Syyskuun 11. päivän iltana, palattuani töistä kotiin, näin sosiaalisen median tulvivan kunnianosoituksia miehelle, jota ylistettiin kristittynä marttyyrina. Uteliaana etsin hänen nimensä ja sain tietää, että hän oli amerikkalainen oikeistolainen poliittinen aktivisti.

Se, mikä häiritsi minua heti, oli se, kuinka intohimoisesti ihmiset surivat häntä samalla kun pysyivät hiljaa dalitien[1], adivasien[2], heimokansojen, mustien, palestiinalaisten ja muiden kärsimyksestä. Kamppailtuani ajatusteni kanssa ja pohdittuani vilpittömästi, en voinut paeta Jeesuksen sanojen kaikua: “En ole koskaan tuntenut teitä.” ((Matt. 7:21–23; 25:31–46)) Näistä sanoista tuli linssi, jonka kautta tarkastelin aikaamme – niiden tekopyhyyttä, jotka väittävät uskoa mutta kieltävät oikeudenmukaisuuden.

Nykyään maailma on täynnä melua – sotaa, kansanmurhaa, ekologista romahdusta, rikoksia ihmisyyttä vastaan ja niin edelleen. Mutta kaaoksen keskellä Raamattu puhuu yhä. Kuullaksemme, mitä Raamattu puhuu, meidän on luettava sitä avoimin sydämin ja kriittisin silmin.  Raamattu on inspiroinut rakkautta ja vapautta, mutta sitä on myös käytetty väärin orjuuden, patriarkaatin ja väkivallan oikeuttamiseen. Sama kirjoitus, joka vapauttaa, on myös käytetty aseena sortoon.

Etelä-Aasiassa dalitien, heimokansojen ja adivasien tarinat kaikuvat kuin sorrettujen huudot Jeesuksen omana aikana Rooman valtakunnan alla. Ymmärtämällä tuon maailman näemme, kuinka Jeesuksen sanoma haastoi riistojärjestelmät silloin – ja kuinka se kutsuu meitä toimimaan nyt.

Valta ja imperiumi ensimmäisellä vuosisadalla

Ensimmäisellä vuosisadalla Rooman valtakunta hallitsi rauhan ja edistyksen lupauksella, mutta sen rauha tuli alistamisen kautta. Vain 1–2 % väestöstä hallitsi puolta varallisuudesta. Köyhät, joita verotettiin raskaasti sekä imperiumin että temppelin toimesta, kamppailivat selviytyäkseen, kun taas orjuus ja velka vangitsivat monet.

Uskonnolliset johtajat tekivät yhteistyötä imperiumin kanssa, ja Jeesuksen sanoma oikeudenmukaisuudesta ja laupeudesta uhkasi heidän valtaansa. Hänen teloituksensa ei ollut vain hengellinen tapahtuma; se oli poliittinen – rangaistus siitä, että hän julisti valtakuntaa[3], jossa viimeiset olisivat ensimmäisiä. Varhaiset kristityt, jotka julistivat “Jeesus on Herra” eivätkä “Caesar on Herra”, uhmasivat imperiumin ideologiaa ja joutuivat vainon kohteiksi.

“En ole koskaan tuntenut teitä”

Sanoilla “en ole koskaan tuntenut teitä” (Matt. 7:23) on syvä merkitys. Raamatussa “tunteminen” tarkoittaa suhdetta, läheisyyttä ja kuuliaisuutta, ei pelkkää tietoisuutta. Jeesuksen nuhde kohdistuu niihin, jotka väittävät toimivansa hänen nimessään, mutta elävät vastoin hänen sanomaansa. Se paljastaa sisällöttömän uskonnon vaaran.

Nykyajassa tämä varoitus kuuluu entistä kovempaa. Maailmanlaajuisesti eliitit – poliittiset, taloudelliset ja uskonnolliset – keräävät valtaa samalla kun saarnaavat hyveitä. Monikansalliset yritykset riistävät työntekijöitä ja tuhoavat ekosysteemejä “yhteiskuntavastuun” varjolla. Hallitukset käyttävät miljardeja aseisiin, kun viljelijät tekevät itsemurhia ja ihmiset näkevät nälkää. Poliitikot vetoavat Jumalan nimeen saadakseen ääniä ja säätävät sortavia lakeja. Uskonnolliset johtajat puolustavat oppeja, mutta sivuuttavat kärsimyksen. Heillekin Jeesus sanoo: “En ole koskaan tuntenut teitä.” Hänen sanansa tuomitsee järjestelmiä, jotka siunaavat ahneutta, ja kutsuvat solidaarisuuteen köyhien ja marginaalissa olevien kanssa.

Etelä-Aasiassa näemme karua todellisuutta. Sri Lankassa perheet kamppailevat inflaation ja köyhyyden kanssa, kun eliitit suojelevat itseään. Nepalissa dalitit kohtaavat yhä kastiväkivaltaa huolimatta kastisyrjinnän kiellosta. Bangladeshissa naiset ompelevat vaatteita maailmalle mutta pysyvät alipalkattuina ja kuulumattomina. Bhutanissa maaseudun viljelijät ja jakinpaimenet kärsivät ilmaston paineesta huolimatta maan “onnellisuus”-imagosta.

Nämä esimerkit osoittavat, kuinka varallisuus ja usko voivat tulla vääryyden naamioiksi. Evankeliumeissa Jeesus julisti vapautusta köyhille ja näki syntisinä pidettyjen ihmisyyden. Hänen palvelutyönsä rakensi myötätunnon vastakulttuuria imperiumia vastaan. Nykyisessä globaalissa “imperiumissa” – ahneuden ja mediakontrollin maailmassa – meitä kutsutaan kulkemaan samaa tietä. Vallan keskittyminen – jossa maailman viisi rikkainta hallitsevat julkista ajattelua muokkaavia alustoja – luo illuusion vapaudesta samalla, kun totuus vaiennetaan.

Kristityt, jotka hurraavat vihaa saarnaaville johtajille, ovat unohtaneet Kristuksen, joka seisoi ristiinnaulittujen, ei valloittajien rinnalla. Jeesus ei ole vallan palatseissa tai kiillotetuissa etuoikeuden pyhäköissä. Hän on Gazassa, raunioiden alla haavoittuneiden kanssa. Hän on dalit-naisten ja alaikäisten luona, joita on raiskattu ja murhattu; heimoperheiden luona, jotka on karkotettu kodeistaan; adivasien luona, joilta on riistetty maa. Hän on nälkäisten, vangittujen ja unohdettujen luona. Oikein luettuna Raamattu on sorrettujen kirja – ei imperiumien tai eliittien. Se kutsuu meitä mittaamaan totuutta, ei sen mukaan, kuinka “raamatulliselta” se kuulostaa, vaan sen mukaan, vähentääkö se kärsimystä ja vahvistaako se elämää.

