Säde Hartoselle, 18, etäopiskelu ei ollut vaikeaa. Enemmän huolta tuotti jatkuva sairastelu: kurkkukipua, kuumeilua … Jos se onkin koronaa!
– Olen käynyt kai jo 13 testissä, kaikki negatiivisia.

Toukokuun alussa Kouvolan Yhteislyseon abi on suht rauhallisin mielin. Kirjoituksiin voi olla tyytyväinen, hakupaperit englantia opiskelemaan on jo lähetetty Helsinkiin ja Tampereelle.
– Minulla on kielipäätä, ja koulussa olen ihan okei.
Hän arvelee oppineensa paljon uutta myös itsestään kuluneena koronavuotena.
– Ainakin realismia ja omia rajoja.

Varasuunnitelma pelastaa

Lukiossa suuret odotukset kohdistuivat penkkareihin, jotka lopulta pidettiin vappuaattona livestriiminä. Säde oli yksi juontajista.

Hän osallistui myös Yhteislyseon abien Kyl kuuluu-hyväntekeväisyyskampanjaan, jonka tuotto – säästyneet penkkarikarkkirahat – meni opiskelijoiden mielenterveyspalveluja tarjoavalle Nyyti ry:lle.
– Kuvaa hyvin tätä aikaa: Kun yksi idea ei onnistu, keksitään uutta tilalle. Pätee myös Säteen ylioppilasjuhliin, jotka vietettäneen sitten, kun korona ei enää kurita.

Aina on oltava varasuunnitelma, Säde oppi kotoa. Kun koripallon pelaaminen ei ripari-ikäiselle enää maistunut, tehtiin vanhempien kanssa diili: Lopettaa voi, jos keksii jotain tilalle.

Tilalle tulivat koripallotuomarointi ja isostoiminta, joka jatkuu yhä isoisosena. Seurakunta on vahvasti Säteen elämässä, muun muassa kesätyönä Puhjonrannan rippileireillä.

Koripallokin pysyttelee menossa mukana. Tuomaroinnin ohella Säde on toiminut yhdessä äitinsä Janna Hartosen kanssa tilastoijana. Isä Mika Hartonen luotsaa ensi kaudella naisten SM-joukkue Peli-Karhuja päävalmentajana.

Rukous kannattelee

Säteellä on läheiset välit myös isovanhempiinsa, joille tyttärentytär on korona-aikana tehnyt ruokaostoksia. Yhdessä on vietetty pihateehetkiä.
– Meillä on pitkät perinteet. Vaarin kanssa on syöty makkaraa, mummon kanssa uitu, katseltu tähtiä, käyty Iitin kirkossa ja Oronmyllyn leirikeskuksessa, opeteltu Isä meidät.

Yhdessä käytiin kirkkovaateostoksilla, mummo neuloi pikkutytölle. Nyt on tämän vuoro neuloa, myös mummolle.

Korona nosti käsityöt kukoistukseen. Kotoillessa on syntynyt sukkia, vauvanpeittoja, pipoja. Niitä lahjaksi viedessään Säde saa kiitoksen ohella joskus kuulla: Rukoilen puolestasi.

Rukous ja seurakunta kannattelevat myös poikkeusaikoina. Säteellä on jo kova ikävä Koivistontalon kavereita, yhteisiä elokuvailtoja ja kirkkokahveja.

Hän harmittelee olleensa hiukan huono yhteydenpitäjä. Silti aina tarvittaessa on löytynyt oikea hetki ja tapa kohdata.
– Minulle tärkeintä on, että ihmisillä ympärilläni ja itsellänikin olisi hyvä olla.

Rakkaus on ja pysyy

– Onnekseni kotona on hyvä olla. Lasken perheeseeni kuuluvan vanhempien ohella isovanhemmat, serkut ja kummit perheineen. Pikkusisaruksenkin sain viime syksynä australialaisesta Josesta.

Nyt jo kotiinsa palannut vaihto-oppilas oli tärkeä tuki Säteen kamppaillessa terveyshuolien kanssa.

Jos opiskelupaikka ei heti aukea, Säde Hartonen jää mieluusti Kouvolaan töihin. Hän toivoo saavansa tehdä opettajasijaisuuksia.

Tulevaisuuden toiveammatti voisi olla koripallovalmentaja tai kirjallisuuden ja tv-sarjojen kääntäjä.
– Teen sitten mitä tahansa, tiedän riittäväni sellaisena kuin olen.

Kaiken olennaisen kiteyttää lempiraamatunkohta, Jesaja 43:4:
”Koska olet arvokas minun silmissäni, koska olet kallis ja rakas …”

Yhteyden Kouvolan seurakuntaan Säde uskoo säilyttävänsä, vaikka muuttaisikin muualle. Sen antama pohja ja voima kannattelevat kaikkialla. – Maailma muuttuu koko ajan, samoin kirkko ja tavat olla uskova ihminen. Näkemyksetkin eroavat, mutta silti kaiken pohjana aina on rakkaus.

