Kalle Hiltusen, Herättäjä-Yhdistyksen toiminnanjohtajan, isoukki Kalle Hiltunen oli maanviljelijä ja maallikkosaarnaaja. Kotonakin pidettiin körttiseuroja.

– En minä lapsena tiedostanut, että se oli herännäisyyttä. Se oli normaalia elämää ja kristillisyyttä. Ei meillä kotona puhuttu uskonasioista, pyhäkouluun vietiin ja joskus käytiin kirkossa.

Herännäisyys tuli elämään tietoisemmin, kun Kalle Hiltunen lähti vuonna 2002 Helsinkiin opiskelemaan teologiaa ja pääsi asumaan Heränneiden ylioppilaskodille eli Körttikselle.

Saa kysyä

Karoliina Virkamäki on pappina Seinäjoen alueseurakunnassa, ja puolet työajasta kuluu oppilaitospapin tehtävissä. Suurin osa siitä on sielunhoitoa, jolle juuri nyt on erityistä tarvetta.

Hän on kasvanut Nurmossa. Herännäisyys tuli läheiseksi, kun kastekohtaamisesta kirkkoherra Jouko Ikolan kanssa tuli perheiden ystävyyttä. Heillä oli samanikäisiä lapsia, ja he houkuttelivat lähtemään rippikouluun Aholansaareen.

– Jälkikäteen olen ollut kiitollinen, että Herättäjän nuorisotyö on rohkaissut kysymään, pohtimaan ja tuottamaan taidetta.

Kysymysten esittäminen on hänen mielestään vahvaa körttiteologiassa.

– Ei ole mitään sellaista, että meidän liikkeemme ajattelee nyt näin. On ihmisiä, joita veisuu ja jonkinlainen ikävä ja usko puhuttelevat.

Usko on lahja

Kalle Hiltusen mielestä jälkikäteen ajateltuna oli sattumaa, että maalaispojan kaveripiiriksi tuli Helsingissä juuri Körttikodin väki.

– Minun körtti-identiteettini ei ehkä ollut silloin niin vahva, ettenkö olisi ihan hyvin voinut uida muihinkin piireihin. Tavallaan sekin sopii herännäisyyden ajatukseen, että usko on lahja.

Karoliina Virkamäen mielestä luterilainen ajatus kutsumuksesta on kaunis. Kysymyksistä ja ajattelusta on peräisin myös rakkaus teologiaan.

– Siinä herännäisyydessä, jota minä olen saanut Nurmossa elää, on hirveän vähän ehdottomuutta. Körttiläisyydessä ehdotonta on vain armo.

Riittävän vahva

Kristinusko näyttäytyy tässä ajassa helposti ääripäiden ilmiönä, Hiltunen sanoo. Joko olet ateisti tai ison kaupungin asematunnelissa jakamassa traktaatteja.

– Minusta herännäisyyden profeetallinen tehtävä on pitää esillä myös sitä, että kristillisyyteen voi kuulua jotakin muutakin. Välilläkin on vaihtoehtoja.

Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksissa näkyy, että milleniaalien ikäluokasta yhä harvempi kuuluu kirkkoon. Virkamäki ja Hiltunen ovat tuota 1980-luvun ikäluokkaa.

– Mielikuva on sellainen, ettei voi kuulua kirkkoon, koska ei koe uskovansa riittävän vahvasti. Yhteiskunnassa on vallannut alaa ajatus niin vahvasta uskosta, että on valmis käännyttämään naapurinsa. Luulen, että kovin moni suomalainen ei siihen taivu, Kalle Hiltunen sanoo.

”Armahda, Herra, armahda lastasi oikukasta, ja pelasta, jos kerran voit, laivasta hukkuvasta. Jos rakkauden kadotin, jos vaikka kuolee uskokin, en lakkaa toivomasta.”