Imperiumin haastaminen ja vastustaminen

Vääryyden nimeäminen on ensimmäinen askel kohti parantumista. Kuten Kimberlé Crenshaw[4] muistuttaa, sitä mitä emme voi nimetä, emme voi korjata. Kastisyrjintä, sukupuoliväkivalta ja heimokansojen karkotus on kohdattava, ei hengellistettävä pois. Jeesus ristiinnaulittiin, koska hän uhkasi valtarakenteita – ei siksi, että hän oli vain “hyvä mies”. Hänen ylösnousemuksensa julistaa, ettei rakkautta ja oikeudenmukaisuutta voi haudata ikuisesti. Hänen seuraamisensa tarkoittaa imperiumin vastustamista, hyvän uutisen tuomista marginaaleille ja elämistä Jumalan ”sukukunnassa, jossa kuuluminen tulee hierarkian tilalle.

Hyvä uutinen marginaaleille

Lopulta “en ole koskaan tuntenut teitä” on sekä tuomio että kutsu pois näennäisestä uskosta kohti aitoa, myötätuntoon juurtunutta opetuslapseutta. Se lohduttaa köyhiä samalla kun varoittaa mahtavia. Jeesuksen “tunteminen” tarkoittaa seisomista siellä, missä hän seisoo: historian ristiinnaulittujen joukossa. Se tarkoittaa nälkäisten ruokkimista, alastomien vaatettamista, vangittujen luona käymistä ja halveksittujen puolustamista. Mikä tahansa vähempi on uskontoa ilman suhdetta, uskoa ilman oikeudenmukaisuutta.

Tulkoon meistä Kristuksen seuraajista ihmisiä, jotka kuuntelevat syvästi, toimivat rohkeasti ja rakentavat yhteisöjä, joissa on rakkautta ja arvoa kaikille. Antakoon Pyhä Henki meille voiman – rakastaa, toimia ja toivoa.

Kirjoittaja Lalmuanpuii Hmar on Uuden testamentin apulaisprofessori Bishop´s Collegessa, Intian Kalkuttassa.

Reproduced with permission from CWM INSiGHT, November issue (Kirjoitus on julkaistu suomennettuna Coucil for World Missionin Insight julkaisun luvalla, marraskuun 2025 numerosta.)

Suomentaja Vesa Häkkinen.

[1] dalitit perinteisesti kastittomiksi kutsuttujen itsestään käyttämä nimitys.

[2] adivasit ovat Intian erilaisia etnisiä ja heimoryhmiä, joiden sanotaan olevan alkuperäisiä asukkaita maassa

[3] Englanninkielisessä alkutekstissä tässä on sanaleikki. Kirjoittaja käyttää sanaa kin-dom. Englanniksi kingdom tarkoittaa kuningaskuntaa. Kin-dom voitaisiin kääntää sanalla sukukunta.

[4] Kimberlé Crenshaw on amerikkalainen ihmisoikeusaktivisti.

Artikkeli ”En ole koskaan tuntenut teitä” – raamattupohdinta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kuluneen vuoden aikana on vahvistunut puhe, jonka mukaan tärkeintä on pitää huolta omista ja toisaalta ajatus siitä, että vahvimmilla ja rikkaimmilla on sellaisia luonnollisia oikeuksia, jotka ylittävät tavallisten ihmisten oikeudet. Molemmat ajatukset ovat räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mitä Raamattu puhuu köyhistä, asemaa vailla olevista ja syrjäytetyistä. On suorastaan hämmentävää, miten vähän meillä luterilaisessa kirkossa on puhuttu näistä raamatullisista näköaloista. Onneksi sentään diakoninen ajattelu on alkanut laajentua pelkästä diakoniatyön ammattilaisten tekemisestä koko seurakunnan ominaisuudeksi ja myös vaikuttamistoiminnaksi.

Johannes Kastaja ja muut syrjästä katsojat

Jeesuksen puheet Matteuksen evankeliumissa ovat joskus aika hankalia ymmärtää. Ei tuo kolmannen adventinkaan puhejakso (Matt. 11:11–19) ole niitä helpoimpia. Poimin siitä kuitenkin tänä vuonna ajatuksen syrjässä olevista.

Jeesukselta on juuri kysytty, mitä Johannes Kastajalle pitäisi kertoa Jeesuksesta itsestään. Vastattuaan hän alkaa puhua Johanneksesta, sukulaisestaan ja ikätoveristaan. Johannes on vankilassa, koska hänen sanansa häiritsivät vallanpitäjää. Jeesus tekee yllättävän rinnastuksen. Johannes on suurin ihmisistä, mutta pienempi kuin yksikään taivasten valtakunnassa. Miksi? Koska hänen mukaansa taivaiden valtakunta se on hengeltään köyhien ja vainottujen. Jeesus ei siis sano, että Johannes olisi vähäarvoinen. Kyse on siitä, että taivaiden valtakunnassa arvojärjestykset ovat toisin.

Jeesus vertaa sukupolveaan torilla toisilleen huutaviin lapsiin:

’Me soitimme teille huilua,
mutta te ette tanssineet ilosta.
Me lauloimme valituslauluja,
mutta te ette halunneet surra.’

Tämä osuu myös meidän aikaamme, polarisoituneeseen yhteiskuntaan, jossa jokainen näyttää ajattelevan vain itseään. Tällaisessa ajattelutavassa voi aina osoittella syyttävällä sormella. On helppoa osoittaa toisen virhe, jos peilinä käytämme ääripäätä ja unohdamme kokonaan kontekstin. Paastoavaa ja erämaassa asuvaa Johannesta kutsuttiin demoniksi, koska hän ei syönyt. Jeesusta taas mässäilijäksi ja syntisten ystäväksi, koska hän söi ja joi syrjäytettyjen ja kultillisesti epäilyttävien kanssa.

Syntisten ystävä syntisten pöydässä

Syntisten ystävä Jeesus onkin. Hän ei osoittanut kovia sanoja kenellekään, joka eli yhteiskunnan tai uskonnon keskuksista syrjässä. Sen sijaan hän puhui suunsa puhtaaksi valtaa pitäville. Hän näyttää suorastaan torjuvan heidät, jotka katsoivat omistavansa totuuden. Tai vallan.

Kun uutiset täyttyvät vallan ja rahan tarinoista, Jumalan ääni kuuluu usein toisaalla: vapaaehtoisessa, joka jakaa ruokaa kodittomille, nuorissa, jotka puolustavat kiusattua koulussa, tai hiljaisessa rukouksessa sairaalan käytävällä. Jumala toimii siellä, missä emme osaa odottaa. Sielläkin, minne emme osaa edes mennä.

Jeesus suostui yhteyteen, jakamiseen ja syvään kanssakäymiseen kaikkien niiden kanssa, jotka olivat valmiita jakamaan elämänsä toisten kanssa. Juuri siksi tärkeimmät huomiot evankeliumista eivät nykyäänkään kuulu vallan keskuksista, vaan marginaaleista, yhteisen elämämme syrjäkujilta.

