Tallin asukas ja jo ennestään tuttu hevonen loukkaantui vuosi sitten ja oli levossa sen jälkeen puolisen vuotta.

– Hevosen loukkaantuminen on aina iso juttu.

Niemisen hevosharrastus alkoi 6-vuotiaana ponikerholaisena ja jatkui nelosluokkalaisena uudelleen. Kulku tallille käy 3–4 kertaa viikossa ja siellä kuluu helposti neljäkin tuntia kerrallaan, mutta koulu ei silti kuulemma kärsi.

Tallilla voi hoitaa hevosia ja vain hengailla kavereiden kanssa – ja tietenkin ratsastaa. Este- ja kouluratsastus ovat molemmat mieluisia, ja välillä lähdetään maastoon. Tehtäviin kuuluvat monet tallin työt, kuten karsinoiden siivous, aamu- tai iltaruokinta, vesien vaihto ja hevosen harjaus.

– Kivointa on, että täällä mieli tyhjenee kaikesta muusta. Harrastuksessa kehittyy, oppii rauhoittumaan, olemaan läsnä ja kantamaan vastuuta hevosesta.

Nykyisin puhutaan paljon hevosen hyvinvoinnista ja enenemässä määrin myös sen kivusta, eläimen kipuilmeitä on opittu lukemaan.

– On tärkeä tietää, miten terve hevonen käyttäytyy ja miten se taas ilmaisee, jos kaikki ei ole hyvin, Minja Lehmonen sanoo.

Hän katsoo, että hevosharrastus elää murrosvaihetta, kun ratsastuskoulujen eettisyyttä on alettu tarkastella.

– Ratsastus harrastuksena varmasti pysyy, mutta toiminta muuttuu yhä selvemmin hevoslähtöiseksi. Myös hevostallien on pysyttävä ajan hermoilla ja oltava valmiit kehittämään toimintaansa.

Hevonen on välitön peili, se aistii ihmisen tunnetilan ja reagoi siihen käyttäytymisellään. Jos sen lähellä käy kovilla kierroksilla, myös hevonen on levoton.

– Kiltistäkin hevosesta näkee, jos sillä ei ole hyvä olla tilanteessa. Hevostaidot ovat oleellinen osa ratsastusharrastusta, ja jokainen hevosta käsittelevä ihminen vaikuttaa sen hyvinvointiin. Hyvää hoitoa voi opetella teoriassa ja käytännössä.

Hevosihminen on ennen kaikkea empaattinen,
hoivaviettinen ja välittävä.

Villa Hepolassa käy viikoittain tunneilla noin 80 ratsastajaa, mutta vaihtelua on paljon. Toiset jatkavat harrastusta pitkään ja toiset lyhyemmän aikaa. Oppilaana on ollut jopa SM-tasolle kehittynyt kenttäratsastaja. Tallin kisatiimi
toimii aktiivisesti, mutta Lehmosen mielestä harrastus ei saa olla suorittamista, vaan nimenomaan tunnetta ja hevosen kanssa läsnäoloa.

– Hevosta tulee oppia tuntemaan kokonaisvaltaisesti. Myös hoito kuuluu asiaan, tallilla ei käydä vain ratsastamassa, hän korostaa.

Hoidon ja yhteisen tekemisen kautta ihmisen ja hevosen välille kehittyy luottamus, ja silloin he toimivat paremmin myös ratsukkona. Hevoset ovat yksilöitä myös temperamentiltaan ja niiden käsiteltävyydessä ja tavassa reagoida ihmiseen voi olla suuriakin eroja. Tallilla jokainen hevonen taipumuksineen tunnetaan.

Hevosen kanssa on koko ajan seurattava, mitä sen
mielessä liikkuu.

– Hevosellakin on oikeus olla pitämättä jostakin asiasta. Koulutus tehdään pehmeällä tavalla palkitsemisen kautta ja koko ajan hevosta lukien.

