Aitta-ahon elämänmuutos pohjautuu pyrkimykseen elää arvojensa mukaista elämää. Arvojensa mukaan elämistä pohtii myös moni muu suomalainen.

Mitkä asiat ovat sinulle elämässäsi tärkeimpiä? Useimmat ihmiset vastaavat kysymykseen mainitsemalla ainakin ystävät ja perheen, hyvinvoinnin, terveyden ja luonnon.

Vaikeampi kysymys sen sijaan on, osaammeko elää näiden meille tärkeiden asioiden mukaisesti. Näkyvätkö arvot jokapäiväisessä elämässämme?

Aiheesta paljon julkisuudessa puhunut ja kirjoittanut psykologi Arto Pietikäinen kohtaa työssään enenevässä määrin ihmisiä, jotka kokevat, etteivät suoritteet ja menestys ulkoisessa elämässä ole taanneet heille pysyvämpää onnea. Niiden kautta on saatu vain nopeasti haihtuvaa tyydytystä.

Arvoista puhuminen saattaa kuulostaa filosofiselta, mutta kysymys on Pietikäisen mukaan hyvin käytännönläheisistä asioista.

– Jos arvot eivät näy käytännön elämässä, ei niillä ole paljoakaan merkitystä, psykologi huomauttaa.

Se, millainen olin ja mitä annoin omille lähimmille ihmisilleni, koetaan kuolemankin edessä hyvin tärkeäksi.

Psykologi Arto Pietikäinen

Pietikäinen korostaa, että omia arvoja on hyvä kirkastaa menemällä elämänsisältöjen taakse.

– Sinällään vaikkapa parisuhteessa kumppanina oleminen, isän tai äidin rooli, tai mikä tahansa elämänsisältö sinällään, ei ole vielä arvo.

– Vasta sen jälkeen, kun kysytään, millainen haluaisin parisuhteessa, isänä tai äitinä tai jossain muussa roolissani olla, ollaan tekemisissä arvojen kanssa.

Jos tärkeitä arvoja ovat esimeriksi kannustavuus ja kunnioittava suhtautuminen muihin ihmisiin, on Pietikäisen mukaan tärkeää kysyä, miten voisin olla käytännössä elämässä kannustavampi ja kunnioittavampi. Hän pyytää asiakkaitaan usein pohtimaan, miten he voisivat siirtää itselleen tärkeitä periaatteita käytännön toimintaan, juuri tänään ja tällä viikolla.

Mieli ja tunnemaailma jarruttavat usein ihmisen matkaa kohti arvojen mukaista elämää.

– Arvojen vieminen käytäntöön ei ole aina helppoa, sillä ajatukset muodostavat vaikutusvaltaisia esteitä. Joskus pelkokin voi estää arvojen toteutumisen. On hyvä muistaa, että tunteet tulevat ja menevät, eikä niihin tarvitse enempää kiinnittyä.

Psykologi Pietikäinen kannustaa niin ikään välttämään sitä, että omat arvot sekoittuvat muiden tärkeäksi nimeämiin tavoitteisiin, odotuksiin ja mielipiteisiin. On hyvä kysyä, eletäänkö elämää itse valitulla suunnalla vai toteutetaanko vain muiden haluamia asioita.

– Myös yhteiskunnan arvot ja mainosten maailma luovat helposti mielikuvan siitä, mikä on elämässä tärkeää. Olisi kuitenkin hyvä tiedostaa, mitkä ovat omasta sisimmästä kumpuavia arvoja, hän sanoo.

Vaikkei omien arvojen mukaista elämää voisi joka hetki elääkään, on silti hyvä ponnistella niiden viitoittamaan suuntaan. Pietikäinen muistuttaa, että ihmisten puhuessa elämänsä ehtoopuolella menneisyydestään, harva nostaa enää esille vaikkapa työtä tai sen kaltaisia saavutuksiaan.

– Sen sijaan se, millainen olin ja mitä annoin omille lähimmille ihmisilleni, koetaan kuolemankin edessä hyvin tärkeäksi.

”Kiusauksena on määritellä itseäni suoritusten kautta”

Eräs Suomen parhaista yleisurheilijoista, pika-aituri Elmo Lakka myöntää, että urheilijan ammatissa on vaikeaa, usein mahdotontakin, pitää kiinni kaikista tärkeimmistä arvoistaan.