Artikkeli Ilosanoma kuuluukin syrjästä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Paavilliset lähetysjärjestöt toimivat eri lähtökohdista

Paavillisiin lähetysjärjestöihin kuuluvat Ranskassa perustetut The Society of the Propagation of the Faith (latinaksi Propagandum Fidei), The Society of the Holy Childhood (nykyään Missionary Childhood Association) ja The Society of St. Peter the Apostle sekä vuonna 1916 perustettu The Pontificial Missionary Union (nykyään Missionary Union of Priests and Religious). Järjestöt syntyivät eri lähtökohdista ja niiden syntyhistoria vaikuttaa toimintaan nykypäivänäkin osana katolisen kirkon maailmanlaajaa missiota, jossa paavi Franciscuksella on ollut merkittävä asemansa.

Vanhin paavillisista lähetysjärjestöistä on Lyonilaisen nuoren naisen Pauline Marie Jaricotin vuonna 1822 perustama The Society of the Propagation of the Faith. Jaricot aloitti lähetystyön tukemisen silkkitehtaassa työskentelevien naisten kanssa. Paavi Franciscus julisti Jaricotin pyhimykseksi vuonna 2022. Nykyään järjestö toimii lähetystyön edistämiseksi sekä hengellisesti että taloudellisesti muun muassa korostamalla vuosittaista maailman lähetyspäivää lokakuussa.

Toisen paavillisista lähetysjärjestöistä, Missionary Childhood Associationin, perusti vuonna 1843 Nancyn piispa Charles de Forbin-Janson. Järjestö syntyi Propagandum Fidein vanavedessä ja nuoren Pauline Marie Jaricotin tuella tämän ehdottaessa piispa Forbin-Jansonille lapsille suunnatun järjestön perustamista. Järjestön toimina-ajatuksena oli tuolloin, kuten nykyäänkin, luoda puitteet lähetysjärjestölle, jossa lapset auttavat lapsia ja rukoilevat toisten lasten puolesta ympäri maailman. Järjestöllä on toimintaa nykyään Aasiassa, Afrikassa, Oseaniassa ja Latinalaisessa Amerikassa.   

The Society of St. Peter the Apostle-järjestön perusti vuonna 1889 Stephanie ja Jeanne Bigard. Järjestö sai alkunsa äidin ja tyttären yhteyksistä Japaniin paikalliseen pappisseminaariin, johon Nagasakin piispa Jules-Alphonse Cousin pyysi taloudellista tukea. Järjestö toimii nykyään katolisen kirkon virallisena varainhankintaorganisaationa papiston ja sääntökuntien koulutukselle lähetysalueilla. Tuen piirissä on huikeat 400 seminaaria.

Nuorin paavillisista lähetysjärjestöistä on Missionary Union of Priests and Religious, jonka perusti Myanmarin entinen lähetystyöntekijä katolinen pappi Paolo Manna palattuaan lähetystyöstä 1900-luvun alussa. Kyseisen järjestön lähetysnäky perustuu lähetystyön hengellisyyden ja rukouksen korostamiseen pyrkimyksenä vahvistaa hengellistä missionaarisuutta.

Paavi Franciscus ja evankeliumin sanoma

Paavillisen lähetysjärjestöjen ohella paavi Franciscus piti toistuvasti myös henkilökohtaisesti esillä katolisen ja kristillisen kirkon missionaarista olemusta. Apostolisessa kehotuskirjeessään Evangelii Gaudium (24.11.2013) – suomeksi Evankeliumin ilo – paavi Franciscus nosti esille missionaarisia teemoja kuten muuttuminen, liikkeelle lähteminen, evankeliumin julistaminen koko Jumalan kansan tehtävänä sekä evankelioimisen sosiaalisen ulottuvuuden näkökulmat sisältäen rauhan, vuoropuhelun ja köyhyyden mukanaan tuomat näköalat.  

Lähetystyötä ei voi erottaa maailmanlaajan kirkon olemuksesta ja paavi Franciscus aloittikin kiertokirjeensä toteamalla: ”Evankeliumin ilo täyttää Jeesuksen kohtaavien sydämen ja koko elämän. Ne, jotka suostuvat hänen pelastettavikseen, tulevat vapaiksi synnistä, surullisuudesta, sisäisestä tyhjyydestä, eristyneisyydestä. Jeesuksen kanssa ilo syntyy aina uudelleen.”

Viestissään maailman lähetyspäivänä 2015 paavi Franciscus määritteli lähetystyön voimakkain sanoin. ”Lähetystyö on intohimoa Jeesuksen Kristuksen puolesta ja samalla intohimoa kansan puolesta. Kun pysähdymme rukouksessa ristiinnaulitun Jeesuksen eteen, tunnistamme hänen rakkautensa suuruuden, joka antaa meille arvokkuuden ja tukee meitä. Samalla käsitämme, että tuo hänen lävistetystä sydämestään lähtevä rakkaus ulottuu koko Jumalan kansaan ja koko ihmiskuntaan.” Sitaatti on Franciscuksen teologialle hyvin uskollinen. Keskiössä on Jeesus Kristus, joka antaa elämälle voiman ja merkityksen. Osallisuus Kristukseen on avoin kaikille sitä haluaville syntisille.

Lähetyksen lähtökohtana Pyhä Henki

Korona-aikana vuonna 2020 paavi Franciscus lähetti paavillisille lähetysjärjestöille kirjeen, jossa hän nosti esille kirkon missionaarisuuden pneumatologisen näkökulman. Kirjeessään hän kuvasi lähetystyötä Pyhän Hengen lahjana: ”Tulemme osalliseksi Pyhästä Hengestä armosta” ja ”Pyhä Henki on ainut voima, joka mahdollistaa Evankeliumin saarnaamisen”.

Kirjeessään paavi Franciscus korosti myös, että pelastus ei ole seurausta lähetystyöstä tai meidän toimistamme: ”pelastus toteutuu ainoastaan kohtaamisessa hänen kanssaan, joka kutsuu meitä”. Samalla paavi Franciscus muistutti lähetysjärjestöjä siitä, miten evankeliumin julistaminen tarkoittaa ylösnousseen Kristuksen kunnian todistamista.

Paavi Franciscuksen esille nostamat lähetystyön erityispiirteet

Yhdeksi Evangelii gaudium-asiakirjan keskeiseksi missionaarisuutta kuvaavaksi teemaksi nousee paavi Franciscuksella evankeliumin vetovoima. Hänen mukaansa maailmanlaaja kirkko ei kasva käännyttämisen vaan vetovoiman avulla: ”Jos joku seuraa Jeesusta iloisena siitä, että hänet on vedetty puoleensa, muut huomaavat sen ja saattavat hämmästyä.” Lähetystyön intoa ei hänen mukaansa voi saavuttaa järkeilyn ja laskelmoinnin tuloksena.

Paavi Franciscuksen korostama nöyryyden tematiikka nousi esille myös hänen lähetyskäsityksessään. Evangelii gaudium-asiakirjassa nousee esille näkökulma, että onnellisuus ja pelastus eivät ole meidän omaisuuttamme. Ne eivät ole tavoitteita, joita olisimme saavuttaneet ansioillamme. Kristuksen evankeliumia voidaan julistaa vain nöyryydellä, ilman ylimielisyyttä. Lähetystyöllä ei saa asettaa lisää tarpeettomia taakkoja ihmisille, jotka ovat jo valmiiksi uupuneita ja alas painettuja.

