Me olemme yhtä myös silloin, kun joku meistä menestyy maailmalla. Mieluiten urheilussa. Musiikissa, kauneuskilpailussa tai kansainvälisessä bisneksessä menestyminen herättää herkästi kateutta, joten niissä yhteinen ilo ja ylpeys ovat tiukemmassa. On helpompi mitätöidä ja lannistaa kuin iloita toisen onnistumisesta.

Vaikka tätä ei ehkä järkiperustein ymmärrä, kansalaiset on itselleni käsitteenä jotenkin helpompi kuin kansa. Kansalaiset on laveampi ja sallivampi, kansa on rajatumpi, ja se tuntuu olevan kriisissä. Kansan puolesta päätöksiä tekevät kansanedustajat, joilla on vielä päätösvaltaa, mutta ei juuri enää arvovaltaa.

Länsinaapurin kansankodissa on viikonlopun vaalienkin perusteella pahoja sisäilmaongelmia. Meillä kansankirkkoa ollaan ainakin puheiden tasolla kutistamassa kansanosan kirkoksi, vaikka neljä miljoonaa jäsentä on edelleen huikea luku. Sitten kansankynttilät – ne vasta kriisiin on ajettukin. Valitettavan moni on ulkoistanut juniorikansalaisensa kasvattamisen koululle, eikä opettamiselle tahdo riittää aikaa ja energiaa, kun kasvattaminen vie voimat.

Yhdistyneet kansakunnatkin on ongelmissa. Kaikki kansakunnat eivät halua enää – jotkut vieläkään – olla yhdistyneitä. Joillakin on vaikeuksia, kun isossa joukossa ei saakaan tehdä oman mielensä mukaan, kaikilla kansoilla ei saisikaan olla samoja oikeuksia. Mammuttitautiin jo aikaa sitten sairastunut järjestö voi pahoin.

Legendaarinen poliitikko, Suomen maaseudun puolueen perustaja Veikko Vennamo sanoi muinoin, että ”Kyllä kansa tietää”. En ole tästä enää lainkaan varma. Kansalta kyllä monessa kohdin kysytään, mutta tuntuu yhä useammin, että kansa ei tiedä vaan luulee tietävänsä. Uskotaan kielikuviin, mielikuviin ja muistikuviin. Unikuvat tästä enää puuttuvat.

Mihin tässä enää kansalainen luottaa. Tapani Kansaan?

Artikkeli Kyllä kansa tietää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Koska olemme niin omanlaisiamme, meillä pitää olla oma maa. Emme voisi olla sen enempää Ruotsin kuin Venäjänkään osa. Itse asiassa kaikissa tapauksissa kansalla pitää olla oma maa, mikäli heitä on riittävästi. Nyt ei siis puhuta enää pelkästään suomalaisista. Tämän päätelmän valossa kurdien tilannetta ja palestiinalaiskysymystä täytyy pohtia lisää. Alkuperäiskansatkin liittyvät tähän. Ja sana reservaatti.

Se on sama kuin laittaisi HoNsUn ja JJK:n yhteen. Eihän se toimi. Vaikka molemmat ovat urheiluseuroja, koripalloilijat ja jalkapalloilijat eivät vain sovi samaan joukkueeseen. Eroavaisuuksia on liikaa, kun on eri peli. Niin se on ruotsalaisten ja venäläistenkin kanssa, vaikka kaikki olemme ihmisiä. Parempi pysyä erillään.

Entä sotiiko tämä kansallishenkinen ajattelu jotenkin pakolaisten auttamisen ja kansainvälistymisen kanssa? Että kansa kasaan ja rajat ympärille. Ei tietenkään. Kansa on ikään kuin oman maansa perusta. Sen lisäksi maahan mahtuu muutakin väkeä. Eli koripalloilija voi mainiosti
pelata myös jalkapalloa, ja päinvastoin. Itsenäinen maa antaa kansalaisilleen vapauden elää omalla tavallaan. Kukaan muu ei voi tulla sanomaan, miten täytyy toimia. Se on arvokasta. Mutta olisiko valmiutta
puolustaa oman maan itsenäisyyttä, se on vaikea kysymys. Liian vaikea.

Kaikki tämä tuli siis jälkikasvun suusta. Suomen ensimmäisen itsenäisen vuosisadan päättyessä on mielenkiintoista kuulla, kuinka jälkikasvu hahmottaa Suomen ja suomalaisuuden. En olisi arvannut, että jalkapallo saadaan ujutettua tähänkin keskusteluun, mutta niin vain kävi. Arvatenkin Suomi on esimerkissä JJK ja muut maat edustavat HoNsUa. Suomi on siis tärkeä ja kiinnostava. Elämää ilman Suomea on vaikea edes ajatella. Suomi on nuorelle koko elämä. Se on hienoa. Niin minullekin.

Artikkeli HoNsU ja JJK julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.