– Arvot ohjaavat kyllä käyttäytymistäni, mutta toisaalta joudun tekemään paljon myös niiden vastaisia valintoja.

Vaikka Lakka esimerkiksi arvostaa suuresti perheen ja läheisten kanssa vietettyä aikaa, hän ei kuitenkaan huippu-urheilijana pysty sitä aina toteuttamaan. Lukuisia suomenmestaruuksia voittanut urheilija sanoo, että ammatti on perhe-elämän lisäksi välillä vastoin myös toista hänelle hyvin tärkeää arvoa, terveyttä.

– Huippu-urheiluhan on kaukana ter­veyttä edistävästä liikunnasta! Lakka täräyttää.

– Toisinaan joudun puskemaan itseni aivan äärimmilleen ja puremaan hammasta, kun jokin kohta kropassa on kipeä. Ja vaikka keho kokee tiukkojen treenien jälkeen kovia, seuraavana päivänä pitää taas yrittää olla vielä entistäkin parempi.

Urheilija toivoo voivansa omistaa kilpa­uran jälkeen enemmän aikaansa muille arvoilleen. Vaikka Lakka kertoo nauttivansa tällä hetkellä suunnattomasti ammatistaan, tuntuu hänestä hyvältä ajatella, että uran jälkeen on mahdollista tehdä valintoja muutoinkin kuin urheilun optimoinnin näkökulmasta. Jo tällä hetkellä hän yrittää muistuttaa itselleen, että elämässä on paljon muutakin mielekästä kuin urheileminen.

– Että en ole pelkästään pika-aituri, vaan ennen kaikkea ihminen Elmo Lakka.

Yleisurheilija pitää itseään kuitenkin onnekkaana voidessaan toteuttaa sitä mistä eniten pitää, urheilla ammatikseen. Hän kertoo tiedostavansa, että urheilijana on kiusaus ryhtyä määrittelemään itseään tekemisten, suoritusten ja menestyksen kautta.

– Mutta vaikka olen huippu-urheilija, olen mielestäni pohjimmiltani melko jalat maassa tyyppi, enkä kurottele korkeuksiin.

– Tällä hetkellä pidän siitä, että saan urheilla, mutta urheilun ulkopuolella on myös todella mielekkäitä asioita, joita voin toteuttaa ja tehdä, kuten opiskelu ja perheen kanssa vietetty kullanarvoinen aika.

Lakka kertoo arvojensa muuttuneen vuosien aikana. Hän on oppinut sen, että urheilu on parhaimmillaankin vain urheilua.

– Nautin siitä valtavasti ja se tekee minut onnelliseksi, mutta koetan olla rakentamatta omaa identiteettiäni urheilijana olemisen varaan.

”Ei olla tulossa maitojunalla takaisin”

Kun Miia Aitta-ahon muuttokuorma suuntasi viime kesänä Jyväskylästä kohti Ivaloa, moni ystävä veikkasi perheen palaavan pian maitojunalla takaisin.

– Ei olla kyllä tulossa täältä ihan heti takaisin, naurahtaa Aitta-aho nyt kysymykselle.

– Olemme viihtyneet Lapissa todella paljon. Ja vaikka niin kävisikin, että tulisimme joskus takaisin, en näkisi sitä epäonnistumisena. Ratkaisu kumpusi omista arvoistani ja on ollut hienoa elää niiden mukaisesti, hän painottaa.

Aitta-aho arvelee, että lappilaisten elämänarvot eroavat jonkin verran eteläsuomalaisista. Ihmisillä kun ei ole kiire mihinkään.

– Ei juosta kaupasta toiseen turhanpäiväisten ostosten perässä, kun ei ole edes kunnolla kauppojakaan, hän kertoo huvittuneesti.

Aitta-aho kertoo huomanneensa, että kun elämästä on karsittu kaikki ylimääräinen, sitä huomaakin tulevansa toimeen yllättävän vähällä. Hän kokee Ivalossa suurta mielihyvää aivan pienistä ja arkisista asioista.

Lapissa asumisen hyviksi puoliksi Aitta-aho nimeää myös sen, että ulos mennään, oli keli mikä hyvänsä. Ja sen, että toiseen ihmiseen keskitytään.

