Sadekausi on juuri päättynyt, mutta viljelmät kärsivät jo kuivuudesta.

Hyvä elämä kuuluu kaikille

Tansaniassa tehdään työtä myös vammaisten hyväksi.

– Naisilla ja tytöillä on maassamme isoja haasteita. Ne muuttuvat vieläkin suuremmiksi, jos olet vammainen, sanoo Happiness Koisianga.

Koisianga edustaa Tansanian vammaisjärjestöjen kattojärjestö Shivyawaa. Siinä on mukana kaikkiaan 13 eri järjestöä. Koisiangalla on albinismidiagnoosi, ja hänet luokitellaan Tansaniassa vammaiseksi.

Jos perheeseen syntyy vammainen tyttö, niin yhteisö usein kokee asian taakaksi. Lapsi on silloin käytännössä piilotettava.

– Näihin lapsiin kohdistuu usein myös erilaista väkivaltaa. Vammaisia naisia voidaan puolestaan steriloida heidän tietämättään.

Koisianga kiittää suuresti Tansanian evankelis-luterilaisen kirkon työtä vammaisten naisten ja lasten eteen. Kirkko korostaa sitä, että hyvä elämä kuuluu myös heille. Tansanian evankelis-luterilaisen kirkon omistama Selianin aluesairaala Arushan kaupungin lähellä on hänen mukaansa oikea esimerkkisairaala, jossa naiset ja lapset on otettu mukaan prosessiin rakentamaan muutosta.

Koisianga on itse ollut mukana jakamassa tietoa vammaisuudesta viranomaisille sekä koulujen henkilökunnalle ja oppilaille.

– Valistus- ja opetustyötä jatketaan koko ajan. Koulut ja kyläyhteisöt oikein odottavat meitä ja ihmettelevät, jos emme tule käymään, hän hymyilee.

Artikkeli Sadekauden jälkeen kuivuus palasi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Faktat lannistavat, mutta silti on toivoa

Yli 400 pappia ja diakoniatyöntekijää kokoontui syyskuussa Hämeenlinnan Verkatehtaalle pohtimaan mitä on pelastus.

Yleisöllekin avoimen paneelikeskustelun avasi Hämeen Sanomien päätoimittaja Tuulia Viitanen kysymyksellä voimmeko pelastaa luomakuntaa, vai jätämmekö sen Herran haltuun?

Huolestunut mutta ei ahdistunut professori

Akatemiaprofessori, Helsingin yliopiston aerosoli- ja ympäristöfysiikan professori Markku Kulmala aloitti:

– Maailman haasteet liittyvät toisiinsa. Siksi ei voida keskittyä ratkaisemaan vain yhtä ongelmaa. Kaikkia ihmisiä tarvitaan ratkaisemaan niitä. Olemme ihmiskuntana tehneet syntiä, emme ole viljelleet ja varjelleet niin olisi pitänyt. Synnistä on seuraus.

– Olen erittäin huolestunut, en ahdistunut ympäristön tilasta. Osa työtäni on toivon tuottaminen. Olen toiveikas, vaikka tuotan madonlukuja. Perustoivoni on Jumalassa ja toinen toivoni on se, että riittävän moni herää ymmärtämään tilannetta ja otetaan askeleita kohtuuteen, Kulmala jatkoi myöhemmin keskustelussa.

Luomakunta on lähimmänen, sanoi kirkkoherra

Kirkkoherra Tero Matilainen Harjun seurakunnasta Tampereelta on pohtinut paljon ihmisen ja luonnon suhdetta uskon näkökulmasta.

– Puhumme pelastuksesta ja nyt onkin kyse elämästä ja kuolemasta, luomakunnan eloonjäämiskamppailusta. Suhteessamme luomakuntaan olemme olleet isäntänä ja tilanhoitajana luonnon yläpuolella. Nyt meidän pitäisi olla kumppaneita luomakunnan kanssa. Meidän pitää olla vastavuoroisessa kumppanuudessa luonnon kanssa ja antaa myös luomakunnan varjella ja kasvattaa meitä. Koko luomakunta on lähimmäinen, eivät vain eläimet, vaan koko biomassa, koko luomakunta. Haluaisin nostaa kumppanuuden luomakunnan kanssa kirkon työn ytimeen.

Kirjailija muistuttaa, että ihminen ei paljon kehity

Hämeenlinnalainen kirjailija JP Koskinen koulutukseltaan luonnontieteilijä, matemaatikko.

– Olen kirjoittanut paljon tuhannen, kahden tuhannen vuoden takaisesta historiasta. Ihminen ei paljon kehity, vaikka tekniikka kehittyy. Kieltäminen, kiistäminen, rimpuilu tosiasioiden edessä on aina samaa. Ihminen määrää luomakunnan säännöt ja luulee johtavansa sitä. Ihmisen kannattaisi keskittyä aluksi muuttamaan itseään.

Diakoniatyöntekijä näkee toimeentulohuolet

Kirsi Simpanen, teologi ja johtava diakoniatyöntekijä Lahden Salpausselän seurakunnasta, kohtaa työssään ihmisiä, joilla on hyvin vähän:

–Ilmastokriisi on ehdottomasti diakonian asia, se vaikuttaa työhön ja on ihmisarvokysymys. Siitä ei puhuta paljon suoraan vastaanottotyössä, mutta ympäristön tila vaivaa ihmisten mieliä muiden huolien ohessa. Minua kiinnostaa, miten diakoniatyössä voidaan käsitellä ilmastoon liittyviä tunteita. Miten ilmastopolitiikka vaikuttaa ihmisten toimeentuloon? Asiakkaat voivat kokea, etteivät voi itse vaikuttaa ilmastoon, mutta ilmastopolitiikka haittaa toimeentuloa. Mitä kirkko voi tehdä? Meillä pitää olla tietoa, jotta voimme tukea ihmisiä arjen valinnoissa.

Olemme aivopestyjä kuluttajiksi

Kirjailija Koskinen toi keskustelussa esiin koko maapallon aikamittakaavan:

– Kun katsomme koko historiaa, kuka on hallinnut maapalloa? Eivät ihmiset, vaan dinosaurukset ovat maapallon pitkäaikaisimmat hallitsijat. Ihmiset eivät koskaan pääse samaan.

Koskinen myös kuvaili, miten nykyinen kulutusyhteiskunta ei tosiaankaan ole ainoa mahdollinen.

–Tunnistamme, että vaikkapa Pohjois-Korean kansa on aivopestyä, mutta niin olemme mekin. Meidät on kulutusaivopesty. Kaupassa on 70 erilaista juustoa. Mihin niitä kaikkia tarvitaan?

