja tai puhetta (logos) Jumalasta. Lähetyksen teologian työryhmän raportti tuntuu edustavan toisenlaista tyylisuuntaa. Joitakin vuosikymmeniä sitten amerikkalaisessa teologisessa diskurssissa nostettiin voimakkaasti esiin varhaisen kirkon ”teologian” tyylillinen rikkaus. Se sisältää runoutta, liturgisia tekstejä, vertauksia, rukousta, tarinoita, lauluja jne. Moderni länsimainen teologia puolestaan pidättäytyy teologiassa, joka on lähtökohtaisesti propositionaalista – siis perustuu väitelauseisiin – systemaattista, jopa dogmaattista. Tämän tyyppisen ”teologian” rinnalle tarjottiin ajatusta ”theo-poesiksesta”, Jumalan tarkastelusta runouden tai laajemmin erilaisten kielellisten ja kulttuuristen muotojen kautta.

Näen sekä Lähetyksen teologian työryhmän raportin sisällössä että muodossa kaikuja tällaisesta ”theo-poesiksesta”, jossa luova Jumala toimii aktiivisesti maailmassa ja jossa inhimillisen kielen ja kulttuurin ilmausten kautta esitetään erilaisia tarkasteluita tästä Jumalan uutta luovasta toiminnasta.

Muutosta luova opetuslapseus

Transformatiivisen opetuslapseuden työryhmän raportti on muodoltaan perinteinen. Sisältönsä puolesta se ponnistaa Arushan lähetyskokouksen teemoista kehittäen niitä edelleen. Keskiössä on edelleen muutoksen aikaansaaminen. ”Opetuslapseus”, raportti toteaa, ”on avain muutokseen Jumalan ruumiissa, eli Maassa ja Kristuksen ruumiissa, eli kirkossa.” (s. 50)

Raportti tarkastelee muutosta luovan opetuslapseuden eri ulottuvuuksia.

Näistä ensimmäisenä raportti nostaa esiin irrottautumisen kolonialismin vainoamasta kirkosta. Kolonialismin vainoamalla kirkolla teksti viittaa yhtäältä siirtomaavallan ja kristillisten kirkkojen yhteiseen historiaan, toisaalta tämän historian jälkeensä jättämiin kolonialistisiin rakenteisiin. Teksti viittaa erityisesti sellaiseen länsimaiseen kolonialistiseen lähetykseen, jossa läntisten imperiumien laajentumista käytettiin välineenä Kristuksen julistamiseen ja jossa kristinuskon pelastus ymmärrettiin kääntymisenä valkoihoisten eurooppalaisten sivistykseen. Toisaalta esiin nostetaan evankeliumin voima, joka ylittää evankeliumin julistajan inhimilliset rajoitukset.

Transformaatio tai muutos tulee näissäkin papereissa esiin aikaisemman ”marginaalien mission” ajatuksen kautta. Kielellinen muotoilu on hieman, mutta merkittävällä tavalla erilainen. Nyt puhutaan ”syrjäytetyistä yhteisöistä”, joiden keskuudessa Jeesus on läsnä ”itsessään”, ei siis vain globaalista pohjoisesta tuleen lähetyksen seurauksena. Syrjäytettyihin yhteisöihin kuuluvat myös alkuperäiskansat, jotka entistä enemmän ankkuroituvat omaan hengellisyyteensä ja perinteiseen viisauteen ja tietämisen tapaan. Tai maahanmuuttajaseurakunnat, joka kukoistavat rasismin ja ksenofobian keskellä tai yhteiskuntaluokan, vamman, seksuaalisuuden tai sukupuoli-identiteetin takia syrjäytetyt, jotka kaikesta huolimatta löytävät rakastavan yhteisön.

Asenteen tasolla tämä muutos edellyttää katumusta (metanoia) ja uudenlaista suhdetta toisiin ihmisiin ja kaikkeen olevaan. Raportti on kielessään ja käsitteissää suora: ”jätämme taaksemme koloniaalisen ja sovinistisen kirkon”; ”etenemme kohti kulttuurisesti moninaista, avointa, vieraanvaraista ja haavoittuvaa” kirkkoa.

Yhdeksi kristillisen yhteisön tunnusmerkiksi nostetaan juuri haavoittuvuus ja sen kanssa eläminen. Kristillisen yhteisön tunnuspiirteinä on omastaan jakaminen, rakkaus ja yhteiskunnallisesti osattomien osallisuus.

Marginaalien mission uudelleen hahmottamista

Nämä opetuslapseuden teemat risteävät merkittävällä tavalla Marginaalien missio -työryhmän teemojen kanssa. Marginaalien missio työryhmä nostaa esiin työryhmän otsikossa olevan käsitteen keskeisyyden, mutta myös siihen liittyvät haasteet. Raportissa onkin kysymys marginaalien mission eräänlaisesta uudelleenmuotoilusta, joka pystyisi paremmin rikkomaan ”keskuksen” ja ”marginaalien” välisen vastakkainasettelun. Tämä tapahtuu viiden näkökulman kautta:

Ensiksi: sekä ”keskus” että ”marginaalit” ovat moniulotteisia ja risteäviä. Raportti toisin sanoen tulkitsee marginaalien missiota intersektionaalisesti. Marginalisoituminen on kontekstuaalista ja yksilö voi eri piirteidensä tai ominaisuuksiensa perusteella kuulua erilaisiin ”keskuksiin” tai ”marginaaleihin”. ”Marginaalit” ovat myös kiisteltyjä alueita, sillä ihmisten kokemukset syrjäytymisestä ja syrjäyttämisestä vaihtelevat. Raportti puhuu myös systeemisestä marginalisoitumisesta, eli järjestelmällisistä, rakenteisiin pesiytyneistä eriarvoistamisen mekanismeista.

Toista näkökulmaa voisi kutsua toimijuuden korostamiseksi. Se painottaa ”marginaalissa” olevien toimijuutta ja kykyä itse arvioida omaa ympäristöään ja puhua omasta tilanteestaan. Erityisesti raportti kysyy, kenellä on oikeus ”tehdä teologiaa”? Toimijuuden ja subjektiivisuuden painotuksella vastustetaan köyhyyden romantisointia tai holhoavaa suhtautumista. Toimijuus on mahdollisuutta muuttaa ympäristöään.

Kolmas näkökulma kutsuu erilaisia diakonian ja kehityksen toimijoita vuoropuheluun intersektionaalisen syrjäyttämisen ja syrjäytettyjen toimijuuden ajatusten kanssa. Miten tukea yhteistyössä kumppanien toimijuutta ja välttää riippuvuussuhteiden syntymistä.

Lopuksi raportti haastaa muutosta luovaan lähestymistapaan lähetyskumppanuudessa. Raportti muistuttaa, että marginaalien missiossa ei ole kysymys syrjäytettyjen mobilisoinnista lähetystyöhän. Kysymys on enemmänkin juuri uudenlaisesta arvostuksesta, jossa syrjäytettyjen annetaan nousta ”keskiöön”. Meidän, joilla on toimijuuden etuoikeus, tulee odottaa vuoroamme. Odottaa, että meidät kutsutaan kumppaneiksi Jumalan lähetykseen.

Kaikkien kirkko kaikkia varten

Neljäs raportti on Ekumeenisen vammaisvaikuttamisen verkoston raportti. Raportin voisi nähdä yhtäältä ”marginaalien mission” kontekstualisointina. Nähdäkseni raportin merkitys on kuitenkin tätä laajempi. Se käsittelee vammaisuutta ja vammattomuutta laajemmin kysymystä inhimillisen todellisuuden ”finiittisyydestä” tai rajallisuudesta sekä ihmisyyden monimuotoisuudesta.

Siinä missä missiologian piirissä puhutaan lähetyksestä, joka on ”kaikkialta kaikkialle”, tämä raportti on otsikoitu ”Tulla kaikkien kirkoksi kaikkia varten” (Called to be a Church of all and for all). Teksti painottaa ihmis- ja kirkkokäsitystä, jossa mitään perusteita syrjintään ja ulos sulkemiseen ei enää ole ja missä kaikkien, siis ihan kaikkien lahjat tekevät kirkosta Kristuksen ruumiin.

KMN:n missionaarinen ekumenia Karlsruhe 2022 jälkeen

Mitä näistä raporteista voidaan päätellä tulevaa KMN:n yleiskokousta ja sen jälkeistä aikaa silmällä pitäen.

Toisin kuin edellisessä yleiskokouksessa, Karslruhen yleiskokouksessa ei ole erillistä lähetys-teemaista täysistuntoa. Pidän tätä hyvänä ja johdonmukaisena kehityskulkuna. Jos ajattelemme, että lähetys on kirkon ominaisuus, jos siis puhumme missionaarisesta kirkosta, on näiden raporttien nostamat teemat tultava esiin aina kun puhutaan kirkosta maailmassa.