– Täällä vietetään tosi paljon aikaa luonnossa. Ja kun ollaan toisten luona kylässä, ei räpläillä kännykkää, vaan keskitytään juttelemaan.

”Mieluummin yksin kuin pahoinvoivana huonossa seurassa”

Jo nuorena omilleen muuttanut, Jyväskylän Keljossa nykyisin asuva opiskelija Emmi Kanerva kertoo pitävänsä elämänsä tärkeimpinä arvoina hyvin tavallisia asioita. Eräs niistä on omasta jaksamisesta huolehtiminen. Jatkamisen painottaminen on muuttunut teoiksi pitkällisessä prosessissa.

– Olen pohjimmalta luonteeltani sellainen, että unohdan helposti itseni. Otan liian usein toisten huolet omikseni, media-alaa Gradialla opiskeleva Kanerva luonnehtii itseään.

– Joskus aikaisemmin omasta olotilasta kiinni pitäminen oli minulle melko vierasta. Nyt koetan opetella ja toteuttaa sitä joka päivä.

Jaksamisesta huolehtimiseen kuuluu muun muassa se, että osaa tunnistaa omat rajansa ja vetäytyä välillä yksinäisyyteen lataamaan akkuja. Kanerva saattaa sanoa kavereille, että ei jaksa nyt nähdä heitä, vaan haluaa vain olla sillä hetkellä yksin. Hän myös varmistaa hyvät yöunet ja liikkuu paljon luonnossa.

Aluksi itsekkäältä vaikuttanut päätös tuottaa Kanervan mukaan useimmiten hyvää myös muille: Voidessaan itse paremmin hän jaksaa olla ystäville levänneenä taas parasta mahdollista seuraa.

Kanervalle metsissä liikkuminen ja järvien läheisyys ovat paikkoja, joissa elämän arvoja ja ajatuksia on vaivattominta kirkastaa. Aina vetäytyminen ei kuitenkaan tarkoita yksin olemista.

– Jos haluan lähteä keräämään voimia luontoon, voin helposti saada jonkun ystävän mukaan. Koen ystävien kanssa samanlaista rauhaa ja levollisuutta kuin yksinäisyydessä.

Omien arvojen vieminen käytäntöön tarkoittaa hänelle esimerkiksi sitä, että välttää ajautumista huonoihin kaveriporukoihin.

– Vietän mieluummin aikaani yksin kuin voin pahoin huonossa seurassa. Varsinkin nuorempana mennään helposti massan mukana, eikä välttämättä ymmärretä, miten tärkeää on pitää omista arvoista.

Yhdeksi elämänsä isoista käännekohdista Kanerva nimeää rippileirin.

– Ripari oli todella vaikuttava kokemus. Meidän leirillä vallitsi tosi kodinomainen, lämmin henki. Aivan kuin olisi viettänyt aikaa omien sisarustensa seurassa.

Kanerva kertoo tutustuneensa leirillä ennestään tuttuihinkin ihmisiin uudella tavalla, ja että ihmisistä tuli pintaan sellaisia puolia, joita hän ei ollut aikaisemmin huomannut.

– Loppujen lopuksi olimme kyyneleet silmissä, kun leiri loppui. Emme olisi halunneet lähteä sieltä, Kanerva muistelee haikeana.

”Jos haluan lähteä keräämään voimia luontoon, voin helposti saada jonkun ystävän mukaan.”

Emmi Kanerva

Artikkeli Rakkautta, rehellisyyttä, kauneutta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Alpo Toivola puhuu vetämästään Keltinmäen kirkon miesten piiristä. Säännöllisesti tiistai-iltaisin jo useamman vuoden kokoontunut ryhmä on joutunut väistämään koronavirusepidemiaa ja siitä aiheutuneita kokoontumisrajoituksia kuten lähes koko yhteiskunta.

– Koronan aikaan moni muu asia vaikuttaa ja hankaloittaa elämää, totta kai näidenkin peruminen on ihan luonnollinen seuraus siitä, itsekin karanteenin omaisissa olosuhteissa kotonaan Ristonmaalla oleskeleva Toivola sanoo.