Lähetyksen tehtävä oli paavi Franciscuksen mukaan tavoittaa ihmisiä keskellä heidän elämäänsä – siellä missä he ovat, juuri sellaisena kuin he ovat. Jumalan kansalla on velvollisuus pitää huolta myös pienistä ja köyhistä, marginaalissa olevista ihmisistä.

Lähetyksen vaarana itseriittoisuus ja itsekeskeisyys

Paavi Franciscus ei myöskään pelännyt ottaa esille lähetystyön kipukohtia ja haasteita. Kirjeessään paavillisille lähetysjärjestöille vuonna 2020 hän iloitsi rukouksen ja hyväntekeväisyyden rinnakkaiselosta. Samalla hän varoitti lähetysjärjestöjä ja lähetystehtävää toteuttavia itseriittoisuudesta ja itsekeskeisyydestä, pelkän oman edun korostamisesta. Paavi otti vahvasti kantaa katolisten lähetysjärjestöjen mahdollista elitismiä vastaan. Hän muistutti, että lähetysjärjestöt on kutsuttu palvelemaan osana kirkollista rakennetta, eikä järjestöjen tehtävä ole asettaa itseään toisten yläpuolelle.

Paavi Franciscuksen korostama maallikkojen vahvistaminen näkyy myös hänen suhteessaan lähetystyöhön. Kirjoituksessaan katolisille lähetysjärjestöille hän korosti, että lähetystyöntekijöiden vaarana on nähdä ihmiset ”passiivisena massana, joka tarvitsee aina herättämistä” vetoomuksien ja opetuksen kautta. Samalla hän muistutti rukouksen merkityksestä lähetysjärjestöjen omankin työn puolesta.

Missionaarisuus ja katse kohti tulevaa

Paavi Franciscus vahvisti työllään katolisen kirkon ja globaalin kristillisyyden missionaarisuutta. Sanoma oli selkeä: kaikkien kastettujen tulisi hänen mukaansa osallistua lähetystehtävään, jossa julistus ja palvelus kulkee käsi kädessä rukouksen kanssa. Kristinusko on luonteeltaan universaalinen, ja siksi paavi Franciscus myös korosti, ettei kirkon missionaarista olemusta saa käyttää väärin oman kulttuurin levittämiseen evankeliumin julistamisen ohella. Kristittyjen erityistehtävä on kulkea köyhien ja syrjäytettyjen rinnalla. Paavi Franciscus muistetaan erityisesti myös hänen tärkeästä työstään rauhan puolesta.

Globaali kristinusko muuttaa jatkuvasti muotoaan ja elämme vaihetta, jossa etelän kirkot vahvistavat asemaansa samalla kun kristinusko etenkin lännessä on monin tavoin haastettuna. Tässä tilanteessa on tärkeää, että säilytämme avoimuutemme, kuuntelemme toisiamme ja opimme toisiltamme. Paavi Franciscuksen lähetysteologialla on paljon annettavaa myös meidän luterilaisessa kontekstissamme. Se muistuttaa meitä rukouksen ja nöyryyden tärkeydestä sekä itseriittoisuuden vaarasta myös lähetystyössä.

Evankeliumin ilosanoma syntejä anteeksi antavasta armahtavasta Kristuksesta, joka ristillä sovitti koko maailman synnit, kutsuu meitä elämään rakastavan Jumalan läheisyydessä sisarina ja veljinä. Paavi Franciscus lopetti kirjeensä lähetysjärjestöille Ignatius Loyolan sanoihin: Ajatelkaa tekevänne työnne hyvin, ikään kuin tulos riippuisi teistä, samalla kun tiedätte että kaikki riippuu todellisuudessa Jumalasta.

Evangelii Gaudium

Artikkeli Paavi Franciscuksen lähetysnäky muistutti Pyhän Hengen toiminnasta, evankeliumin vetovoimasta ja itsekeskeisyyden välttämisestä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kun viestimme, meitä voi askarruttaa, menikö viestini perille? Tulinko ymmärretyksi? Kun saamme lyhyitä some-viestejä, on vaikeata tulkita lähettäjän tunteita. Loppujen lopuksi, olimme viestittäjiä tai viestin vastaanottajia, mikään ei korvaa viestintää kasvotusten.

Puhumaan oppii puhumalla

Paavali kirjoittaa roomalaiskirjeen kymmenennen luvun jakeessa 8 näin: ”Sana on lähellä sinua, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi.” Paavali ei tarkoita sinun ajatuksiasi, näkemyksiä, eikä sinun sanaasi. Paavali täsmentää jatkamalla näin: ”Sana on — nimittäin se uskon sana, jota me julistamme.” (jae 8) Siis kyse on siitä sanasta, jonka olet saanut kuulla ja ottaa vastaan Jumalalta. Se, jota olet saanut kuulla Raamatusta, kirkon opetuksessa ja julistuksessa. Mikä sana tämä oikein on? Paavali jatkaa jakeessa 9: ”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva.” Kyse on siis hyvästä sanasta, pelastuksen sanasta, evankeliumin sanasta, uskon, toivon ja rakkauden sanasta; Kristuksen sanasta, itse Kristuksesta.

Pieninä lapsina opimme puhumaan siten, että meille puhuttiin. Vanhempamme puhuivat meille jatkuvasti, vaikka emme vielä ymmärtäneet emmekä pystyneet vastaamaan. Näin puhuminen kehittyy: kun sinulle puhutaan, opit puhumaan. Sama pätee kristillisessä elämässä. Et voi tulla kristityksi, et voi oppia puhumaan kristittynä, ellei sinulle ensin puhuta — paljon, jatkuvasti, ymmärrettävästi.

Tiedosta kokemukseen

Jumala halusi varmistaa, että Hänen viestiänsä meille ei väärinymmärretä. Siksi hän lähetti selvän, ymmärrettävän Sanansa. Jeesus on Sana, joka tuli lähelle. Hän puhui. Hän kosketti. Hän paransi. Hän torui kovasydämisiä. Hän karkotti pahoja henkiä. Kun tarvitset armoa, Hän julistaa: ”Sinun syntisi annetaan anteeksi.” (Mk 2:10) Kun olet yksinäinen, Hän lupaa: ”Minä olen kanssasi kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt 28:20) Hän on ”sana, joka rohkaisee uupunutta” (Jes. 50:4), uupuneille levon lähde (Matt. 11:28). Hän on totuuden (Joh 14:6), tiedon, viisauden, ymmärryksen Sana (Kol. 1). Hän on itkevä Sana (Joh. 11:35), huokaileva, kuormittunut Sana (Mk 7), ristillä kärsivä, verta vuotava, kuoleva, haudattu, ylösnoussut Sana, kunnian kirkkaudessa asuva Sana, rukoileva Sana, ikuinen Sana. Jeesus on se Sana, Isä, Poika ja Pyhä Henki se nimi, joka kasteessasi sinun yllesi puhuttiin.