Artikkeli Kaiken pohjana on rakkaus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jyväskylän yliopiston kieli- ja viestintätieteiden laitoksen yliopistonopettaja Kaisa Laitinen ymmärtää ristiriitaisia tuloksia hyvin.

– Vuorovaikutus ruudun välityksellä voi olla aivan yhtä toimivaa kuin kasvokkain tapahtuvissa tapaamisissa. Siinä on kuitenkin omia erityispiirteitä, joten tottumattomuus voi aiheuttaa epävarmuutta. Etätyössä vuorovaikutuksen laatuun ja kuormituksen kokemuksiin on tärkeä kiinnittää erityistä huomiota.

Videopalavereista puuttuu fyysinen läheisyys sekä tietynlainen vapaamuotoisuus ja huokoisuus.

 Kun kaikki tehdään kotona, joka ikinen asia tuntuu kotitehtävältä.

– Kun ollaan teknologian välityksellä yhteydessä, sovitaan kellonaika ja alusta, jolla tavataan. Silloin spontaanit kohtaamiset jäävät pois. Ja koska siirtymiä ei ole, palaverista mennään usein suoraan seuraavaan ilman taukoa, teknologiavälitteistä vuorovaikutusta tutkinut Laitinen toteaa.

Opiskelijoilta ruudulla työskentely vaatii paljon itseohjautuvuutta. Opettajia Laitinen kannustaa kiinnittämään erityistä huomiota monimuotoisiin työskentelytapoihin ja siihen, että opiskelijat tietävät, miten he voivat osallistua teknologiavälitteiseen opetustilanteeseen.

Rasmus Uiskamo opiskelee ensimmäistä vuotta rakennus- ja yhdyskuntatekniikkaa Jyväskylän ammattikorkeakoulussa. Hänestä etäopiskelu on tuntunut kuormittavalta ja turhauttavalta.

– Kun kaikki tehdään kotona, joka ikinen asia tuntuu kotitehtävältä. Onneksi yksi opiskelukavereistani asuu tässä lähellä, niin olemme voineet opiskella yhdessä.

Uiskamon vuosikurssilla aloitti 60 opiskelijaa, joista hän on tutustunut noin kymmeneen. Opiskelijatapahtumia ei ole juuri ollut, ja ryhmäytyminen on jäänyt vähiin. Uiskamon mielestä etäopiskelu on asettanut opiskelijoita eriarvoiseen asemaan.

– Niiden, joilla on paremmat sosiaaliset verkostot ja taidot, on ollut helpompaa saada tukea opintoihin kuin yksinäisten.

Etäopiskelun hyvänä puolena hän pitää omien tietoteknisten taitojensa kehittymistä.

– Meidät lähetettiin vähän niin kuin uima-altaan syvään päähän. Kokemukseni tietokoneista rajoittui perusohjelmiin, joten esimerkiksi rakennusten piirtämisessä käytettävä ohjelma oli aivan uusi maailma minulle.

Opettajien digiosaaminen vaihtelee Uiskamon mukaan paljon.

– Osalla opettajista on hyvät materiaalit ja he osallistavat opiskelijoita, mutta osa puhuu yksikseen tunnista toiseen.

Kaipaan aitoa läsnäoloa, halaamista ja spontaaniutta.

Jyväskylän yliopiston psykologian koulutusalalla koulutussuunnittelijana toimivan Jutta Aallon aamu on käynnistynyt haastattelupäivänä johtoryhmän videokokouksella. Videohaastattelun jälkeen hänellä on kahden opiskelijan video-ohjaus ja yksi videopalaveri. Illalla hän tekee omia tietojärjestelmätieteen opintojaan ruudulla. Välillä vain nopea lounas seisaaltaan ja koirien käyttäminen ulkona.

Miten ihmeessä hän jaksaa?

– Minulla on kotona hyvä työtila ja työrauha. Etäkokoukset ovat tiiviimpiä, kun niissä puhutaan vain tärkeät asiat. Ja nautin opiskelusta! Sille tuli tilaa, kun lapset muuttivat hiljattain omilleen. Olen saanut opinnoistani myös paljon työkaluja opetuksen järjestämiseen, hän kertoo.

Innostuksen ohella Aalto tuntee toki myös uupumusta.

– Välillä olen turtunut ja ajattelen, että ei tätä taas. Opiskelijat voivat aika huonosti, ja opettajat ovat ihan poikki. Suunnittelemme aina kahvihetkeä Teamsissa, mutta emme jaksa tavata enää ruudulla. Kaipaan aitoa läsnäoloa, halaamista ja spontaaniutta. Haluaisin kipaista työkaverin ovelle vaihtamaan kuulumisia.

Jutta Aalto toivoo kuitenkin, että etätyömahdollisuus jää osaksi kulttuuriamme myös koronapandemian jälkeen.

Artikkeli Kuka enää jaksaa ruutua? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.