– Nykyteknologia mahdollistaa yhteydenpitoa, vaikka fyysiset tapaamiset ovat pannassa. Olen mukana myös Gospel Ridersin toiminnassa, ja siellä on viikoittain valtakunnallinen, useamman kymmenen osallistujan nettikokous. Tällä meidän porukalla ei ehkä ole tietotekniikka niin hallussa, että se toimisi. Mutta olen ollut sähköpostitse yhteyksissä ryhmäläisiin ja vähän potkinut heitä eteenpäin. Tarkastelen, että he tekevät kotitehtävät, jos näin voi sanoa.

Niin, ”kotitehtävät”. Keltinmäen miesten piiri ei ole ihan mikä tahansa jutustelukerho, vaan luottamuksellisen yhdessäolon keskeinen elementti on Raamattu, sen tekstien lukeminen ja pohtiminen ääneen.

– Tapaaminen aloitetaan musiikin kuuntelulla, sitten on rukous. Luemme Raamattua niin, että sieltä valitaan aina jokin kirja, joka käydään läpi. Sitten keskustellaan sen sisällöistä ja niiden kautta asioista, jotka sillä hetkellä ovat miehille ajankohtaisia, Toivola havainnollistaa.

Ryhmä on varsin tiivis, vetäjän puhelimen viestiryhmässä on 18 numeroa, ja tapaamisiin on osallistunut tyypillisesti kymmenkunta miestä. Toivola arvelee olevansa 71-vuotiaana ikäjakaumassa hieman keskiviivan yläpuolella.

– Pelin henki on se, että paikalle tullaan, kun halutaan. Joka tapauksessa ihmiset on tulleet toisilleen tutuksi ja ilmapiiri on luottavainen. Siellä voi avautua ja keskustella. Usein mennään hyvinkin omakohtaisiin, lähinnä Jumala-suhteeseen liittyviin asioihin. Perheasioista emme siellä puhu.

Kun tapaamisia ei ole ollut, on Toivola pääsiäiseen liittyen kertauttanut ryhmäläisillä historiaa Aabrahamista lähtien.

– Ihmiset ovat ilmaisseet, että on hyvä, kun minä tänäkin aikana tökin eteenpäin sähköpostilla ja viesteillä. Ihan positiivisena se on nähty.

Nyt jo pidemmän aikaa eläkkeellä ollut Toivola teki oman työuransa koneinsinöörinä maansiirto- ja metsäkoneiden parissa. Valmetilla alkanut ura vei miestä ympäri maailmaa, mutta nykyään koti löytyy Jyväskylän Ristonmaalta.

– Tämähän kuuluisi Kuokkalan alueeseen, mutta olen syystä tai toisesta kotiutunut Keltinmäen kirkolle. Siellä aikanani aloittelin kirkkokuorossa, josta jättäydyin pois, kun ääni häipyi. Sitten aloiteltiin tätä miesten piirin toimintaa.

Miesten piiri sai alkunsa Keltinmäen kirkossa jumalanpalvelusten jälkeen tarjotuilla kahveilla. Alkoi syntyä keskenään juttuun tulevia kaksikoita ja lopulta sakki, joka hakeutui usein samaan pöytään juttelemaan.

– Sen miesporukan kesken todettiin, että oli aina mukavaa yhdessä, ja että puhuttavaa olisi enemmänkin.

Ryhmässä on koettu, ettei samanlainen keskustelu ja avautuminen onnistuisi, jos mukana olisi naisia. Toivolan mukaan naiset perustivat omansa havaittuaan miesten välille muodostuneen yhteyden.

Miesten piiri ei olisi miesten piiri, jollei se huomioisi perisuomalaisia luonteenpiirteitä.

– Kun rujoja miehiä kokoontuu, niin eivät kaikki puhu, eikä siellä moni ensikäynneillä tee muuta kuin kuuntelee. Se on ihan sallittua

Artikkeli Jumala-suhdetta pohtiva ryhmä siirtyi etätyöaikaan julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lapset ovat olleet aina lähellä sydäntäni. Harjoittelujakson aikana vahvistui ajatus, että heidän kanssaan olisi kiva tehdä töitä. Ehdin opiskella lastenohjaajaksi puolitoista vuotta, kun sain tiedon pääsystä ammattikorkeakouluun. Nyt opiskelen Lahdessa sosionomiksi ja erikoistun lapsiin ja nuoriin.

Pieni paniikinpoikanen nosti päätään, kun sosionomiopinnot olivat puolessa välissä. Olenko sittenkään oikealla alalla? Päiväkoti työpaikkana ei enää tuntunutkaan niin selkeältä ja omimmalta vaihtoehdolta.

