Miten jalkapalloa tutkitaan akateemisesti?
Todella monella tapaa. Jalkapallo nivoutuu hyvin eri tavoin yhteiskuntaan. Suomessa on tehty futistutkimusta esimerkiksi aluesuunnittelussa, arkkitehtuurissa, biomekaniikassa, datatieteessä, taloustieteessä, historiassa – jopa ensihoidossakin. Eli hyvin monen oppiaineen ja tieteenalan avulla.

Olet kotoisin Unkarista. Onko jalkapallo siellä vielä isompi juttu kuin Suomessa?
Unkarissa futis on ykköslaji. Pelasimme 1930- ja 1950-luvuilla MM-kisojen finaaleissa. Viimeisen kymmenen vuoden ajan on tullut laskukauden jälkeen uutta nostetta. Urheilu on ollut Unkarissa myös hyvin politisoitunutta. Itse osaan tutkijanhattu päässä kysyä myös kriittisiä kysymyksiä Unkarin jalkapalloon liittyen.

Tänä kesänä on jalkapallon EM-kisat. Mitä maata ja ketä pelaajaa kannattaa seurata?
Vähän näin itsekkäästi sanoisin, että Unkaria. Joukkueessa on muun muassa Dominik Szoboszlai, joka pelaa todella kovalla tasolla Englannin Valioliigan Liverpoolissa.

Keneltä suomalaiselta pelaajalta nuoret futaajat voisivat ottaa oppia?
Nostaisin kaikki ne pelaajat, jotka pelaavat maajoukkueissa, Huuhkajissa ja Helmareissa sekä futsalin maajoukkueissa. Heidän urapolkujaan kannattaa seurata. Tällä hetkellä Palloliitossa tutkitaan heidän tietään ammattilaisiksi. Vielä en voi paljastaa tuloksia, mutta hyvin monipuolisia ovat polut maajoukkueeseen asti.

Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa on sotkeutunut viime vuosikymmeninä moniin skandaaleihin. Onko raha ottanut urheilussa liian ison roolin?
En ole tutkinut Fifaa, mutta mitä mediaa olen seurannut, niin useita skandaalejahan siellä on ollut liittyen turnausten valintaprosesseihin ja siihen, millaisissa maissa arvoturnauksia järjestetään. Näitä pitäisi tutkia enemmän ja pyrkiä kohti hyvää hallintoa. Paljon kehitettävää löytyy.

Pelasit vuosia Jyväskylän JJK:ssa maalivahtina. Seuraatko entisen seurasi otteluita?
Käyn muutamassa pelissä kauden aikana. Enemmänkin voisi kyllä käydä. Nykyisessä tehtävässä liikuntatieteellisessä tiedekunnassa puolet ajasta menee Palloliiton kanssa yhteistyössä, joten vietän paljon aikaa pääkaupunkiseudulla. Olen myös ollut valmentajana vuotuisessa ystävyysottelussa, joka pelataan liikuntatieteellisen ja JJK:n välillä Harjulla.

Jos saisit kaiken vallan, miten nostaisit Suomen liikuntapääkaupunki Jyväskylässä jalkapallon arvostusta?
Oman tekemisen, tutkimustoiminnan kehittämisen ja seurayhteistyön kautta. Itsekriittisesti voisin sanoa, että voisin olla vielä aktiivisemmin tekemisissä keskisuomalaisten seurojen kanssa. Neljän vuoden aikana on järjestetty erilaisia konferensseja ja webinaareja, joihin kutsutaan myös seuratoimijoita mukaan ja koetetaan kohottaa tietämystä jalkapallotutkimuksesta.

Puhutaanko pelaajien kesken uskonnosta?
Hyvä kysymys. Monella pelaajalla on ainakin tiettyjä ei-uskonnollisia rutiineja, joilla peleihin valmistaudutaan. Olen itse pelannut Suomessa, Unkarissa ja vähän Espanjassakin ja kokemus on, että aika vähän pukukopeissa puhutaan uskonnosta. Mutta monet pelaajat tekevät kyllä ristinmerkin kentälle tullessaan.

Artikkeli Futiksesta väitellyt julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Veljekset Sisu ja Prince lähtivät mukaan Hämeenlinnan Jalkapalloseuran toimintaan alakouluikäisinä, pian Suomeen tulonsa jälkeen. Nyt he pelaavat HJS:n edustusjoukkueessa.

