Armeijasta kotiuduttuani pääsin työkokeiluun Inarin kunnan viestintäpajaan. Silloin löysin oman alani. Koulussa suosikkiaineeni olivat liikunta ja äidinkieli. Äitini on kielenkääntäjä, mikä lienee vaikuttanut ammatinvalintaan. Toimittajan työssä parasta on tarinoiden kertominen ja kuuleminen.

Urheilu ja penkkiurheilu ovat lähellä sydäntäni. Hiihto on rakkain lajini. Ivalossa hiihdin isäni kanssa paljon pienestä pitäen. Talvisin käyn Laajavuoressa sivakoimassa pari kertaa viikossa. Läheiset ihmiset ja terveys ovat myös tärkeitä. Näitä asioita ymmärtää arvostaa, kun ikää tulee hieman.

Pohjoisen ihmisenä myös luonto on minulle tärkeä. Isän kanssa olen aina kalastanut ja poiminut marjoja. Kaupunkiympäristössä kaipaa toisinaan luontoa. Vaikka Jyväskylä on Lapin miehelle iso paikka, niin tämä on jotenkin hengittävä ja viihtyisä, kylämäinen kaupunki.

Ammatillinen haaveeni olisi työskennellä urheilutoimittajana. Jossain vaiheessa elämää haluan perheen ja vakinaisen työn, mutta sillä ei ole vielä mikään kiire. Ulkomailla olisi kiva käydä joskus. Elän kuitenkin hetkessä ja ajattelen, että tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka.

Viime aikoina olen pohtinut historiaa ja maamme vaiheita Suomi 100 -juhlavuoden takia. Luen parhaillani Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teosta. Kävin katsomassa uuden Tuntemattoman sotilaan vapaaehtoisten ennakkonäytöksessä, sillä toimin elokuvan kuvauksissa avustajana.

Olen pohtinut viime aikoina paljon sitä, millaista elämä oli ennen. Joskus tuntuu, että sosiaalisessa mediassa valitetaan liian pienestä. Koen, että meillä Suomessa on asiat aika hyvin. Turvapaikkakriisi ja Turun puukotukset ovat isoja asioita, jotka huolettavat ihmisiä, terrorismi on tullut keskuuteemme. Uskon kuitenkin, että selviämme kansakuntana, niin kuin ennenkin olemme selvinneet vaikeista paikoista.

Artikkeli Lapin mies hiihtää ja pohtii isänmaan vaiheita julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Minulla on kaksi ammattia. Alun perin valmistuin media-assistentiksi nelisen vuotta sitten. Koska töitä alalla ei ollut tarjolla, päätin saman tien opiskella toista kiinnostavaa alaa. Valmistuin kokiksi jouluna 2014.

Tykkään touhuta koko ajan ja tehdä töitä käsilläni. Vaikka graafinen ala on ainakin toistaiseksi jäänyt taka-alalle, harrastan edelleen piirtämistä ja valokuvaamista. Samaa käsillä tekemisen iloa ja luovuutta voi toteuttaa myös kokin töissä.
Valmistuttuani pääsin puoleksi vuodeksi töihin oppilaitokseni keittiöön. Sen jälkeen olen työskennellyt useammassa lounasravintolassa. Tein työtä pätkissä saman firman lounasravintoloissa aluksi henkilöstöfirman kautta, mutta myöhemmin minut vakinaistettiin. Ajoittain kokin työtä on leimannut kova kiire. Olen miettinyt, onko ala liian rankka, pitäisikö minun harkita paluuta ensimmäiseen ammattiini?

Viime keväänä minun oli pakko pysähtyä miettimään, onko tämä sittenkään se mitä haluan. Huomasin arvostavani sellaisia asioita, joita en ollut joko aiemmin huomannut tai sitten olin pitänyt niitä itsestään selvinä. Opin, että tämä on minun ainoa elämäni ja liian lyhyt käytettäväksi sellaiseen, joka ei tunnu hyvältä ja oikealta. Olen opetellut olemaan itseäni kohtaan armollisempi.
Nuorena ja vasta vähän aikaa alalla työskennelleenä pyrin tekemään parhaani. Sen täytyy riittää. Virheitä sattuu jokaiselle, mutta ehkä ensi kerralla en enää tee samaa virhettä. Kesäloman jälkeen palasin saman firman eri yksikköön, jossa saan työskennellä huipputyökaverin kanssa. Meillä yhteistyö toimii hienosti, ei tarvitse välttämättä sanoa mitään, kun jo tietää mitä pitää tehdä seuraavaksi. Nyt tuntuu, että tämä on ihan minun juttuni.

Artikkeli Teen parhaani, se riittää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.