Myös Adeleine Mattila, 16, haluaa kehittyä ratsastajana ja menestyä kisoissa.

– Kilpaileminen on kivaa, mutta se ei ole ykköstavoite. Tärkeintä on oppia ymmärtämään hevosta ja toimia sen kanssa yhdessä, hän sanoo Vilma-hevosta satuloidessaan.

Vilma on 13-vuotias tamma, jolle ruoka maistuu. Mattilan mukaan se osaa olla ystävällinen, mutta on omalla tavallaan herkkä.

Hevosen kanssa on koko ajan seurattava, mitä sen mielessä liikkuu.

– Juttelen Vilmalle ja annan sen huomata, että olen tulossa lähelle. Hevosen kanssa on koko ajan seurattava, mitä sen mielessä liikkuu.

Tytöt kertovat, että hevoset osaavat myös hymyillä. Ne nostavat ylähuulen ylös varsinkin, jos ne haistavat erikoisen hajun. Vihainen hevonen taas laittaa korvat luimuun, häntä heiluu vinhasti, keho jäykistyy, silmät menevät sirrilleen ja se polkee jaloillaan.

Iso eläin ei pelota, vaikka hevonen saattaa potkaista tai näykkäistä hampaillaan. Kumpikin on pudonnut ratsunsa selästä jo monta kertaa, mutta tyttöjen mielestä se kuuluu lajiin.

– Sitten vaan noustaan uudelleen satulaan, Mattila tuumaa.

– Välillä on häntäluu kovilla. Kerran hevonen kaatui, kun olin ratsailla. Jalka jäi alle, mutta ei onneksi käynyt pahasti, Anni Nieminen täydentää.

Turvallisuutta lisäävät oikeat varusteet: kypärä, ratsastuskengät ja -housut ja käsineet. Lisäksi on hyvä käyttää turvaliiviä, joka suojaa vartaloa, ehkäisee sisäelinvaurioita ja vähentää selkärankaan kohdistuvaa painetta onnettomuuden sattuessa. Maastoesteratsastuksessa turvaliivi on pakollinen.

Hevonen voi elää yli 30-vuotiaaksi, mutta luopumisia tulee väistämättä vastaan.

Kouluratsastus on kuin tanssia.

– Oma elämäni hevonen kuoli muutama vuosi sitten, ja se oli kova paikka, Minja Lehmonen muistaa.

Ratsastuskoulussa joudutaan välillä myös vaihtamaan opetushevosia. Hevonen ei välttämättä sovellukaan opetustyöhön tai se ei kestä vaihtuvia ratsastajia ja erilaisia ihmisiä.

Kesäloma koittaa tallillekin. Hevoset pääsevät isoille laitumille tuoreen heinän ääreen, maastoretkille ja virkistäville uinneille läheiseen lampeen. Hevoskärpäsen puremille tytöille kesä tarkoittaa lomaa koulusta. Adeleine Mattila pääsee tallille kesätöihin, ja Anni Nieminenkin aikoo viettää siellä lähes koko kesälomansa.

– Hevosten kanssa on vaan niin mukava olla!

Lehmonen on itsekin alkujaan hevostyttö, joka opiskeli ratsastuksen ohjaajaksi, hevosavusteisen toiminnan ohjaajaksi ja on myös ratsastusvalmentaja. Kilpailemisessa häntä auttaa oma valmentaja.

– Kouluratsastus on kuin tanssia, jossa liikutaan vähäeleisesti, kauniisti ja joustavasti hevosen kanssa. Tosin tallityö kaikkineen vie niin paljon aikaa, että oma ratsastaminen on jäänyt vähälle.

Artikkeli Hevonen on ihmisen peili julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Sanaristikoiden laatiminen ei ole Vuokilalle liukuhihnatyötä. Ristikoiden pitää olla laadukkaita ja tarkoitukseensa sopivia.