Jos tarkastelee yleiskokouksen suunniteltuja temaattisia täysistuntoja, ne heijastelevat hyvin raporttikirjan teemoja. Ensimmäisenä teemana on ”Jumalan Jeesuksessa Kristuksessa inkarnoituneen rakkauden merkitys – sovitus ja ykseys”. Tätä seuraa erityisesti Eurooppaa käsittelevä teema: Eurooppa – kolonialismin ja sodan tuolle puolen kohti solidaarisuutta, vieraanvaraisuutta ja rauhaa. Kolmantena teemana on Elämän täyteyden tunnustaminen ja neljäntenä Ihmisarvon ja yhteisen ihmisyyden tunnustaminen. Viidennen ja viimeisen teeman otsikkona on lyhyesti: ykseys.

Käsillä olleet raportit ovat kieleltään rohkeita. Ne painottavat jokaisen ihmisen ihmisarvoa, Jumalan rakkauden rajattomuutta ja kristittyjen velvollisuutta osallistua Jumalan muutosta luovaan työhön. Näkisin, että näiden painotusten valossa keskustelu yhdenvertaisuudesta, ihmisoikeuksista ja syrjimättömyydestä tulisi olla aikaisempaa helpompaa.

Aiemmin ilmestyneet kirjoitukset:

• Kristuksen rakkaus, lähetys ja opetuslapseus: Kohti Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokousta (Elina Hellqvist)
• Lähetettynä muuttumaan (Timo-Matti Haapiainen)
• Marginaaleista nousevan mission uudelleentarkastelua (Kati Kemppainen)
• Uusi kommentaari ekumeenisesta missiologiasta (Minna Hietamäki)
• Olemisen lahja (Katri Suhonen)
• Muuntajiksi maailmaan: Jeesuksen seuraajat toisinajattelijoina (Vesa Häkkinen)
• Ekumeeninen liike sodan ja epäjärjestyksen maailmassa – katsaus Kirkkojen maailmanneuvoston alkuvaiheisiin 11. yleiskokouksen edell (Katharina Kunter)

Artikkeli Arushasta Karlsruheen: Teologiset painopisteet Kutsu opetuslapseuteen -raportissa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Taustalla historian havinaa

Keskustelut huhtikuussa käytiin samassa huoneessa, jossa vuonna 1937 järjestettiin yksi ekumeenisen liikkeen historian keskeisistä kokoontumisista: Life and Work -konferenssi, joka kokoontui karismaattisen skotlantilaisen teologin Joseph H. Oldhamin (1874 – 1969) johdolla. Yli 400 edustajaa yli 120 kirkosta tuli yhteen Oxfordissa. Konferenssin valmisteluissa oli mukana huippuluokan teologeja, kuten Karl Barth, Reinhold Niebuhr, John C. Bennet ja William Temple. Aiheet olivat yhtä ajankohtaisia kuin nykyäänkin: Miten kirkon ja kristinuskon tulisi asettua suhteessa moderniin yhteiskuntaan ja totalitaarisiin hallintoihin Euroopassa?

1920- ja 1930-luvuilla kysymys ei ollut vain kansallissosialismista Saksassa, vaan myös stalinismista Neuvostoliitossa ja fasismista Italiassa ja Espanjassa. Jo tuolloin ekumeenisella liikkeellä oli käsissään perustavaa laatua oleva ristiriita: miten ekumeenisen liikkeen tulisi suhtautua Saksan kirkkoihin? Natsi-myönteinen Saksan protestanttinen kirkko tai natsien vastaisen Tunnustuskirkon edustajat eivät olleet henkilökohtaisesti edustettuina Oxfordissa.

Oxfordin konferenssin osallistujat valitsivat lopulta ei-poliittisen solidaarisuuden linjan, mikä suututti erityisesti sveitsiläistä Karl Barthia. Hän oli pettynyt ekumeenisen liikkeen hymistelyyn ja hollantilaiseen ekumeenisen liikkeen vaikuttajaan Willem Visser ’t Hooftiin, jota hän syytti ekumeenisen liikkeen heikkoudesta. Barth oli toivonut selkeää, natsikriittistä lausuntoa Oxfordista. Hänen mukaansa käsillä oli totuuden hetki; oli tehtävä selvä ero saksalaisten kristittyjen ja Tunnustuskirkon välillä.

Kirkkojen maailmanneuvosto syntyy

Oxfordin konferenssia ei kuitenkaan muisteta merkittävänä virstanpylväänä ekumeenisen liikkeen historiassa edellä kuvatun konfliktin johdosta: Oxfordin konferenssi muistetaan sen päätöksestä yhdistää kaksi ekumeenista liikettä, Life and Work ja Faith and Order  yhdeksi ekumeeniseksi kirkkojen neuvostoksi, jota myöhemmin alettiin kutsua Kirkkojen maailmanneuvostoksi. Uuden kirkkojen neuvoston perustamista varten nimitettiin väliaikainen komitea ja hollantilainen teologi Willem Visser ’t Hooft nimitettiin sen tulevaksi pääsihteeriksi.

Kirkkojen maailmanneuvoston organisoituminen viivästyi toisen maailmansodan sytyttyä 1939. Samalla kävi ilmi, että ennen sotaa solmitut ekumeeniset yhteydet ja verkostot olivat paljon vahvempia kuin ensimmäisen maailmansodan aikana. Osa edellä mainitun Oxfordin konferenssin osallistujista jatkoi keskustelua siitä, miten Eurooppa voitaisiin rakentaa rauhanomaisesti sodan jälkeen ja mikä on kristittyjen ja kirkkojen panos tähän jälleenrakennukseen.

Maailma oli mennyt uusiksi

Kirkkojen maailmanneuvoston välitön konteksti oli sota pommeineen ja julmine tuhovoimineen sekä raunioina oleva Eurooppa. Varsinainen Kirkkojen maailmanneuvoston perustamiskokous pidettiin Amsterdamissa 1948. Moni kokouksen yli 800:ta osallistujasta oli kokenut sodan todellisuuden: kuolleita, haavoittuneita, holokaustia, pakolaisia ja evakoita, nälkää, epätoivoa ja tuhoa. Mitä rohkaisevaa ja merkityksellistä ekumeeninen liike voisi tämän humanitaarisen katastrofin äärellä antaa maailmalle? Perustavaa laatua olevat eettiset vakaumukset asetettiin kyseenalaiseksi. Voisiko sota olla ”oikeudenmukaista” tai ”oikeutettua”? Eikö kristillinen pasifismi ollut looginen seuraus toisen maailmansodan kokemuksista?

Amsterdamissa vastaperustetun Kirkkojen maailmanneuvoston oli pakko ottaa kantaa tähän perustavaa laatua olevaan kysymykseen. Se puhututti kokouksessa, erityisesti komiteassa IV ”Kirkko ja kansainvälinen epävakaus”. Keskustelussa nousi esiin kolme erilaista kantaa ja pasifistinen kanta mainittiin viimeisenä. Pienin yhteinen nimittäjä oli toteamus ”sota ei ole Jumalan tahdon mukaan”.

Kultaisen keskitien etsintää

1948 yleiskokous kokoontui myös nousevan uuden sodan, kylmän sodan, varjossa. Vuoden 1948 lopulla Keski- ja Itä-Euroopan kommunistiset puolueet olivat ottaneet vallan. Alkoi stalinistisen Neuvostoliiton mallin toteuttaminen. Marxilais-leninistisen ideologian mukaan kristityt ja kirkot työnnettiin systemaattisesti pois julkisesta elämästä, tukahdutettiin, vainottiin ja rajattiin yksityisen elämän piiriin. Geopoliittisella tasolla kahden suurvallan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton, välillä käytiin maailmanlaajuinen kilpailu. Kumpi tarjoaisi vakuuttavamman maalimanvallan mallin, Yhdysvallat vai Neuvostoliitto? Neuvostoliitto kommunismilla ja kollektivismilla vai USA liberalismilla, individualismilla ja kapitalismilla?

Samalla tavalla kuin Amsterdamin delegaattien oli ollut vaikea ottaa kantaan ”oikeutettuun sotaan”, heille oli vaikeaa muodostaa yhteistä kantaan maailman kaksinapaistumiseen. Pääsihteeri Willem Visser ’t Hooft luotti jälleen kerran ”kultaiseen keskitiehen”. Siksi hän oli kutsunut pääpuhujiksi kaksi täysin vastakkaista persoonallisuutta: amerikkalaisen poliitikon (ja myöhemmin ulkoministerin) John Foster Dullesin ja tšekkiläisen teologin Josef Hromádkan. Siinä missä Dulles halusi edistää vapaata yhteiskuntaa ja yksilön ihmisoikeuksia, Hromádka piti Dullesin kuvaamaa porvarillista länsimaisuutta pääsyynä kansallismielisyyden ja fasismin nousuun sekä toiseen maailmansotaan. Hänelle oli itsestään selvää, että Itä-Eurooppa voisi uudistua ainoastaan sosialismin ja kommunismin kautta.

Mutta mihin suuntaan kirkkojen ja ekumenian pitäisi mennä? Amsterdamin kokouksen loppuraportista näkyy keskusteluiden lopputulema: kirkkojen tulee vastustaa sekä kommunismia että laissez-faire kapitalismia. Kristittyjen tulisi etsiä uusia, luovia ratkaisuja, joissa oikeus ja vapaus voivat vallita yhtä aikaa.