– Juuri näin, alkuperäiskansojen kuluttajuus on ollut ”ota vain mitä tarvitset”. Melko lyhyessä ajassa tilalle on tullut ”ota irti kaikki mitä saat”. Kohtuullisuuden pitäisi olla myös kristillisen kilvoittelun aihe, Tero Matilainen jatkoi.

– On yksilön vastuu ja on vastuu yhteisönä. Tilanne voi parantua, kun tarpeeksi moni tekee jotakin. Omasta kulutuskäyttäytymisestä ja äänestämisestä voi aloittaa, Kirsi Simpanen mainitsi.

Keskustelijat olivat yksimielisiä siitä, että ihmisen tulisi toimia toisin, jotta toteuttaisimme myös määräystä varjella maata.

Mikä herättää toivon?

Ympäristöfaktat eivät ole kovin toiveikkaita. Mikä sitten antaa aihetta toivoon paremmasta?

– Liikkeellä on monta pientä puroa. Emme tiedä, mikä on se tapa, joka herättää ihmiset. Olen 38 vuotta tehnyt tiedettä, ja sinä aikana ihmisten asenne on muuttunut paljon. Nyt tiedettä halutaan kuunnella paljon enemmän, muutos on ollut huomattava 10 vuodessa. En usko repäisevään läpimurtoon, vaan tämä on hiljaista hivuttamista: henkilökohtaisia päätöksiä, valtiot tekevät jotakin… Markku Kulmala kuvasi.

Tero Matilainen vertasi ympäristötietoisuutta terveystietoisuuteen:

– Kansanterveystyössä on nähty, miten hyviä tuloksia voidaan saavuttaa, isot joukot voidaan saada muuttamaan elintapojaan. Minulla on toivo, että samankaltaisia isoja muutoksia voidaan saavuttaa ympäristöasioissakin.

– Sitten ovat yllätyskortit. Me voimme eräänä aamuna herätä uuteen todellisuuteen. Joku tulivuori on purkautunut, ja kylmentää koko maapallon, tai sitten lämmittää… Meidän kannattaa vain jatkaa ja tehdä parhaamme, JP Koskinen totesi.

Me osataan tää

Tero Matilainen muistutti myös, että ilmastonmuutoksen torjuminen on pitkä, ylisukupolvinen työ, jollaisesta kirkolla on kokemusta:

– Vaikkapa reformaatio (uskonpuhdistus) ja valistus ovat olleet ylisukupolvisia muutoksia. Me osaamme sellaiset, kirkon kvartaali on 250 vuotta. Kirkon pitää liittyä niihin, jotka ovat jo liikkeellä maapallon pelastamiseksi, meillä on sama huoli.

Omat arjen valinnat

Mitä ympäristöasioihin paneutuneet keskustelijat sitten itse tekevät ympäristön hyväksi yksityiselämässään?

– Käytän melkein aina julkisia kulkuneuvoja. Lensin viimeksi vuonna 1999. Mitä olen viimeksi ostanut? Kirjan. Ja sitä ennen? Kirjan. Ja sitä ennen samaten. Eivät nämä välttämättä ole nimenomaan ilmastovalintoja, nämä ovat minulle luonnollisia. Helpointa on muuttaa omaa käytöstä, pohti JP Koskinen.

– Syön mieluiten kotimaista, lihan syömisen lopettaminen oli minulle helppoa, kun en erityisemmin tykännyt lihasta. Riisiä yritän vähentää, Simpanen mainitsi.

– Minulla on liikkumisen asiat paljon mielessä, olen luonteeltani autoilija. Ajan kaasuautolla. Kotona syön kasvisruokaa. Retkeilyharrastus ruokkii helposti kuluttamista, aina voisi hankkia entistä parempia varusteita, mietti Tero Matilainen.

– Olen lopettanut riisin syömisen. Se on sen tapaisista ruuista suurin ilmastopahis. Tämä on valinta sikäli, että minä pidän riisipuurosta. Riisin sijaan suosin ohraa, perunaa, spelttivehnää, Markku Kulmala kommentoi.

Kulmalan muut tee se itse -vinkit ovat: matkustamista vaativat kokoukset verkkoon, kohtuullisuus kuluttamisessa, lähiruoka, vähennä ruokahävikkiä, pese täysiä koneellisia, istuta puita, jos suinkin voit.

Artikkeli Voimmeko pelastaa luomakuntaa? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Ei kai pantteri voi mitään pilkuilleen. Jo äidinmaidossa saamme tämän kulttuurisen kehyksen, hän sanoo.

Päiväntasaajan Afrikka, jonne Salonen oli lähtenyt kehitysyhteistyöhön, näytti hyvinvoinnista toisenlaisen ulottuvuuden. Siellä se näytti koostuvan muista aineksista kuin Suomessa. Aineellisesta hyvästä oli usein puutetta, mutta kokemuksellisesti elämä näyttäytyi usein jopa parempana.

– Siellä hyvinvointi rakentuu sen varaan, että minulla on yhteys muihin, Salonen kuvailee.

Kysymys ihmisen henkilökohtaisesta hyvinvoinnista on olennaisesti yhteydessä myös planeetan ja sen muiden asukkaiden hyvinvointiin. Salosen Afrikan-vuosina, 2004–2007, puhe ilmastonmuutoksesta alkoi lisääntyä. Suomessa mainittiin usein, että lyhyellä aikavälillä Suomi kuuluisi ilmastonmuutoksen voittajamaihin. Afrikassa Salonen näki, millaisia suoria vaikutuksia ilmastonmuutoksella oli jo silloin afrikkalaisten arkeen. Voittajuutta ei ollut näköpiirissä. Toimeentulo oli vaarassa.

– Ei tarvinnut ihmetellä, onko ilmastonmuutos totta vai ei. Sadekausien syklit, jotka olivat olleet samanlaisia vuosisatojen ajan, olivat menneet sekaisin. Köyhä maanviljelijä haali jostakin siemenet, muokkasi maaliskuun alussa maan ja jäi odottamaan sateita, jotka normaalisti alkaisivat maaliskuun puolivälin paikkeilla. Nyt sateita ei tullut tai ne tulivat myöhässä, tulvana, joka huuhtoi siemenet mennessään, Salonen kertoo.

”Elämän ihmettely itsessään on tavoittelemisen arvoista.”

Noihin aikoihin hän ei vielä ollut väitellyt tohtoriksi aiheesta ”Kestävä kehitys globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnan haasteena”. Afrikka oli käännekohta. Maailmojen vastakohtaisuudet pakottivat Salosen miettimään hyvinvoinnin olemusta.

– Länsimainen käsitys hyvinvoinnista oli alkanut kääntyä itseään vastaan ja himmentää tulevaisuuden toivoa, sillä maailmassa on yhä enemmän väestöä ottamassa planeetasta kaiken irti, Salonen sanoo.