Psalmi 34 kehottaa meitä: ”Maistakaa ja tietäkää, että Herra on hyvä.” Maistaminenhan on kokemuksen, ei tiedon, asia. Joku voi kertoa, että hunaja on makeaa. Mutta ennen kuin lapsi itse maistaa hunajaa, hän ei voi tietää hunajan makeudesta. Juuri tästä on kyse kristillisessä uskossa. Voit älyllisesti tietää, että Jumala on hyvä, Taivaallinen Isäsi. Silloin olet ”kristillisessä tiedossa”. Mutta on aivan muuta kokea, maistaa Hänen hyvyyttään, rakastavaa huolenpitoaan, uskollisuuttaan, kun olet ahdingossa, tukalassa tilanteessa. Raamattu kehottaa meitä: ”Antakaa Kristuksen Sanan asua runsaana keskuudessanne.” (Kol. 3:16) Tämä tapahtuu silloin, kun mahdollisuuksien mukaan kuuntelemme Jumalan lupauksia evankeliumista Raamatussa, kun nautimme ehtoollista, kun rukoilemme ja ylistämme Jumalaa. Tämä syötävä, juotava, lupausten Sana ravitsee meitä.

Kun Jumala on näin runsaasti puhunut meille, näin ruokkinut meitä, miten meidän tulisi Hänen lapsinaan oppia puhumaan? Harjoittelemalla puhumaan sitä kieltä, niitä sanoja, Kristus Sanaa, joka meille on puhuttu. Se ”sana, joka on sinun suussasi, sinun sydämessäsi,” se toivon sana, rakkauden sana, ilon sana, armon sana, vapauden sana, rohkaisun sana, ylistyksen sana, Kristus itse. Sopivalla tavalla, omalla paikallasi ja luonteellesi sopivasti kerro evankeliumia Kristuksesta ja Hänen pelastuksestaan.

Rukoilemme: Pyhä Jumala, kiitos Sanastasi, joka nuhtelee, ohjaa, rohkaisee ja ravitsee meitä. Vahvista uskoamme Kristukseen niin, että vaikeinakin aikoina voisimme maistaa Sinun armoasi ja luottaa Sinun hyvyyteesi. Auta meitä raivaamaan paljon tilaa Sanallesi elämässämme. Tätä pyydämme Jeesuksen Kristuksen nimessä, aamen.

Artikkeli Maistaminen on kokemuksen asia julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kristillisen uskomme ydin, evankeliumi, tarkoittaa ilouutista. ”Evankeliumi on liikkeelle lähettävä voima.” Miten tämä uutinen on kohdannut sinut, miten se vaikuttaa elämässäsi? Ilahduttaako se, vahvistaako se, lohduttaako se, saako se sinut liikkeelle? Onko evankeliumin jakaminen epämiellyttävä taakka, väsyttävä vaatimus? Saako se sinussa saman reaktion, kuin huoneen siivous nuorissa: ”Täytyykö minun? Ihanko oikeasti?” Entä jos evankeliumin voima ei olekaan vaatimuksen taakka, vaan lupauksen voima? Mitä jos evankeliumin muoto onkin ”saat,” ja ”sinun puolestasi annettu”, eikä ”sinun pitää, sinun täytyy”?

Evankeliumin ydin onkin uutinen, ei siitä, mikä saa sinut liikkeelle, vaan siitä, mikä sai elävän Jumalan liikkeelle; ei siitä, kuinka mahtava sinä olet, vaan siitä, kuinka mahtava Jumala on tullut lähelle vajavaista ihmistä! Kuten Paavi Franciscus toteaa, ”Evankeliumin ilo täyttää niiden sydämen ja elämän, jotka ovat kohdanneet Jeesuksen.” Evankeliumin ilo, ilon voima, on juuri se, joka saa meidät kristittyinä liikkeelle! Se sai myös Jumalan liikkeelle.

Heprealaiskirjeen kahdennentoista luvun alussa luemme nämä sanat: ”Heitetään siksi pois kaikki taakat ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Niin jaksamme juosta loppuun asti sen kilpailun, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen. Edessään olevan ilon vuoksi hän kesti nöyryytyksen ristillä. — Ajatelkaa häntä, jotta ette väsähtäisi ja antaisi periksi.”

Tässä kristillistä elämäämme kuvataan juoksuna kohti Jeesusta. Miksi kannattaa lähteä liikkeelle, uskossa, kohti Jeesusta? Koska Jeesus lähti liikkeelle, rakkaudessaan, kohti sinua. Miksi kannattaa suunnata katse Jeesukseen? Koska Jeesus jo kauan sitten suuntasi katseensa sinuun, Hän lakkaamatta huomioi sinua. Miksi kannattaa ajatella Jeesusta? Koska hän lakkaamatta ajattelee sinua ja rukoilee puolestasi. Miksi kannattaa iloita Jeesuksesta, tehdä hänestä syvin ilonlähteesi? Koska Jeesus ensin teki sinusta hänen ilonsa; ilon, jonka saamiseksi hän tekisi mitä tahansa, kärsisi jopa ristinkuoleman! Sinä olet se ilo, jota Kristuksella ei vielä ollut, jonka takia hän kärsi nöyryytyksen, häpeän, pilkan, hylätyksi tulemisen, kuoleman, helvetin. Ilon vetovoima vei Jeesuksen ristin, haudan ja ylösnousemuksen kautta siihen asemaan, jossa hän tänään rukoilee lakkaamatta meidän puolestamme.

Jeesuksen seuraaminenkin on kehystetty ilolla, alusta loppuun. Palaan heprealaiskirjeen kohtaan: ”Heitetään pois kaikki taakat ja synti.” Tuohan on synnintunnustus, jonka seurauksena saat ottaa vastaan synninpäästön ilon! ”Ajatelkaa häntä” – sitä juuri äsken teimme. Se on Raamatun lukemista ja evankeliumin pohdintaa. Jjotta ette väsähtäisi ja antaisi periksi.”  Koska lannistus ja luopuminen ovat jatkuvana houkutuksena, on tärkeää keskittyä yhä uudelleen evankeliumiin ilostamme, joka löytyy Jeesuksessa. Hän on lihaksi tullut ilosi, lähelle tullut ilo, ylösnoussut ja elävä ilo, uskollinen ilo. Hän on tehnyt kaiken tarvittavan, jotta saisit rauhan niistä asioista, jotka painavat elämääsi ja kaikesta, joka erottaa sinut Jumalasta. Oli tilanteesi mikä tahansa tänään, voit iloita Hänestä, Hänessä ja Hänen kauttaan kiittää taivaan Isää. Kuten jo psalmeissa luvattiin: ”Ne, jotka katsovat häneen, säteilevät iloa.” (Ps. 34:6)

Rukoilemme: Pyhä Jumala, kaiken hälinän ja huvituksen, lannistuksen ja väsymyksen keskellä, auta meitä kiinnittämään katseemme Jeesukseen. Kasvata meitä vaikeuksien kautta niin, että juurtuisimme yhä syvemmin Sinuun ilonamme. Tätä pyydämme Jeesuksen nimessä, aamen.

