Mitä ajattelet, kun menet jääkylmään veteen?
En mitään. Ajatukset häviävät ja rauhoitun. Aistin luonnon ja sen äänet ympärilläni.

Kuinka kauan uit kerralla?
Uimakauden alussa kastaudun vain 10–15 sekuntia, mutta uintiaika pitenee kauden mittaan olotilani mukaan. En päätä sitä etukäteen. Joskus uin pidemmän matkan, joskus pidän tikkaista kiinni ja kellun. En ole mitannut aikaa, mutta arvelen, että yleensä olen vedessä vähintään reilun minuutin.

Miten innostuit avantouinnista?
Aloitin seitsemän vuotta sitten, kun halusin testata, auttaisiko avantouinti sairastamaani fibromyalgiaan. Facebookin vertaistukiryhmässä monet kertoivat saaneensa apua kylmäuinnista, ja päätin kokeilla yhden talven ajan. Kipulääkkeiden käyttö vähenikin talven aikana ja aloin nukkua paremmin.

Miltä tuntuu uinnin jälkeen?
Vedestä noustessa tuntuu kuin kehon läpi kulkisi lämmin aalto. Se on jännä juttu, tuntuu lämpimältä, vaikka tuulisi kylmästi. Olotilani uinnin jälkeen riippuu siitä, mitä teen seuraavaksi. Jos käyn uimassa ennen töitä, tunnen oloni energiseksi töissä. Jos taas käyn uimassa töiden jälkeen, rentoudun kotisohvalla. Siitä alkaa ikään kuin uusi päivä: on aika ennen pulahdusta ja aika sen jälkeen. Hermostoni rauhoittuu selvästi.

Missä harrastat?
Palokassa Ollilan rannassa Jyväskylän avantouintiseuran paikassa. Siellä on lämmin lukollinen pukukoppi, jossa seuran jäsenet voivat vaihtaa vaatteet. Olen yksi Ollilan pukukopin vastaavista. Samalla kun käyn uimassa, katson, että paikka on siisti.

Kuinka usein ja mihin aikaan päivästä uit?
Pyrin käymään neljä kertaa viikossa. Olen vuorotyössä, joten ajankohta vaihtelee. Aika usein käyn uimassa illalla.

Harrastatko yksin vai yhdessä?
Pyrin siihen, että joku on mukana. Yksin uimista ei suositella. Useimmiten Ollilassa on muitakin uimareita paikalla. Enemmistö uimareista on varttuneempaa väkeä, mutta harrastus näyttää kiinnostavan myös nuorempia yhä enemmän.

Milloin aloitat ja lopetat avantouintikauden?
Tänä syksynä aloitin syyskuun puolivälin aikaan, ja keväällä uin niin pitkään kuin tuntuu hyvältä, joskus toukokuun lopulle asti. Lopetan, kun vesi tuntuu liian lämpimältä. En tykkää uida lämpimässä vedessä. Viime kesänä tosin kävin muutaman kerran pienen lapseni kanssa rannalla ja kastauduin siinä samalla.

Artikkeli Avanto haukkaa ajatukset julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Halusimme olla lähempänä lastemme perheitä”

Kun Markku Halttunen, 69, jäi ammattikorkeakoulun opettajan työstä eläkkeelle kuusi vuotta sitten, joutilaisuuteen ei ollut aikaa. Päivät täyttyivät mieluisasta projektista entisen kotikylän, Rautalammilla sijaitsevan Kerkonkosken kyläkirjan parissa. Parinkymmenen kirjoittajan teksteistä koostuva Halttusen toimittama kirja valmistui kesällä 2022.

– Sitä oli odotettu ja 450 kappaleen painos myytiin parissa kuukaudessa, mies kertoo.

Seuraava juttu oli muutto Varkaudesta entiseen opiskelukaupunkiin Jyväskylään. Sinne Halttusta ja puolisoa vetivät heidän kolme lastaan perheineen. Kullakin lapsella on kolme lasta, joten hoitoapu on tarpeen.

– Kyllästyimme ajamaan kahden kaupungin väliä ja halusimme olla lähempänä lastemme perheitä, jotta voimme olla helpommin apuna. Yhdessä perheessä on 10-vuotias Down-lapsi, joka tarvitsee tavanomaista enemmän huolenpitoa. Siellä laitamme ruokaa ja olemme lastenhoitoapuna joka toinen viikko iltaisin.

