Parisuhdeväkivallan kertomuksia on yhtä monta kuin kertojia, mutta paljon niissä on yhteistä. Pelon lisäksi on häpeä, itsensä syyllistäminen, itsensä huijaaminen. Että kyllä tämä tästä vielä. Jos minä vain osaisin olla oikein.

Sekä henkinen että fyysinen väkivalta ovat suomalaisissa parisuhteissa niin yleisiä, että väkivallattomasta suhteesta saa oikeasti olla kiitollinen. Helsingin Sanomat uutisoi alkuviikosta, että Suomi on naisille Euroopan toiseksi turvattomin maa – joka kolmas nainen on joutunut kumppaninsa pahoinpitelemäksi. Suomi on saanut asiasta moitteita, kun sekä Amnesty että YK:n alainen naisten syrjintään puuttuva komitea ovat puuttuneet tilanteeseen. Ja mihin tämä on johtanut? Kun eduskunnassa vielä vuonna 2018 keskustellaan vakavissaan siitä mikä on naisen oikeus kehoonsa, tekisi mieli sanoa, että ei mihinkään.

Parisuhdeväkivaltaa kokeneista valtaosa on naisia, mutta eivät tästä miehetkään ole osattomaksi jääneet. He ovat naisia harvemmin uhreja, mutta uhreiksi osuessaan heidän kohtaamansa väkivalta on naisia raaempaa. Kun keskustelua laajennetaan parisuhdeväkivallasta lähisuhdeväkivallaksi, väkivallan uhreiksi tullaan myös lapsina, vanhempina ja sisaruksina. Uhreja on kaikenikäisiä, kaikista yhteiskuntaluokista.

Suomi on monilla mittareilla valtavan hieno maa, mutta mitä väkivaltaan tulee, meillä on edelleen paljon tehtävää. Emme näe, että iso uhka hyvinvoinnillemme olemme me itse. Me, jotka käytämme väkivaltaa. Me, jotka suljemme siltä silmämme ja sallimme sen. Me, jotka alistumme häpeän nujertamina ja siedämme sitä. Pitkälti häpeän vuoksi karutkin tilastot ovat vain tilastoja – totuus on vielä karmeampi.

Artikkeli Väki ja valta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.