– Monelle laatijalle on tärkeää, ettei ristikon tekemisestä tulisi koskaan liian helppoa. Siinä pitää olla jokin haaste, Vuokila sanoo.

Kokeneemmat ratkojat voivat yrittää päätellä, kenen ristikosta on milloinkin kyse, mutta Vuokila pyrkii tekemään ristikoita ilman minkäänlaisia rajoja.

– Ehkä tavaramerkkini on, ettei koskaan voi tietää, millainen ristikko seuraavaksi on tulossa.

Vuokila muistuttaa, että ristikoita tehdään ratkojien iloksi, joten ristikoiden pitää olla ratkottavissa.

Osa ammattitaitoa on ajan tasalla pysyminen. Kieli muuttuu ja uudissanoja ja henkilöitä ilmestyy koko ajan lisää.

– Aina kun tulee uutta, siirryn käyttämään mieluummin uutta kuin vanhaa. Ennen esimerkiksi Aaro viittasi lähinnä Hellaakoskeen, nyt sanalla voi viitata vaikka Aaro Niinistöön, Vuokila havainnollistaa.

Ristikoiden ratkominen on sekä tekniikkaa, yleissivistystä että päättelyä.

– Jos halutaan oikein visaisia ristikoita, pitää olla ovela ja harhauttava, panna ihmiset ajattelemaan sanan monimerkityksellisiä muotoja.

Suomen kieli on Vuokilasta erinomainen ristikkokieli. Maailman paras, hän sanoo.

– Sanastoa on valtavasti ja uusia yhdys­sanoja on helppo rakentaa. Esimerkiksi ruotsinkieliset ristikot ovat paljon suomenkielisiä ristikoita alkeellisempia.

Minulla on kova usko, että ristikot pitävät pintansa myös tulevaisuudessa.

Vuokilalla on vuosikymmenten kokemus ristikoiden ratkomisesta ja laatimisesta. Isänsä vanavedessä Vuokila alkoi innostua ristikoista 1960-luvulla ja julkaisi ensimmäisen ristikkonsa 13-vuotiaana. Ristikoiden laatimisesta tuli myöhemmin myös ammatti, ja kokemusta Vuokilalla on myös seurakunnallisista teemoista esimerkiksi Kirkko ja kaupunki -lehdestä. Vuokilan perustama Sanaris-yritys täyttää ensi vuonna 40 vuotta.

– Fuusioiduimme kesäkuun alussa hollantilaisyrityksen kanssa, mutta hommia se ei ole vielä vähentänyt. Tahti on yhä kova, 68-vuotias Vuokila sanoo ja kuvaa ristikoiden laatimista enemmän mukavaksi harrastukseksi kuin työksi.

– En ole koskaan kyllästynyt tähän työhön. En pidä itseäni työnarkomaanina, mutta aina kun ei ole mitään muuta tekemistä, laadin ristikoita. Teen mielelläni töitä viikonloppunakin, kun ei ole muita häiriötekijöitä. Se rauhoittaa.

Ristikoita on totuttu pitämään vanhemman väen harrastuksena. Aktiivisten ristikko­harrastajien Sanasepot-yhdistyksessä pohditaan kovasti, miten nuoret saataisiin mukaan ristikoiden pariin. Ristikoiden julkaiseminen verkossa on yksi keino tavoittaa uusia harrastajia.

Juuri nyt kohistaan Pop-Ristikko-lehdestä, joka on erityisesti nuorille aikuisille suunnattu pop-aiheinen ristikkolehti. Pop-Ristikot erottuu muista ristikoista paitsi ulkoasunsa myös uusitun sanastonsa avulla.

– Tuntuu siltä, että ristikoita halutaan ratkoa nimenomaan paperilla. Se on rentouttavaa puuhaa jatkuvan kännykän ja netin selaamisen sijaan. Minulla on kova usko, että ristikot pitävät pintansa myös tulevaisuudessa, Vuokila sanoo.