Halttusella riittää aikaa ja halua toimia muiden hyväksi. Hänellä on kokemusta vapaaehtoistehtävistä jo parinkymmenen vuoden ajalta. Punaisen ristin ja seurakunnan järjestämän ystäväpalvelukurssin hän suoritti vuosia sitten Varkaudessa, Jyväskylässä hän on löytänyt vapaaehtoishommia kyselemällä.

– Vapaaehtoistyö varmasti helpottaa siirtymistä pois työelämästä ja vähentää tunnetta tarpeettomaksi jäämisestä. Tehtävää riittää, mutta itse on oltava aktiivinen, jotta löytää sopivan tehtävän, Halttunen tietää.

Diakoniatyön ystävätoiminnassa hän on tutustunut moniin ihmisiin ja heidän erilaisiin tilanteisiinsa. Kerran viikossa hän käy ulkoilukaverina ikäiselleen huonosti liikkuvalle miehelle. Kävelylenkki onnistuu niin, että miehet ajavat vuorotellen sähkömopolla, vuorotellen kävelevät rollaattorin kanssa.

Halttunen toimii myös Nälkäpäivän ja Yhteisvastuun lipaskerääjänä. Parasta siinä ovat satunnaiset juttuhetket.

Itse on oltava aktiivinen, jotta löytää sopivan tehtävän.

– Etukäteen ei tiedä, kuka tulee juttelemaan tai laittaa rahaa lippaaseen. Se voi olla vanha tai joskus nuorikin.

Lisää juttukavereita on löytynyt Kortepohjan seurakuntakeskuksessa kokoontuvasta miestenpiiristä. Siellä on juteltu muun muassa kansalaissodasta ja miten siitä ajasta ovat kunkin vanhemmat tai isovanhemmat kertoneet. Joskus on aiheena ollut jokin elokuva, joskus kirjailijapappi Matti J. Kurosen ajatukset.

Halttunen pyöräilee ja pelaa talvisin kerran viikossa lentopalloa. Kesällä hän soutaa Jyväsjärvellä ja talvella luistelee Nisulan kentällä. Lukemiseenkin liikenee aikaa, parhaillaan on menossa Juha Hurmeen Sampo. Erityisesti paikallishistoria kiinnostaa miestä.

Halttunen kehuu uuden kotikaupunkinsa kirjastoa ja pyöräteitä. Mäkinen maasto ei haittaa, kun huristaa sähköpyörällä. Yksi juttu oli paremmin Varkaudessa. Siellä eläkeläiset saavat matkustaa tiettyyn aikaan päivästä bussissa ilmaiseksi.

Eläkeläinen sanoo osaavansa myös levätä. Hän ottaa päivätorkkuja ja ihmettelee pieniä asioita. Lapsenlapsen kanssa riittää ihmettelemistä, niin hänen kehityksessään kuin ympäristössäkin.

– Merete Mazzarellan eläkkeelle jäämistä käsittelevässä teoksessa Matkalla puoleen hintaan on luonnontutkija Carl von Linnén ajatus ”Ihmettele kaikkea, myös kaikkein vähäpätöisintä”.

Uusia ystäviä löytyy joka puolelta

Eläkkeelle jääminen avasi vapauden valtakunnan.

– Tuntui kummalliselta, että sai tehdä mitä haluaa, muistelee jyväskyläläinen Paula Kupari, 76, kolmentoista vuoden takaista eläkkeelle jäämistään.

Hän ehti työskennellä lähes 40 vuoden ajan psykologina työvoimatoimistossa. Työvuosiin sisältyi myös kouluttamista ja ryhmien ohjaamista. Mieluisasta työstä eläköitymistä helpotti kaksi pientä lapsenlasta, joiden parissa eläkkeelläkin oli tärkeää tehtävää.

– Olen kiitollinen, että sain tehdä työtä aikana, jolloin asiakkaan kanssa sai keskustella niin monta kertaa kuin oli tarpeen. Nykyisin kaikki on paljon rajoitetumpaa ja psykologeja on vähemmän.

Työelämän muutosvauhti ja vaatimukset näyttävät eläkeläisestä hurjilta.

– Välillä tulee melkein syyllinen olo, kun seuraan myös omien lasteni kautta työelämän vaatimuksia, että olenko tosiaan ansainnut tämän vapauden. Toisaalta puhe siitä, että eläkeläiset ovat vain kuluerä ja vanhusten hoitoon kuluu hirveästi rahaa, tuntuu pahalta.