Perhe pakeni Kongon demokraattisesta tasavallasta sodan vuoksi ja asui kuusi vuotta pakolaisleirillä, kunnes pääsi Suomeen. Tuolloin Prince oli seitsemän- ja Sisu yhdeksänvuotias.
– Aluksi vähän ihmettelimme, mihin olemme tulleet. Oli kylmää ja paleli, Sisu muistelee.
– Emme tunteneet ketään, emme osanneet kieltä. Aloitimme ihan nollista, Prince kertoo. Prince ja Sisu edistyivät nopeasti suomen kielen opiskelussa.

He pääsivät pian alakouluun samalle luokalle kantasuomalaisten kanssa.
– Se oli hyvä asia, saimme ystäviä ja suomalaiset tavat tulivat tutuiksi.

”Jalkapallossa meillä on yhteinen tavoite”

Ensimmäiset kohtaamiset hämeenlinnalaisten lasten kanssa liittyvät juuri jalkapalloon, omassa kotipihassa.

Prince pelasi usein ystävänsä kanssa futista. Vaikka hän ei vielä osannut paljon suomea, yhteistä tekemistä riitti.
–Pienet lapset löytävät helposti tavan toimia ja leikkiä yhdessä.

Samanlainen kokemus nuorilla miehillä on jalkapalloharrastuksesta.
– Pallokentällä ei ole suurta merkitystä, mitä kieltä puhuu. Keskitymme harjoituksiin, meillä on yhteinen tavoite ja kaikilla on mukavaa.

Jalkapalloharrastus edisti suomen oppimista paljon, koska ryhmässä kuuli kieltä ja sitä tuli käytettyä.

HJS:n toimintaan Prince päätyi ystävänsä innostamana, tämä oli huomannut Princen pelitaidot. Myöhemmin Sisu seurasi perässä.

Sisu ja Prince opiskelevat Hämeenlinnan ammattikorkeakoulussa, molemmat rakennusinsinööreiksi. Jalkapalloharjoituksia on useana iltana viikossa ja pelejä viikonloppuisin.

”Vuorovaikutus paikallisten kanssa auttaa kotoutumaan”

Sisu ja Prince pohtivat, että kotoutumista tukee parhaiten vuorovaikutus paikallisten ihmisten kanssa.
– Kaikki, missä vain saa olla vuorovaikutuksessa paikallisten kanssa, helpottaa kotoutumista.

Lapsena Sisu ja Prince olivat mukana seurakunnan kerhoissa. He toteavat, että kerhot ja nuorisotilat ovat todella tärkeitä monille maahanmuuttaja- nuorille.

Sisu ja Prince haluavat rohkaista   maahanmuuttajalapsia siinä, että he juttelisivat esimerkiksi koulukavereiden kanssa suomea. Ujolle lapselle se ei ole välttämättä helppoa, mutta silloin on tärkeää, että aikuiset ovat tukena.
–Jos näkisin lapsen, joka on vähän pulassa suomen kielen kanssa, yrittäisin olla vastaanottavainen ja ymmärtäväinen. Minulle oli aikanaan suuri merkitys, että yrittämistäni arvostettiin ja se tuotiin esiin. Ei tullut missään vaiheessa sellaista oloa, että minut olisi torjuttu, Sisu kertoo.

Prince toivoo, että maahanmuuttajalapsia rohkaistaan ja heistä ollaan aidosti kiinnostuneita. Alussa saattaa olla vaikeaa ja yksinäistä, mutta oloa voi helpottaa avoimella kohtaamisella.
– Uudet ihmiset ja uusi ympäristö, se ei ole helppo paikka aikuisellekaan.

Kahden kulttuurin nuorina Sisu ja Prince ovat pohtineet myös asioita, jotka ovat erilaisia Kongossa ja Suomessa.
– Kongossa vanhemmilla on vahva auktoriteetti. Kun minulle sanottiin, että kotona on oltava illalla kello kuusi, niin olin silloin kotona. Suomalaiset kaverini saattoivat soittaa kotiintuloaikana vanhemmilleen, voivatko vielä jäädä tunniksi, kertoo Sisu.

Sisu huomasi pian, että vanhemmille riittää, kun he tietävät asioiden olevan hyvin. Hän pohtii, että myös omiin vanhempiin on syntynyt läheisempi suhde suomalaisen kulttuurin vaikutuksesta. Sisu ja Prince ovat sitä mieltä, että lapsilla ja nuorilla on silti hyvä olla selkeät rajat.

”Jouluna olemme koko perhe yhdessä”

Prince ja Sisu kertovat, että Kongossa ei ole vastaavia jouluperinteitä kuin Suomessa.
– Joulu on enemmän uskonnollinen juhla. Kongossa käydään joulukirkossa, kerrotaan jouluevankeliumi, sitten vietetään vapaata.

