”Kuljen vierellä loppuun asti”

Yöllä sairaanhoitaja Anna-Maija Karsikas, 56, silittää potilaansa kättä viimeistä kertaa. Myös omaiset ovat sängyn äärellä. Hetken päästä Karsikas avaa ikkunan ja sytyttää led-kynttilän huoneen pöydälle. Tämän jälkeen hän pukee vainajalle valkoisen mekon, laittaa peiton päälle vaaleanpunaisen neilikan ja vie lavetilla kellarissa olevaan kylmiöön.

Samalla viikolla lähihoitaja Sari Juudin, 54, herättelee toisessa huoneessa tytärtä, joka nukkuu vierasvuoteella äitinsä lähellä. Hän kertoo tyttärelle, että hänen äitinsä on nyt kuollut. Juudin käyttää nimenomaan tätä sanoitusta. Hänestä olisi kornia sanoa, että äiti on nukkunut pois. Kuolema on kuolema. He halaavat pitkään. Sitten he vaatettavat äidin kylmiöön vietäväksi. Mukaan laitetaan myös lapsenlapsen piirros.

Karsikas ja Juudin työskentelevät Keski-Suomen hyvinvointialueen palliatiivisella osastolla, jossa hoidetaan parantumattomasti sairaita. Potilaita autetaan oireita hoitamalla, keskustelemalla ja olemalla läsnä. Potilaat ovat osastolla muutamasta tunnista muutamiin kuukausiin. Lähes päivittäin joku kuolee.

Työssä tottuu kuoleman näkemiseen, mutta välillä se ottaa koville. Jos tuntee kuolevan hyvin, tilanne on itsellekin raskas. Myös samanikäisten saattaminen tuntuu pahalta. Vaikeita tapauksia käydään läpi kollegojen ja työnohjaajan kanssa.

Kuljen kuolevan ja omaisten vierellä loppuun asti. Siinä ei ole kiire mihinkään. -Sari Juudin

Kuoleman lähestyessä ihminen on usein väsynyt ja nukkuu paljon. Hän syö ja juo vähän. Raajat alkavat kylmetä, iholle tulee violetin värisiä lautumia, hengitys vaikeutuu. Usein kuoleva aavistaa kuoleman läheisyyden ja saattaa pyytää esimerkiksi sairaalapappia käymään luonaan.

Kuolevan ja omaisten kohtaamisessa on kokeneiden hoitajien mielestä tärkeää pysähtyä hetkeen ja antaa tukea. Välillä keskustellaan, välillä ollaan hiljaa. Toisinaan hoitaja silittelee myös omaisia. Itketään yhdessä.

– Näytän tunteita siinä määrin, että pystyn toimimaan kuitenkin hoitajana ihan normaalisti, kuvaa Karsikas.

Työ on vahvistanut hoitajien käsitystä kuolemasta luonnollisena asiana, jota ei tarvitse pelätä. Sari Juudin on työskennellyt vaikeasti sairaiden potilaiden kanssa 38 vuotta. Työ palliatiivisella osastolla on tuonut hänelle lisää rauhallisuutta.

– Kuljen kuolevan ja omaisten vierellä loppuun asti. Siinä ei ole kiire mihinkään.

Anna-Maija Karsikas on nähnyt, että kuolemat voivat olla hyvin erilaisia.

– Kuolema ei pelota minua, koska ajattelen, että sen jälkeen on luvassa hyvää. Tämä ajatus helpottaa minua myös tässä työssä.

”Joka päivä tekee mieli lähteä töihin”

Marjatta Ryynänen, 82, on kävellyt kaupalleen vähän ennen kahdeksaa. Hän kantaa ruusut, gerberat, neilikat ja muut leikkokukat kylmiöstä lasikaappiin. Sesongin ulkokukat, krysanteemit, kanervat ja havut hän asettelee ulko-oven molemmille puolille. Ryynänen silmäilee mapista päivän tilaustyöt, tapaamiset, vainajien kuljetukset.

Samaan tapaan hän on käynnistänyt työpäivänsä yli 50 vuotta. Ryynänen perusti nimeään kantavan kukkakaupan ja hautaustoimiston miehensä Toivon kanssa 1983, mutta sitä ennen heillä oli kukkatukku. Samanlaista liiketoimintaa harjoittivat myös hänen vanhempansa.

