Siitä huolimatta mokaileminen kirpaisee ja saattaa jäädä vuosikausiksi kummittelemaan alitajuntaan. Uusissa tilanteissa huomaa pelkäävänsä epäonnistumista ja julkista nöyryytystä. Ja jos ei julkista, niin ainakin kavereitten naureskelua.

Mokaileminen voi myös kehittää ihmistä, antaa uusia ideoita ja kasvun mahdollisuuksia.

Jyväskylän Kirkkopäivillä keskustellaan mokaamisen tärkeydestä, rohkeudesta, armosta ja anteeksiannosta. Paneeliin kutsuttu freelancenäyttelijä Joni Leponiemi (kuvassa oikealla) pitää itseään ihan kelvollisena mokailijana.

– Ammatissani on kunnia-asia osata mokata reippaasti: kun mennään risteyksestä pihalle, niin mennään sitten kunnolla. Mokan välttelemisellä harvoin syntyy mitään.

Näyttämöllä sattuu ja tapahtuu. Harvoin katsojat edes huomaavat, jos näyttelijä unohtaa vuorosanansa tai tipahtaa hetkeksi.

– Näytöksen jälkeen ne mokat käydään läpi ja kiitetään, jos kollega on pelastanut tai pahoitellaan, jos mokailusi on tuhonnut vaikka kohtauksen rytmin.

Hyvässä työryhmässä ei esiintyvän taiteilijan tarvitse omia mokailuja hävetä. Leponiemen mukaan hyvä ohjaaja on harjoituksissa armollinen ja antaa näyttelijöiden mokata, olla huonoja ja kysyä tyhmiä.

Mokat voivat myös tuoda oivalluksen siitä, mihin suuntaan hahmoa tai kohtausta voisi kehittää.

Omiin mokailuihin liittyy pelkoa ja häpeää. Leponiemi kertoo aloittaneensa piano-opinnot 1980-luvulla Jyväskylän konservatoriossa. Hän kuvailee, että tutkinnot ja matineat olivat kuumottavia kokemuksia. Altakulmain murahtelevien raatilaisten edessä suorittaminen ja virheiden vältteleminen vei musiikista siihen kuuluvan riemun.

Omiin mokailuihin liittyvien pelkojensa hän uskoo osaltaan juontuvan noista epäonnistumisen pelon kokemuksista.

– Toisaalta moka voi vapauttaa paljon hyvää energiaa katsojissa, kuulijoissa ja kanssaeläjissä, tyyliin ”katos, muutkin mokaa!”.

Mokaamista voi myös alkaa pelätä, kun ensin oikein töppäilee. Leponiemi ymmärtää, miltä tuntuu jos laulaa täpötäydelle jäähallille ennen peliä Maamme-laulun ja pelkää unohtavansa sanat.

Hän ei itse unohtanut sanoja, mutta lakki unohtui päähän. Kun voimakkaasti ladattua ja monelle pyhää asiaa laulaa, tulee tunne, että tämän on pakko onnistua. Silloin tuleekin unohduksen hetki.

– Siitä saattaa pikku trauma napsahtaa.

Aina kun uusi työ alkaa, Joni Leponiemi väittää epäilevänsä ammattitaitonsa riittävyyttä. Epäonnistumisen ja virheiden pelko pyörii elämässä aina taustalla.

– Aika ja vanheneminen on tehnyt armollista työtä sen hyväksi, että vaikka välillä itsetunto on kastemadon luokkaa, mokat eivät jää vaivaamaan. Ilon kautta mennään, Leponiemi vakuuttaa.

Kirkkopäivien keskusteluun on kutsuttu myös johtava oppilaitospappi Leena Huovinen, joka on toiminut suomalaisten huippu-urheilijoiden kisapappina vuodesta 2003.

Hänen mielestään moka on laitettava oikeaan mittakaavaansa. Mokia on monenlaisia, huolimattomuudesta syntyneitä pikku virheitä tai jotain, joka hiukan harmittaa. Sen sijaan epäonnistumisen kokemus on laajempi ja syvempi.

Hän on nähnyt läheltä, millaiseen epätoivon kuoppaan urheilija voi vajota epäonnistumisensa vuoksi.

– Sitä en sanoisi mokailemiseksi. Kun neljän tai kahdeksan vuoden työ kaatuu johonkin sadasosasekuntiin, on epäonnistumisen kokemus paljon raskaampi kuin pikku mokailun jälkeen, hän vertaa.

Hänen kokemuksensa mukaan kuopasta pääsee pois toisten ihmisten avulla. Silloin tarvitaan kuuntelijaa ja rinnalla kulkijaa.

– Kärsimys ei jalosta ilman rakkautta ja anteeksiantoa. Kun hyvin käy, tarinat kääntyvät elämän suolaksi.

Suomen urheiluhistoriassa Lahti 2001 oli Huovisen mukaan varsinainen mokailun huippu. Sankari-ikonit putoilivat doping-skandaalissa alas jalustoiltaan.