Lumi, tontut, laulut ja lahjat olivat lapsena Sisulle ja Princelle uusia asioita ja suomalainen joulu tuntui aluksi vähän oudoltakin. Seurakunnan kerhosta mieleen ovat jääneet jouluaskartelut.
– Alakoulussa kaverit puhuivat lahjoista, niin minäkin aloin jossain vaiheessa vaatia niitä. Nykyään hankimme toisillemme pieniä lahjoja, Sisu hymyilee.

Jouluna kokoonnumme koko perhe yhteen. Syömme ja vietämme mukavaa aikaa yhdessä, koristelemme myös joulukuusen.

Artikkeli Jalkapallo oli tie suomalaisuuteen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Samalla alkoi hahmottua, että seurakunnassa ja erityisesti nuorten parissa työskentelystä voisi tulla jonain päivänä jopa ammatti.

Kippola valmistui sosionomi (AMK) -nuorisotyönohjaajaksi tammikuussa 2002. Valmistuttuaan hän ehti toimia vuoden sijaisena koulu- ja erityisnuorisotyössä Nurmijärvellä.

Kesken sijaisuuden kotiseudulta Raahesta avautui virka varhaisnuorisotyössä. Siitä alkanut työrupeama useassa eri tehtävässä Raahen seurakunnassa kesti lopulta puolitoista vuosikymmentä.

Heinäkuussa Kippola aloitti työt Jyväskylän seurakunnassa nuoriso- ja rippikoulutyön asiantuntijana. Kyseessä on uusi virka, josta Kippola kiinnostui heti tehtäväkuvaan tutustuttuaan.

– Virka on aika poikkeuksellinen ja mielenkiintoinen. Viime vuosina työn ohessa suorittamani kirkon johtamiskoulutus ja rippikoulun kehittäjäkoulutus vastasivat molemmat tämän viran tarpeisiin. Kippola täsmentää.

Uuden työntekijän saama vastaanotto oli hyvä. Kippolan mielestä isossa seurakunnassa on ymmärretty, että vaatii oman aikansa ottaa uudet tehtävät haltuun.

– Työntekijät ovat olleet valmiita auttamaan, ja olen saanut riittävästi työhön liittyvää perehdytystä. Näin aluksi olen varmasti kysellyt myös tyhmiä, mutta sekin on ollut sallittua, ellei jopa suotavaa.

Vuosien työkokemus on vahvistanut ja syventänyt jo opiskeluaikana tehtyä havaintoa. Keskustelu ja yhteistyö sekä kokemusten ja ideoiden jakaminen kannattaa aina.

– En ole kiinnostunut vallasta. Minua kiinnostaa enemmän työtehtävääni liittyvä vastuu. Haluan omalta osaltani ohjata ja johtaa keskustelua, jonka päämääränä on saada parhaat kehitysideat kiertoon. Olen huomannut, että Jyväskylän seurakunnassa työskentelee paljon taitavia ammattilaisia. Ehkä työni on myös sen mahdollistamista, että jokaisen ammattitaito pääsisi parhaiten oikeuksiinsa.

Kippolan mielestä seurakuntatyössä tärkeintä on nähdä nykytilanne ja olemassa olevat kehittämistarpeet. Esimerkiksi hän nostaa tuoreen tutkimuksen, jossa nuoret antoivat rippikoululle arvosanaksi kiitettävän 9–.

– Tulos kertoo hyvästä työstä ja siitä, että rippikouluun on panostettu. Se kertoo myös halusta pysyä ajan tasalla ja vastata tarpeisiin, joita tuon ikäisillä on.

Kippolalle sekä työssä että omassa elämässä on tärkeää jatkuva kehittyminen ja uuden oppiminen. Entisellä työpaikalla työkavereiden kanssa tehty persoonallisuustesti antoi ymmärtää hänen olevan innostuva suunnittelija.

– Olen luonteeltani sellainen, että haluan viedä hyvän idean hyvällä tavalla maaliin.

Aikoinaan Raahessa omien lasten jalkapalloharrastuksesta alkanut juniorivalmentajan rooli on löytänyt jatkoa myös Jyväskylässä. Kippolalle se on luonteva tapa verkostoitua.

Raahen ajoilta muistuu mieleen lukuisia tilanteita, joissa häneltä tultiin kysymään neuvoa vaikkapa rippikouluun liittyvissä asioissa.

– Tuttua verkkarit päällä olevaa ”seurakunnan miestä” on paljon helpompi lähestyä kuin täysin ventovierasta.

Kippolalle työ seurakunnassa on myös kutsumusammatti.