Vanhat kysymykset jälleen pöydällä

Amsterdamia seuranneiden 74 toimintavuoden aikana edellä esitetty Kirkkojen maailmanneuvoston peruslähestymistapa on asetettu useasti kyseenalaiseksi. Kirkkojen maailmanneuvostoa perustamassa olleiden aidot sotakokemukset jäivät taka-alalle ja ekumeenisen liikkeen sisällä nousi uusia, erilaisia tulkintoja sodasta. Kirkkojen maailmanneuvostosta tuli globaalimpi ja Euroopasta ekumeenisen agendan reuna-aluetta.

Nyt, yli 74 vuoden jälkeen, Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokous järjestetään jälleen Euroopassa, Saksassa. Kysymys siitä, miten ekumeeninen liike käsittelee kansallismielistä, sotaa lietsovaa jäsenkirkkoaan ja sen poliittista teologiaa, ja minkä kannan se ottaa Euroopan sotaan, on valitettavasti yhtä ajankohtainen nykyään kuin Oxfordissa vuonna 1937 ja Amsterdamissa vuonna 1948.

Nähtäväksi jää, minkälaisia vastauksia Kirkkojen maailmanneuvosto antaa tässä ajassa ja millä tavalla se edistää ja puolustaa ideaansa tulevaisuudessa.

Katharina Kunter on Helsingin yliopiston uudemman ajan kirkkohistorian professori

Artikkeli Ekumeeninen liike sodan ja epäjärjestyksen maailmassa – katsaus Kirkkojen maailmanneuvoston alkuvaiheisiin 11. yleiskokouksen edellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Toisinajattelua ja parannuksen tekemistä

Arushan konferenssin aikainen Kirkkojen maailmanneuvoston pääsihteeri Olav Fykse Tveit totesi myöhemmin itse konferenssista, että se antoi mahdollisuuden tulla osalliseksi erilaisista hengellisyyden ulottuvuuksista. ”Sanoisin jopa, että me kaikki jaamme erilaisia ulottuvuuksia siitä, mitä on olla kirkko – mitä tarkoittaa Jeesuksen seuraaminen erilaisissa konteksteissa ympäri maailmaa.” Tähän jakamiseen ja uudelleen tarkasteluun liittyy raportin kaksi näkökulmaa. Toinen viittaa toisinajatteluun (dissidence), toinen parannuksen tekemiseen (metanoia).

Jeesuksen seuraamista halutaan siis tarkastella uusista näkökulmista. Eikä vain tarkastella vaan tavoitteena on koko käsitteen ja sen käytännön merkitysten uudelleen löytämisestä. Epäoikeudenmukaisuus, syrjäyttäminen ja haavoittuvassa asemassa olevien haasteet ovat raastavia, mutta Arushan kutsussa vakuutetaan: ”Pyhä Henki jatkaa työtään ajassamme ja kutsuu meitä pikaisesti vastaamaan henkilökohtaisella ja yhteisöllisellä kääntymyksellä sekä muutosta luovalla Jeesuksen seuraamisella.” Tämä kaikki toimii pontimena sille, miten muutos on mahdollinen ja mitä se käytännössä voisi tarkoittaa.

Työryhmä antaa muutaman esimerkin siitä, minkälaisista asioista meidän on otettava opiksi ymmärtääksemme, mitä nykyaika saattaa vaatia kirkolta ja siltä muutokselta, joka kohdistuu Jeesuksen seuraamiseen:

• Kristinuskolla oli keskeinen rooli kolonisaatiossa, ja sen pitkät varjot vaikuttavat nykypäiväänkin. Tämä näkyy joskus jopa uusien kirkkojen tavassa elää ja julistaa. Jeesuksen seuraamisen muutoksessa tärkein tehtävä on itsekritiikki ja jatkuva korjaava toiminta
• Jeesuksen seuraaminen vaatii erilaisten taitojen (talenttien) tarkastelua ja tunnustamista. Nämä tulee yhdistää Jeesuksen seuraajien elämään ja työhön.
• Muuttuneita Jeesuksen seuraajia kutsutaan uuteen suhteeseen Jumalan, toinen toisensa ja maan kanssa. Tämä vaatii syvällistä tarkastelua ja toimintaa, sillä koko luomakunta huokailee rikkoutuneista ja sopimattomista suhteista. Pyhä Henki voi korjata nämä rikkoutuneet suhteet.
• Arushan kutsu antaa raamatullisen kehotuksen Jeesuksen seuraajille olla näkyvä ja haavoittuva Kristuksen ruumis. Tällä tavoin ihmisiä voidaan opettaa ymmärtämään omaa murtuneisuuttaan ja sitä, että myös heidät kutsutaan Kristuksen tuomaan elämän täyteyteen.
• Jeesuksen seuraajien hengellisyydessä (”toisinajattelija-seuraamisessa”), tarvitaan juurtumista Jeesuksen Henkeen, ei tämän maailmanajan henkiin.

Imperiumeja vastustamaan

Meitä haastetaan huomaamaan, että Jumalan Henki toimii yllättävissä paikoissa, paikoissa, joita perinteisesti ei pidetä minään. Marginalisoidut, alkuperäiskansat ja maahanmuuttajien kirkkoyhteisöt kukoistavat evankeliumin toivossa ja ilossa rasismin ja muukalaisvihan edessä. Kansat, joiden kasti, kyky, seksuaalisuus tai sukupuoli tekee heistä uskonnollisen väkivallan kohteet, kokoontuvat yhteisöihin, jotka osoittavat olevansa Jumalan rakastamia ja vastaavat Hänen rakkauteensa. Niinpä meidän tulisi huomata, että uskontunnustuksemme vie meidät parannukseen, uuteen suuntautumiseen ja uuteen suuntaan. Kyse on siitä, miten tämä kaikki näkyy käytännössä. Ei riitä, että kertoo olevansa ”ei-rasisti”. Meidän tulee olla ”antirasisteja”. Ei riitä, että harmittelemme luonnolle aiheuttamaamme pahaa. Meidän on alettava elää niin, että tuomme eheyttä ja helpotusta luonnolle.

Jumalan rakastaminen toisissa ja luomakunnan rakastaminen Jumalan rakastettuna kääntää meidän maailmamme, kirkkomme ja Jeesuksen seuraamisemme ylösalaisin. Siksi voimme toimia toisinajattelijoina niissä ympäristöissä, joissa elämämme. Raportti – kuten koko Arushan kutsu – ottaa vahvasti kantaa ”imperiumeihin”. Imperiumilla viitataan imperialistisiin järjestelmiin, joissa Jumalan valta on korvattu ihmisen tai rahan vallalla; diktaattoreihin, joiden valta yhdistää neoliberalistista talousvaltaa ja fasistista poliittista järjestelmää. Nämä kaikki voivat olla ja ovat usein olleet varsin houkuttelevia ja vaikuttavia niin, että kristityt ja kirkot ovat mukailleet niitä. Siksi meitä kutsutaan toisinajatteluun myös kirkon sisällä:

”Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa niiden järjestelmien ja varmuuksien jättämistä taakse, jotka tähän mennessä ovat olleet meille annettuja. On astuttava ulos poliittisista ja uskonnollisista järjestelmistä ja kiistettävä niiden hallitsevat väitteet. Jeesuksen kutsu vastustaa kaikkien uskonnollisten ja poliittisten valtojen aikaisempia kutsuja. Jeesuksen seuraaminen on toisinajattelua. Kuten Jeesus uudistaa seuraajansa, niin meidän tulee uudistaa perinteittemme elävät kivet.”

Rakkauden tähden rakastamaan

Raportti ei todellakaan päästä helpolla. Se on täynnä mahtipontisia, mutta myös varsin suoria ajatuksia siitä, miten kristittyjen tulisi toimia nykyajassa. Lopuksi se nostaa esiin Karlsruhen yleiskokouksen teeman: Kristuksen rakkaus johtaa maailman sovintoon ja ykseyteen. Rakkauden merkityksestä ja vaikutuksesta kertoo jo Kolmiyhteisen Jumalan olemus. Isä ja Poika ja Pyhä Henki rakastavat toinen toistaan. Tätä rakkautta Jumala myös jakaa meidän kanssamme. Raportin mukaan myös Kristus haastaa meitä elämäntapaan, jota leimaa rakkaus (Joh. 13:34–35). Toisten pelkäämisen ja vihan ideologioiden täyttämässä maailmassa yleiskokouksen teema kutsuu radikaaleihin toimiin: villitsemään maailmaa, kuten Jeesuksen varhaiset seuraajat tekivät (Apt. 7:4–9).

Se kehottaa meitä ottamaan sovinnon ja ykseyden tehtävän (Ef. 1:10; 5:18–19) vakavasti.