Ryynäsen perheyrityksessä toimii tällä hetkellä jo neljäs sukupolvi. Kun kasvaa arkkujen ja uurnien äärellä, niitä pitää elämään kuuluvana luonnollisena asiana.

Ryynänen kertoo toimivansa tätä nykyä kaupassa päältä katsojana ja jokapaikanhöylänä. Joskus hänen työpäivänsä venyy iltaan saakka.

– Pidän tässä työssä kaikesta. Joka päivä, kun herään ja olen suunnilleen terve ja pirteä, tekee mieli lähteä töihin.

Nykyään asiakas saa hautaustoimistosta periaatteessa kaiken, mitä hautauksessa tarvitaan, arkun tai tuhkauurnan valinnasta perunkirjoitukseen asti. Aiemmin sieltä ostettiin vain arkku ja kukkalaitteet, ja käytännön asioista sovittiin kirkkoherranvirastossa.

– Meidän tehtävämme on kulkea asiakkaan rinnalla ja ohjata häntä eteenpäin.

Hautaustoimiston työntekijöiltä vaaditaan Ryynäsen mukaan ennen kaikkea empaattista asennetta, läsnäoloa ja kuuntelemista. Ihmiset reagoivat suruun eri tavalla. Joku saattaa olla aggressiivinenkin.

Paras palaute on se, kun asiakas lähtee meiltä rauhallisella mielellä.

– Koetamme lohduttaa asiakasta ja auttaa häntä saamaan asiat hoidettua. Paras palaute on se, kun asiakas lähtee meiltä rauhallisella mielellä.

Nykypäivän ihmiset ovat Ryynäsen mukaan etääntyneet kuolemasta, eikä vainajia yleensä käydä katsomassa. Ennen samassa talossa asui monta sukupolvea, pääasiassa ihmiset kuolivat kotonaan, ja siellä vainajat myös puettiin arkkuun. Ryynänen sanoo, että kuolemaa ei kannata pelätä.

– Vainaja on yleensä rakas lähiomainen. Toivon, että saattajat suhtautuisivat hänen kuolemaansa luonnollisena asiana.

Tuhkaaminen on prosessi

Esa Joutsen, 62, on juuri saanut kolattua päivän viimeiset tuhkat uunista jäähtymään. Hän istahtaa tietokoneen ääreen. Aamukuudelta käynnistynyt päivä on kirjaamisen jälkeen pulkassa.

Joutsen toimii Jyväskylän seurakunnassa erityisammattihenkilönä, jonka työnkuvaan kuuluu hautausmaiden hoito. Krematoriovuoro hänellä on joka neljäs viikko.

Joutsen avaa vainajan tiedot tietokonejärjestelmästä QR-koodin avulla. Hautaustoimistossa vainajalle on tehty kuviokoodi, josta hänen identiteettinsä voidaan varmistaa hautausprosessin eri vaiheissa.

Krematoriossa kuuluu tasainen jyminä. Mylly jauhaa toisesta uunista tulleen tuhkan hienojakoisemmaksi. Sitä ennen Joutsenen kollega Markku Moisio, 59, on poiminut magneettikapulalla tuhkasta metalliesineet, arkun ruuvit ja vainajan tekonivelet sinkkiämpäriin. Muutaman minuutin päästä hän kaataa tuhkan uurnaan, sulkee ja sinetöi kannen ja vie varastoon. Sieltä se toimitetaan omaisille tai hautaustoimiston edustajalle.

Jyväskylän seurakunnassa tuhkausten osuus kaikista hautauksista on noin 70 prosenttia, mikä tarkoittaa keskimäärin 10–12 tuhkausta päivässä. Yhden vainajan palamisprosessiin menee noin 1,5 tuntia. Uunin lämpötila on korkeimmillaan 1 200 astetta. Maallikkona arvelisi, että työ on sekä henkisesti että fyysisesti kuormittavaa. Työntekijät ovat eri mieltä.