Näyttää myös siltä, että aineellisin mittarein mitattava hyvinvointi ei enää tietyn pisteen jälkeen kykenekään lisäämään ihmisen koettua onnellisuutta.

– Meillä täällä tuntuu koko ajan puuttuvan vaikka mitä. Afrikkalaisittain kokemus taas on, että jos tunnen kuuluvani yhteisööni, minulta ei puutu mitään, Salonen vertaa.

Minne kasvavan kuluttamisen tie vie?

”Tulevaisuuden toivo.” ”Ei minulta mitään puutu.” Melkeinpä raamatullisilta kuulostavat sananparret sisältävät oikeastaan pähkinänkuoressa sen, mistä kestävässä kehityksessä on kyse. Tulevaisuuden toivo kuuluisi kaikille. Jokaisella kuuluisi olla kokemus, että elämästä ei puutu mitään.

Salosen ajatukset alkoivat pyöriä uudenlaisilla kierroksilla. Ensinnäkin: jotakin pitäisi tehdä. Toiseksi: hyvään elämään näyttäisi olevan muitakin reittejä kuin kasvavan kuluttamisen tie.

– Meillä on tuntunut olevan aika kapea käsitys siitä, miten tätä ainutkertaista elämää voisi elää mielekkäästi, hän toteaa.

Kun Salonen muutti takaisin Suomeen, hän arveli, että täällä olisi varmaankin tehty jo pilvin pimein väitöskirjoja, joissa nämä ekologiset, sosiaaliset ja taloudelliset näkökulmat nivoutuisivat yhteen.

Osoittautui, ettei niitä ollut, joten Salosen oli tehtävä väitöstutkimus itse.

”Armo tunnistaa keskeneräisyyden, mutta rakentaa siitä huolimatta tulevaisuutta.”

– Kestävän kehityksen ajattelu, joka vuonna 2010 tuntui vielä orastavalta, kasvoi suuriin mittakaavoihin. Tällä hetkellä asia on jotakuinkin koko maapallon kokoinen.

Salonen työskentelee nykyisin professorina Itä-Suomen yliopiston yhteiskunta- ja kauppatieteellisessä tiedekunnassa ja kuuluu Suomen kestävän kehityksen asiantuntijapaneeliin. Kaikessa ytimekkyydessään tilanne on Salosen mielestä Suomessa tämä: meillä hyvinvoinnin puitteet ovat maailman parasta laatua – se on todettu lukuisissa onnellisuusmittauksissa, joissa Suomi keikkuu kärkisijoilla vuosi toisensa perään. Silti tuntuu, että meillä on paljon yksinäisyyttä ja ahdistusta. Koululaisetkin tuntuvat uupuvan. Mistä ristiriitainen vaikutelma syntyy?

– Olemme rakentaneet onnellisuutta tukevan yhteiskunnan, jossa kansalaiset voisivat kukoistaa. Elintaso on kuitenkin vain elämän kulissia. Meillä on hienot kulissit, mutta näytelmän juoni on hukassa.

Salonen toteaa, että sotien jälkeen Suomessa alkoi kiihkeä köyhyydestä irtautuminen. Se onnistui, mutta suorittamisen vaihde jäi eräällä tavalla päälle. Talouden arvot ajoivat muun yli, kuten monissa muissakin kehittyneissä maissa.

– Olemme rakentaneet järjestelmän, joka perustuu talouskasvupakkoon. Toisin sanoen mikään ei riitä. Talouskasvua varten eläminen on liian pieni tarkoitus ainutkertaiselle elämälle.

Armo ei heitä hanskoja tiskiin

On olemassa kahdenlaista hyvinvointia, jotka ihmiselämässä kietoutuvat toisiinsa. Toinen perustuu mielihyvään, toinen merkityksellisyyteen. Vielä antiikin aikaan hyvinvoinnin käsitys rakentui näistä molemmista. Oma aikamme näyttää painottaneen mielihyvän tavoittelua, mutta merkityksellisyyden kokemus on se, joka kantaa pidemmälle.

Se voi myös osoittaa polun kohti kestävyyssiirtymää eli planeetan kannalta ystävällisempää elämänmuotoa. Muutoksen tarve on joka tapauksessa väistämätön.

– Jos ajattelemme hyvinvointia pelkkänä aineellisena elintasona, kestävyyssiirtymä voi tuntua luopumiselta. Jos taas ajattelemme hyvinvointia merkityksellisyyden näkökulmasta, se voikin olla menestystarina, Salonen sanoo.

Tutkimukset osoittavat, että roinan lisäämiseen perustuva eteenpäinmenon idea ei enää kannattele meitä. Tutkimuksin on myös todettu, että ponnistelu hyvän puolesta kasvattaa tyytyväisyyden tunnetta.

– Vaikka siirtymä kestävämpään elämäntapaan ei ole helppo, halua siihen on silti paljon. Elinkeinoelämän valtuuskunnan teettämässä asenne- ja arvotutkimuksessa todettiin, että peräti 70 prosenttia suomalaisista toivoo koronapandemian olevan alku kehitykselle, jonka myötä kuluttaminen vähenee pysyvästi.

Mielekkyyden puutteesta versoo herkästi mitättömyyden ja riittämättömyyden tunteita. Jos elämä on typistynyt pelkäksi kilpailemisen putkeksi, Salonen kannustaa aloittamaan merkityksellisyyden etsinnän kuulostelemalla hetkiä, jolloin voi tuntea olevansa osa kokonaisuutta, ei irrallaan.

– Kytkösten kautta ajatteleminen tekee meille hyvää. Sen voi kokea vaikka lukemalla kirjaa ja eläytymällä toisten elämään, tai istumalla rantakalliolla tuntien, että näin ovat istuneet sukupolvet ennen minua. Yhteyden kokemus syntyy myös ilojen ja surujen jakamisesta toisten kanssa. Elämän ihmettely itsessään on tavoittelemisen arvoista.

Monista voi tuntua, ettei yksi ihminen voi kovin paljon. Salonen muistuttaa, että Me too -liikekin alkoi yhdestä ainoasta ihmisestä, mutta se mullisti silti ajattelua kaikkialla.

– Asian edistämistä on jo se, että pitää toiveikkuutta yllä ja ryhtyy ratkaisemaan asioita, jotka tuottavat toivottomuutta, hän kannustaa.

Salonen toteaa, että myös kirkolla on tärkeä tehtävä. Se voi osaltaan ohjata merkityksellisten sisältöjen äärelle, sillä sen missiona on ihmisen luovuttamaton arvo.

– Kirkko voi myös olla konkreettinen ratkaisujen etsijä ilmastonmuutoksessa. Sen roolina on pitää kiinni tulevaisuudesta ja toivosta, hän sanoo.

