Esa Niemelästä tuli isä 30-vuotiaana, kun Oiva syntyi Helsingissä vuonna 2017. Vaimo Mari Niemelä oli 26.

Nyt Kouvolan Kankarossa asuvassa perheessä on kolme lasta: 2019 syntyi Alpo ja lokakuun alussa Eila.

Perheeseen kuuluu myös sheltti Karpo, 6v.

Esan synnyinseudulle Kouvolaan perhe muutti omakotitalon valmistuttua 2018. Kaikeksi onneksi diplomi-insinööri-isä sai työpaikan Kymenlaakson Sähköltä.

Helsingissä syöpäklinikalla työskennellyt sairaanhoitaja Mari perusti yhden naisen hoiva-alan yrityksen.

Kun viitisen vuotta sitten pohdittiin perheen tulevaa kotipaikkaa, Korialla kasvanut Esa totesi Etelä-Pohjanmaan itselleen liian isoksi palaksi – Mari on syntyisin Jalasjärveltä.

Esa kiittää puolisonsa joustavuutta asuinpaikan suhteen.

Mari yhä joskus ihmettelee lännen ja idän kulttuurieroja: Pohjanmaalla kaikki tehdään suuresti pröystäillen ja sanotaan suoraan.

LÄMMIN VASTAANOTTO

– Alkuun meillä ei ollut Kouvolassa sukulaisten lisäksi juuri tuttuja, muistelee Esa, joka asui vuosia pois täältä, Helsingin ohella Lappeenrannassa ja tovin Brysselissäkin.

2013 Helsingissä tavanneet Esa ja Mari elivät tuolloin kumpikin etsikkoaikaansa, ja kasvoivat uskossaan yhdessä. Molemmilla on luterilainen tausta. Helsingissä oma yhteisö löytyi helluntailaisista,

Kouvolassa seurakunnan Sunnuntai Specialista, Kansanlähetyksestä, ja lasten myötä kerhoista.

Ilman uskovien yhteisöjä tuttavapiiri Kouvolassa olisi reilusti pienempi.
– Vastaanotto oli lämmin. Täällä uskovat tuntevat toisensa, ja seurakunnan tapahtumatarjonta on laaja.

Seurakunta takasi molemmille myös tehtäviä ja luottamustoimia.

Esa arvostaa Marin vetovastuuta luottamustoimien viedessä omaa aikaansa. Kouvolan seurakuntaneuvostoon ja yhteiseen kirkkovaltuustoon valittu Esa naurahtaa saaneensa jo syntymässä byrokratian lahjan.
– Minulle ei tuota vaikeuksia istua kokouksissa ja kirjoittaa sähköposteja.

NÖYRIN MIELIN

Lahjaansa Esa käyttää edistääkseen seurakunnassa tärkeiksi kokemiaan asioita, viimeksi lasten kristillistä kasvatusta.
– Lähdin näihin palvelutehtäviin nöyrin mielin, toivoen voivani itsekin antaa jotain.

Seurakunnan tärkeimmiksi tehtäviksi hän kokee levittää kirkon perussanomaa Jeesuksesta, Raamatun opetusta, kristittyjen yhteyttä ja rukousta.

Hän toivoo, että asioista käytettäisiin oikeita nimiä.
– Synnistäkin saa puhua!
– Lasten kautta vanhemmat tavoittavat toisiaan. Vaatii kieltämättä kärsivällisyyttä osallistua tapahtumiin lasten kanssa, mutta siinäkin meitä on kannustettu. Lapset ovat elävän seurakunnan merkki.

Oman ikäpolvensa, etenkin 25-40-vuotiaat miehet, Esa arvioi kirkon haasteeksi.
– Pitäisi pysyä mukana nykymaailmassa, ei sitä kuitenkaan myötäillen, vaan perussanomaa vieden.
– Vanhempi polvi sai lapsuudessaan kristillistä kasvatusta, toisin kuin valtaosa meistä. Oman kristillisen yhteisön löytäminen voi olla vaikeaa.

VÄLILLÄ PITÄÄ PYSÄHTYÄ

Esa huokaa joutuvansa aina välillä peilin edessä kysymään: Vietänkö tarpeeksi aikaa perheeni kanssa?
– Selitän itselleni, että ainakin yritän olla läsnä silloin, kun olen kotona.

Yhteiset Lasten Raamatun lukuhetket ovat tärkeitä rauhoittumisen paikkoja.