Vuokila ratkoo ristikoita enää harvakseltaan.
– Harrastan toki ristikoita ja tutkin niitä, mutta vähemmän enää ratkon. Silloin tällöin herkuttelen oikein vaikealla ristikolla, jossa on jotain uutta tai ovelaa.

Artikkeli Harhauttaja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jokiniemi ja Valta ovat identtisiä kaksosia, joilla on yhteinen harrastus. Piirtäminen on kiinnostanut aina, ja matkan varrella he ovat ehtineet tutustua erilaisiin maalaustekniikoihin. Pastellivärien jälkeen molemmat ovat viime vuosina keskittyneet maalaamaan öljyväreillä.

– Nuorena aikuisena aloitin posliinimaalauksesta, mutta se ei ollut minun juttuni, Jokiniemi muistelee.
– Kerran menin vahingossa akvarellikurssille, ja se oli ihan väärä laji minulle. Ajattelin silloin, että en osaakaan yhtään mitään, Valta täydentää.

Oikeat välineet ja älä luovuta

Sisarukset painottavat, että on tärkeää valita oikeanlaiset välineet. Yhtä tärkeää on se, että ei heti luovuta. Maalaaminen tuskin luonnistuu keneltäkään heti mallikkaasti ilman harjoittelua.

Heillä maalaamisessa on ollut erilaisia kausia, ja eri tyylilajejakin he ovat kokeilleet.
Valta on keskittynyt enemmän henkilökuviin ja on tehnyt tilaustyönä myös eläinkuvia. Hänen mielestään Jokiniemen maalauksissa on enemmän mielikuvitusta, ja niistä löytyy usein jokin pieni jippo tai jännittävä ajatus.

– Leilalla jotkut taulut tuovat mieleen Salvador Dalin, Valta kuvailee.
– Tarkoittanet, että asiat eivät mene luonnossa ihan samalla lailla kuin tauluissa, Jokiniemi täsmentää.

Rennolla ja vapaalla otteella

Vuosien saatossa sisarusten maalaamisesta on tullut rennompaa ja vapaampaa. Enää ei tarvitse olla niin kiinni säännöissä, ja työskentely tuntuu mukavalta. Heidän mielestään maalatessa unohtaa kaiken muun. Se on hyvää vastapainoa työlle ja muulle elämälle. Samalla oppii uusia asioita ja kehittyy jatkuvasti.

Sisarukset ovat ehtineet järjestää jo muutaman yhteisnäyttelyn ja maalaavat myös yhdessä aina, kun siihen tulee tilaisuus. Kun Valta asuu Jäppilässä ja Jokiniemi Jyväskylässä, aina ei löydy yhteistä aikaa ja paikkaa maalaamiselle. Silloin on hyvä laittaa valokuva keskeneräisestä teoksesta toiselle arviointia varten.

– Omalle työlle sokeutuu, eikä huomaa virheitään, mutta toinen huomaa ne heti, Valta muistuttaa.
– Ja me kyllä sanotaan toisillemme asiat todella suoraan, Jokiniemi huomauttaa.

Samanlaiset erilaiset

Leila Jokiniemi ja Ritva Valta kyllästyivät ihmisten jatkuvaan arvailuun heidän identtisyydestään. Vuosi sitten oli lopulta aika varmistaa asia ja teettää dna-testit.

– Tulos oli, että olemme 99,99- prosenttisella varmuudella identtisiä, Jokiniemi kertaa tulosta.
– Me ollaan samalla kertaa erilaisia, mutta myös paljon samanlaisia, Valta tarkentaa.

Molemmat tykkäävät tehdä samanlaisia asioita, myös nälkä ja väsymys yllättävät yhtä aikaa. Mutta erojakin löytyy.

– Tykkäämme erilaisista miehistä. Onneksi, Valta naurahtaa.
– Onneksi, ja Ritva on varmaan vähän kärsivällisempi ja siistimpi, Jokiniemi täydentää.

Artikkeli Kaksin verroin mukavampaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.