Salonen on mieltynyt armon käsitteeseen. Se on jotakin kovin erilaista kuin kilpailukeskeisen yhteiskunnan kovuus.

– Armo tunnistaa keskeneräisyyden, mutta rakentaa siitä huolimatta tulevaisuutta. Armossa on jotakin ylevää ja kaunista. Se resonoi tämän ajan kanssa, jossa mikään ei tahdo riittää. Armo ei heitä hanskoja tiskiin.

Tutustu Seinäjoen seurakunnan ympäristötyöhön: seinajoenseurakunta.fi/kestavakehitys

Juttu julkaistu ensimmäisen kerran Lakeuden Risti -lehden numerossa 6/2022.

Artikkeli ”Kulissit eivät riitä –tarvitaan myös juoni” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Leikin ja touhusin tiiviisti naapurin lasten kanssa korttelin pihapiirissä, joka minusta muistutti hengeltään Pikku Pietarin pihaa. Isomman asunnon saimme vasta pikkusiskoni synnyttyä kahdeksan vuotta minun jälkeeni.

Neljätoista vuotta sitten jäin täysin palvelleena eläkkeelle. Matematiikan opettajana toimin viimeiset kolmekymmentä vuotta Keuruulla.

Olen aina tykännyt lapsista, vaikka itselläni ei niitä ole. Parasta opettajan työssä olivat oppilaat ja ”murkkujen” innostaminen opiskelemaan ja oppimaan mahdollisimman hyvin.

Välillä kun vähän kiivastuin tunnilla, joku oppilaistani saattoi todeta: ”Sinähän sanoit, että me ollaan sinulle haaste”. Silloin ei auttanut kuin kääntyä päin liitutaulua pieneksi hetkeksi nauramaan.

Pienestä pitäen minua ovat kiinnostaneet monenlaiset asiat ja olen aina ollut innokas oppimaan uutta. Luen paljon ja tykkään keskusteluista. Virkkauksesta lähtien olen ehtinyt harrastaa kaikenlaista elämäni aikana.

Olen ratkaisukeskeinen ihminen, joka koettaa saada asiat menemään parhain päin. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien ja toiveiden mukaan, sillä elämä ei ole hallittavissa.

Kanssakulkijoista olen yrittänyt pitää huolta ja vastaavasti olen kovin kiitollinen heiltä saamastani tuesta. Kun Jyväskylässä asuvien vanhempieni tuen tarve alkoi reilut 40 vuotta sitten vaikuttaa ajankohtaiselta, muutin lähemmäksi heitä, koska autottomana ihmisenä olin joukkoliikenteen varassa.

Kymmenen vuotta sitten palasin takaisin Jyväskylään tukeakseni äitini sisarta. Hän kuoli viitisen vuotta sitten lähes satavuotiaana.
Eräs motoistani on peräisin isän äidiltä, joka tuumi, että tulevaa tautia ei kannata sairastaa.

Jyväskylän Kaupunginkirkosta on tullut minun ja läheisteni suosikki. Alttaritaulussa Jeesus siunaa lapsia ja katossa loistavat tähdet. Siellä on hyvä olla pieni ja turvassa.

Artikkeli Tulevaa tautia ei kannata sairastaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Alkuperäiseltä ammatiltani olen leipuri ja tein kahdeksantoista vuotta töitä samassa leipomossa. Kun sen toiminta loppui, oli aika miettiä jatkoa.
Harrastin nuorena tietotekniikkaa ja datanomin opinnot olivat yksi elämäni parhaista valinnoista. Sain töitä heti valmistuttuani ja olen siitä lähtien työskennellyt alalla.

Parhaillaan työskentelen asentajana ja huoltomiehenä firmassa, jonka erikoisalaa ovat kopiokoneet, monitoimilaitteet ja tulostimet. Työn parhaita puolia on sen itsenäisyys, voin vaikuttaa myös omiin aikatauluihini.

Vuodessa työajoa tulee noin 25 000 kilometriä, pääosin liikun noin 60 kilometrin säteellä Jyväskylästä.

Olen luonteeltani melko jääräpäinen. Minut tuntevat tietävät, että mielipiteeni ovat aika lailla järkähtämättömät.

Aamulla työpaikan kahvipöydässä keskustelimme ruokavalion vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. Minusta kasvisruoan merkitys siinä ei ole hirveän olennainen. Paljon suurempi kysymys on maapallon ylikansoittuminen ja sen hillitseminen. Siksi en osaa huolestua viime aikoina keskustelua herättäneestä syntyvyyden laskusta Suomessa.

Vaikka sosiaalisella medialla on hyvät puolensa, sen käytön määrä on mielestäni mennyt liiallisuuksiin. Keskustassa liikkuessani olen huomannut, että yli puolet vastaantulijoista tuijottaa kännykkäänsä kävellessään. Monilla on vielä kuulokkeet korvilla, eikä tarkkaavaisuus riitä enää ympäristön havainnoimiseen.

Olen usein omalla valppaudella ja ennakoinnilla pystynyt välttämään syntymässä olevan vaaratilanteen.

Ihmettelen, miksi aivan joka paikassa täytyy olla mahdollisuus kommentointiin. En ole tähän päivään mennessä nähnyt, että siitä olisi ollut mitään hyötyä. Kymmenen positiivisen viestin jälkeen tulee aina se yksi, joka pilaa kaiken

Artikkeli Maalaispoika, jonka sydän sykkii kaupungille julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ihmiskunnan eriarvoistuminen tietojen, taitojen ja koulutuksen puutteen takia. Ihmiskunta ei myöskään automaattisesti fiksuunnu jokaisen uuden sukupolven kautta. Tässä ajassa elävien ihmisten täytyy olla skarppina, jotta opittu tietotaito ja kokemus välittyisi uusille sukupolville – ja viedä samalla itse asioita parempaan suuntaan.

Kuinka ympäristöön kohdistuvia uhkia voi vähentää?
Tietoa ei voi koskaan olla liikaa, eikä sitä koskaan voi jakaa liikaa. Tiedostaminen ei kuitenkaan ole oikotie onneen, vaan ihmisille pitää antaa työkaluja, joilla teoriaa voi viedä käytäntöön. Yksilöllä pitää olla tilaa ja pääomaa käydä läpi oppimisen prosessi. Yhteiskunnan tulee jakaa tuota pääomaa sekä varmistaa laeilla, että yksilö saa tehdä kestäviä ratkaisuja.

Ihmiskunnan tulisi yhtenäistyä ja ajaa samaa agendaa, eli koko eliöyhteisön selviytymistä ilmastokriisin keskellä.