– Jälkiselvittelyissä oli mestaroinnin makua ja vaadittiin anteeksipyyntöjä joka suuntaan, Huovinen muistelee.

Hänen mielestään urheilijan niin kuin muidenkin kannattaa katsella mokiaan ja epäonnistumisiaan oman itsensä tuntemisen kautta.

– Jos menneet mokat harmittavat, pitää ajatella, että on toiminut sen ymmärryksen valossa, joka sillä hetkellä oli. Ei auta katsella taaksepäin. Keskeneräiset asiat voi selvittää eikä niihin sen jälkeen tarvitse palata, hän määrittelee oman tapansa työstää asioita.

Mokaamisen lyhyt oppimäärä Jyväskylän yliopiston päärakennuksessa lauantaina 18.5. klo 17. Tilaisuus on maksuton. Keskustelussa ovat mukana pikaluistelija Mika Poutala, kisapappi Leena Huovinen ja näyttelijä Joni Leponiemi. Keskustelun juontaa Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmi.

Artikkeli Mokiensa kanssa pitää vaan elää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Facebookin Ei menny kuin Strömsössä -ryhmässä on yli 130 000 jäsentä. Siellä jaetaan kuvia ja kertomuksia arjen epäonnistumisista, nauretaan hyväntahtoisesti omille ja muiden kohelluksille. Kuvia epäonnistuneista ruuista ja leipomuksista, lemmikkien aikaansaamasta hävityksestä, lasten hilpeistä piirroksista – loputon määrä tarinoita elämässä sattuneista mokailuista. Miten poistaa sulaneen muovileikkuulaudan rippeet uunista? Miten nolata itsensä asiakkaan/esimiehen/opettajan/anopin edessä? Arveluttavan viestin lähettäminen väärälle vastaanottajalle on myös suosittua.

Mokaaminen on inhimillistä, ja sitä sattuu kaikille.

Mokaaminen on inhimillistä, ja sitä sattuu kaikille. Se on ongelma ainoastaan niille, jotka ottavat itsensä liian vakavasti. Ruotsalaisten, koko perheen Lasse-elokuvien päähenkilön isä on joskus lausahtanut armeliaan kommentin, jonka koetan itsekin pitää mielessä. ”Jälkeenpäin naurattaa.” Se on hyvä lohtu silloin, kun asiat menevät pieleen ja pinna uhkaa kiristyä.

Kesän mittaan tuli mokattua monta kertaa. Milloin omaa tyhmyyttään, milloin laiskuuttaan, milloin muuten vain. Tuli muun muassa miehen kanssa öljyttyä pihaterassit niin, että pihakiveystä, sokkelia tai talon laudoitusta ei suojattu. Mitä suotta, musta terassiöljy lähtee vaaleasta kiveyksestä todella helposti, hankaamalla ja kulumalla – vuosikymmenten saatossa. Öljyä oli tietysti kohtuullisen runsaasti myös öljyäjissä, mutta kyllä meidät vielä gepardista erotti.

Itselle nauraminen on tärkeä taito. Sitä tarvitaan taas, kun syksy ja arki vyöryvät vauhdilla päälle. Vauhdissa asioita unohtuu, joku menee pieleen, housut repeävät kriittisellä hetkellä tai suusta pääsee jotain holtitonta. Entä sitten? Vaikka Strömsössä asiat poikkeuksetta onnistuvat, kaikki eivät voi asua siellä. Meidän muiden kannattaa muistaa, että ankeimmatkin epäonnistumiset ovat hetken päästä historiaa. Jälkeenpäin naurattaa.

Artikkeli Strömsö julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Aina asiat eivät ole menneet yhtä hyvin. Muutama vuosi sitten Moilanen sai kokea, millaista on, kun yritys menee alta. Soittimien ja musiikkitarvikkeiden erikoisliike Musa Pörssi ajautui konkurssiin neljä vuotta sitten.

Musa Pörssi ehti toimia Puistokadulla parikymmentä vuotta.

– Se oli hienoa aikaa, Moilanen muistelee.

Konkurssi oli helpotus

Nettikaupan yleistyminen oli lopulta se niitti, joka kaatoi yrityksen.

– Porukka kävi liikkeessä kokeilemassa laitteita ja soittimia ja osti sieltä, mistä halvimmalla sai. Liikevaihto laski ja katteet hupenivat. Yritys pyöri kituuttamalla. Kaikki raha, joka tuli, oli jo etukäteen mennyt, Moilanen kertoo.

– Viimeiset pari vuotta olivat aika harmaita. En nauttinut elämästä vapaa-ajallakaan. Koko ajan oli paha olo ja tunsin olevani toisen luokan ihminen.
Konkurssi oli lopulta helpotus.

– Jossain vaiheessa oli vain pakko vetää liinat kiinni. Kun päätös oli tehty, oli helpompi mennä eteenpäin. Jäin vielä konkurssipesän palkkaamana hoitamaan loppuunmyynnin. Se oli osa surutyötä, Moilanen sanoo.