Isyydessään Esa on osittain turvautunut lapsuuskodin malliin. Kymmenisen vuotta sitten, vain kuusikymppisenä kuollut Harri-isä oli kiinnostunut kolmen lapsensa asioista ja läsnä arjen tekemisissä.
– Siitä jäi hyvä kuva, jota yritän itsekin lapsilleni välittää.

Tässä häntä auttaa rakas ja sopivan kokoinen kotiseutu, luontoineen ja sujuvine arkineen. Jalasjärven mummulassakin pyritään käymään säännöllisesti.

Esalla isyyteen kuuluu myös kiitollisuus.
– Siitä, että on hyvä perhe, että on saatu olla terveinä. Että vaimon kanssa on sama vakaumus, seurakuntayhteys ja sen kautta tuttavia.

Välillä näiden äärelle pitää pysähtyä.

Artikkeli Vastuullisella paikalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lasten riemua oli mukava seurata, mutta mukaan mahtui myös säikäyttäviä hetkiä. Olin altaassa ensimmäistä kertaa tyttäreni kolmivuotiaan pojan kanssa. Säikähdin kun poika yhtäkkiä vajosi pinnan alle. Reagoin nopeasti, tartuin poikaan ja nostin hänet pinnalle. Kun sama toistui uudestaan, poika tönäisi minua harmistuneena. Hän olisi tietysti halunnut olla pinnan alla pidempään, kun oli juuri oppinut sukeltamaan.

Viiden lapsenlapsen ukkina tunnen itseni etuoikeutetuksi ylimääräiseen onneen. Saan seurata heidän kasvuaan ja jatkuvaa muutostaan. Viikossakin ehtii tapahtua paljon ja koko ajan opitaan uusia taitoja. Isovanhemmuus on tuonut elämään aivan uuden ulottuvuuden. Vaikka ikää tulee lisää ja fyysisesti vanhenee, henkisellä puolella kokee nuorentuvansa. Lasten kanssa tempaantuu väkisinkin lattiatasolle ja huomaa olevansa taas leikki-iässä.

Kesän ollessa lopuillaan tyttäreni eskari-ikäinen oli kuullut isänsä sanovan, että onpa se mukavaa, kun on näin kylmä ja sateinen kesä. Poika oli hämmentynyt ja katsonut vanhempiaan kysyvästi, mitä tästä piti ajatella. Isä ja äiti kertoivat, että kannattaa kiinnittää huomiota siihen, millainen äänensävy ja ilme sanojalla on. Hän voi itse asiassa tarkoittaa jopa aivan päinvastaista. Sitä kutsutaan ironiaksi.

Seuraavana päivänä poika sanoi vanhemmilleen, että hän niin toivoo, että ukin poreallas puhkeaisi ja vedet valuisivat maahan. Hämmentyneet vanhemmat kuulivat hetken päästä poikansa nauravan äänen: Iloniaa. Puhkeamistahan hän olisi viimeksi toivonut, kun poreallas oli varmaan yksi parhaista asioista viime kesässä.

Kuvaava sana. Harmistus muuttuu iloksi ja ironia iloniaksi. Ironiatonta iloa ovat lapsenlapset tuoneet ukille ja mammalle roppakaupalla.

Artikkeli Iloniaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pihan takaosassa katse kiinnittyy vanhoihin junavaunuihin, jotka on kunnostettu näyttelytiloiksi. Kapuamme vaunuun, jossa on Karin tuotantoa hänen uransa alkuvaiheilta. Liuskekivestä veistettyjä kissoja, lasista ja pronssista tehtyjä valokirjoja, kookkaita kiviteoksia. Oivaltavaa, kantaaottavaa, pisteliästäkin. Fiinimpää salonkivaunua koristavat Samulin sympaattiset hirvi- ja lintuhahmot.

Yhteistyö on luontevaa

Taiteilijoiden pajassa on kotoinen tunnelma: kamiinassa räiskyy tuli, kahvi porisee ja radio soittaa iskelmää. Tähän tapaan isä ja poika yleensä aloittavat päivänsä. Kari vähän aiemmin, Samuli sitten, kun on saanut lapset kouluun ja päiväkotiin.

– Tämä on meidän työmaa. Pidämme säännöllisestä rytmistä kiinni. Emme lipitä viiniä ja odottele inspiraatiota. Kumpikin tekee omia juttujaan, mutta autamme toisiamme eri työvaiheissa, kertoo Kari.