Mitä ympäristön tila kertoo ihmisten suhtautumisesta maapalloon
Ympäristön tila kertoo joko tahallisesta tai tahattomasta välinpitämättömyydestä luontoa kohtaan. Ihmisten luontoyhteys on kadonnut.

Tiedon epätasaisen jakautumisen vuoksi ihmiset elävät myös aivan eri todellisuuksissa. Toiset ovat vasta löytämässä kulutusjuhlan keinotekoiseen maailmaan, kun toiset jo näkevät ja kokevat ylikulutuksen aiheuttamat seuraukset hyvin konkreettisesti.

Mitä on ympäristöhuoli tai -ahdistus?
Ympäristötuhot ja niiden uhka aiheuttavat ihmisissä ahdistusoireita, pelkoa ja huolta. Ympäristöahdistus tarkoittaa siis yksinkertaisesti vaikeita ympäristöongelmiin liittyviä tuntemuksia. Aihetta on tutkittu eri maissa, ensimmäinen suomenkielinen teos aiheesta on teologian tohtori Panu Pihkalan Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo.

Miten voi lohduttaa ympäristöahdistuksesta kärsivää?
Tekisi mieli sanoa, ettei mitenkään. Kylmä fakta on, että elämme maailmassa, jossa ilmastokriisi on osa kaikkien eliölajien arkea. Pelkään, että jos herättelen liikaa toivoa, ihminen valitsee helpon tien ja alkaa vähätellä tai vältellä jopa tieteellisiä tosiasioita.

Mutta niin kuin mihin tahansa huoleen ja suruun, jakaminen on parasta lääkettä. Oman pään sisällä haudottuna murheet kasvavat pahimmillaan giganttisiin mittasuhteisiin.

Vastavuoroisesti kuunteleminen on ihmisen jaloimpia taitoja. Se ei kysy ratkaisijan ja kaikkitietävän taitoja vaan läsnäoloa hetkessä. Lohdutuksen tunne tulee, jos ihminen kokee tulleensa kuulluksi ja huomioiduksi.

Miten itse helpotat omaa ympäristöhuoltasi?
Keskustelemalla ja pitämällä luonto- ja ympäristöasioita esillä. Kaikenlaiset keskustelut ovat minulle elinehto, koska niissä voi saada uusia ajatuksia jakoon ja samalla napattua ideoita itselle. En ole mikään jutustelija, vaan tuppaan menemään syvälle aika nopeasti. Mielestäni ihmiselle tekee hyvää, jos joku välillä vähän haastaa.

Ympäristöahdistus aiheena Filocaféssa 13.11. kello 18, osoitteessa Veturitallinkatu 6. Aiheesta alustaa Heta Kopra.

Artikkeli Kulutusjuhlan loppu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Olemme maapallon kestävyyden näkökulmasta puolustus- ja korjaustaistelussa. Tulevien 15 vuoden aikana ihmiskunta päättää, minkä kokoinen katastrofi meitä kohtaa. Sen suuruus riippuu digitalisaation etenemisestä ja siitä, kuinka hyvin valtiot ymmärtävät asian vakavuuden, hän arvioi.

Digitalisaatiolla Halava viittaa uudenlaisiin tuotannon tapoihin, esimerkiksi keinoälyn ja robottien hyödyntämiseen. Niiden avulla voidaan korjata maapallon kriittisiä ongelmia, kuten sitä, riittääkö tuleville sukupolville puhdasta vettä, ilmaa ja ruokaa tai miten luodaan kestäviä liikennejärjestelmiä.

Suomi selviää hyvin

Optimistiksi tunnustautuva Halava uskoo, että Suomi selviää murroksesta hyvin.

– Meillä on korkea koulutustaso, teknologiamyönteisyyttä, yhteiskuntarauha ja toimivat systeemit. Olemme pieni ja yhtenäinen kansakunta, jonka tehtävä on näyttää tietä.

Suomalaiset siirtyvät elämäntyylillisesti lähemmäksi luontoa.

– Kaupungistumisen jälkeen ihmiset etsivät entistä vahvempaa luontopresenssiä eli yhteyttä luontoon. Jyväskylän kaltainen keskikokoinen kaupunki, missä omasta kodista pääsee helposti luontoon, on selkeästi ihanteellinen tulevaisuuden asuinpaikka. Ja jos haluaa tehdä töitä Helsingissä, sinne pääsee täältä hyperloop-tyyppisellä sukkulalla putkea pitkin 20 minuutissa, visioi Halava.

Työssä tapahtuu jättimäinen muutos. Ihmisen ja koneen rajapinta määritellään kaikissa ammateissa uudestaan. Likaiset, raskaat ja pakkotoisteiset osiot siirretään koneille, ja ihmisen tehtävistä tulee artistityötä. Radikaalisti muuttuvat Halavan mukaan esimerkiksi taksinkuljettajan, pankkivirkailijan ja lipuntarkastajan työtehtävät.

Yksilöiden ehdoilla

Helsingin yliopiston kulutustutkimuksen professori Mika Pantzarin mielenkiinto kohdistuu tulevaisuudessa siihen, mikä pysyy samana. Yksi tällainen on vastavuoroisuusperiaate.

– En kiistä, etteikö tekoäly toteutuisi jossain muodossa, mutta ihmisyyteen liittyvät asiat jäävät helposti teknologisten innovaatioiden varjoon. Meidän yhteiskunta ei toimisi, jos meillä ei olisi sukupolvittaista vastavuoroisuutta – sitä, että me hoidamme omat lapset ja he hoitavat meidät.

Kulutustutkimuksessa on tutkittu viime aikoina paljon ihmisten yksilöllisiä rytmejä.

– Tiedämme, että ihmisen tarkkaavaisuudessa tapahtuu vuorokauden aikana valtavia vaihteluita. Siksi myös yhteiskuntaa tulisi kehittää yksilöiden ehdoilla. Ihmisten oman potentiaalin toteuttaminen tulisi mahdollistaa. Tämä ei tarkoita onnellisuuden maksimointia, vaan sitä, että jokaisessa on erityistä, ja se tulisi löytää.

Pantzar myöntää, että hänen tulevaisuuskuvansa on aika optimistinen.

– Minua vaivaa optimismi, mikä johtuu siitä, että olen elänyt 60-luvun Tapiolassa, missä katsottiin kennedyläiseen edistyksen maailmaan, professori naurahtaa.

Mikä on oikeasti tärkeää?

Jotta ihmisten erityisyyttä voitaisiin hyödyntää yhteiskunnassa, politiikassa pitäisi Pantzarin mielestä miettiä sitä, mikä ihmisille on oikeasti tärkeää.

– Meillä puhutaan poliittisista asioista abstraktein termein, mutta harva poliitikko sanoo, että meidän pitäisi satsata yksinäisyyden vähentämiseen tai siihen, että nukumme riittävästi, hän jyrähtää.