Olen lohduttautunut sillä, että opiskeluja on vielä puolet jäljellä, eikä nyt tehtyihin valintoihin tarvitse sitoutua loppuelämäksi. Sosionomin tutkinto antaa pätevyyden työskennellä varsin laajalla alueella.

Syyskuussa aloitin harjoittelun Jyväskylän seurakunnassa. Jakson aikana työskentelen erityisesti matalan kynnyksen palveluissa, jotka on tarkoitettu nuorille ja heidän perheilleen.

Hieman ujona ihmisenä huomasin alussa tarkkailevani tilanteita mieluummin sivusta. Nyt olen saanut lisää rohkeutta ja uskon, että nuoretkin ovat kokeneet olonsa helpommaksi, kun ovat saaneet puhua asioistaan jollekin.

Harjoittelujakso on opettanut, että elämä voi olla välillä aika raadollista. Sitä ei helpota yhtään nykyinen maailmanmeno. Trump twiittailee ihmeellisiä, ja ilmastomuutos luo uhkia maapallon tulevaisuudelle. Ihmisistä on tullut vihaisempia ja itsekkäämpiä, eikä asioista osata puhua rakentavasti ja toista kunnioittavasti.

Kaiken epävarmuuden keskellä olen kuitenkin tyytyväinen elämääni ja suhtaudun positiivisella mielellä tulevaisuuteen. Arvostan kovasti seurakunnassa tehtävää nuorisotyötä.

Ohjaajani ovat aikamoisia velikultia ja persoonia, heiltä olen oppinut paljon. Ehkä minustakin kuoriutuu vielä vuosien saatossa vastaava tyyppi, joka tekee työtä vahvasti omalla persoonallaan.

Artikkeli Pieni paniikinpoikanen väijyy opintojen keskellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Monesti tuntuu, että minulla riittäisi ylimääräistä virtaa vaikka muille jakaa. Minun on pakko purkaa positiivisuutta ja iloa muillekin. Jos pidän sen kaiken sisälläni, se voi räjähtää välillä käsiin. Tulen juttuun kaikkien kanssa ja minun on helppo tutustua avoimin mielin uusiin ihmisiin. Haluan ottaa muut huomioon ja toisten ilosta tulee itsellekin hyvä mieli.

Rippikoulun jälkeen olin useamman vuoden mukana seurakunnan toiminnassa. Ensin isosena rippileireillä ja täytettyäni 18 vuotta toimin leireillä yövahtina. Kokemukseni tuolta ajalta ovat yksinomaan positiivisia.

Valmistuin yhdistelmäajoneuvon kuljettajaksi muutama vuosi sitten. Töitä on riittänyt siitä lähtien. Isäni on toiminut logistiikka-alalla opettajana ja olen pienestä pitäen ollut isojen autojen kyydissä. Ehkä nämäkin tekijät vaikuttivat uranvalintaani.

Miesvaltaisella alalla kohtaa joskus yllättyneen ilmeen, kun laskeutuu alas ohjaamosta. Naiskuskien määrä kuitenkin kasvaa vuosi vuodelta.
Tykkään työstäni ja tunnen löytäneeni oman alani. Työ on tosin fyysisesti raskasta ja yötyö kuormittaa kroppaa monin tavoin.

Herään yleensä aamulla kolmen maissa. Aamutoimien jälkeen suuntaan pakettiautolla erikseen sovittuun paikkaan, jossa tapahtuu vuoronvaihto yövuorolaisen kanssa. Suomen kaunis luonto ja aamuiset auringonnousut ovat tämän työn parhaita puolia. Erityisesti nautin, kun saan ajaa yöaikaan tiellä lähes yksin.

Sosiaalisena ihmisenä nautin myös ihmisistä, joita kohtaan purkaessani maitolastia kauppoihin.
Liikenteeseen toivoisin lisää toisten huomioimista. Jo pelkästään omista aikeista ilmoittaminen suuntavilkkua ajoissa käyttämällä helpottaisi muita autoilijoita ja tekisi liikenteestä sujuvampaa.