P.S. Opetuslapsia vai Jeesuksen seuraajia

Olen pyrkinyt tässä kirjoituksessa johdonmukaisesti käyttämään ilmaisua ”Jeesuksen seuraajat” korvaamaan sanaa ”opetuslapsi”. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, ettei englannin sanalle ”discipleship” ole olemassa luontevaa käännöstä. Sanan ”disciple” voisi kääntää sanalla ”opetuslapsi”, mutta sekään ei tee oikeutta itse asialle. Suomenkielisten raamatunkäännösten vaikutuksesta olemme tottuneet puhumaan opetuslapsista. Lapsista ei kuitenkaan ollut kyse apostolien kohdalla eikä usein nykyäänkään. Oppilas sana on oikeampi (vrt. UT2020 käännös, jossa se korvaa opetuslapsi -sanan), mutta siitä taas on vaikea muodostaa vastaavaa ilmaisua kuin opetuslapseus.

Meille keskeisin kohta opetuslapseudesta puhuttaessa on Matt. 28:ssa oleva ns. kaste ja lähetyskäsky. Siinä käsketään tekemään opetuslapsia. Oma ajatteluni on tässä kohtaa ollut varsin yksilökeskeinen. ”Opetuslapseuttamisessa” olisi siis kyse yksittäisten ihmisten johtamisesta kristinuskoon. Tämä ei kuitenkaan vastaa alkuperäistä merkitystä edes suomenkielisessä versiossa. Siinähän todetaan, että meidän tulee tehdä ”kansat opetuslapsiksi” (tai ”kaikista kansoista minun oppilaitani” UT2020 käännöksessä). Ei siis ihme, että Lutherinkin käännöksessä sanottiin: ” opettakaa kaikkia kansakuntia”. Vaikka tällä lukutavalla ei olekaan kovin paljoa ollut kannatusta, on uusin saksankielinen käännös palannut tähän ajatukseen.

Vielä voisi todeta sen, että opetuslapseudesta on varsin vähän erittelevää ja käsitettä avaavia kirjoituksia suomeksi. Lähes kaikissa otetaan itsestäänselvyytenä, että sanalla on vain yksi merkitys – se, jonka kirjoittaja sille antaa. Usein tuo merkitys liittyy ihmisen jumalasuhteeseen tai hengelliseen elämään. Oma lukunsa on niillä kirjoituksilla, joissa opetuslapseudesta tehdään eräänlaista paremman kertaluokan kristillisyyttä: on olemassa kristittyjä ja sitten opetuslapsia, jopa ”todellisia opetuslapsia”.

Jeesuksen seuraaminen sen sijaan on varsin hyvin siedetty ilmaus. Siinä omasta mielestäni tiivistyy oleellinen. Kuten jo David Bosch totesi, Matteuksen evankeliumin käsky opettaa noudattamaan kaikkea, mitä Jeesus oli käskenyt noudattaa, ei koskenut vain hänen puheitaan. Jeesuksen seuraamisessa on kyse koko Jeesuksen elämässään antamasta esimerkistä.

Aiempia kirjoituksia Karlsruheen liittyen

• Olemisen lahja
• Uusi kommentaari ekumeenisesta missiologiasta
• Marginaaleista nousevan mission uudelleentarkastelua
• Lähetettynä muuttumaan
• Kristuksen rakkaus, lähetys ja opetuslapseus: Kohti Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokousta

Artikkeli Muuntajiksi maailmaan: Jeesuksen seuraajat toisinajattelijoina julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kun aiemmassa asiakirjassa A Church of All and for All pyrittiin teologisiin argumentteihin osallisuuden tueksi, nyt uudessa asiakirjassa ilmaistaan näkemys, jonka mukaan osallisuus ei tarvitse perusteluja. Asiakirjassa tarkastellaan ihmistä Jumalan kuvaksi luotuna, pohditaan elämän arvoa ja sen määritystä, nostetaan esille vammaisuudesta käytettyä kieltä. Jumalan luomina olentoina oloa tarkastellaan suhteessa Kristuksen ruumiiseen, sosioekonomiseen yhdenvertaisuuteen sekä lääketieteellisen teknologian tuomaan ulottuvuuteen olemassaolosta.

Kaikki ihmiset ovat yhtäläisesti Jumalan kuva

Jumala teki kaikki ihmiset omaksi kuvakseen, ei vain osaa ihmisistä. Tämä näkökulma vaikuttaa ennen kaikkea käytettyyn kieleen ja ääneen. Asiakirjassa puhuvat vammaiset ihmiset itse, omalla äänellään. Tämä on viesti siitä, ettei kristittyjen pitäisi enää olla päteviä puhumaan vammaisista henkilöistä ikään kuin vammaiset ihmiset eivät jo olisi läsnä kirkossa ja päteviä puhumaan itse omasta puolestaan. Asiakirjassa kutsutaan kaikki ihmiset yhdenvertaisesti äärellisinä olentoina liittymään keskusteluun.

Jokaisen ihmisen luovuttamaton ihmisarvo perustuu jokaisen ihmisen heijastuksesta Jumalan kuvana. Yksikään ihmisistä ei ole enemmän Jumalankuva kuin joku toinen on. Jumala ei luonut eri laatuisia ihmisiä, eikä luokitellut heitä.  Jumalassa on monimuotoisuutta, mutta ei jakolinjoja. Evankeliumin näkökulmasta ei ole ihmisiä, joiden elämä on vähemmän arvokasta, koska Jumalan tarkoitus maallisille olennoille ei riipu heidän pystyvyydestään tai kyvyistään. Useat vaikutusvaltaiset teologit ovat olleet vammattomia henkilöitä, jonka johdosta Jumalankuvan keskustelussa ei ole kuulunut vammaisten ihmisten ääni tai ihmisyys. Tästä on seurannut erilaisia rakenteita, jotka ovat syrjineet ja sortaneet vammaisia ihmisiä. (Suhonen, 2022).

Puhuttaessa vammaisista ihmisistä on todettava, että eri tavoin vammaiset eroavat toisistaan yhtä paljon kuin minkä tahansa muun yhteiskunnan segmentin ihmiset eroavat toisistaan. Asiakirjan mukaan puhuminen ”vammaisista” on strategia, jota yhteiskunta käyttää hallitsemaan pelkoaan kohdata rajoituksia, joita vammaisten kanssa eläminen aiheuttaa. Ihmiset, jotka on merkitty vammaisiksi, erotetaan valtavirran yhteiskunnasta ihmisinä, joilla on ”erityistarpeita.” ”Huolehtimalla” heidän erityistarpeistaan, heitä on ohjattu kaikenlaisiin ”erityisjärjestelyihin” jo 1800-luvun lopulta saakka, kuten erityislaitoksiin, sairaaloihin ja kouluihin. Tuloksena vammaisilla henkilöillä on yksi yhteinen kokemus ja se on erottaminen erilliseksi muista ihmisistä.

Vammaisliikkeen iskulause, ”Ei mitään meistä ilman meitä” on lähtenyt ajatuksesta, ettei mitään vammaisiin liittyvää tulisi tehdä ilman heitä. Vammaisilta ihmisiltä ei saa viedä heidän oikeuttaan kertoa omia tarinoitaan sen sijaan, että he kertovat muille, mitä heidän vammaisuutensa ”tarkoittaa”. Oman tarinan kertominen on ihmiselle sopiva tapa sanoittaa, mitä henkilö pystyy tekemään, sen sijaan, että toiset tunnistaisivat hänet sen kautta, mitä hän ei voi tehdä.

Onko vammaisuus ihmiselle lahja?

Vammaisten ihmisten jakaminen erilliseen luokkaan on epäonnistumista. Useinkaan vammaisten ihmisten luokittelu erilliseksi vammattomista ei tunnista heidän persoonallisuuttaan, yksilötason identiteettiään tai sitä, että he ovat itse oman elämänsä päähenkilöitä ja käsikirjoittajia yhtä paljoin kuin vammattomatkin.

Koska teologisesti tarkasteltuna jokainen ihminen on Jumalan oma, tämä tarkoittaa myös sitä, että muut ihmiset eivät voi puhua lopullista sanoja kenenkään meidän elämästämme. Tämä on erittäin tärkeää vammaisille henkilöille. Missä muut ihmiset usein esittävät näkemyksensä vammaisuudesta tragediana, on ratkaisevan tärkeää, että jokaisella on oikeus kertoa tarina elämänsä matkasta omasta näkökulmastaan. Se merkitsee oikeutta puhua omalla äänellä muita ihmisiä vastaan, jotka tuovat esille omat näkemyksensä vammaisesta ihmisestä itsestään.

On hyvin tärkeää vastustaa yleistämistä ja halventavaa kieltä siitä, kuinka ajatellaan ja puhutaan merkityksistä. Kirkossa on aina oltava runsaasti tilaa sille, että vammaiset kirkon jäsenet voivat tuoda esille ja kertoa omia tarinoitaan. Se on vähintä, mitä odottaa kristillisistä yhteisöistä: että he luovat tilaa jokaiselle jäsenelleen. Kuten Paavali toteaa korinttolaiskirjeessä ”Kristus on kuin ihmisruumis, jossa on monta jäsentä.” Ehtoollisen yhteyden sisällä on Kristuksen ruumis, jossa kukaan jäsen ei voi sanoa toiselle, ettei toista tarvitse, saatikka määrittää tätä. Kaikille Kristusruumiin jäsenellä on lahjansa ja siten ei myöskään ole ketään, joka ei tarvitsisi muita.