Pantzar uskoo ihmisyyden paluuseen myös kulutuksessa.

– Siinä on näkyvissä vastavoimia, jotka korostavat merkityksellisyyttä ja konkretiaa kaiken virtuaalisen touhun vastapainoksi. Syntyy hitaan ruuan kaltaisia vastaliikkeitä, ja ihmiset haluavat kohdata toisiaan ja pelata vaikka lautapelejä.

Kirkon asema muutoksessa

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuutta on Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Veli-Matti Salmisen mukaan hyvä tarkastella kahdesta näkökulmasta: siitä, minkälainen kirkko on instituutiona ja mikä on sen paikka ihmisten elämässä.

Kirkon asema yhteiskunnassa on ollut muutoksessa jo jonkun aikaa. Sen merkitystä kyseenalaistetaan, ja kirkosta erotaan enemmän kuin sinne liitytään. Muutoksen tuulet eivät ole Salmisen mukaan vähenemään päin.

– Pitkällä aikavälillä emme voi puhua kansankirkosta, koska entistä pienempi osa suomalaisista kuuluu kirkkoon. Tämä ei kuitenkaan heikennä kirkon asemaa yhteiskunnassa. Uskon, että kirkko osallistuu tulevaisuudessa entistä enemmän arvokeskusteluihin, myös yhteiskunnallisesti tärkeissä neuvottelupöydissä.

Kirkkoon kuuluu noin 70 prosenttia suomalaisista. He pitävät kirkon arvoja, toimituksia ja auttamistyötä tärkeänä. Kirkkoon kuulutaan myös kulttuuriperinnön vuoksi.

– Iso osa haluaa kuulua kirkkoon, vaikka ei suoranaisesti sitoudu kirkon oppiin tai katso olevansa mitenkään erityisen uskonnollinen, Salminen kertoo.

Luterilainen identiteetti säilyy

Hän arvioi, että jatkossa yhä suurempi osa suomalaisista ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan.

– Sellainen suuntaus on nousemassa, että ollaan mukana erilaisissa uushenkisissä yhteisöissä, joissa tunnetaan yhteenkuuluvuutta. Niissä voi olla viitteitä esimerkiksi kristinuskoon, mutta ne eivät suoranaisesti kiinnity mihinkään tiettyyn uskontoon.

Vaikka yhteys kirkkoon löystyy, Salminen uskoo luterilaisten periaatteiden näkyvän suomalaisten arjessa jatkossakin.

– Työntekemisen arvostaminen, oikeudenmukaisuus ja toisten auttaminen liittyvät vahvasti suomalaiseen ja luterilaiseen identiteettiin, riippumatta siitä, kuuluuko kirkkoon vai ei, hän summaa.

Artikkeli Suomen seuraavat 100 vuotta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– On tämä epävakaisemmaksi mennyt, mutta toisaalta säät aina vaihtelevat.

Tänä vuonna kylvöön pääsi normaalia myöhemmin, ja puinti siirtyy viikolla tai parilla.

– Yleensä puinti alkaa elokuun viimeisellä viikolla, nyt syyskuun alussa. Lämpöä ja valoa ei ole saatu riittävästi, ja kaura ei ole kypsynyt.

Ilmastonmuutos muuttaa talvia

Ahola arvelee, että ilmastonmuutos ei ihan heti näy keskisuomalaisella viljatilalla.

– Kasvivalikoimat saattavat muuttua, mutta vuodesta 2001 lähtien kauralajikkeissa ei ole tapahtunut muutoksia – ei meillä voi eteläisen Suomen lajikkeita viljellä. Suurin uhka ovat kasvitaudit, jotka lisääntyvät lämpenevien talvien myötä.

Isoimmat muutokset tapahtuvat hänen arvionsa mukaan eteläisessä Suomessa ja rannikolla ja enemmän metsä- kuin maataloudessa.

– Näillä korkeuksilla muutoksia näkyy talvien roudassa ja lumipeitteisyydessä, ja siitä voi tulla ongelma syysrukiille ja -vehnälle sekä syksyllä kylvetylle heinälle. Jos ei ole kunnon routa, ja pelloille satanut vesi jäätyy, tulee jääpolte, ruis ja heinä tukehtuvat. Se tulee olemaan ongelma. Pellot pitää salaojittaa hyvin.

Myrskyjen arvellaan lisääntyvän. Ahola muistuttaa, että on niitä ennenkin nähty.

– Vuonna 1954 meidän tilalta tuhoutui osittain rakennuksia ja metsää.

Kambodzassa riisin viljely kärsii

Kambodža on Maailmanpankin mukaan yksi eniten ilmastonmuutoksesta kärsivistä maista. Suuri osa maataloudesta perustuu siihen, että monsuunisateet nostavat veden pintaa, jolloin tulvat tuovat ravinteikasta maa-ainesta pelloille. Tärkein vilja riisi tarvitsee noin 30 sentin verran vettä pelloilla.

– Nyt on liian isoja tulvia, liian pitkiä kuivia kausia. Hyvää keskivertovuotta ei ole ollut pitkään aikaan, kertoo Kirkon ulkomaan­avun maajohtaja Saara Lehmuskoski.

Viljelijä on tiennyt luonnon merkeistä, milloin riisi pitää istuttaa. Nyt merkit ovat sekaisin. Köyhät pienviljelijät ottavat lainaa jopa 18 prosentin korolla siemenviljaa varten.

– Jos tulva tai kuivuus vievät sadon, he eivät voi maksaa lainaa takaisin ja joutuvat luopumaan pelloistaan. He lähtevät laittomiksi tai laillisiksi siirtotyöläisiksi Thaimaan rakennuksille.

Jokien patoaminen ja trooppisten metsien hakkuut muuttavat myös ilmastoa. Kymmenen vuoden aikana Kambodžassa on hakattu noin 45 prosenttia metsistä.

Ilmaston muuttumiseen pakko sopeutua

Kirkon ulkomaanapu toimii viranomaisten ja järjestöjen kanssa sekä ruohonjuuritasolla viljelijöiden kanssa. Viljelijöitä opastetaan käyttämään riisilajikkeita, jotka kestävät poikkeussäitä, sekä viljelemään riisin lisäksi tomaattia, pippuria ja hedelmiä. Kirkon Ulkomaanapu neuvoo perustamaan osuuskuntia myyntiä varten.

– Helpotamme markkinoille pääsyä luomalla yhteyksiä ravintoloihin, kauppaketjuihin ja tukkuostajiin.

Tulviin varaudutaan rakentamalla korkeille paikoille varastoja, joissa on ruokaa ja vettä, ja joihin vanhukset ja lapset viedään suojaan. Kuivuuden varalta kyliin rakennetaan vesialtaita.