Jos lienen joskus uskonut, Siionin virret 88:5

Autuas huono uskova

Karoliina Virkamäen mukaan monilla ihmisillä on sellainen olo, ettei riitä tai kelpaa olemaan kristitty. Jouko Mäki-Lohiluoman Siionin virsi 88 pohtii juuri tätä: Jos lienen joskus uskonut.

– Varsinkin nuoret veisaavat sitä. Ihmisen peruskokemus on monesti se, että usko ei oikein tahdo riittää, kun maailma on niin paha ja kurja. Körttiläisessä maailmassa se voidaan sanoa myös ääneen.

Herännäisyyttä on Kalle Hiltusen mukaan kuvattu yksinkertaisen tai ikävöivän uskon liikkeeksi.

– Minua on puhuttanut ikävän tematiikka, ja Paavo Ruotsalaisen ajattelussa juuri se viehättää. Hänen mielestään oikeaa kristillisyyttä on se, missä ihminen ei koe olevansa kovin kristitty. Jeesuskin sanoi, että autuaita ovat hengellisesti köyhät.

– Minä en voi ymmärtää sitä mitenkään muuten kuin niin, että autuaita ovat huonot uskovat. Ne, jotka kokevat itsensä hengellisesti heikoiksi. Koen, että herännäisyys omalta kulmaltaan haluaa tätä korostaa. Sille olisi nyt tilausta.

Juttu julkaistu ensimmäisen kerran Juhlaviesti 2023 -lehdessä (ilm. keväällä 2022).

Artikkeli Ehdotonta on vain armo julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Herännäisyyden piirissä on pitkät perinteet lähetystyön edistämiselle. 1800-luvulla ensimmäiset keräykset aikalaisten sanoin ”pakanalähetyksen” hyväksi järjestettiin jo ennen Herättäjä-Yhdistyksen perustamista. Joutuivatpa heränneet johtajat Kalajoella kuuluisille käräjillekin luvattomasta rahankeruusta ja seuranpidosta. Lähetysperinteen vahvuutta kuvaa myös se, että Herättäjäjuhlien järjestämisvastuun symboli on N.G. Malmbergin lähetyslipas. Tänäkin vuonna lipas luovutettiin joensuulaisilta eteenpäin seuraavien juhlanjärjestäjien haltuun Seinäjoelle.

Ulkoasiain osaston harjoittelija ja herättäjäjuhlien lähetysseurojen puhuja Santeri Leinonen pohtii, miltä näyttää moderni lähetystyö körttien kesäjuhlilla 2000-luvun Suomessa.

Moderni lähetys herättäjäjuhlilla

Herättäjäjuhlat ovat Suviseurojen jälkeen Suomen toiseksi suurimmat kristilliset kesäjuhlat. Tänä vuonna Joensuussa kävijämäärä jäi erinäisistä syistä oletettua vähäisemmäksi ja tapahtumaan osallistui koko viikonlopun aikana noin 11 000 henkeä. Järvi- ja körttiradion lähetysten kautta saavutettiin todennäköisesti toinen samankokoinen joukko kuulijoita.

Toisin kuin monilla muilla herätysliikkeillä, ei herännäisyydellä ole omaa lähetysjärjestöä. Sen sijaan körtit kanavoivat oman tukensa lähetystyöhön ennen kaikkea Suomen lähetysseuran ja nimikkolähettiensä kautta.  Tämä yhteys näkyi vahvasti myös juhlilla, sillä lähetysseura oli tänäkin vuonna markkina-alueella esillä kokonaisella omalla kojullaan. Järjestöstä kutsutaan usein myös puhujia herättäjäjuhlille, erityisesti lähetysseuroihin.

Nopealla vilkaisulla körttikansa näyttäisi kokevan nykyaikaisen lähetystyön entisaikoja monipuolisemmin. Pelkän sananjulistuksen ja Raamatuiden jakamisen lisäksi onnistunut lähetystyö vahvistaa myös ihmisten omaa toimijuutta ja mahdollisuuksia hyvään elämään. Suomen lähetysseuran rinnalla herättäjäjuhlilla olivat näkyvästi esillä myös Kirkon ulkomaanapu ja nuorten vaikuttamisjärjestö Changemaker.