Artikkeli Evankeliumi on liikkeelle lähettävä voima julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Huh huh! Kovakouraista, karua kohtelua. Sellainen tunne, että meinaa kuolla. Kiehtooko? Kiinnostaako? Onko kivaa? Johanneksen evankeliumin kymmenennessä luvussa Jeesus sanoo: ”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän. Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta.”

Haluatko yltäkylläisen elämän? Jos haluat, niin suostutko kohtaamaan todellisen, elävän Jumalan juuri niin kuin Hän oikeasti on, eikä niin kuin toivoisit Hänen olevan? Eli suostutko suhtautumaan Jumalaan, Jeesukseen, paimenena ja itseesi lampaana? Jos et suostu tähän, voit nauttia hyvää elämää, mukavaa elämää, jopa rikasta elämää, mutta voit jäädä Jeesuksen tarjoamasta yltäkylläisestä elämästä paitsi. Aika väkevä väite! Mitä tarkoitan?

Jos haluat aidosti tutustua johonkin, täytyy antaa kyseisen henkilön kertoa itsestään ja hyväksyä tämä itseilmoitus. Et voi väittää, ”no, sä väität olevasi rasittunut, ylipainoinen, lyhyt, keski-ikäinen yksinhuoltaja, mutta mä mieluummin ajattelisin sua pirteänä, hoikkana, pitkänä, kaksikymppisenä urheilijana.” Jos haluat aidon suhteen toisen ihmisen kanssa, täytyy hyväksyä hänet niin kuin hän on, eikä muokata häntä mielikuvituksessasi mieluisammaksi.

Jos Jumala on elävä todellisuus ja persoona, Isä Poika ja Pyhä Henki, joka haluaa parastasi ja kaipaa aitoa suhdetta kanssasi, silloin oleellista on kuunnella Hänen ilmoitustaan itsestään, eikä ladella omia toivomuksia. Jumalan persoona on moniulotteinen, Hän on loputtoman rikas mysteeri.

Älä luo hänestä toivomuksiesi mukaista, yksiulotteista sarjakuvahahmoa! Johannes 10: ”lampaat kuuntelevat hänen ääntään — ja seuraavat häntä, koska tuntevat hänen äänensä.” Lampaina, meidän tulee kuunnella tarkkaan, huolellisesti, kaikkea, mitä hyvä paimen sanoo, hyväksyä se, rypyt ja raadollisuus kaikkineen, eikä puhua päälle väittäen, ”Mutta kun…”. Mutta ”kun:in” jälkeen seuraa vaan oma mielikuvituksesi luomus, ei oikea paimen.

Jeesus sanoo: ”Minä olen hyvä Paimen, oikea Paimen. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” Oikea paimen ei ole kiltti, hän ei ole nynny, joskus hänen kohtelunsa tuntuu rajulta, ei kovin rakastavalta. Kun Jeesus kutsuu meitä lampaiksi, se ei ole imarteleva kehu. Sori vaan, mutta lammas on tyhmä, avuton, ilman huolenpitoa se väistämättä eksyy ja kuolee nälkään. Hengellisesti, kun olemme lampaita, emme itse löydä tietä turvaan, kotiin, Jumalan luo. Emme voi pelastaa itseämme. Ja kun paimen, rakkaudessaan, etsii ja pelastaa meidät, valitamme että jos Hän rakastaisi meitä, niin ei antaisi meidän kärsiä näin paljon.

”Minä olen hyvä paimen, oikea paimen. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” Oikea paimen ei lupaa vaivatonta elämää ilman kärsimyksiä. Hän ei myös lupaa selittää kaikkia syitään sinulle. Ei, sen sijaan voit luottaa paljon parempiin lupauksiin: Psalmi 23 ”Vaikka minä kulkisin kuoleman laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä Sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.” Voi olla, että Hänen paimensauvansa pökkiminen ei tunnu mukavalta, et ymmärrä Hänen johdatustaan, et pidä asioista, joita Hän sallii. Älä hätäile, älä hötkyile! Pysy paikoillasi, kuuntele, suostu kuuntelemaan ja luottamaan Hänen väkevään rakkauteensa, Hänen hämmentävään hyvyyteensä.  

Miksi tarvitsemme hyvää paimenta? Koska ilman häntä eksymme, näännymme, kuihdumme, kuolemme, vailla turvaa ja yltäkylläistä elämää. Evankeliumi, jota kirkko on kautta aikojen lähetystyössä julistanut, kiteytyy Johannes Kastajan kuvaukseen Jeesuksesta: ”Katsokaa, Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnit.” Palaan alkukertomukseeni. Miten Jeesus, hyvä paimen, puhdistaa meidät? Ei kastamalla meitä desinfiointiliuokseen, vaan kastamalla meidät itseensä; tai pikemminkin, suostumalla itse karitsaksi ja syntisten ihmisten karuun kohteluun, jopa ristinkuolemaan.

Hän ”panee henkensä alttiiksi lampaiden [siis sinun ja minun] puolesta.” Siksi on turvallista luottaa häneen. Kiinankielen sanamerkki ”vanhurskas” vihjaa tästä. Kiinaksi ”vanhurskas” merkissä on kaksi osaa: alaosassa on ”minä”, yläosassa on ”karitsa”. Kristittyinä näemme tässä vahvan symboliikan: Kun Jumalan karitsa, Jeesus Kristus, peittää minut itsellään, olen vanhurskas, saan yltäkylläisen elämän. Tulevina perjantai-aamuina avaan lisää Johanneksen evankeliumin teksteistä Jeesuksen häkellyttävää hyvyyttä.

Rukoilemme: Rakas taivaallinen Isä, kiitos Jeesuksesta, hyvästä paimenesta, joka näkee koko laumansa eikä koskaan kadota silmistään yhtäkään. Suo meidänkin jokaisen kuulua hänelle, kun hän kutsuu meitä missä olemmekin, etsii meitä, kun eksymme ja antaa meille yltäkylläisen elämän. Aamen

Artikkeli ”Hyvä Paimen” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan. (Luuk. 24:39)

Juppi, hippi, punkkari ja mitä niitä onkaan. Vai juppihippipunkkari, kaikki samassa paketissa. Kulkija, kapinallinen vai nöyrä opettaja?

Jeesuksen ensimmäiset seuraajat eivät antaneet Jeesukselle ihan tuollaisia määreitä, mutta oli heilläkin omansa: opettaja, Messias, syyttömästi tuomittu, aave, Herra.

Kirkon – ja maailmankin – historian aikana Jeesukseen on sovitettu monenlaisia kuvauksia. Jokainen niistä voi olla omalla tavallaan oikea, mutta mikään ei täytä kokonaan sitä, kuka Jeesus oli ja on, eikä sitä, mikä on hänen merkityksensä.