Artikkeli Ylimääräistä virtaa vaikka muille jakaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lopulta teatterilta tuli kaino kehotus tehdä päätös, mitä neiti Vänskä haluaa elämällään tehdä. Minun ei tarvinnut hetkeäkään miettiä, vastaus oli päivänselvä ja viulu sai jäädä.

Valmistuin musiikkiteatterilinjalta vuonna 2002. Siitä lähtien olen työskennellyt laitosteattereissa, ensin pitkään Kouvolassa ja nyt täällä Jyväskylässä. Vuosien saatossa kaikki teatterin lajityypit ovat tulleet tutuiksi, ja pitkästä muusikon taustasta on ollut valtavasti hyötyä.

Kaikessa tarinankerronnassa on aina pohjana rytmi. Myös draamankaari on ihan sama kuin sävellyksissä. Olen päässyt tekemään laajasti isoja ja erilaisia rooleja, vauvasta mummoon – sekä miehiä että naisia.

Parasta näyttelijän työssä on työryhmän yhteinen prosessi, jonka kautta lopullinen esitys syntyy. Se vaatii valtavasti syventymistä sekä erilaisten ajatusten ja toimintatapojen läpikäyntiä. Parhaimmillaan lopputulos on olennaiseen keskittyvä ja ajankohtainen, katsojaa puhutteleva esitys.

Näyttelijän työssä työajat ovat ikuinen riesa. Töitä on sekä aamupäivisin että iltaisin. Helposti käy niin, että ajatukset ovat koko päivän töissä. Siitä kärsivät sekä perhe että muukin elämä.

Hyvät yöunet ja terveellinen ruoka ovat välttämättömiä tällaiselle kaikkia maailman murheita hartioillaan kantavalle ihmiselle. On liikaa eriarvoisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Elämä ei ole reilua, minulle se on tosiasia.

Pienestä pitäen olen ollut mukana seurakunnan toiminnassa. Olen varmaan maailman huonoin kristitty, mutta silti umpiuskovainen. Minulle tärkeintä elämässä on yhteys. Yhteys muihin ihmisiin ja yhteys omaan itseeni. Kuka minä olen ja mitä tarvitsen?

Myös yhteys Jumalaan on tärkeää. Toivon muistavani, että minulla on vain yksi suu, mutta kaksi silmää ja korvaa. Yhteyttä luodaan ja opitaan juuri niiden kautta.

Näyttelijä Tytti Vänskä on mukana Hair-musikaalissa ja ohjaa lapsille suunnatun Oi ihana Panama -esityksen. Näiden jälkeen hän aikoo viedä teatteria talon ulkopuolelle päiväkoti-ikäisille ja senioreille. Yleisötyö perustuu yhteistyöhön ja mahdollisuuksia on paljon.

Artikkeli Mitä neiti Vänskä haluaa elämällään tehdä? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Elämä on arvokasta, mielenkiintoista ja monipolvista. Kuolemme vain kerran, mutta elämme joka päivä!”

Riikan kokemuksen mukaan lähestyvä kuolema tuo näkyviin niin eletyn kuin jäljellä olevankin elämän arvon. Ihmiset kokoavat elämänsä; mitkä ovat olleet tähtihetket, mitä elämä on ollut.

”Kuolema viimeistelee ihmisen tarinan ja on tärkeä osa suurta mysteeriä nimeltä elämä. Se ansaitsee kunnioitusta”, Riikka sanoo.

Sairauteen hiipuva joutuu luopumaan lähes kaikesta: harrastuksista, kontakteista, materiasta, liikkumisesta ja viimein kodistakin. Riikka painottaa, että sairaudet eivät tarkoita samaa kuin epäonnistunut elämä. Kaikki riippuu siitä, mistä kukin löytää merkityksen elämälleen. Kun kokemusmaailma kapeutuu, toisten ihmisten merkityksen huomaa.

Olemme olemassa, kun meitä kosketetaan, katsotaan ja kannatellaan!

”Jos ihmiset haluaisivat sitoutua toisiinsa, jos arvostettaisiin toista ihmistä enemmän, nostettaisiin esiin itse elämän arvoa. Sitä ikä tai sairaudet eivät vähennä.”