– Ilmastonmuutosta emme voi estää, seurausten kanssa on opeteltava elämään, Lehmuskoski sanoo.

Sateet jättivät Somalimaan väliin

Somalimaassa sateet ovat jättäneet vuoden väliin. Kuiva kausi ja sadekausi ovat itäisen Afrikan normaalia vaihtelua, mutta nyt kuivuus alkaa olla krooninen vitsaus.

– Kun tulin Itä-Afrikkaan kuutisen vuotta sitten, vanhat maanviljelijät sanoivat, että jotain on muuttunut, mutta eivät osanneet sanoa, mistä oikein on kyse, sanoo Kirkon ulkomaanavun Kenian ja Somalian maajohtaja Mika Jokivuori.

Ennen viljelijät tiesivät, että sateet tulevat toukokuun puolivälissä, ja osasivat ajoittaa kylvöt ennen niitä. Nyt sateita ei tule tai ne tulevat väärään aikaan ja liian runsaina. Liika sade huuhtoo maa-aineksen pelloilta. Kuivuus kuivattaa viljan ja tappaa paimentolaisten karjan.

Kiistelyn sijaan on toimittava

Länsimaissa voidaan teoretisoida ilmastonmuutoksesta. Somalimaassa se tunnetaan omissa nahoissa.

– Täällä on nyt päätettävä, mitä voidaan tehdä ihmisten auttamiseksi.

Moni maanviljelijä ja paimentolainen on jättänyt peltonsa ja lähtenyt kaupunkeihin tai naapurimaihin. Kirkon ulkomaanapu yrittää ehkäistä ilmastopakolaisuutta. Se on avustanut yhteistyökumppaneitaan itäisessä Somalimaassa. Avustuksen turvin kyliin on rakennettu kaivoja ja kuljetettu tankkiautoilla vettä.

Järjestö on kouluttanut maan sisäisiä pakolaisia sekä Jemenistä paluumuuttaneita pakolaisia pienyrittäjyyteen ja antanut heille starttirahaa.

Kirkon ulkomaanapu kannustaa testaamaan uusia kasveja ja ruoanvalmistustapoja. Maissi on herkkä kuivuudelle, ja sen ravintoarvo on heikko. Kassava on parempi kasvi.

Perinteinen uuni – kolme pientä kiveä, niiden päälle kattila, kattilan alle tuli – vaatii paljon puuta. Se kannattaa korvata kaasukäyttöisellä uunilla.

– Ruokavaliosiirtymät ovat hitaita, samoin uusien kasvien viljelyn oppiminen, Jokivuori toteaa.

Artikkeli Ilmojen armoilla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Eläin toimii viettiensä ja vaistojensa varassa. Ihminen tiedostaa hyvän ja pahan, eläimelle ei ole pahaa mikään. Ei edes itsekkyys, kuten oman ja jälkeläisten vatsan täyttäminen syömällä toisia eläimiä.

– Koko eliökunnassa on itsekkyyttä, elämä on itsensä ja omien jälkeläisten puolesta taistelua. Ihmisen ja muun eläinkunnan välinen raja kulkee siinä, että ihmisen tietoisuus on voimakkaampi. Sen vuoksi myös vastuun ja vääristä teoista aiheutuvan syyllisyyden tulisi vaikuttaa toimintaamme voimakkaammin, Hoikkala sanoo.

Perisynti on hirveä sana

Synti, ja varsinkin perisynti, ovat Hoikkalan korvissa kovia sanoja.

– Puhuisin mieluummin siitä, että ihminen tuntee tehneensä pahaa ja tuntee siitä syyllisyyttä. Perisynti on hirveä sana, se kuulostaa joltain sellaiselta, jota kukaan ei voi koskaan antaa anteeksi.

Katolinen kirkko listasi keskiajalla seitsemän kuolemansyntiä. Ne ovat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Tämän hetken vaarallisimpana syntinä Hoikkala pitää ahneutta.

– Ahneus voi vaikuttaa koko eliökunnan tulevaisuuteen ja ihmiskunnan tulevaisuuteen siinä samassa.

Silloin kun ihminen taisteli ruoasta muiden eläinten lailla, itsekkyys on säilyttänyt elämää.

– Nyt me keräämme enemmän ja enemmän turhaa tavaraa, joka ei ylläpidä elämää. Monet kuolemansynneistä ovat pieninä määrinä positiivisia. Kun ne kasvavat suuriin mittoihin, ne ovat tuhoisia.

Oman suvun ja yhteisön suojeleminen on selkäytimessä sekä ihmisillä että eläimillä. Monet eläinlajit tunnistavat sukulaisensa ja suosivat ja hoivaavat niitä ja tulevat näin suosineeksi omia geenejään. Ihmisen pitäisi pystyä toimimaan toisin.

– Ihminen voi tuntea syyllisyyttä siitä, että kahmii itselleen liikaa samalla, kun toiset näkevät nälkää, eläin ei tunne näin. Ihmiselle tyypillinen tietoisuus tuo mukanaan myös vastuuntuntoa lajitovereista, jotka eivät ole omaa heimoa.

Ihmisen pitäisi siis olla kuulematta itsekkään geeninsä kuiskintaa ja auttaa hätää kärsiviä yli sukulaisuus- ja heimorajojen.

Ihmisen loukkaaminen on synnillinen teko

Anneli Hoikkalan mielestä toisen ihmisen loukkaaminen on synnillinen teko, jos tätä termiä haluaa käyttää.

– Se että tekee toiselle pahoja asioita, vie toiselta pois jotain – itsekkyyttähän se on.

Synnintunto on Hoikkalan mielestä hyvä, silloin kun se estää tekemästä huonoja ja vääriä asioita. Toisaalta se voi myös lamaannuttaa ja masentaa herkkää ihmistä.

Luterilainen oppi sanoo, että synti erottaa ihmisen Jumalasta. Runoilija Pentti Saarikoski murjaisi, että päinvastoin: synti yhdistää ihmisen Jumalaan. Jos ei syntiä ja synnintuntoa ole, ei ole tarvetta anteeksiannolle eikä armolle

– Tuohan kuulostaakin aika hyvältä. Moni kääntyy uskonnollisuuteen, jos tuntee tehneensä pahaa ja tarvitsee anteeksiantoa.

Synnin jäljet näkyvät luonnossa

Jyväskyläläinen kuvataitelija Jussi Heikkilä kuvaa teoksissaan usein luontoa ja sitä, miten ihmisen toiminta vaikuttaa luontoon. Heikkilä näkee luonnossa synnin jäljet.

– Runoilija Dantea lainaten: pahin luontoa kohtaan tehty synti on ahneus, josta rönsyävät muut tuhoisat synnit. Luonnonvarojen riistäminen on ahneuden syntiä: merien saastuttaminen, mineraalien louhiminen, joka aiheuttaa ympäristön saastumista, ihmisten riistäminen ja alipalkkaus.