Joutsen sanoo, että hän ei varsinaisesti kohtaa työssään kuolemaa, koska ei näe arkkujen sisälle. Ainoastaan isäänsä tuhkatessaan hän tiesi, minkä näköinen ihminen kuljetusvälineen sisällä oli.

 Onneksi me kaikki poistumme täältä jossain vaiheessa. -Esa Joutsen

– Olimme sopineet tuhkauksesta aikanaan ja toimin sen mukaisesti. Se oli viimeinen palvelus isälle.

Joskus, kun tuhkattavana on pieni arkku tai vanha pelikaveri, Joutsen kertoo pohtivansa hetken erilaisia elämän polkuja ja sitten taas kolaa.

– Tämä on prosessi. Näin se vaan menee.

Moisiolla on kymmenien vuosien työkokemus tehtailta. Seurakuntaan hän haki, koska erityisammattihenkilön työssä piti osata korjata erilaisia koneita ja tehdä monenlaisia kunnostustöitä hautausmaalla.

– Nämä ovat minulle koneita kuin mitkä tahansa, ja työ on mukavaa, siistiä ja vaihtelevaa. Olen tuhkannut appiukon, vanhemmat ja monta luokkakaveria.

 Ei kuolemassa ole mitään pelättävää, kun tietää, että elämää on sen jälkeen. -Markku Moisio

Työssä tarvitaan miesten mukaan oikeanlaista asennetta ja reipasta otetta, mutta myös rankkaa huumoria. Moision mukaan uurna painaa syntymäpainon verran. Miehet ovat myös sopineet keskenään toistensa tuhkaamisesta, uuninumeroa myöten.

Kun on joka päivä kuoleman kanssa tekemisissä, siitä tulee normaalia ja luonnollista.

– Onneksi me kaikki poistumme täältä jossain vaiheessa. Kuka täällä jaksaisi tallata loputtomasti, toteaa Joutsen.

– Ei kuolemassa ole mitään pelättävää, kun tietää, että elämää on sen jälkeen. Kaikki eivät vain usko siihen. Minä uskon, Moisio sanoo.

Valmistautuminen ei tuo kuolemaa lähemmäksi

”Risto riutui riutumistaan, kuolo hiipi hiljalleen.” Tämä värssy perheraamatun välistä löytyneessä kuolinilmoituksessa sytytti Ilona Kemppaisessa, 52, kiinnostuksen kuoleman tutkimusta kohtaan.

Värssy tuntui hänestä niin oudolta ja vieraalta, että halusi perehtyä aiheeseen tarkemmin. Kemppainen selvitti gradussaan (1998), keistä julkaistiin kuolinilmoituksia Helsingin Sanomissa 1890–1980 ja millaisia ne olivat.

– 1800-luvun lopulla kuolinilmoitukset olivat vielä suhteellisen uusi asia, varsinkin tavallisen kansan keskuudessa.

Myöhemmissä tutkimuksissaan hän on syventynyt muun muassa sankarikuolemiin Suomessa toisen maailmansodan aikana, hautajaiskulttuurin muutokseen ja itsemurhien historiaan. Parhaillaan historian tutkija ja Jyväskylän yliopiston dosentti Kemppainen tutkii kuoleman eriarvoisuutta eli esimerkiksi sitä, kenen kuolemaa pidetään merkittävänä.

Kuolemantutkija näkee, että suomalaisessa kuoleman kulttuurissa on tapahtunut hänen uransa aikana kaksi merkittävää muutosta: kuolemasta puhuminen on lisääntynyt, mutta kuolemaan liittyvien käytännön asioiden tekeminen on vähentynyt. Ihmiset jakavat surukokemuksiaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, mutta kuolevan palveleminen on jäänyt sivurooliin.

– Monilla on usein niin voimakas oman surun ja ahdistuksen kokemus, että he eivät kykene kulkemaan kuolevan rinnalla.

Tänä päivänä ihmiset usein hämmästyvät siitä, miten paljon käytännön järjestelyjä läheisen kuolemaan liittyy.

Ilona Kemppainen toivoo, että kuolevia ei jätettäisi yksin. Myös heidän lähipiirinsä tukeminen on tärkeää. Hän itse toimii parhaillaan tukipilarina ystävällensä, joka auttaa parantumatonta syöpää sairastavaa läheistään.