Riikan mielestä on saattohoidon tärkeä tehtävä auttaa ihmistä asettumaan siihen tilaan, kun kuolema on lähellä, mutta sitä joutuu vielä odottamaan. Joskus tärkeimmät hetket ja kohtaamiset ovat vasta aivan tämän elämän lopussa. Riikka vakuuttaa, että kuoleman voi oikeasti toivottaa tervetulleeksi. Voi olla myös siunaus, kun saa valmistautua omaan kuolemaansa, vaikka moni toivoo kuolevansa ”saappaat jalassa”.

Kaikissa jotain ikuista

Riikka kertoo oman kuoleman lähestymisen herättävän myös iankaikkisuuden kysymyksiä. Monet potilaat ja omaiset osallistuvat sairaalateologien pitämiin hartauksiin. Riikka kertoo, että pappi on tullut myös erikseen pyydettäessä aina todella nopeasti paikalle.

”Eräs vannoutunut ateisti ilmoitti hoitoneuvottelussa, ettei halua mitään uskontoon liittyvää. Hartauksiin hän ei osallistunutkaan, mutta bongasi papin aina kahville kahdenkeskisiin keskusteluihin. Meissä kaikissa on jotain ikuista”, Riikka toteaa.

Ymmärrys eliniästä on lahja

Kun Riikka oli 12-vuotias, hänellä todettiin Hodginin lymfooma. Koulutytön arki katkesi siihen paikkaan, jossain määrin jopa lopullisesti. Jalasjärvellä asuvaa lasta hoidettiin Oulussa ja Seinäjoella. Lääkäriksi tähtäävä tyttö tipahti täysin koulunkäynnistä, vaikka hän kävi sairaalakoulua sen mitä jaksoi ja pystyi. Sairauden jälkeenkin Riikka oli pitkään väsynyt. Hullua kyllä, mutta Riikan saama ”erityiskohtelu” oli ikätovereille myös kateuden aihe. Muista oli epäreilua, ettei hänen tarvinnut käydä koulua.

”Jouduin tekemään paljon töitä, että sain kaverit ja elämäni takaisin. Olin vieraantunut yhteisöstä – tosi irti kaikesta. Se, etten saanut koskaan kunnolla kirittyä koulussa enkä jaksanut opiskella tietäni lääkikseen tuntuu edelleen puutteelta. Olen jopa miettinyt minkälainen lääkäri olisin ollut.”

Toinen sairastumisjakso oli viime kesänä, kun Riikan olkapäästä leikattiin lapsena sairastetun syövän ja sädehoitojen seurauksena kehittynyt alkava melanooma.

Täytyy uskaltaa

Riikka on ensimmäiseltä ammatiltaan vartija. Kouluttauduttuaan sosiaalipsykologiksi hän päätyi työskentelemään syöpäjärjestöille ja syöpäsairaala Docrateksen kehitysjohtajaksi. Koivikko-kodissa Riikka on ollut vuodesta 2011. Häntä on työssä johtanut vahva ajatus ihmisen ja ihmisyyden viimeisten vaiheiden kunnioittamisesta.

”Elämä on mennyt näin. Täytyy uskaltaa kulkea omaa tietään. On ollut tärkeää asettua ihmisten lähelle ja oppia kuolevilta elämästä. En ole itsekään kärsinyt turhaan. Olen voinut katsoa kuolevia silmiin.”

Sanat välittäminen ja ihmisyys toistuvat usein Riikan puheessa. Hän ei roolita ihmistä esimerkiksi potilaaksi. Koivikko-koti ei hoida potilaita vaan ihmiset toisia ihmisiä.

”Minä olen sinä, sinä olet minä. Meidän pitäisi enemmän rakastaa”, Riikka vetoaa.

Saattohoidossa ei ole aikaa muulle kuin läsnä olemiselle. Sama koskee kaikkea elämää. Riikka Koivisto kuuluttaa vähemmän rooleja ja enemmän arvostamista.

”Ei elämää voi elää liikaa varoen. Joskus on tullut takkiin, mutta en ole antanut sen murentaa uskoa ihmisyyteen.”

Hyvä on totta

Kangasalla on koti ja elämän keskipisteet, teini-ikäiset pojat. Riikka keskustelee paljon poikiensa kanssa, he ovat puhuneet avoimesti myös kuolemasta luonnollisena elämään kuuluvana asiana.

Enempää minulla ei ole lapsillenikaan tarjota kuin ihmisyys ja rakkaus.