– Kristinuskon sanomaan sisältyy niin paljon. Kuten se, että ihminen on sellaisenaan arvokas, sitä ei tarvitse erikseen ansaita. Tässä työssä saa olla sellaisen sanoman äärellä, mitä ei muualla kuule, Kippola toteaa.

Artikkeli Parhaat ideat löytyvät keskustelemalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Salmirannan vastaanottokeskuksessa nähtiin alkuviikosta välikohtaus, jollaisiin Suomessa – saati Jyväskylässä – ei ole totuttu. Jälkikäteen on ollut erimielisyyttä (muun muassa) siitä, oliko kyseessä mellakka vai rauhanomainen mielenosoitus. Mikä oli lähtötilanne, miten tapahtumat etenivät. Riippuu siitä, keneltä kysyy. Sanavalinnat ovat ratkaisevia. Niillä määritellään tapahtumien luonne, valitaan puoli.

Pohjois-Korean ja Yhdysvaltojen välit ovat kiristyneet äärimmilleen, kun maiden johtajat ovat mitelleet mahtavuuttaan. Eikä sanailu ei ole jäänyt pelkäksi sanailuksi, Pohjois-Korean ohjuskokeet ovat vieneet sanasodan pykälää pidemmäs. Kauhun tasapaino on tuttu sanapari kylmän sodan ajoilta. Nyt elämme historiaa uudelleen.

Kansainvälisillä kentillä rauhanneuvotteluita käynyt Pekka Haavisto puhui kevättalvella Jyväskylässä vieraillessaan sanojen mahdista. Mitä kaikki suuret muutokset maailmassa ovat olleet? Ne ovat olleet puhetta. Sitten on alkanut tapahtua. Haavisto muistutti, että puheet eivät ole koskaan vain puhetta. Vihapuheesta on lyhyt matka vihatekoihin.

Ja kun puhumme puheesta, on tärkeää puhua myös siitä, mikä jää sanomatta. Mistä vaikenemme? Mikä jää huomaamatta? Yksityiskohdat ovat toki tärkeitä ja mielenkiintoisia, mutta kokonaisuus ratkaisee.

Mitä kirkosta tässä ajassa puhutaan? Entä mistä kirkko itse puhuu? Mediaa kiinnostaa aina vain ja edelleen tasa-arvoinen avioliitto. Kirkkoa itseään taas puhuttavat asiat, jotka eivät suurelle yleisölle edes avaudu. Vaikkapa nyt ehtoollisvieraanvaraisuus tai jumalanpalvelusyhteisöjen asema kirkossa. Kun muu maailma puhuu isoillakin kirjaimilla, kirkossa on hiljaista.

Artikkeli Pelkkää puhetta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Perhe on jo tottunut, että äiti on aina menossa, Vuorinen sanoo.

Perhe-elämä pyörii jalkapallon ympärillä ympäri vuoden. Näin on ollut jo toistakymmentä vuotta. Vuorisen perheessä on kolme poikaa, joista jokainen on pelannut jalkapalloa. Nyt äidin mukana kulkee vielä nuorimmainen poika Reko.

– Työkaverit ovat joskus kysyneet, mitä harrastan. Olen vastannut, että minä en harrasta mitään, mutta huolehdin siitä, että muut saavat harrastaa, Vuorinen nauraa.

Valmentajaksi yllättäen

– Vielä vielä! Jaksaa mennä mukaan! Hyvä pojat, Vuorinen kannustaa kentän laidalla.

Valmentajaksi  Vuorinen päätyi muutama vuosi sitten – pyytämättä ja yllättäen.

– Poikien edellinen valmentaja menehtyi äkillisesti. Sydän ei antanut myöten, että valtava määrä lapsia olisi jäänyt tyhjän päälle.

Siitä lähtien Vuorinen on ollut harjoituksissa mukana. Porukka pysyi kasassa ja pojat saivat jatkaa pelaamista.

– Jalkapallosta en kauheasti ymmärrä mitään. Pojat tietävät lajin säännöt ja hyväksyvät sen, etten minä ole se, joka opettaa heille uusia kikkoja. Pojille riittää, että minä olen siellä kentällä, Vuorinen pohtii.

Jalkapallo kasvattaa monenlaisia taitoja

Korpilahden Martin eri ikäisistä 2001-2003 syntyneistä pojista koostuva joukkue harjoittelee kolme kertaa viikossa. Joukkueen ydinporukka on ollut kasassa lähes kymmenen vuotta. Pojat pelaavat peli-iltasarjassa, jossa on mahdollisuus pelata muita keskisuomalaisia joukkueita vastaan rennolla otteella.