En silti ajattele, että Jeesukseen voi sovittaa mitä tahansa kuvia. Niin me kuitenkin helposti teemme. Kun ajattelen noita mainitsemiani määreitä, löydän helposti sellaisia, joihin liityn helposti ja sellaisia, joita vierastan. Iso kysymys itselleni onkin se, voinko tilanteen mukaan vaihtaa mielikuvaani? Ja sen mukana sitä merkitystä, joka Jeesuksella on minulle? Siis voinko ajatella Jeesusta henkilökohtaisena Jeesuksenani (My Personal Jesus?).

Raamatun alkulehdillä kielletään tekemästä jumalankuvaa, kuvaa Jumalasta. Vaatimus on helppo noudattaa, jos ajattelemme patsasta tai maalattua kuvaa. Uskon kuitenkin, että tuota käskyä voi tulkita myös abstraktimmin. Ja tulisi tulkita. Se muistuttaa jatkuvasti, että on inhimillistä luoda joku käsitys ja kuva Jumalasta. Tämä kuva ei välttämättä ole yhtä todellisuuden kanssa ja on terveellistä, että kuva muuttuu aikaa myöden.

Entäs kuvat Jeesuksesta. Niitäkin olen kantanut sisälläni monia. Välillä innostuen, välillä kavahtaen. Hankalia ovat ne hetket, kun joku tarjoaa minulle sellaista kuvaa, joka on itselleni kovin vieras. Hankalampia ovat ne hetket, kun Raamatun kertomukset ravisuttavat omia kuviani.

Jeesuksen ensimmäisillä seuraajilla ei ollut yhtään helpompaa. Onneksi evankeliumit kertovat näistä haparoinneista ja törmäilyistä niin rehevästi (etenkin UT2020 käännöksessä).

Itseäni pysäytti ensimmäistä kertaa nyt se, että sana ”aave” on (koineen) kreikankielisessä evankeliumissa sana ”pneuma”, henki. Siis sama sana, kuin puhuttaessa Pyhästä Hengestä. En nyt mene siihen, mitä meidän tulisi ajatella Pyhästä Hengestä, vaan siihen, että tässä tehdään myös erottelu suhteessa Pyhään Henkeen. Jeesus ei ole sama, kuin (Pyhä) Henki. Ei, sillä hän on (ainakin oli) lihaa ja verta, ihminen, ihmisestä syntynyt, samaa olemusta kuin me.

Evankeliumissa Jeesus antaa melko selkeän ohjeen: ”Te olette tämän todistajat (martyres).” Minkä tämän? Sen, että Jeesus kärsi puolestamme, nousi kuolleista ja että kaikille kansoille kuuluu sanoma parannuksen tekemisestä ja syntien anteeksiantamisesta. Jeesuskuvaan sisältyy siis kärsimys, haavoittuvuus ja kuolema. Siihen kuuluu ylösnousemuksen ilo, rohkeus tunnustaa oma syntisyytensä ja riemu anteeksisaamisesta.

Oppilaitten mieliala ja tunteet vaihtelivat tuossa kohtaamisessa ja sen jälkeen nopeassa tahdissa. Ensin tuli ilo ja ihmetys (tosi UT2020 toteaa, että he ”olivat vielä aivan sekaisin ilosta”), myöhemmin he ”pysyttelivät temppelissä ja ylistivät Jumalaa”. Ei siis ihme, jos meillekin käy näin.

Kirkko on omaa missiota toteuttaessan – tai Jumalan missioon liittyessään – joutunut uudestaan ja uudestaan pohtimaan, millaista kuvaa se välittää eteenpäin. Onko kuva uskottava, onko se samaistuttava, onko se puhutteleva?

Ei ole ihan sama, minkälaista kuvaa Jeesuksesta välitämme. Silloin, kun Jeesus alkaa meistä näyttää aaveelta, on syytä pysähtyä. Kuva on väärä silloin, kun se pelästyttää ja saa hätääntymään. Oikea kuva saa meidät vakuuttuneiksi siitä, että olen turvassa.

Artikkeli Ei aaveella ole lihaa eikä luita julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tänä vuonna kiinnostukseni adventin evankeliumiin heräsi sanan ”varsa” kohdalla. Todellako? Nousiko Jeesus aasin varsan selkään? Ja miksi ihmeessä opetuslasten piti auttaa Jeesus ratsaille? Aasihan on pienikokoinen eläin, isoimpienkin selkä vain vähän yli metrin korkeudella, varsan selkä tietysti paljon matalammalla. Ihmetykseni lisääntyi, kun luin Suomen Aasiyhdistyksen sivuilta seuraavaa:

Lämpimissä maissa aasisafareille päästetään painaviakin ihmisiä, mutta vastuullinen eläinihminen ei koskaan anna rahojaan tällaiseen toimintaa. Pienellä n 100 cm korkuisella aasilla voi ratsastaa maksimissaan 50-kiloinen ratsastaja, sirolla aasilla 40-kiloinen. — Suuremmalla 140 cm korkealla aasilla voi ratsastaa 70-kiloinen ratsastaja, mutta tähänkin vaikuttaa aasin rakenne, siro aasi jaksaa kantaa vähemmän.

Mielikuvani lähtivät laukalle. Oliko Jeesus kovin pienikokoinen, jotta varsa jaksoi kantaa häntä? Vai pitääkö minun turvautua ihmeen -käsitteeseen – olihan kyse sentään Jeesuksesta. Luonnollisinta olisi kylläkin turvautua raamatuntutkimukseen ja huomata, että ehkä Jeesus sittenkin ratsasti aasin äidillä, kuten Matteus antaa ymmärtää.

Vaan entäpä, jos opetuslapsilla oli oikeasti syy auttaa Jeesus nimenomaan varsan selkään. Ehkä varsa oli juuri saavuttanut ratsastusiän, mutta kukaan ei vielä ollut ratsastanut sillä, kuten Markus kertoo.

Ja tästä ajatusteni laukka vasta alkoikin. Mitä ovat ne tilanteet, joissa opetuslasten – siis seurakunnan – tehtävänä on auttaa Jeesus ratsaille? Viimeaikaiset keskustelut kirkon nelivuotiskertomuksen ympärillä antavat vahvoja viitteitä siihen, että kaikki eivät ole vielä valmiita ottamaan Jeesusta vastaan. Siksi pitää auttaa – ei Jeesusta, vaan aasia – tai siis meidän tilanteessamme ihmisiä. Nelivuotiskertomus antaa ymmärtää, että emme ole vielä tehneet kaikkea sen hyväksi, että evankeliumi Jeesuksesta voisi olla vastaanotettavissa. Kielenkäyttömme, tapamme ja lähestymiskulmamme ovat usein liian rajuja ja hajottavia. Tällainen ”selkäänhyppy” tuottaa tuskaa ja pahimmillaan elinikäisiä vammoja.