Työkavereista monet tulivat Kuparille läheisiksi, ja hän pitää yhä muutamiin heistä yhteyttä. On kirjapiiriä, kahvihetkiä ja yhteisiä matkoja.

Aktiivisen naisen eläkevuosiin on mahtunut monenlaista. Oppimisen iloa on tuottanut esimerkiksi uuden värisävyn tai työtavan löytäminen kansalaisopiston maalauskursseilla. Liikunta on pienestä pitäen kuulunut Kuparin elämään. Jumpparyhmät, sauvakävely, ympärivuotinen pyöräily, retkeily, puuhailu mökillä ja puiden pilkkominen miehen kanssa pitävät kunnon hyvänä.

– Ilman liikuntaa en voisi elää, Kupari sanoo.

Metsä ja luonto ovat Koillismaalta kotoisin olevalle naiselle tärkeitä. Onneksi kotiovelta avautuvat lenkkipolut Palokan hienoihin maastoihin.

Välillä tulee melkein syyllinen olo.

Puuhommien ja lenkkeilyn lisäksi lukeminen ja yhteiskunnallisten asioiden seuraaminen ja niistä keskusteleminen – välillä saunan lauteilla – ovat Paulan ja puolison yhteisiä harrastuksia.

Kuparille on luontaista saada yhteys ihmisiin ja ystävystyä heidän kanssaan. Yksi uusi ystävä on 94-vuotias sokeutuva nainen, jota Kupari käy tapaamassa hoivakodissa viikoittain.

– Hän on ihana ihminen ja meistä on tullut hyviä ystäviä. Hänkin on maalannut ja harrastanut liikuntaa ja on kiinnostunut päivän politiikasta. Puhuttavaa riittää.

Toinen uusi ystävä on leskeksi jouluna jäänyt 89-vuotias serkku Rovaniemeltä. Hänen luonaan Kupari on vieraillut ja kirjoittaa parhaillaan tarinaa serkun elämästä.

– Nämä ystävät ovat liikkuneet paljon koko ikänsä. Arvelen, että liikunta voi ehkäistä muistisairauden puhkeamista.

Kaikkein ihaninta eläkkeellä on lastenlasten kanssa touhuaminen. Heitä Kupareilla on neljä, iältään 7–16-vuotiaita. Lisäksi on kaksi bonuslapsenlasta. Teinien kanssa on keksittävä uusia tapoja pitää yhteyttä.

– Se voi olla yhdessä leipomista, tietovisailua tai tekstiviestejä mielenkiintoisista ohjelmista. Mökille lapsenlapset tulevat mielellään ja tykkäävät uida. Kouluasioistakin juttelemme ja autamme tarvittaessa koulutehtävissä. Yksi lapsista on kehitysvammainen, mikä on avannut meille uuden maailman.

Eläkkeellä on aikaa tutkailla suvun historiaa. Kuparista olisi tärkeää jutella omien vanhempien kanssa, kun se vielä on mahdollista, ja kirjoittaa muistiin heidän historiaansa. Monen eläkeläisen vanhemmat elävät vielä, mutta usein kysymykset heräävät, kun vanhuksia ei enää ole. Tähän Kupari havahtui itsekin kirjoittaessaan muistiin tapahtumia nuoruudestaan. Nyt hän kirjoittaa oman perheensä tarinaa. Se on lastenlapsia tai heidän lapsiansa varten, jos he joskus haluavat tietää juuristaan.

Eläkevuosina Paula Kupari on löytänyt polkuja myös seurakuntaan. Hän rohkaistui kirjoittamaan viestin seurakuntaan ja ehdottamaan Palokan kirkolle naisten keskusteluryhmää. Kuparille yllätykseksi pappi kutsui hänet juttelemaan ja niin papin, diakonin ja Kuparin ohjaamana syntyi syksyllä 2022 Nainen roolien pyörteissä -ryhmä. Siihen ilmoittautui kahdeksan naista, juuri sopiva määrä.

– Ihmisillä on suuri tarve puhua syvällisesti elämän tärkeistä kysymyksistä. Siihen ei tunnu löytyvän tilaisuutta tai rohkeutta, helposti puhutaan vaan esimerkiksi televisio­sarjoista, Kupari pohtii.

Toisinaan tekemisen mielekkyys katoaa

Runoja, lauluja, vieraita kieliä, kuntoilua, talkoita. Arto Hjeltiä, 70, voi kuvata energiseksi eläkeläiseksi.