Jokaisella ihmisellä on kykyjä ja lahjoja. On esimerkiksi harjoituksen kautta kehitettyjä taitoja eri tieteenaloilla ja taiteessa sekä vaikkapa liike-elämässä. Syvästi kehitysvammaisen henkilön myötä on olemassa esimerkiksi kiintymyksen ja läsnäolon taito ja lahja niille, jotka tarjoavat hoitoa ja tukea. Koska kristittyinä olemme anteeksiannon saaneita, ei raja-aitoja eri taitojen ja lahjojen välillä ole. Ilman kaikkien Jumalan antamien jäsenten sisällyttämistä, kirkko ei heijasta Kristuksen ruumista.

Onko vammaisuus ihmiselle lahja? Osa vammaisista ihmisistä kokee näin, osa ei. Kun vammaisia ihmisiä on eroteltu vammattomista, lähihistoriassa vammaisten henkilöiden erottelussa muusta yhteiskunnasta on ollut esimerkiksi taustakäsitys ihmisen tuottavuudesta. Kirkko koostuu kaikista sosioekonomisista luokista: sekä rikkaat että köyhät tarvitsevat pelastusta, jonka vain Jumala voi tarjota. Mutta mikä on elämän lahja, kun henkilö syntyy negatiivisissa sosiaalisissa ja taloudellisissa olosuhteissa? Se, että elämä on lahja, ei pelasta ihmisiä murtuneisuuden kokemuksesta. Se ei myöskään suojaa epäoikeudenmukaisuuksilta. Olemisen lahja toteutuu, kun ihmiset ottavat vastuunsa tukea muita kehittämään lahjojaan ja kykyjään.

Onko kaikilla oikeus syntyä?

Vammaiset ihmiset kohtaavat epäoikeudenmukaista kohtelua ja väkivaltaa terveydenhoidossa, erityisesti poikkeusolosuhteissa kuten sodassa. Vammaiset ovat myös eriarvoisessa asemassa usein koulutuksen saralla eivätkä heidän kykynsä pääse läheskään aina ansaitsemaansa oikeuksiin.

Erityinen huolenaihe oikeudenmukaisuudesta on lääketieteellisen teknologian nopea maailmanlaajuinen kehitys. Sikiödiagnostiikan myötä kaikilla ihmisillä ei ole oikeutta syntyä, vaan oletetun vammaisen ihmisen elämä on luvan kanssa mahdollista abortoida vielä myöhemmillä raskausviikoillakin, toisin kuin vammattomiksi oletettujen. Sikiöiden tutkimukset ja niiden perusteella tehtävät raskaudenkeskeytykset pohjautuvat käsityksiin normaaliudesta ja erilaisuudesta. Vammaistutkijat ovatkin sitä mieltä, että vammaperusteisten raskaudenkeskeytys sisältää viestin, ettei vammaisten ihmisten elämää pidetä yhtä toivottavana ja arvokkaana kuin vammattomien. (Suhonen, 2022).

Sikiödiagnostiikka antaa vanhemmille mahdollisuuden niin sanottuun ”tietoon” perustuvaan valintaan syntymättömien sikiöiden geneettisten ominaisuuksien osalta, jossa suositaan tiettyjä elämänlaadun argumentteja. Jonkin ominaisuuden on siis toisin sanoen arvioitu olevan siinä määrin epäsuotuisa, että sitä halutaan ennaltaehkäistä. Kristilliset näkemykset, jotka vastustavat tätä bioeettistä kantaa, esittävät että elämä sellaisenaan on pyhää. Kirkolla onkin aivan välttämätön rooli toimia sosiaalisena edunvalvojana niiden ihmisten osalta, joilla on keskustelussa heikentynyt asema ja tulevaisuus yhteiskunnassa. Tässä yhteydessä tarkoitan niitä vammaisia ihmisiä, jotka on mahdollista tunnistaa esimerkiksi geeniteknologian avulla ennen syntymäänsä ja joilla ei ole mahdollista edes syntyä esimerkiksi henkilöitä, joilla on Downin syndrooma tai harvinainen geenimuunnos.   

Kyvyt ovat väliaikaisia

Nykyajalle leimallista on, että ihmisen lisääntyminen tukeutuu vapaan markkinatalouden näkökulmasta vauvojen tuotantoon, jossa keskiössä on ihmisen ”lisääntymisoikeus” ja ”edullisten” lasten hyödyntäminen markkinataloudessa. Tämä tuottaa EDANin raportin pohjalta trendin ja ilmiön, jota voidaan kuvata ruohonjuuritason eugeniikaksi eli eugeniikaksi, joka lähtee liikkeelle alhaalta käsin ei ylhäältä ohjatusti.  Tämän lisääntymisnäkemys tuo esille nyky-yhteiskunnan ilmeisen kyvyttömyyden kohdata haavoittuvuutta, rajoituksia, ja menetystä osana ihmisen olemassaoloa. Tämä selittää myös eräänlaisen pelon elää vammaisten kanssa. Yleisessä keskustelussa toimintarajoitteisilla henkilöillä ajatellaan olevan haavoittuvuus, minkä yhteiskunta pyrkii kompensoimaan määrittämällä henkilöt ihmisiksi, joilla on erityistarpeita. Tahattoman institutionaalisen tason järjestelyt, jotka perustuvat käsitykseen ”erityistarpeista”, pyrkivät vahvistamaan yleistä uskoa, että haavoittuvuus on kategorinen ero, joka koskisi vain tiettyä ryhmä ihmisiä. Ei ole. Haavoittuvuus on luontainen ihmisen tila. Ihmiset sellaisenaan ovat haavoittuvia.

Vammaisliikkeen vastaus tähän väärään uskomukseen on ollut, että ”kyky” ei ole pysyvä tila kenellekään. On vain ”tilapäisesti työkykyisiä” ihmisiä.  Vammainen ihminen voi muistuttaa, että vammaisuus on mahdollisuus. Ihan milloin tahansa, Ihan missä tahansa ja ihan kenestä tahansa voi tulla vammainen henkilö. Vammaisuus on yhteiskunnallisesti tarkasteltuna ainoa vähemmistörooli, joka on elämän aikana mahdollinen ihan kaikille ihmisille. Tämä voi herättää vammattomissa ihmisissä vierautta ja pelkoa. (Suhonen, 2022). Useimmat ihmiset, vaikka eivät, kohtaavat toimintarajoitteita jossain vaiheessa elämäänsä. Siksi on kaikkien edun mukaista, sisällyttää ”vammaiset” yhteiskuntaan tasa-arvon perusteella.

Kaikki tämä ei tarkoita, ettei ”haavoittuvuus” olisi ongelma vammaisille henkilöille. Ihmiset usein pyrkivät piilottamaan haavoittuvuutensa sekä itseltään että muilta. Haavat ja mustelmat ovat tuskallisia, eikä ole mitään syytä kieltää tätä. Ihmisten kantamia haavoja on myöskin turha millään muotoa romantisoida. Kuten olen jo aiemminkin eri yhteyksissä todennut, vammaisuuteen itseensä voi sisältyä syvä vaille jäämisen kokemus ja kipeä tietoisuus siitä, että itseltä on lopullisesti poissa mahdollisuus johonkin sellaiseen, joka mahdollistuu muille ja jota koskaan ei itse saa edes tietää. (Suhonen, 2002; Suhonen & Pettinen, 2021)

Rajallisuus on luontaista, ei poikkeus

Kuten Jaakob, joka paini Jumalan kanssa, vammaiset ihmiset kysyvät samoja kysymyksiä: Miksi minä? Onko olemassa tarkoitusta minun tilaani? Ottaen huomioon nämä kysymykset samalla kun vammaa pidetään jollain tapaa traagisena, on lopulta kuitenkin niin että monet vammaiset ihmiset elävät kohtuullisen onnellista elämää, eikä toimintarajoitteessa ole välttämättä ole mitään traagista. Yleisesti ottaen asenteissamme ja toimissamme toisiamme kohtaan on syytä vakuuttua siitä, että olemme epätäydellisiä, olemme vähemmän kuin kokonaisia ollessamme ilman kaikkien ihmisten lahjoja ja kykyjä. Emme ole täysi yhteisö ilman toisiamme.

Ottaen huomioon erilaiset kulttuuritaustat, ihmiset tulevat hyväksymään toimintarajoitteensa eri reittejä ja eri tavoin.  Vammaisuuden kokemus on yksilöllinen. Syntymästä saakka vammaisena elänyt ihminen ei tiedä muusta, jonka hän voi tunnistaa kipeästikin pystyessään vertaamaan itseään muihin. Esimerkiksi onnettomuudessa vammautuneen henkilön kokemus vammaisuudesta voi olla kovinkin toinen kuin alkuperäisvammaisen eli jo syntymästään vammaisen henkilön (Suhonen, 2022).