Aasi, tai aasin varsa Jeesuksen ratsuna on jo Uuden testamentin aikana tulkittu nöyryyden ja vaatimattomuuden merkiksi. Tämä ei estänyt kansaa juhlimasta ja riemuitsemasta, ennemminkin päinvastoin. Kuningas, joka ei tee temppuja eikä tule valtaansa osoittaen, on helpommin lähestyttävä. Nöyryys ei vie hänen valtaansa yhtään vähemmäksi. Samalle tasolle tuleminen johti uudenlaisen kuninkuuden syntymiseen, sellaiseen, jossa

• ollaan kiinnostuneita ihmisistä
• annetaan tilaa toiminnalle, ja lopulta
• puolustetaan ihmisten omaehtoista toimintaa, vaikka se ei miellytäkään vallassa olijoita

Tämä taisi mennä vähän allegorian puolelle, mutta tilaisuus oli liian houkutteleva. Vakavasti sanoen: meidän on mietittävä, miten kirkon missio voisi toteutua, jos emme noudata noita kolmea kohtaa, jotka Jeesuksen toiminnassa näyttävä toistuvasti olevan keskiössä. Niiden tilalle on liian usein otettu ihmisten komentaminen perinteisiin tapoihin, vain ylhäältä määriteltyjen toimintojen hyväksyminen ja erilaisuuden torjuminen. Jeesus pöllytti kaikkea tätä ja uskalsi asettua autettavaksi ja nöyräksi, mutta myös heikoimpien puolustajaksi.

Ehkä näin menetellen evankeliumista voisi tulla totta yhä useamman elämässä.

Artikkeli Vai vielä varsan selkään? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tärkein jaettava on kuitenkin elämän leipä. Puhtaalle evankeliumille on riittänyt pyyntöjen perusteella palvelutaloissa kysyntää enemmän kuin mihin Mika on ehtinyt vapaa-aikanaan vastaamaan.

– Olen kiertänyt Kouvolan alueen vanhustenhuoltoyksiköissä jakamassa ilosanomaa Jumalan rakkaudesta. Olen myös saarnannut jumalanpalveluksissa. Valkealan kotikirkossa olen käynyt yksitoista kertaa. Viimeisen viidentoista vuoden aikana olen pitänyt yli neljäsataa puhetta. Toissa vuonna saarnoja oli 52 eli lähes viikoittain. Palaute on ollut rohkaisevaa.

– Olen lähtenyt puhumaan siksi, että Pyhä Henki voi yhtyä saarnattuun sanaan ja herättää elävän uskon siellä, missä sydämet ovat auki. Puhuessani joudun aina pienelle paikalle, koska en itse saa niitä oikeita sanoja, jos Jumala ei niitä anna, Mika painottaa.

Uskonasioille Mika syttyi Keski-Pohjanmaalla Perhossa kuunneltuaan lukioiässä vierailulla olleiden nuorten lauluja.

– Koin silloin, että minulta puuttuu jotain. Kerroin janosta pastorille. Keskustelussa uskon maailma avautui. Kaikessa työssä voin osoittaa toisille aitoa välittämistä. Oikealla hetkellä lausuttu sana voi pelastaa jopa toisen elämän.

Artikkeli Ruislimppuja ja elämän leipää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne.”

”Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo.”

(I Kor. 15:14, Room. 15:13)

Kysymyksiä pohdittavaksi

• Mikä merkitys Kristuksen ylösnousemuksella on elämäntapaamme?
• Minkälaista muutosta (transformaatiota) voit kuvitella Kristuksen ylösnousemuksen tuottavan?
• Mitä ”toivon täyttämiä mahdollisuuksia” voit hahmottaa omassa elämänpiirissäsi?

Arushassa kuultua

”Tule ja katso”, on evankelisen ja lähetystyön avainkäsite. Se on kutsu, kutsu elää, elää yhdessä erilaisella, omaperäisellä, vapaalla, uudella, luovalla tavalla tietäen, ettei jaottelu, individualismi ja eristäminen ole tilanteita, jotka johtavat meitä Jumalan luo. Evankeliumi, hyvä uutinen, eletään todeksi yhteisössä, kaikki yhdessä, toistensa kanssa, jakamalla keskenään elämää antava Sana ja ruoka, aivan kuten apostolit ja heidän seuraajansa tekivät.” Iosif de Pátara

Omaa pohdiskelua

”Kristus on kuollut, Kristus on noussut, Kristus tulee jälleen.” Näin kirkon perinteinen pääsiäisliturgia väittää ja vakuuttaa. Pääsiäisen lisäksi, milloin olet viimeksi pohtinut Kristuksen ylösnousemusta? Tunnustamme sen viikoittain uskontunnustuksen sanoin (”hän nousi kolmantena päivänä kuolleista”), mutta onko sillä mitään käytännön merkitystä tai vaikutusta uskon elämäämme tai suhteeseemme Jumalaan? Lutherin kollega Filip Melanchthon totesi näin, ”Kristuksen tunteminen tarkoittaa hänen tuomiensa hyötyjen tuntemista ja hyödyntämistä.” Miten, millä tavalla, sinä ”tunnet” Kristuksen ylösnousemuksen ja ”hyödynnät” sitä elämässäsi?

Paavali toteaa kirjeessään filippiläisille: ”Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa” (Fil. 3:10). Minkälaista voimaa Paavali mahtoi toivoa saavansa ylösnousemuksesta?

Rohkenen ehdottaa, että ylösnousemus toi Paavalille, tuo sinulle, minulle ja jokaiselle Kristuksen seuraajalle kallisarvoisen voiman: sinnikkään kestävyyden kohdata elämän vastoinkäymiset ja epävarmuudet. Ei pelkästään kestävyyden, vaan myös nöyryyden asettua luottavaan epätietoisuuteen. Mitä tällä tarkoitan? Juuri sitä, että koska ”Kristus on kuollut, Kristus on noussut, Kristus tulee jälleen,” siksi voin jättäytyä Jumalan rakastavaan huolenpitoon silloinkin, kun vastauksia ei löydy. Miksi läheiseni vakava sairaus ei parane? Miksi lapseni voivat huonosti? Miksi Jumala salli tämän tai tuon vastoinkäymisen? Miksi?

Kristuksen ylösnousemus ei poista tai ratkaise ”miksi” kysymyksiämme, mutta se asettaa ne uuteen valoon. Ylösnousemuksen tältä puolen, vaikka emme tiedä ”miksi” jokin asia on näin, voimme varmuudella tietää ”miksi ei”: syy ei voi olla se, että Jumala ei rakastaisi meitä. Kristuksen ylösnousemus takaa sen, että kävi miten tahansa tässä elämässä, vaikka kokisit Jumalan kuinka kaukaisena tai välinpitämättömänä, voit luottaa ”ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 8: 38-39). Tämä lupaus pitää, tähän lupaukseen voit luottaa. Kristus kuoli ja nousi ylös taatakseen sen. Kun kärsimys tai vastoinkäyminen koittaa, älä jää yksin. Etsiydy Hänen ruumiinsa, kirkon, yhteyteen. Hän haluaa hoitaa, kannustaa ja vahvistaa sinua seurakuntansa kautta.

Artikkeli Elämä ylösnousemuksen valossa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.