Perheyhtiöön jatkajaksi

Timo Fredrikson halusi alun perin lukea lastenlääkäriksi, mutta vaihteleva koulumenestys matematiikassa ja fysiikassa romuttivat haaveen. Päätyminen perheyhtiön – A. Fredrikson Oy:n – palvelukseen ei siis ollut Timo Fredriksonille itsestään selvää.

– Minusta ruvettiin kasvattamaan neljättä polvea perheyhtiöön jo hyvissä ajoin. En voinut pettää sukua ja vanhempiani. Muista sisaruksista ei olisi ollut yrityksen jatkajiksi. Yrityksen myyminenkään ei ollut vaihtoehto, sillä sellaisia yritysmarkkinoita ei vaatetusalalla yksinkertaisesti ollut 60-luvulla, Fredrikson kertoo.

Fredrikson Oy oli menestyvä vaatetusalan yritys, joka kukoisti monta vuosikymmentä. Vaikeudet alkoivat 70-luvulla, joka Fredriksonin mukaan oli yhtä kaaosta öljykriisin, alkavan halpatuonnin ja toistuvien devalvaatioiden vuoksi. A. Fredrikson lopetti toimintansa 1977. Lakki- ja turkistuotanto jatkui Fredriksonin Lakkitehtaan nimellä ja Timo Fredriksonista tuli yrityksen toimitusjohtaja ja pääomistaja.

Konkurssi ei vienyt yöunia

Urallaan Fredrikson on nähnyt niin vaatetusalan kukoistuksen kuin hullut vuodetkin. Konkurssi on osunut kohdalle kahdesti – ensin lamavuosina 90-luvun alussa ja toisen kerran 2001 Venäjän devalvaation ja kotimarkkinoiden romahtamisen vuoksi.

– Yhtään yötä en ole konkurssien takia valvonut, enkä yhtään painajaista niistä nähnyt. Eniten minua on ottanut päähän pankkien epärehellisyys. Varsinkin 80-luvun lopulla pankit kauppasivat rahaa täysin vastuuttomasti.

– Sitä en sano, etteikö virheitä olisi tehty. Kaikkia hölmöyksiä ei olisi pitänyt tehdä, Fredrikson myöntää ja viittaa muun muassa Tutta Oy:n yritysostoon 80-luvun puolivälissä.

– Jälkeenpäin ajatellen olin liian velvollisuudentuntoinen, vaikka viihdyinkin toimitusjohtajana.

Maineikkaan perheyhtiön paineita Fredrikson ei ole koskaan tuntenut harteillaan.

– Jokainen sukupolvi joutuu aloittamaan tyhjästä. Näin tapahtui myös edellisille sukupolville sotien jälkeen, hän muistuttaa.

Uuden alku

Moilaselle konkurssi opetti, että elämässä saa myös epäonnistua.

– Pitää olla rohkea ja toteuttaa omia haaveitaan. Konkurssi voi olla myös uuden alku.

– Suurin kolhu itsetuntoon tuli siitä, että jouduin pettämään sanani. Se oli todella raskasta, mutta siitäkin pääsee yli ajan kanssa, kun ymmärtää tehneensä parhaansa. Markkinoillehan kukaan ei voi mitään.

Moilanen sanoo konkurssin tuoneen elämään roppakaupalla realismia, mutta jättäneen kaikesta huolimatta vahvan olon yrittäjyydestä.

– Yrittäjäurani aikana olen saanut käydä monta korkeakoulua.

Yritystoiminnan loppuminen ei harmita

Kun Fredrikson Oy ajautui toisen kerran konkurssiin, Timo Fredrikson päätti, että nyt riittää.

– Olin jo siinä iässä, että tyhjästä aloittaminen ei enää kiinnostanut.

Fredriksonia oman yritystoiminnan loppuminen ei harmita.

– Pitää ymmärtää realismia. Kun tulin alalle, vaatetus- ja tekstiilityöntekijöitä oli yli 80 000, nyt heitä on jäljellä enää kolmisen tuhatta.

– Yrittäjänä olen fatalisti, ei siitä mihinkään pääse.

Ihmisenä Fredrikson sanoo olevan yhtä itsepäinen kuin ennenkin. Eniten mieltä kuohuttaa kaikenlainen epäreiluus – niin yrittäjänä, kunnallispolitiikassa kuin elämässä yleensä.

Nykyisin Fredriksonin tuotemerkki kuuluu Suomessa M.A.S.I Companylle ja IVY-maissa Pietarin lakkitehtaalle, jossa Fredrikson on vielä mukana.
Tuotemerkin säilyminen tuntuu hyvältä.

– Onhan se tärkeää, mutta kyllä laatu saisi olla parempaa, Timo Fredrikson napauttaa.

Artikkeli Yrittäjänä on lupa myös epäonnistua julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.