Kadonneiden toiveiden tragedia ja toteutumattomat elämänodotukset voitetaan oppimalla löytämään uusi itse. Tämä voi vaatia tuskallista taistelua, jonka tulos on tuntematon ja jota ehkä pelätään silloin, kun toimintarajoite, vamma, on itseä läsnä. Tragediakokemus on tärkeä ymmärtää, koska lopulta se on se tapa, jolla tämä kokemus voidaan voittaa ja myös ymmärtää. Kirkkojen on suhtauduttava vakavasti tähän kokemukseen. Surun kokemus voi olla hyvin todellinen erityisesti silloin, kun ihmiset ovat juuri vammautuneet. Jumala Jeesuksessa Kristuksessa omaksuu ihmisen olemassaolon haavoittuvuuden lähettäessään poikansa, koska rakastaa maailmaa. Jumala on hyväksynyt rajallisuuden rajoitukset ihmisen olemassaololle luontaisina. Inkarnaatiossa Jumalan haavoittuvuus liittyy rakkauteen. Tämä tarkoittaa, että Jumala altistaa myös itsensä haavoittuvuudelle.

Kuten on laajalti todistettu viime vuosikymmeninä, hyväntekeväisyysvälineenä oleminen ei ole ollut siunaus vammaisille ja heidän perheilleen. Usein se on ollut halventavaa ja nöyryyttävää. Näin kokeneet vammaiset ihmiset paheksuvat hyväntekeväisyyden käsitettä, myös kirkon sisällä. He haluavat olla arvostettuja siitä, mitä he osaavat, sen sijasta, että heidät toivotettaisiin tervetulleiksi tarvitsevina ihmisinä, jotka luovat muiden mahdollisuudet harjoittaa kristillistä hyveitä.

Parantaminen ja paraneminen

Toistuva teema uskonnollisessa ajattelussa vammaisuudesta on myös kysymys paranemisesta. Ottaen huomioon jatkuvan todistuksen vammaisista henkilöistä osana Kristusruumista, on syytä pohtia, kuinka vammasta paraneminen edes voisi olla relevantti kysymyksenä. Entä ihmiset, jotka eivät edes halua parantua vammastaan? Monet vammaiset ihmiset kamppailevat niin kutsuttujen parantamisnarratiivien” kanssa. Miten parantaminen on näyttäytynyt Jeesuksen näkökulmasta, onkin pohdinnan arvoinen kysymyksenä. Esimerkiksi sortavat kuvaukset parantamisihmeistä saavat vammaiset ihmiset pitämään kirkkoa fyysisesti ja sosiaalisesti saavuttamattomana ja epävieraanvaraisena. Jeesus ei parantanut ketään kysymättä. Hän kysyi ihmisiltä, mitä toivoisit minun tekevän sinulle, ennen kuin paransi. Jeesus kunnioitti vammaisen ihmisen itsemääräämisoikeutta. (Suhonen, 2022)

Useimmat vaikutusvaltaiset teologit ovat olleet siis vammattomia ja omaksuneet hermeneuttiseksi viitekehykseksi toimintakyvyn tulokulman. Tämän tarkastelukulman kautta ja näennäisesti vammaisuus voikin näyttäytyä epänormaaliutena, synnin seurauksena ja poikkeavuutena sekä luonnollisen järjestyksen vääristymänä. Kun vammaisuus ei ole osa itseä tai itselle ymmärrettävissä ja saattaa vähän pelottaakin, sitä ei osata kohdata ja se pitää ikään kuin selittää, muuttaa ja parantaa. Tämä teologien oma rajoittuneisuus on johtanut siihen, että heille on muotoutunut tarve parantaa vammaiset ihmiset ”synnistä” ja saada heidät takaisin ”normaaleiksi.” (Suhonen, 2022).

Samalla kun nykyinen teologinen ajattelu on jo aikoja sitten luopunut tästä näkemyksestä, vammaisuudesta synnin seurauksena, se on yhä myös totta joissakin konteksteissa. Parantamiskertomusten osalta Olemisen lahja asiakirjassa kysytäänkin, ovatko kertomukset todellakin tarinoita paranemisesta parannuskeinona, kuten usein oletetaan, vai ovatko ne paranemista suhteessa? Esimerkiksi, ovatko parannuskertomukset tarinoita uskosta ja paranemisesta, kun palautetaan ehtoollinen Jumalan kanssa Kristuksessa valtakunnan merkiksi?

Vammaisuuden yhdistäminen paranemiseen parannuskeinona sisällyttää itseensä myös ajatuksen elämästä, joka vammaisena olisi ainoastaan kärsimystä. Tämänkaltainen vammaisuuden määrittely on usein ylimielistä vammaisuuden määrittelyä ulkoapäin. Esimerkiksi Jobin kirjan kärsimyksen tarkastelussa on ehkä lopulta enemmänkin kysymys yhteydestä ihmisen ja Jumalan välillä. Kun ihmisen ja Jumalan välillä on yhteys, ei muulla lopulta olekaan enää väliä. Ei edes kärsimyksellä. (Suhonen, 2022). Jeesuksen parantamistoimissa on lopulta kysymys siitä, kuinka hän parantaa ihmisten rikkimenneitä suhteita Jumalaan.

Kunpa vammaisuus ei tarkoittaisi mitään

Asiakirja toteaa, että parasta olisi, jos kirkossa vammaisuus ei olisi enää mikään luokka tai määritelmä. Ideaalitila olisi, että kirkossa vammaisuus ei enää tarkoittaisi yhtään mitään. Todellinen tuki vammaisille henkilöille, ei keskity heidän tarpeisiinsa, vaan kutsuu vammaiset ihmiset tuomaan oman panoksensa, joka mahdollistaa kirkon olevan Kristuksen ruumis. Kirkon tulee tunnustaa kaikkien ihmisten lahja, yhdenvertaisuus ja ihmisarvo elää ja todistaa elämässään Kristuksen evankeliumia. Tämä toteutuu parhaiten, kun kuunnellaan vammaisten ihmisten omia kokemuksia ja kertomuksia.

Lähteet

• The Gift of Being. Called to Be a Church of All and for All. 2016.  Central Committee 22-28. June/2016. Trondheim, Norway. World Council of Churches.
• Suhonen, K. 2022. Vammainen pappi. Teologian pro-gradu-tutkielma. Itä-Suomen yliopisto, Filosofinen tiedekunta. Teologian osasto. Joensuu.
• Suhonen, K. & Pettinen, S-A. 2021. Vammainen lapsi kirkossa. (Viitattu 17.2.2022 Vammaisuus ja lapsen oikeudet (valtioneuvosto.fi).

Artikkeli Olemisen lahja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pyhiinvaellus

Kirjan juuret ovat Ruotsissa. Kirkkojen maailmanneuvoston vuonna 2013 julkaisema lähetysasiakirja Yhdessä kohti elämää   herätti Ruotsissa innostuksen kristillisen mission ekumeeniseen tarkasteluun. Katolilaisten, ortodoksien, luterilaisten, vapaan kristillisyyden ja akateemisten piirien yhteistyö mission ympärillä johti vuosina 2016–2017 toteutettuun missiopyhiinvaellukseen. Pyhiinvaelluksen aikana eri kristillisten perinteiden edustajat avasivat käsityksiään missiosta muille yhteisten pohdintojen perusteiksi.

Pyhiinvaellus koostui neljästä vuorokauden mittaisesta työpajasta. Pyhiinvaellus oli nimensä mukaisesti matkantekoa: jokainen mukana ollut kristillinen perinne sai tarjota vuorollaan puitteet työskentelylle. Pyhiinvaellus oli sekä matka ulospäin toisten perinteiden ajatteluun että sisäänpäin omien käsitysten juurille. Se oli sekä vieraanvaraisuuden osoittamista että nauttimista toisten vieraanvaraisuudesta. Tilaa luotiin monenlaisille prosesseille. Henkilökohtainen reflektio oli keskeinen elementti. Ryhmäkeskusteluja käytiin sekä oman perinteen ihmisistä koostuvissa ryhmissä että sekaryhmissä. Kaikki tämä ruokki yhdessä käytyjä keskusteluja.

Pohdinnan ja keskustelun lisäksi yhteinen rukous, yhteiset ruokailut ja muu yhdessä oleminen olivat keskeisessä roolissa pyhiinvaelluksen aikana. Pyhiinvaelluksella pyrittiin siihen, että se antaisi totuudenmukaisen kuvan kirkkojen ja yhteisöjen elämästä mainoskuvaston tarjoamisen sijaan. Tämä edellytti rehellisyyttä ja kuuntelemista.

Reseptiivinen ekumenia ja missio

Pyhiinvaelluksella sovellettiin reseptiivisen eli vastaanottavan ekumenian periaatetta. Reseptiivisen ekumenian ytimessä on varsin yksinkertainen ajatus siitä, että kristilliset perinteet voivat oppia toisiltaan. Lähtökohtana ei ole toisten opettaminen vaan toisilta oppiminen kuuntelemisen ja yhteisen elämän kautta. Reseptiivinen ekumenia haastaa tutkimaan omaa perinnettä toisten perinteiden valossa ja kysymään, mitä omasta perinteestä puuttuu tai mitä korjattavaa siinä on. Tällaisena se on kutsu muutokseen.

