Koska olemme niin omanlaisiamme, meillä pitää olla oma maa. Emme voisi olla sen enempää Ruotsin kuin Venäjänkään osa. Itse asiassa kaikissa tapauksissa kansalla pitää olla oma maa, mikäli heitä on riittävästi. Nyt ei siis puhuta enää pelkästään suomalaisista. Tämän päätelmän valossa kurdien tilannetta ja palestiinalaiskysymystä täytyy pohtia lisää. Alkuperäiskansatkin liittyvät tähän. Ja sana reservaatti.

Se on sama kuin laittaisi HoNsUn ja JJK:n yhteen. Eihän se toimi. Vaikka molemmat ovat urheiluseuroja, koripalloilijat ja jalkapalloilijat eivät vain sovi samaan joukkueeseen. Eroavaisuuksia on liikaa, kun on eri peli. Niin se on ruotsalaisten ja venäläistenkin kanssa, vaikka kaikki olemme ihmisiä. Parempi pysyä erillään.

Entä sotiiko tämä kansallishenkinen ajattelu jotenkin pakolaisten auttamisen ja kansainvälistymisen kanssa? Että kansa kasaan ja rajat ympärille. Ei tietenkään. Kansa on ikään kuin oman maansa perusta. Sen lisäksi maahan mahtuu muutakin väkeä. Eli koripalloilija voi mainiosti
pelata myös jalkapalloa, ja päinvastoin. Itsenäinen maa antaa kansalaisilleen vapauden elää omalla tavallaan. Kukaan muu ei voi tulla sanomaan, miten täytyy toimia. Se on arvokasta. Mutta olisiko valmiutta
puolustaa oman maan itsenäisyyttä, se on vaikea kysymys. Liian vaikea.

Kaikki tämä tuli siis jälkikasvun suusta. Suomen ensimmäisen itsenäisen vuosisadan päättyessä on mielenkiintoista kuulla, kuinka jälkikasvu hahmottaa Suomen ja suomalaisuuden. En olisi arvannut, että jalkapallo saadaan ujutettua tähänkin keskusteluun, mutta niin vain kävi. Arvatenkin Suomi on esimerkissä JJK ja muut maat edustavat HoNsUa. Suomi on siis tärkeä ja kiinnostava. Elämää ilman Suomea on vaikea edes ajatella. Suomi on nuorelle koko elämä. Se on hienoa. Niin minullekin.

Artikkeli HoNsU ja JJK julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.