– Ei kannata antaa itsensä rapistua, hän sanoo ja kannustaa pitämään huolta niin fyysisestä kuin henkisestä ja hengellisestä kunnosta. Silloin vapaudesta voi nauttia.

Yksi Hjeltin harrastuksista on runonlausunta. Runo on hänen mielestään kuin taideteos, jota katsellessa löytyy aina uutta. Säkeitä ulkoa opetellessa aivot pysyvät virkeinä.

– Ulkoa oppiminen vaatii lukemattomia toistoja. Kun runo sitten elää mielessäni, voin alkaa miettiä, mitä runoilija on sillä halunnut välittää ja miten osaan sen ilmaista. Runon tunnemaailmaan eläytyessäni käyn läpi omia tunnemuistojani. Se on avannut tunnelukkojani ja hoitanut mieltäni muutenkin, Hjelt kertoo.

Hänestä on hyvää harjoitusta oppia ilmaisemaan tuntemuksiaan ihmisten edessä. Hän harjoittelee lausumista usein peilin edessä, jotta osaisi ilmaista runon viestin kehollaankin.

Arto Hjelt aloitti runonlausunnan 14 vuotta sitten. Hän kiittää vaimoaan, joka näki miehensä lahjat ja kannusti tätä menemään mukaan kansalaisopiston Riimi ja draama -ryhmään. Muutaman vuoden jälkeen mies liittyi Jyväskylän Sana-Sepot -lausuntaryhmään.

Eläkkeelle jääminen kahdeksan vuotta sitten tuntui Hjeltistä helpotukselta, sillä opettajan työ oli hänestä muuttunut liian tietokonepohjaiseksi. Hän opetti Jyväskylän maalaiskunnan ja Jyväskylän lukioissa matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa. Muutoin työ eläväisten oppilaiden ja mukavien kollegojen kanssa oli mieluista.

Nautin tekemisen meiningistä, jossa hurtti huumori höystää työtä.

Hyvissä ajoin ennen eläkkeelle siirtymistä Hjelt etsi kanavia korvaamaan koulutyön sosiaalisuutta. Kuusikymppisenä hän aloitti kuntosaliharrastuksen Vaajakosken Wellamossa. Reissulla virkistyy mielikin, kun saa turista miesten kanssa saunassa. Kuntoa Hjelt hoitaa myös pitkillä kävelylenkeillä. Verenpaine, kolesteroli ja verensokeri pysyvät hänen mukaansa parhaiten aisoissa liikunnalla.

Mies on jatkanut eläkkeellä venäjän ja heprean kielen opiskelua. Venäjä tuli hänelle tutuksi jo 1990-luvulla ystävyyskoulutoiminnan kautta ja kielitaito karttui työväen­opiston kursseilla. Hepreasta hän innostui vuoden 2012 Israelin-matkan jälkeen ja hakeutui peräti kahdeksan kertaa kesäisin heprean oppiin Israeliin kibbutsille.

– Se johtunee uupumuksesta tai tämän ikävaiheen muusta syvemmästä elämän käymisprosessista, jonka huomaan vasta tuon kokemuksen myötä. Uusi näkökulma johonkin tekemiseen löytyy pysähtymisen ja elämän rajallisuuden ymmärtämisestä ja kiitollisuudesta, että vielä saan olla elossa.

– Nyt keväällä on ihana katsella tätä vihreyttä ja kuunnella lintujen kirkasta laulua kotona, metsässä, laiturilla. Osaan kyllä pysähtyä ja nauttia tästä, vaikka olen myös usein malttamaton.

”Päivärytmi kannattaa suunnitella etukäteen”

Eläkkeelle jäämiseen kannattaa valmistautua hyvissä ajoin ja suunnitella eläkepäiviin säännöllinen päivärytmi. Samalla mieli prosessoi työroolista irti päästämistä.

Tätä mieltä on professori Sari Stenholm Turun yliopistosta. Hän johtaa laajaa pitkittäistutkimusta, jossa selvitetään eläkkeelle siirtyneiden muutoksia elintavoissa, terveydessä ja toimintakyvyssä.

Stenholm korostaa, että eläkkeelle siirtyminen on yksilöllinen kokemus riippuen esimerkiksi siitä, kokeeko ihminen pääsevänsä tai joutuvansa eläkkeelle. Kaikkien odotukset eivät toteudu monista eri syistä.