Ruotsissa tehdyn pyhiinvaelluksen kuvaus tarjoaa käytännön esimerkin reseptiivisen teologian mahdollisuuksista mission pohtimisessa. Kirjan muut artikkelit avaavat lisää näkökulmia reseptiivisen ekumenian soveltamisesta.  Osa artikkeleista avaa yksittäisen perinteen sisältöjä, osa kertoo käytännön työstä ja vuorovaikutuksesta. Liitteenä löytyy vielä Sven-Erik Fjellströmin raamattuopetusmateriaali, joka osaltaan avaa erilaisia tapoja mission ymmärtämiseen ja tarjoaa valmiin materiaalin yhteisen työskentelyn perustaksi.  

Keskeisenä teemana on erilaisuuden ja yhteyden välttämättömyys. Kirjoittaessaan globaalin kristinuskon merkityksestä Euroopalle Peiron Ling muistuttaa, että jo kristinuskon ytimestä löytyvä kolminaisuusoppi todistaa sen puolesta, että erilaisuus ei ole yhteyden este vaan suorastaan välttämättömyys yhteydelle. Kristinusko on elänyt ja elää monenlaisissa konteksteissa, mikä vaikuttaa sen saamiin moniin ilmiasuihin. Erilaisia kristillisiä yhteisöjä yhteen tuova ekumenia on välttämätöntä kristillisen identiteetin ja mission kannalta. Kristityt ovat lopulta yhtä monista eroista huolimatta. Samoin kristittyjen tehtävä on yksi. Yksikään paikalliskirkko tai tunnustuskunta ei kykene täyttämään lähetystehtävää yksin, kuten Bosela E. Eale muistuttaa kirjoituksessaan. Reseptiivinen ekumenia auttaa ymmärtämään erilaisuutta ja rakentaa yhteyttä poistaessaan ennakkoluuloja ja tehdessään monista kristinuskon aarteista yhteisiä.

Missio, muutos ja erilaisuus

Reseptiivinen ekumenia korostaa muutoksen merkitystä missiossa. Jotta kirkko ja sen jäsenet voivat olla valmiita missioon, niiden tulee olla valmiita myös muutokseen. Sven-Erik Fjellström pohtii kuvitteellisessa kirjeessään evankelista Luukkaalle mission ja ekumenian olemusta. Molemmissa on kyse oman turvalliseksi koetun tilan jättämisestä. Kristityn tehtävänä on todistaminen muuttuvissa olosuhteissa ja vaihtuvissa ympäristöissä. Tämä muuttaa ja kasvattaa kristittyä.

Kirjoittajat korostavat toisaalta kuuntelemisen ja sisäisen reflektion, toisaalta avoimen asioiden jakamisen merkitystä. Reseptiivinen ekumenia edellyttää oman perinteen arvostusta ja sisäistämistä, mutta myös avoimuutta sen mahdollisten puutteiden tai heikkouksien havaitsemisen suhteen. Tämä asenne sopii sekä ekumeniaan, jossa kohdataan toisia kristittyjä, että missioon, jossa kristinusko on vuorovaikutuksessa muiden uskontojen ja katsomusten kanssa. Ann Aldén kirjoittaa mission kahdesta ulottuvuudesta. Ensimmäinen ulottuvuus on yhteisen hyvän etsiminen toisia uskontoja ja katsomuksia edustavien ihmisten kanssa. Toinen ulottuvuus syntyy kristinuskon ainutlaatuisuudesta. Kristitty on vakuuttunut siitä, että Jeesuksella on annettavaa maailmalle.

Néstor Medina kirjoittaa missiosta kulttuurienvälisenä vaihtona. Liian usein lähetystyötä tekevien ihmisten kulttuurinen tausta on jäänyt haastamatta. Toisesta kulttuurista on tullut vastaanottava osapuoli, toinen on jäänyt huomiotta. Kristillinen sanoma toisaalta ylittää kulttuurien rajat, toisaalta se sitoutuu aina tiettyyn kieleen ja kulttuuriseen ympäristöön. Kun missiossa asetutaan molemminpuoliseen ja avoimeen kulttuurienväliseen suhteeseen, myös itse evankeliumin kulttuuriset piirteet nousevat esille, mikä avaa uusia näkökulmia evankeliumiin. Kulttuurienvälisen otteen myötä lähetystyöntekijä itse tulee evankelioiduksi.

Yhdessä kohti elämää korostaa Pyhän Hengen työtä. Sharing and Learning jatkaa samalla linjalla. Reseptiivinen ekumenia ja siitä vaikutteita ottava missio ovat avoimia Pyhän Hengen vaikutukselle. Pyhä Henki opettaa ihmisiä, jotka ovat liikkeellä yhdessä. Yhteys ja erilaisuus ovat helluntain todellisuutta. Jumala itse on mission lähde ja liikkeelle laittava voima. Missio on pyhiinvaellusta – konkreettista ja symbolista, paikallista ja maailmanlaajuista.

Eläväksi elämäksi

Julkaisu tarjoaa monipuolista luettavaa ja pohdittavaa. Sen tekstit haastavat myös toimimaan esiteltyjen periaatteiden mukaan. Metropoliitta Serafim Kykotis muistuttaa omassa artikkelissaan, että reseptiivisen ekumenian toteutumista paikallisseurakuntien jäsenten elämässä tulee edistää aktiivisesti. Sen ei tule jäädä Kirkkojen maailmanneuvoston tai muun ylätason ekumenian ilmiöksi.

Yhdessä kohti elämää puhuu Pyhän Hengen työstä missiossa. Vuoden 2018 Arushan lähetyskonferenssin* yhteydessä puhuttiin muuttavasta opetuslapseudesta. Reseptiivinen ekumenia tarjoaa metodin kohtaamiselle, joka luo tilaa liikkeelle, Kristuksen seuraamiselle, keskinäisen ymmärryksen lisääntymiselle ja muutokselle – siis Pyhän Hengen työlle. Syvenevien vastakkainasettelujen maailmassa tämä on Jumalan valtakunnan työtä.

*Kirkkomme Lähetys käsitteli Arushan lähetyskonferenssi aineistoja syksyllä 2019 samana keväänä julkaistun Called to Transforming Discipleship kirjan pohjalta (linkki julkaisusta kertovaan artikkeliimme).

Artikkeli Lähetettynä muuttumaan julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Muutoksen tekijöinä, lähetettyinä opetuslapsina
              liikumme Hengessä
              ja meitä liikuttaa Kristuksen rakkaus:
              Olemme pyhiinvaeltajia tiellä kohti oikeudenmukaisuutta ja rauhaa
              pyhiinvaeltajia tiellä kohti sovintoa ja ykseyttä
              solidaarisena koko luomakunnalle.
              Meitä johtavat ja inspiroivat syrjään työnnetyt lapset, naiset ja miehet.

As transforming, missionary disciples
we move in the Spirit,
and are moved by Christ’s love:
Pilgrims on the road to justice and peace,
Pilgrims on the road to reconciliation and unity,
In solidarity with all creation
Led and inspired by children, women and men on the margins.

Yleiskokouksen teeman missiologisen näkökulman tarjoava asiakirja (Missiological Exploration on the 2022 WCC Assembly Theme) on teologiseksi asiakirjaksi poikkeuksellinen, sillä se on kirjoitettu lähes runon muotoon. Yllä oleva, sisennetty teksti on lainaus siitä.

Osallisena Jumalan työstä

Koko teema Kristuksen maailmaa muuttavasta rakkaudesta on missionaarinen, mutta tässä asiakirjassa teemaan lisätään vielä yksi keskeinen ajatus: Kristuksen rakkaus johtaa maailman sovintoon ja ykseyteen kutsumalla naisia ja miehiä opetuslapsiksi.  Kristuksen rakkaus on maailmaa liikuttava voima, ja meitä kutsutaan osallistumaan tähän liikkeeseen. Osallisuus saa meidät itsemme muuttumaan, ja samalla meistä tulee muutoksentekijöitä ympäröivässä maailmassa. Suomenkielisen lukijan huomio helposti kiinnittyy ilmaukseen ”naiset ja miehet”: miksi asiakirjassa on erikseen mainittu kaksi sukupuolta? Tarkoitus lienee ollut painottaa, että kaikki ihmiset on kutsuttu Kristuksen seuraajiksi ja opetuslapseksi. Hieman myöhemmin asiakirjassa painotetaan Kristuksen rakkauden avaruutta:

              Kristuksen rakkaus on inklusiivista.
              Se on tarkoitettu koko luomakunnalle.
              Se on tarkoitettu kaikille ilman poikkeuksia.

Me näemme tämän ateriayhteydessä, johon Jeesus kutsui marginaaliin työnnetyt ja syntiset.
Me näemme tämän kohtaamisissa, joissa hän ylitti sukupuolen, uskonnon, kulttuurin ja kansallisuuden asettamat rajat.