Nykyaikaisen ja ammattitaitoisen lähetystyön rinnalla herättäjäjuhlilla näkyy ja kuuluu myös sympaattinen entisaikojen lähetysestetiikka. Menneiden sukupolvien työstä muistuttavat juhlatorilla järjestettävät keräykset sekä lähetyspiirien hengessä myydyt erilaiset arvat, kengät ja muut tuotteet. Kolehtihaaviin seuravieras voi sujauttaa roposen Herättäjän kansainväliselle työlle, joka kerää rahat Heränneen kansan lähetysrahaston kautta Lähetysseuran, Piplia-seuran ja Fingon työhön. Vaikka työmuodot ajan kuluessa muuttuvatkin, on lähetystyö maallikolle ennen kaikkea kirkon yhteistä kulttuuriperintöä.

Lähetysseuran yhteyspäällikkö Suvimarja Rannakari-Norjanen nosti omassa seurapuheessaan esille toivon. Lähetystyö tarjoaa monelle ihmiselle ”toivoa ruoasta, koulutuksesta, terveestä elämästä ja ympäristöstä, sekä kaiken kruununa Kristuksen tuoma toivo ja ilo.” Rannakari-Norjaselle lähetystyö tarkoittaa molemminpuolista antamista ja saamista, oppimisen kokemuksia. Lähetyskentillä kristinusko näyttäytyy Kristuksen yhtenä ruumina ja kirkkona, jossa jokainen ihminen pääsee jakamaan omia lahjojaan toisten hyväksi.

Julkishallinnon puolella on jo pitkään puhuttu kehitysavun sijasta kehitysyhteistyöstä sen korostamiseksi, että toiminta kehittyvissä maissa on monisuuntaista ja ihmisten omaa toimijuutta vahvistavaa. Rannakari-Norjasen puhe sai minut ajattelemaan, pitäisikö meidän kirkossakin alkaa puhua lähetystyön sijaan lähetysyhteistyöstä?

Yhteistyö Sortavalan seurakuntaan ja Inkerin kirkkoon

Juhlien järjestäminen tänä vuonna itärajan läheisyydessä toi ohjelmaan omat erityispiirteensä. Joensuusta on perinteisesti ollut tiiviit yhteydet rajan molemmille puolille, mikä näkyi ja kuului vahvasti myös viikonlopun seurapuheissa. Nyt rajanylitykset ovat olleet pidemmän ajan tauolla – ensin koronapandemian ja sitten tänä keväänä alkaneen Venäjän suurhyökkäyksen takia. Onpa Venäjän läheisyys saattanut jättää osan seuravieraista tällä kertaa kotiinkin.

Juhlien järjestäminen Joensuussa loi myös toiveita yhteistyöstä erityisesti Sortavalan luterilaisen seurakunnan suuntaan. Sortavalan seurakunta kuuluu Venäjällä luterilaiseen vähemmistökirkkoon, Inkerin kirkkoon, ja on myös Herättäjä-Yhdistyksen ystävyysseurakunta. Suuremmat suunnitelmat kaatuivat lopulta byrokratian ja rahoituksen haasteisiin, mutta seurakunnan kirkkoherra Andrei Antonov pääsi silti muutaman hengen seurueen kanssa puhumaan herättäjäjuhlilla ja kertomaan ajankohtaisista kuulumisista. Kiitollisuus tästä oli suurta, sillä rajan ylitys ei kuulemma ole nykyään itsestäänselvyys enää edes kutsutuille vieraille – pääasiassa Venäjän puolen rajaviranomaisten asettamien rajoitusten johdosta. Omassa seurapuheessaan Antonov korosti sitä, miten ihmiset ovat jälleen unohtaneet pois toisiinsa kohdistuvan rakkauden. Sydänten rakkaudettomuus ja kovuus koituvat myös yhteiskuntien kohtaloiksi, kun lakkaamme kohtamaasta toista ihmistä lähimmäisinämme.