– Kuuntelen ystävääni ja toimin hänelle keskustelukumppanina ja nyrkkeilysäkkinä.

Käytännön asioita pitää hoitaa myös läheisen kuoltua. Kemppaisen mukaan ihmisillä oli aiemmin parempi ymmärrys tästä.

– Tänä päivänä ihmiset usein hämmästyvät siitä, miten paljon käytännön järjestelyjä läheisen kuolemaan liittyy.

Hän rohkaisee valmistautumaan läheisten ja omaan kuolemaan ilman pelkoa.

– Kuolema ei ole mikään peikko. Se ei tule sen lähemmäs, vaikka sen kanssa on tekemisissä. Olen tutkinut kuolemaa 30 vuotta ja voinut aivan mahtavan hyvin.

Elämä jatkuu toisessa todellisuudessa

Kuokkalan lähikirkkoalueen vastuupappi Minna Rantalainen, 60, on siunannut hautaan satoja vainajia. Muutama tapaus on jäänyt erityisesti hänen mieleensä. Toinen oli yrittäjä, joka oli käynyt monta kertaa hänen luonaan keskustelemassa elämänsä vaikeuksista ja sitten hirttäytynyt oman yrityksensä tiloissa. Rantalainen tunsi epäonnistuneensa raskaasti. Hän meni vainajan lesken luo ja itki hänen kanssaan. Surusta tuli yhteinen.

Toisessa tapauksessa hänellä oli siunattavanaan vauva. Kun lapsen isä kantoi hautausmaalle pientä arkkua, jonka ympärillä oli isän kotimaan lippu, Rantalainen murtui, eikä hänen puheestaan meinannut tulla mitään. Työvuorossa ollut kanttori tuli hänen taaksensa ja koski häntä kevyesti selkään. Rantalainen sai eleestä voimaa ja pystyi jatkamaan.

Rantalaisen mielestä myös pappi saa näyttää tunteitaan surun hetkellä, kunhan pysyy toimintakykyisenä. Kun hän menee tapaamaan kuolevaa tai hänen omaisiaan, hän keskittyy kohtaamaan heidän surunsa.

Toisten suruun ei voi kuitenkaan jäädä. Tämän Rantalainen oppi jo papiksi opiskellessaan. Hiippakunnan dekaani oli ohjeistanut muhimaan koskettavissa tilanteissa vähän aikaa, mutta päästämään sitten irti ja menemään eteenpäin.

Omaisille hänen neuvonsa on suruun suostuminen. Surua ei tarvitse pelätä, eikä siitä tarvitse kiirehtiä pois. Se kertoo siitä, että on luovuttu rakkaasta ja merkityksellisestä ihmisestä.

Haluaisin, että muistotilaisuuden sijaan puhuttaisiin muistojuhlasta.

Kuolema on hänelle osa elämän kiertokulkua. Se ei ole päätepiste, vaan pilkku. Rantalainen uskoo elämän jatkuvan jossain toisessa todellisuudessa, johon meidän käsityskykymme ei riitä.

– Siitä on vain aavistuksia, vertauskuvia ja symboleita. Vähän kuin puhuttaisiin tieteenalasta, jota ei ole koskaan opiskellut, mutta kaikissa todellisuuksissa on läsnä Jumala.

Pitkän työkokemuksensa myötä hän on ruvennut suhtautumaan kuolemaan lempeämmin. Se ei ole katastrofi, eikä mikään jää kesken. Kuolema voi olla hänen mukaansa myös tervetullut.

– Kun pitkään sairastanut iäkäs ihminen kuolee, hän saa lähteä ihanasti Abrahamin tapaan elämästä kyllänsä saaneena.

Omiin hautajaisiinsa Rantalaisella on vain yksi toive: siellä voisi nostaa maljat mukavan elämän kunniaksi.

– Haluaisin, että muistotilaisuuden sijaan puhuttaisiin muistojuhlasta, jossa vieraat voivat muistella hyviä asioita ja iloita omasta elämästään.

Artikkeli Kasvotusten kuoleman kanssa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Läheinen ja rakas ihminen on poissa, ja sitä on usein vaikea käsittää. Tilanne on uusi, ja käytännön järjestelyt vieraita, Takanen toteaa.