Christ’s love is inclusive.
It is for the whole of creation.
It is for all without exception

We see this in Jesus’ table fellowship, choosing to be with the marginalized and sinners
We see it in his encounters across gender, religious, cultural and national boundaries.

Lähtökohtana lähetykselle tässä maailmassa on Kristuksen rakkaus.
Jumalan rakkaus Kristuksessa on Jumalan lähetyksen syy.
Jumalan kutsu Kristuksessa Hengen kautta
uskoville naisille ja miehille
osallistua Jumalan työhön
on kristillisen lähetyksen ydin.

God’s love in Christ is the reason for God’s mission
And God’s call in Christ through the Spirit
to women and men of faith
to share in God’s work
is the essence of Christian mission.

Kristuksen rakkaus on maailmaa muuttava voima, sillä se muuttaa, transformoi, yksittäisiä ihmisiä, haastaa korjaamaan epäoikeudenmukaisuuksia ja vaalii koko Jumalan luomaa todellisuutta.

Toinen keskeinen periaate on, että sovinto (hankalasti suomeksi kääntyvä käsite reconciliation) on sekä Jumalan lahja että Kristuksen seuraajien kutsumus:

              Hänen lähetykseensä osallistuminen merkitsee sitoutumista sovinnon työhön:
              sovintoon Jumalan kanssa,
              sovintoon haavoitetun luomakunnan kanssa,
              sovintoon särkyneissä yhteisöissä,
              sovintoon häiriintyneen itsemme kanssa.    

Sovinto on keskuksessa evankeliumissa,
Evankeliumissa, josta todistamme ja jota julistamme.
Hyvä uutinen on, että
jakaantuneessa, väkivaltaisessa ja pirstoutuneessa maailmassa
sovinto on todellisuutta.

To share in his mission is to commit ourselves to the work of reconciliation.
Reconciliation with God,
Reconciliation with our wounded creation
Reconciliation in broken communities
Reconciliation in disordered selves.

The gospel to which we witness and preach
Has reconciliation at its very heart.
The good news that
In our divided, violent, and fragmented world
Reconciliation is a reality.

…           Sovinto on lähetettyjen opetuslasten työtä.
              He välittävät ja pitävät esillä Jumalan sovitusta tuovaa armoa,
              ja niin osallistuvat Jumalan sovitusta tuovaan lähetykseen.
              Kristityt, joita itseään Jumalan rakkaus ja armo on muuttanut
              ja jotka Kristuksen rakkaus on saanut sitoutumaan tähän sovinnon palvelutehtävään.

Reconciliation is the work of missionary disciples
Who mediate and articulate God’s reconciling grace,
And so participate in God’s reconciling mission.
Christians who have been transformed themselves by God’s love and grace,

Moved by Christ’s love to commit themselves to this ministry
of reconciliation.

Kolmanneksi asiakirjassa todetaan, että emme ole saavuttaneet sitä ykseyttä, johon Kristus meitä kutsuu, mutta siitä huolimatta Kristuksen rakkaus ohjaa meitä etsimään ykseyttä, joka ei ole vain kristillisen kirkon ykseys vaan ykseys, joka pitää sisällään koko ihmiskunnan ja koko luodun maailman.

              Opetuslapsina meidät on kutsuttu ykseyden esikuviksi.
              Esikuvallisuus on aitouden merkki
              Aito rakkaus Kristukseen
              johtaa kirkkoa ykseyteen.
              Aito rakkaus Kristukseen
              johtaa kirkkoa tekemään työtä maailman ykseyden puolesta:
              Kansakuntien parissa, kulttuurien parissa, kansojen parissa.
              Kunnioittaen niitä ja
                             suojellen planeettaa
                             tehden työtä rauhan eteen
                             tehden työtä oikeudenmukaisuuden eteen
                             poistaen köyhyyttä
                             voimaannuttaen voimattomia
                             jakaen viisautta.

As disciples we are called to model unity
It is a mark of our authenticity.
Authentic love for Christ,
Will move the church to unity
Authentic love for Christ
Will move the church to work for unity in the world
among nations, among cultures, among peoples,
respecting them and
protecting the planet
working for peace
working for justice
eradicating poverty
empowering the powerless
sharing wisdom

Mitä on Jumalan lähetys

Asiakirjan lopuksi liitytään vielä näkyyn Kolmiyhteisen Jumalan työstä maailmasta: me etsimme Hengen läsnäoloa, syvempää Kristuksen rakkauden tuntemista, ja syvempää sitoutumista Jumalan lähetykseen.

Maailman johtaminen rakkauden avulla sovintoon ja ykseyteen
              on Jumalan lähetystä, Kristuksessa inkarnoitunutta, saavutettu Hengen kautta.

              Tähän lähetykseen me
              Kirkkona,
              lähetettyinä opetuslapsina,
              osallistumme.

Moving the world in love to reconciliation and unity
Is God’s mission, incarnate in Christ, accomplished through the Spirit
It is in that mission that we,
As church,
As missionary disciples,
Participate.

Omassa johdantoartikkelissaan Risto Jukko määrittelee lähetyksen samaa kieltä käyttäen. Jumala on Kristuksen kautta sovittanut meidät itsensä kanssa. Jumalan lähetys pitää sisällään meidät, ja ottaa meidät mukaan työhön antamalla meille sovituksen palvelutehtävän. Kun tulemme osallisiksi Jumalan sovitustyöstä Kristuksessa, otamme osaa Jumalan lähetykseen ja meistä tulee sovinnon ja ykseyden lähettiläitä toisten kanssa ja heitä varten.

Keitä ovat Kirkkojen maailmanneuvosto ja sen Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komissio?

Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) Delhin yleiskokouksessa (1961) ekumeenisen liikkeen ja kansainvälisen lähetysliikkeen polut yhtyivät, kun vuonna 1921 perustettu Kansainvälinen lähetysneuvosto yhdistyi Kirkkojen maailmanneuvoston kanssa, ja jatkoi työtään Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komissiona (CWME).  Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission johtajana on vuodesta 2008 toiminut Risto Jukko.

Edellisestä Busanissa, Etelä-Koreassa 2013 pidetystä yleiskokouksesta alkaen Kirkkojen maailmanneuvoston jäsenkirkot sitoutuivat teemaan oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaellus (Pilgrimage of Justice and Peace). Tuossa yleiskokouksessa hyväksyttiin myös historian toinen KMN:n missiologinen asiakirja Yhdessä kohti elämää: lähetys ja evankelioiminen muuttuvassa maailmassa.

Arushasta eteenpäin

Tärkeä merkkipaalu yleiskokousten välillä on ollut Arushan maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssi 2018. Sen julkilausuma Arushan kutsu on toinen keskeinen Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission työtä yleiskokousten välillä ohjannut dokumentti.

Arushan kokouksen jälkeen keskeisiksi teemoiksi tulevaisuuden missiologisessa työskentelyssä tunnistettiin seuraavat teemat:

• Lähetys muuttavana opetuslapseutena Arushan kutsun valossa
• Marginaalien mission aikamme lähetyksen paradigmana
• Lähetys ja evankeliointi moniuskontoisessa maailmassa
• Lähetyksen, evankelioinnin ja kehitysyhteistyön suhde
• Kalliin opetuslapseuden (costly dischipleship ja ykseyden suhde

Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission sekä sen temaattisten työryhmien työ yleiskokousten välillä on koottu raporttikirjaan Call to Discipleship. Mission in the Pilgrimage of Justice and Peace World Council of Churches Commission on World Mission and Evangelism Documents 2018–2021. Kirkkomme Lähetys esittelee kevään aikana kaikki neljä kirjaan koottua raporttia.  

Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) korkein päättävä elin yleiskokous kokoontuu yleensä kahdeksan vuoden välein. Se on ainutlaatuinen mahdollisuus koko maailmanlaajuiselle kirkkoyhteisölle kohdata toinen toisensa ja Jumala yhdessä paikassa.

Yleiskokoukseen saapuu 4000 edustajaa ympäri maailmaa. Se on erityinen hetki jäsenkirkoille, ekumeenisille kumppaneille ja muille kirkoille. Yleiskokouksen aikana kirkot voivat syventää sitoutumistaan näkyvään ykseyteen ja yhteiseen todistukseen. KMN:n yleiskokous on kokoluokassaan monimuotoisin kristittyjen kokoontuminen.

KMN:n yhdestoista yleiskokous järjestetään Karlsruhessa, Saksassa, syyskuussa 2022.

Sisennetyt lainaukset asiakirjasta Study Paper: Missiological Exploration on the 2022 WCC Assembly Theme Christ’s Love Moves the World to Reconciliation and Unity and Ongoing Work of CWME” (CWME Working Group on Theology for Mission), käännökset kirjoittajan. Asiakirja julkaistu teoksessa Call to Discipleship. Mission in the Pilgrimage of Justice and Peace. World Council of Churches Commission on World Mission and Evangelism Documents 2019-2021. Toimittanut Risto Jukko. WCC 2021.

Artikkeli Kristuksen rakkaus, lähetys ja opetuslapseus: Kohti Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokousta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.