Synnin seuraukset näkyvät yleisenä huonovointisuutena, niin luonnon kuin ihmisen. Myös ilmastonmuutos on Heikkilän mukaan seurausta ahneudesta. Siitä puhuttiin jo 1950–60-luvuilla, mutta varoituksia ei otettu vakavasti.

– Nyt näemme, miten nopeasti ikävä kehitys kulkee.

Pois silmistä, pois mielestä

Kun ilmastonmuutosta ei otettu vakavissaan, niin ehkä kyseessä oli välinpitämättömyys ja hengen velttouden synti? Sama, joka on saanut meidät huolettomina kippaamaan jätteitä mereen, syvänteisiin, joista ne eivät vastaan tule. Viime aikoina olemme havahtuneet valtaisaan mikromuovin määrään, joka keräytyy ravintoketjuun.

– On ajateltu, että pois silmistä, pois mielestä. Se on vaarallista ajattelua.

Luonto ei Heikkilän mukaan tee syntiä. Ei edes se Papua-Uudessa-Guineassa asuva lavastajalintu, joka kerää maanisesti sinisiä esineitä koristellakseen niillä pesäänsä.

– En kutsu sitä ahneudeksi. Eikä se ole itsekkyyttä, että leijona raatelee saaliinsa. Jos eläin ei saalista enemmän kuin mitä tarvitsee elättääkseen itsensä ja poikasensa, se ei ole ahneutta eikä syntiä.

Ahneuden seuraukset voi korjata

Heikkilä uskoo, että ihminen voi korjata ahneuden seuraukset.

– Voi korjata, kun on olematta ahne! Se edellyttää oikean ja väärän teon pohtimista ja erottamista toisistaan. Mitä enemmän asiaa pohdiskelee, sitä enemmän asia ihmiselle avautuu.

Pohdinnan ja mietiskelyn kautta ihminen saa sisäisen varmuuden, joka auttaa kilvoittelussa ahneutta vastaan. Hiljentyminen auttaa ja edistää myötätuntoista asennetta ihmisiä, eläimiä ja luontoa kohtaan.

Taideteoksissaan Heikkilä haluaa tuoda esille sitä, miten väärin ja kohtuuttomasti ihminen käsittelee lajikumppaneitaan, eläimiä, metsiä ja meriä.

– Haluan herättää ihmiset näkemään väärinkäytön. Olen toki itsekin siihen syyllinen, enkä voi vapauttaa itseäni siitä.

Kielipeli on tehnyt synnistä kiehtovan voiman

Pastori Minna Korhosen mukaan media ja kielipeli ovat tehneet synnistä kiehtovan ja voittavan voiman. Sanaparsi ”syntisen hyvä” yrittää yhdistää magneettien toisiaan hylkiviä kylkiä yhteen.

– Synti on tuhoavaa heikkoutta ja vahvuuden illuusiota. Synti erottaa ja eristää ihmisen Jumalasta, toisista ihmisistä ja jopa omasta itsestään. Synti on ilon ja rakkauden vastakohta, Korhonen sanoo.

Perisyntilista meni uusiksi

Kristinusko puhuu perisynnistä ja tekosynneistä. Perisynti on ihmisen olemuksessa. Se kattaa kaikki ihmiset ja ihmisen teot, hyvätkin teot.

– Vaikka ihminen tehtiin Jumalan kuvaksi, perisynti vääristää meidät alkuperäisen tarkoituksen irvikuvaksi. Ihminen tosin kykenee hyvään, mutta suhteessa Jumalaan se hyvyys on vajavaista.

Katolinen kirkko päivitti perisyntien listan vuonna 2008. Listaan kuuluvat ympäristön saastuttaminen, geenimanipulaatio, ylenpalttisen vaurauden kerääminen, köyhyyden aiheuttaminen, huumekauppa ja huumeiden käyttö, moraalisesti kyseenalaiset kokeilut ja ihmisten perusoikeuksien rikkominen.

Laadimme mielellämme syntilistoja. Samalla unohdamme, että kaikki tekosynnit aiheutuvat yhdestä juuresta – perisynnistä. Synti on vakavampaa kuin ärsyttävä teko.

– Listojen avulla toiset ihmiset voi laittaa blokkeihin ja erotella hyväksytyt hyljeksityistä. Listat vievät harhaan ja unohtavat, mistä väärä teko kumpuaa.

Ei heikko lihaskunto vaan rakkauden puute

Korhosen mukaan tämän päivän tuomittavaksi teoksi on nostettu muun muassa se, että ihminen ei huolehdi itsestään vaan ”päästää itsensä” lössähtämään.

– Ehkä emme kestä heikkoutta vaan hypetämme ihmisen voimaa.

Korhosen mielestä nykyajan suurin synti ei ole heikko lihaskunto vaan rakkauden puute.

– Synnin vuoksi emme tunnista oikeata rakkautta. Rakkaus on pelottomuutta ja lempeyttä yhtä aikaa. Se on voimaa, itsenäisyyttä ja hyvyyttä, joka suurimmillaan antaa itsensä.

Synti vie kauemmas Jumalasta ja saa ihmisen tuntemaan itsensä kaikkivoipaiseksi. Synnintunto kääntää kelkan toiseen suuntaan. Onko meillä synnintunnon puute?

– Ei ole. Ihmistä syyllistetään nykyään kaikesta. Emme vain tunnista epämääräistä syyllisyyttä ja ahdistusta synnintunnoksi.

Tällainen minä olen, neuvoo synnintunto

Synnintuntoon liittyvät katumus ja epätoivo omista teoista tai elämäntavasta sekä tarve tehdä elämänmuutos.

– Maallistuneessa yhteiskunnassa kukaan ei osaa neuvoa, mitä pitäisi tehdä, jos synnintunto herää. Ei tiedetä, minne synnintunto ajaa: Kristuksen luo. Syntisiä olemme aina, mutta synnintuntoon Kristus tarjoaa armoa, parannuksentekoa ja vapautta.

Synnintunnon herääminen ja syntien anteeksisaaminen on hoitava prosessi. Sen kautta ihminen tajuaa asemansa.

– Tämmöinen olen. Minun ei tarvitse tuijottaa syntisyyteeni vaan Jeesukseen, joka on armollinen. Tarvitsemme Jumalaa, mutta myös toisiamme, ettemme lannistuisi, vaan näkisimme synnistä huolimatta iloa, kauneutta ja rakkautta ympärillämme. Emme ole niin oma­varaisia kuin kuvittelemme.

Artikkeli Synti saa tallaamaan ihmisen ja luonnon yli julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.