Suomalais-ugrilainen ystävyystyö on lähetystyön ohella eräs keskeisimmistä Herättäjä-Yhdistyksen kansainvälisen työn kohteista. Alun perin ”heimotyön” nimellä kulkenut työmuoto onkin toteutunut vahvimmin juuri Virossa, Inkerissä ja Venäjän Karjalassa, jonne Herättäjä-Yhdistyksen vapaaehtoisten voimin rakennettiin 2000-luvun taitteen molemmin puolin mm. runsaasti kirkkoja ja muita seurakuntien tiloja.  Sortavalan suuntaan Herättäjä-yhdistyksen työ on näkynyt mm. ryhmämatkoina sekä kirkon tilaisuuksiin lähetettyinä nuorisotyön vapaaehtoisina.

Maallikot ja hengellisyyden ammattilaiset lähetystyössä

Eräs körttiläinen keskustelija kuvasi omaa lähestymistapaansa lähetystyöhön kutakuinkin seuraavilla sanoilla:

”Olen usein harmitellut sitä, että toisin kuin meitä muita on jotakuta lähetyskentälle lähtevää siunattu, rukoiltu puolesta ja annettu ties mitä tukea.

Lähetystekijä menee johonkin seurakuntaan, jossa on yhteisö odottamassa ja tukemassa. Tai saa ainakin jonkun piispan tai papin siunauksen. No sitten kun on tavan Liisa, joka menee tehtaaseen työhön ateistien ja ties millaisten rasvaisten juttujen keskelle, ei kukaan ole pientä Liisaa tai Marttaa siunaamassa, vaikka ihan yhtä vaativa hengellisesti on hänenkin asiansa”

Mietelmä tuntui monella tapaa osuvalta. Usein lähetys(yhteis)työstä keskustellessamme kaukainen Afrikka ja Aasia korostuvat läheisen Teboilin nurkan kustannuksella. Kommentoijan tarkoitus ei tietenkään ollut millään tapaa vähätellä ulkomaan lähettien työn tärkeyttä tai heidän kohtaamiaan haasteita, vaan herätellä kuulijaa tarkastelemaan jokaisen kristityn velvollisuutta toimia arjessaan lähetyskäskyn mukaisesti.

Körttiläisen seuraperinteen ihanteena on alusta saakka ollut samoilla oljilla istuminen. Säädystä, ammatista tai perhetausta riippumatta jokainen ihminen on tervetullut yhteiseen penkkiin veisaamaan. Yhtä hyvin maallikko kuin pappikin saa pitää tunnoistaan seurapuheen. Voisiko samaa syntisten solidaarisuuden ajatusta soveltaa myös lähetystyössä? Miten voisimme vahvistaa kirkossa sellaista toisia kunnioittavaa lähetystyön kulttuuria, jossa jokaisen kristityn arjen sanat, teot ja huolenpito toimivat todistuksena toisenlaisesta maailmasta?

Alusta saakka tavalliset ihmiset ovat vieneet lähetystä eteenpäin pienin askelin kohti suurempaa tavoitetta.  Tämä työ jatkuu edelleen, oli kyseessä sitten 1800-luvun köyhässä Suomessa talonpoikien Malmbergin lähetyslippaaseen antama vaivainen ropo tai lyhyt välittävä hetki 2000-luvun huoltoaseman bensapumpulla – hetki, joka on arjen toivoa jostakin suuremmasta, armon vilahdus.

Artikkeli ”Lohduksi toisillemme” – lähetys(yhteis)työn tunnelmia Joensuun herättäjäjuhlilla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.