Rauhallisuus ja empaattisuus ovat hänen mukaansa ne työkalut, joilla tilannetta lähdetään käymään läpi. Usein ensikäynnillä vierähtää tunti, eikä kiireen tuntua saa tulla. Asiakas saa rauhassa kertoa ajatuksiaan ja odotuksiaan tulevista hautajaisista, eikä kaikkea tarvitse kerralla päättää.

Tärkeintä on, että asiakas saa hyvän palvelun ja tuntee tulleensa kuunnelluksi.

– Aina voi tulla uudestaan pienenkin asian takia tai soittaa. Tärkeintä on, että asiakas saa hyvän palvelun ja tuntee tulleensa kuunnelluksi, Takanen pohtii.

Suru ja yksinäisyys ovat vahvoja tunteita, joita Takanen on huomannut erityisesti miesten pelkäävän. Hän kehottaakin yleensä omaisia katsomaan vainajaa ennen kuin arkku suljetaan.

Ortodoksihautajaisissa arkku pidetään avoinna, mutta luterilaisissakin hautajaisissa omaiset voivat vielä kappelilla ennen siunaustilaisuuden alkua pyytää avaaman arkun.

– Moni sanoo ensin, että ei halua nähdä, mutta parissa päivässä voi mieli muuttua. Kun vainajaa tullaan katsomaan, voidaan viipyä arkun äärellä hyvinkin pitkään, hän kertoo.

Kokemus on useimmille hyvä ja tarpeellinen. Se vahvistaa, että tapahtunut on totta, ja surutyö voi alkaa.

Ennen kuin vainajaa pääsee katsomaan, laittavat Kari Takanen ja Joonas Pirkkanen vainajan esille, yleensä sairaalan hiljaiseen huoneeseen.

Usein kuolema on odotettu. Saattohoitopotilaiden omaiset ovat tulevaan jo ehtineet varautua, mutta silti kuolema yllättää.

 Joskus tapahtumat tulevat tyynylle asti.

Kari Takanen myöntää, että vaikka työasiat on oppinut jättämään työpaikalle, ei se aina onnistu.

– Joskus tapahtumat tulevat tyynylle asti. Lapsen kuolema tai hirveä onnettomuus saa helposti miettimään, että mitenkähän omaiset pärjäävät, hän myöntää.

Matka sairaalalta siunauskappelin kylmiöön ajetaan omaisten toivomaa reittiä. Esimerkiksi Pohjanmaalla elää edelleen vanha tapa, jossa käydään kääntymässä vielä viimeisen kerran vainajan kotitalon pihassa. Vastassa saattaa olla saattoväkeä, ja virsikin voidaan siinä tilanteessa veisata.

Myös kaupunkiajossa toivotaan usein, että ajetaan vainajalle tuttuja katuja pitkin.

Takanen kertoo huomanneensa, että Etelä-Suomen liikenteessä ei ruumisautoa erikoisemmin kunnioiteta, mutta mitä edempänä maaseudulla ollaan, ovat vanhat tavat vielä voimissaan.

– Pohjanmaalla tuli hiljattain vastaan nuoria miehiä täynnä oleva auto. He pysähtyivät odottamaan, että ajoimme ohi.

Liikenteen tukoksi ei kuljetusauto halua jäädä. Mahdollisuuksien mukaan jono päästetään ohi siirtymällä hetkeksi vaikka linja-autopysäkille.

Joonas Pirkkanen on pienestä pitäen pyörinyt isänsä kukka- ja hautaustoimistossa auttelemassa. Kun hän sai ajokortin viisi vuotta sitten, hän aloitti virallisesti perheyrityksen työntekijänä. Nuori mies ajaa vainajien kuljetuksia tarvittaessa ympäri maata.

Hautaustoimiston autoilla ajetaan pitkiäkin matkoja. Vainajia kuljetetaan kotipaikkakunnilleen paitsi Suomessa myös muihin Pohjoismaihin.

Välillä on pakko pitää taukoa ja tankatakin. Arkkua kuljettava auto saattaa herättää uteliaisuutta, ja usein auto pysäköidäänkin vähän syrjemmälle ruoka- ja kahvitaukojen ajaksi.