Yksi selkeä riskitekijä eläkkeelle siirtymisessä on Stenholmin mukaan sosiaalisten suhteiden väheneminen. Ne saattavat hävitä lähes kokonaan, jos työllä ja työyhteisöllä on ollut eläkkeelle siirtyneelle erittäin suuri merkitys eikä muita ihmissuhteita ole juuri ollut. Yksinäisyys lisää tutkimusten mukaan riskiä mielenterveyden häiriöihin ja ne voivat altistaa epäterveellisille elintavoille sekä tiedon käsittelyn heikkenemiselle.

– Jokainen tarvitsee muita ihmisiä, Stenholm painottaa.

Stenholmin johtaman tutkimuksen merkittävimpiä myönteisiä tuloksia on unen parantuminen eläkkeelle. Yöuni pitenee ja univaikeudet helpottuvat, kun työstressi jää pois. Monilla myös liikunta lisääntyy eläkkeellä.

Eläkeiässä monet myös käyvät läpi elämäänsä ja pyrkivät ymmärtämään tapahtunutta.

Ikäihmisten mielenterveyden asiantuntija Sonja Maunun­aho Mieli ry:stä sanoo, että oman elämän näkeminen tarkoituksenmukaisena kokonaisuutena tuo monille kokemuksen merkityksellisyydestä.

– Pitkä elämä tuo itsetuntemusta ja suhteellisuudentajua.

Maununahon mukaan yhteyden kokeminen on ­elin­tärkeää. Se voi syntyä läheisistä ihmissuhteista tai kuulumisesta sukupolvien ketjuun tai muihin itselle tärkeisiin yhteisöihin. Myös toisten auttaminen tuo monen eläkeläisen elämään merkityksellisyyttä.

– Mielestäni tarvitaan enemmän julkista puhetta siitä, miten monin tavoin ikääntyneet toimivat yhteisöidemme hyväksi ja tuovat merkityksellisyyden kokemuksia toisille.

Tiesitkö?

• Jyväskylässä on noin 35 000 eläkeläistä.
• Suomessa eläkeläisiä on noin 1, 6 miljoonaa.
• Työeläkkeelle siirrytään keskimäärin 63-vuotiaana. Eläkkeellesiirtymisikä on noussut nopeasti. Vuonna 2002 eläkkeelle jäätiin keskimäärin alle 59-vuotiaina. Vuosittain eläköityy noin 40 000 suomalaista.
• Eläketurvakeskuksen (ETK) tutkimuksen mukaan suurin osa kokee elämänlaatunsa paranevan eläkkeellä. Sen sijaan toimeentulon koetaan heikentyneen.

Artikkeli Sitten eläkkeellä… julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Perhe on jo tottunut, että äiti on aina menossa, Vuorinen sanoo.

Perhe-elämä pyörii jalkapallon ympärillä ympäri vuoden. Näin on ollut jo toistakymmentä vuotta. Vuorisen perheessä on kolme poikaa, joista jokainen on pelannut jalkapalloa. Nyt äidin mukana kulkee vielä nuorimmainen poika Reko.

– Työkaverit ovat joskus kysyneet, mitä harrastan. Olen vastannut, että minä en harrasta mitään, mutta huolehdin siitä, että muut saavat harrastaa, Vuorinen nauraa.

Valmentajaksi yllättäen

– Vielä vielä! Jaksaa mennä mukaan! Hyvä pojat, Vuorinen kannustaa kentän laidalla.

Valmentajaksi  Vuorinen päätyi muutama vuosi sitten – pyytämättä ja yllättäen.

– Poikien edellinen valmentaja menehtyi äkillisesti. Sydän ei antanut myöten, että valtava määrä lapsia olisi jäänyt tyhjän päälle.

Siitä lähtien Vuorinen on ollut harjoituksissa mukana. Porukka pysyi kasassa ja pojat saivat jatkaa pelaamista.

– Jalkapallosta en kauheasti ymmärrä mitään. Pojat tietävät lajin säännöt ja hyväksyvät sen, etten minä ole se, joka opettaa heille uusia kikkoja. Pojille riittää, että minä olen siellä kentällä, Vuorinen pohtii.

Jalkapallo kasvattaa monenlaisia taitoja

Korpilahden Martin eri ikäisistä 2001-2003 syntyneistä pojista koostuva joukkue harjoittelee kolme kertaa viikossa. Joukkueen ydinporukka on ollut kasassa lähes kymmenen vuotta. Pojat pelaavat peli-iltasarjassa, jossa on mahdollisuus pelata muita keskisuomalaisia joukkueita vastaan rennolla otteella.