Ajatus isän ja pojan työskentelystä yhdessä syntyi luonnostaan. Kari oli tehnyt taidetta 1980-luvun alusta lähtien virkamiesuransa ohessa autotallissaan. Samuli kiinnostui käsillä tekemisestä seurattuaan isänsä työskentelyä. Myös Palokan yläkoulun kuvisope Jarmo Laaksonen rohkaisi taiteellisesti lahjakasta nuortamiestä hakeutumaan taiteen pariin.

Valmistuttuaan Keski-Suomen käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksesta ja Kuopion muotoiluakatemiasta Samuli etsi paikkaa taiteen tekemiseen.
Kun Pykälistö löytyi, isä oli valmis ryhtymään poikansa tavoin yrittäjäksi.

– Samppa on diplomaatti, joka on mukana liitoissa ja yhdistyksissä. Minä taas haluan kulkea aina vastavirtaan. Olin suututtanut kulttuuripiirit ja ajattelin, että Sampan vanavedessä pääsen tekemään taidetta päätoimisesti, Kari kuvaa.

Taidetta eri materiaaleista

Karin taide on syntynyt halusta ottaa kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Kivi valikoitui Karin materiaaliksi sillä ajatuksella, että sitä olisi hänen mielestään hyvä käyttää jo eläessä. Kiven ohella Kari on käyttänyt teoksissaan paljon lasia ja valoa.

– Haluan uhmata erilaisten materiaalien yhdistämistä. Uhmahenki pitää olla päällä, jotta löytää jotain uutta.

Samulin taiteen tekemistä on ohjannut pyrkimys toteuttaa omia ajatuksia eri materiaaleilla. Hänelle läheisiä materiaaleja ovat metallit, pronssi ja teräs.

– Ne ovat kovia ja kestäviä. Teosten aiheet tulevat elävästä elämästä. Yleisesti ottaen luonto on minulle tosi tärkeä, Samuli toteaa.

Samulin tunnetuimpia veistoksia ovat Citybird-linnut. Kipinä kivitöihin syntyi hänen pikkupoikana poraamista tuikkukivistä.

– Myöhemmin tuikusta jalostui hiirihahmo, jolle kasvoi korvat ja häntä. Sitten rupesin miettimään, miten kiven saa kävelemään. Citybirdin pää ja jalat syntyivät pronssista. Siitä se lähti. Se elää koko ajan.

– Sampalle luonto on tärkeä, minä teen taidetta siitä, mikä ottaa minun luonnolle, Kari kiteyttää.

Vinoilua hyvässä hengessä

Työtä tehdessään isä ja poika eivät paljon puhu. Mutta sanailevat sitäkin enemmän. Yhdessä työskentelyssä antoisinta heidän mielestään onkin, että toiselle saa vinoilla hyvässä hengessä.

– Voimme sanoa asioita vapaasti ja suoraan. Meillä on näkemyseroja, mutta pääsääntöisesti yhteistyö toimii hyvin. Kun tulee törmäyksiä, voi ottaa hajurakoa ja siirtyä toiseen verstaaseen, Samuli tuumaa.

Erimielisyydet käsitellään nopeasti.

– Kutsutaan syömään ja käydään asia läpi, Kari kertoo.

– Emme ole pitkävihaisia. Ei tässä ole aikaa sellaiseen, Samuli vahvistaa.

Pyydättekö toisiltanne anteeksi?

– No minä en pyydä. Samuli saa pyytää. Minunkin puolesta, nauraa Kari.

Yhteen hiileen

Nauru ei ota loppuakseen, mutta kun pyydän Samulia luonnehtimaan isäänsä, hän vakavoituu.

– Hän on äärimmäisen hieno ja oikeudenmukainen ihminen, joka ottaa muut laajasti huomioon. Isä on minulle arvokas ja rakas. On ollut helppo lähteä tällaiselle vaikealle alalle, kun on nähnyt realiteetteja, eikä ole ollut mitään odotuksia. Kaikki, mikä on tullut, on ekstraa. Eteenpäin on päästy pikkuhiljaa.

Kari arvioi, että heidän suhteeseen on tullut yhteistyön myötä lisää syvyyttä.

– Aistimme toistemme ajatukset ja puhallamme yhteen hiileen. Minä olen särmikäs ja Samppa rauhallinen. Täydennämme toisiamme.

Artikkeli Uhmaaja ja diplomaatti julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.