Kuljetuksia on myös Helsinki-Vantaan lentokentälle. Takaset ovat saattaneet matkaan vainajia, jotka lähtevät sinkkiarkussa esimerkiksi Iraniin, Keniaan tai Turkkiin päästäkseen kotimaansa multiin.

Minusta tämä on ihan luonnollinen asia, tärkeää työtä.

Ihan ensimmäiseksi Joonas Pirkkanen ei uudelle tuttavuudelle kerro mitä tekee työkseen.

– Useimmat ikäiseni sanovat, että he eivät tähän pystyisi. Minusta tämä on ihan luonnollinen asia, tärkeää työtä, hän tuumaa.

Yliopistonkadun Kukka ja Hautaustoimisto on palvellut asiakkaita vuodesta 1983. Alkuun yritys toimi vain Tikkakoskella, kaupunkiin laajennettiin vuonna 2001.

Tulevaisuudessakin tarvitaan hautaustoimistoja, uskoo Joonas Pirkkanen. Isältään hän on omaksunut rauhallisen ja rauhoittavan puhetyylin. Työasu, tumma puku, valkoinen paita ja musta kravatti vahvistavat luotettavaa vaikutelmaa.

Jos ja kun hän jatkaa isänsä viitoittamalla uralla, tulee työssä eteen väistämättömiä muutoksia. Osa niistä on jo toteutunut, kun tavat muuttuvat.

Paras suositus on tyytyväinen asiakas.

– Vaikka sähköiset nettipalvelut ovat tulleet helpottamaan yhteydenpitoa ja monet asiat pystyy hoitamaan verkossa, tulevaisuudessakin tullaan sureva kohtaamaan kasvotusten. Sureva tarvitsee tukea ja opastusta, sillä suru voi tehdä neuvottomaksi, hän miettii.

Muutos hautaustavoissa on jo tapahtunut kaupungeissa. Yli 60 prosenttia vainajista tuhkataan, ja hautaustoimiston kautta hankitaan arkun lisäksi tuhkauurna.

– Maaseudulla perinteinen arkkuhautaus on edelleen yleisesti käytössä, huomauttaa Kari Takanen.

Kukkakauppa muuttuu koko maassa traditioiden muuttuessa. Perinteisten seppeleiden tilalle ovat tulleet kukkavihkot tai kokonaan kukitetut pyöreät ja sydämen muotoiset surulaitteet.

Erilaiset kulttuurit tulevat näkymään Joonas Pirkkasen työssä. Maahanmuuttajat ovat jo tehneet muslimihautauksen tutuksi, vainaja on haudattava kolmen päivän sisällä kuolemasta.

Sen sijaan romanihautajaisten ylenpalttisuus pitkine valvojaisineen alkaa olla katoavaa perinnettä.

Myös tekniikka kehittyy. Painavan arkun siirtäminen vaatii kaksi miestä ja voimaa, mutta erilaisia nostolaitteita sekä portaissa kuljettamista helpottavia apuvälineitä on jo saatavissa.

Kari Takanen kertoo esimerkkinä, että kotona saattohoidossa kuolleen vainajan kuljetus kerrostalon seitsemännestä kerroksesta on melko haasteellinen tehtävä. Harvoissa taloissa paarit mahtuvat hissiin.

Vaikka tekniikka kehittyy ja yhteydenpito hoituu osin verkossa, ei perustehtävä muutu.

– Paras suositus on tyytyväinen asiakas, joka kokee omaisensa saaneen parhaan mahdollisen kohtelun, Kari Takanen toteaa.

Hautaustoimistojen yleisimmät palvelut

• Arkku- ja uurnamyynti sekä erilaiset kukka-asetelmat
• Siunausaikojen ja paikkojen varaukset
• Muistotilaisuustilojen ja pitopalvelun varaamiset
• Kuljetukset
• Asiapapereiden toimittaminen virastoihin
• Kantajien varaaminen tarvittaessa
• Kukkalaitteiden toimitukset siunaustilaisuuksiin
• Lehti-ilmoituksen toimittaminen
• Muistokivet ja lisäkaiverrukset

Artikkeli Kiireettömästi vainajaa kunnioittaen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.