– Joukossa on hyvin erilaisia persoonia ja erilaista pelikokemusta, mutta jokaisen henkilökohtaiset taidot pääsevät kukoistamaan vuorotellen. Huikea sakki, Vuorinen huomauttaa.

Hänestä on ollut hienoa nähdä, miten joukkue on vuosien saatossa kasvanut ja hioutunut yhteen. Me-henki on korkea ja ketään ei jätetä paitsioon kentän ulkopuolellakaan.

Jalkapallon pelaaminen kasvattaa monenlaisia taitoja ja tekisi Vuorisen mukaan hyvää aikuisillekin.

– Yhdessä tekeminen, vastuun kantaminen, oman roolin näkeminen, erilaisuuden sietäminen, Vuorinen luettelee.

– Jokainen jeesaa toinen toistaan yhteisen päämäärän eteen.

Kentällä ei kiroilla

Jalkapallossa pätevät samat säännöt kuin muussakin elämässä. Vuorinen arvostaa rehellisyyttä, avoimuutta, sitoutumista ja vastuunkantoa.

– Ketään ei mollata, ketään ei jätetä ulkopuolelle. Vastustajaa kohtaan ei käyttäydytä asiattomasti  ja ongelmatilanteet käsitellään reilusti ja avoimesti, Vuorinen painottaa.

Viisilapsisen perheen vanhimpana ja neljän lapsen äitinä Vuorinen on oppinut käsittelemään poikia.

– Totta kai rajojakin on kokeiltu, mutta nopeasti pojat ovat oppineet, että sovituista säännöistä pidetään kiinni.

Yksi ehdoton sääntö on, että kentällä ei kiroilla. Jokainen suusta päästetty voimasana tietää viittä punnerrusta vaikka kesken maalinteon. Oppi on mennyt hyvin perille.

– Joukkueen sisäisessä WhatsApp-ryhmässä yksi pojista kommentoi epäreilua pelitilannetta kirosanan voimalla. Ei mennyt kauaa, kun ryhmään ilmestyi video, jossa samainen poika punnersi, Vuorinen kertoo hymyillen.

Henkinen tuki ja turva

Valmentajan titteli kuulostaa Vuorisen korvaan kovin komealta, eikä hän sellaiseksi itseään mielläkään.

– Olen enemmänkin pelaajien henkinen tuki ja turva. Se on mun roolini, Vuorinen sanoo.

Pojat ovat ottaneet valmentajansa omakseen. Siitä kertoo jo se, että joukkueen WhatsApp-ryhmään ei muilla aikuisilla ole asiaa. Siihen kuuluvat vain Vuorinen ja pojat.

Keskinäinen luottamus on molemminpuolista. Vuorisen kanssa puhutaan myös sellaisista asioista, jotka eivät liity millään tavalla jalkapalloon.

– Puhumme käytöstavoista ja elämästä yleensä niin joukkueen kuin yksittäisten pelaajien kesken. Tiedän, jos koulussa on ollut hankalaa tai opettaja on ollut tyhmä. Seurustelustakin saatetaan käydä hienovaraista keskustelua, Vuorinen kertoo.

Mielekästä tekemistä nuorille

Vuoriselle on tärkeää, että lapsilla ja nuorilla on mielekästä tekemistä. Vuorinen on nähnyt senkin, mihin toimettomuus ja jatkuva kartsalla hengailu saattavat pahimmillaan johtaa. Säännöllinen harrastaminen opettaa sitoutumista ja vastuuta.

– Kylän yrittäjät ovat kommentoineet, että joukkueessa pelaavat pojat tunnistaa heti. Heidän kanssaan ei ole ongelmia, Vuorinen kertoo.

Paras kiitos on silti se, että pojat ilmestyvät tunnollisesti harjoituksiin ja juttelevat kaikenlaisista asioista. Yhdessä oleminen ja tekeminen on puhdasta iloa.

– Valloittavia poikia, Vuorinen kehuu.

Tiesitkö?

Virpi Vuorinen
– 47-vuotias.
– Työskentelee Jyväskylässä Kyllön terveysasemalla erikoisvastaanotossa.
– Asuu Korpilahdella.
– Perheeseen kuuluvat puoliso Pertti, tytär Sara, pojat Saku, Roni, Reko.
– Korpilahden Martin 02-joukkueen valmentaja ja joukkueenjohtaja.
– Suomen Palloliiton Keski-Suomen piirin Vuoden seuratyöntekijä 2013.

Artikkeli Jalkapallokentältä eväät elämään julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.