– Joukossa on hyvin erilaisia persoonia ja erilaista pelikokemusta, mutta jokaisen henkilökohtaiset taidot pääsevät kukoistamaan vuorotellen. Huikea sakki, Vuorinen huomauttaa.

Hänestä on ollut hienoa nähdä, miten joukkue on vuosien saatossa kasvanut ja hioutunut yhteen. Me-henki on korkea ja ketään ei jätetä paitsioon kentän ulkopuolellakaan.

Jalkapallon pelaaminen kasvattaa monenlaisia taitoja ja tekisi Vuorisen mukaan hyvää aikuisillekin.

– Yhdessä tekeminen, vastuun kantaminen, oman roolin näkeminen, erilaisuuden sietäminen, Vuorinen luettelee.

– Jokainen jeesaa toinen toistaan yhteisen päämäärän eteen.

Kentällä ei kiroilla

Jalkapallossa pätevät samat säännöt kuin muussakin elämässä. Vuorinen arvostaa rehellisyyttä, avoimuutta, sitoutumista ja vastuunkantoa.

– Ketään ei mollata, ketään ei jätetä ulkopuolelle. Vastustajaa kohtaan ei käyttäydytä asiattomasti  ja ongelmatilanteet käsitellään reilusti ja avoimesti, Vuorinen painottaa.

Viisilapsisen perheen vanhimpana ja neljän lapsen äitinä Vuorinen on oppinut käsittelemään poikia.

– Totta kai rajojakin on kokeiltu, mutta nopeasti pojat ovat oppineet, että sovituista säännöistä pidetään kiinni.

Yksi ehdoton sääntö on, että kentällä ei kiroilla. Jokainen suusta päästetty voimasana tietää viittä punnerrusta vaikka kesken maalinteon. Oppi on mennyt hyvin perille.

– Joukkueen sisäisessä WhatsApp-ryhmässä yksi pojista kommentoi epäreilua pelitilannetta kirosanan voimalla. Ei mennyt kauaa, kun ryhmään ilmestyi video, jossa samainen poika punnersi, Vuorinen kertoo hymyillen.

Henkinen tuki ja turva

Valmentajan titteli kuulostaa Vuorisen korvaan kovin komealta, eikä hän sellaiseksi itseään mielläkään.

– Olen enemmänkin pelaajien henkinen tuki ja turva. Se on mun roolini, Vuorinen sanoo.

Pojat ovat ottaneet valmentajansa omakseen. Siitä kertoo jo se, että joukkueen WhatsApp-ryhmään ei muilla aikuisilla ole asiaa. Siihen kuuluvat vain Vuorinen ja pojat.

Keskinäinen luottamus on molemminpuolista. Vuorisen kanssa puhutaan myös sellaisista asioista, jotka eivät liity millään tavalla jalkapalloon.

– Puhumme käytöstavoista ja elämästä yleensä niin joukkueen kuin yksittäisten pelaajien kesken. Tiedän, jos koulussa on ollut hankalaa tai opettaja on ollut tyhmä. Seurustelustakin saatetaan käydä hienovaraista keskustelua, Vuorinen kertoo.

Mielekästä tekemistä nuorille

Vuoriselle on tärkeää, että lapsilla ja nuorilla on mielekästä tekemistä. Vuorinen on nähnyt senkin, mihin toimettomuus ja jatkuva kartsalla hengailu saattavat pahimmillaan johtaa. Säännöllinen harrastaminen opettaa sitoutumista ja vastuuta.

– Kylän yrittäjät ovat kommentoineet, että joukkueessa pelaavat pojat tunnistaa heti. Heidän kanssaan ei ole ongelmia, Vuorinen kertoo.

Paras kiitos on silti se, että pojat ilmestyvät tunnollisesti harjoituksiin ja juttelevat kaikenlaisista asioista. Yhdessä oleminen ja tekeminen on puhdasta iloa.

– Valloittavia poikia, Vuorinen kehuu.

Tiesitkö?

Virpi Vuorinen
– 47-vuotias.
– Työskentelee Jyväskylässä Kyllön terveysasemalla erikoisvastaanotossa.
– Asuu Korpilahdella.
– Perheeseen kuuluvat puoliso Pertti, tytär Sara, pojat Saku, Roni, Reko.
– Korpilahden Martin 02-joukkueen valmentaja ja joukkueenjohtaja.
– Suomen Palloliiton Keski-Suomen piirin Vuoden seuratyöntekijä 2013.

Artikkeli Jalkapallokentältä eväät elämään julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.