”Toivon, että he oppisivat tekemään valintoja onnellisuuden puolesta. Tämä voi olla hyvin konkreettista, voimme esimerkiksi pohtia, miten läksyjen teko asettuu tähän kuvioon, mitä asioita se vie eteenpäin.”

Lapsuuden ja nuoruuden kokemus yhteisöstä vieraantumisesta vaikuttaa Riikassa toisinaan edelleen ulkopuolelle asettumisena.

”Ulkopuolisuuden kautta pystyn olemaan missä vaan ja jaksan tätä työtä. Käyn yksinäisyydessä välillä lepäämässä. Persoonana olen hiljainen, mutta työasioissa vahva. Minussa, kuten kaikissa, on monta puolta. Tärkeintä on kuitenkin hyvän haluaminen. ”

Hyvä on yhtä totta kuin kaikki paha ja murhe.

Matka itseen

Vapaa-ajallaan Riikka kuskaa poikiaan pelaamaan jääkiekkoa ja harrastaa itsekin henkisen työn vastapainona fyysisiä lajeja. Vannoutunut hevostyttö on joutunut työkiireiden vuoksi luopumaan hoitohevosestaan, mutta kalastaa sekä treenaa kuntosalilla aina tilaisuuden tullen. Jokin haave pitää myös aina olla. Uusi moottoripyöräkortti kuumottelee taskussa ja Riikka kertoo säästävänsä sinnikkäästi moottoripyörää varten.

”Toki menen joskus myös vaikkapa siihen moodiin, että olen pitkän asuntolainan maksaja varmaan koko elämäni. Mutta haluan uskoa, että voi ja saa elää. Minulle on tullut ihan silmille, että voi käydä miten vain. Unelmia ei voi siirtää, voin kuolla kolmanteen syöpään milloin tahansa. Se mihin pystyn, se minun täytyy tehdä. Jos en tekisi, keräisin katkeruuden aiheita kuolemani läheisyyteen.”

Riikan unelmana on kokea pitkä matkan kypärän sisällä, ajaa vaikka Norjaan. Tehdä matkan itseen.

”Eksyn helposti siihen, mitä muut minulta tarvitsevat. Haluan aika ajoin päivittää, mikä on todella oleellista ja ydintä.”

”Aika mikä maan päällä vietetään on lyhyt. Ihmiset tuhlaavat aikaansa toisten mustamaalaamiseen ja riitoihin. Paljon laitetaan aikaa ja elämää viemäriin. Ymmärrys eliniästä on lahja, joka pitäisi käyttää hyvin.”

Riikka Koivisto

Syntynyt 10.07.1978 Jalasjärvellä.

Koti Kangasalla, jossa asuu kahden poikansa kanssa.

YTM sosiaalipsykologi, erityistason psykoterapeutti.

Hämeenlinnassa sijaitsevan saattohoitokoti Koivikko-kodin toimitusjohtaja.

Pitää omalla nimellään blogia, jossa kirjoittaa ”kaikesta siitä, mikä on merkityksellistä”.

Harrastaa kalastusta ja kuntoilua ja haaveilee moottoripyörästä.

Toivoo, että ihmiset käyttäisivät aikansa hyvään ja rakastamiseen.

Artikkeli Elämää ei saa tuhlata julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Harrastan kuntosalilla käymistä ja kaikkein rakkain harrastukseni on Palveluoperaatio Saapas ja sen toiminnassa mukanaolo. Sen kautta olen oppinut paljon elämästä ja saanut runsaasti uusia ystäviä. Saappaan toiminnassa olen ollut mukana jo viisi vuotta ja toimin myös vapaaehtoisille tarkoitetussa Jyväskylän Saappaan Tuki ry:ssä, aiemmin sihteerinä ja nyt puheenjohtajana.
Saappaan toiminnassa on hienoa se, että samalla voi kehittää itseään ja edetä koulutusten kautta eteenpäin. Erityisen hienoa on ollut seurata nuorten kasvua. Vuosien varrella olen nähnyt, että vaikka nuorilla on erilainen tausta, niin he voivat pärjätä elämässään ihan hyvin. Joskus sydän on pakahtumaisillaan, kun kuuntelee, miten fiksuja, rohkeita ja kohteliaita nuoret ovat.

Minua mietityttää ja pelottaa viimeaikaiset terroriteot ja yleinen turvattomuus. Olen tykännyt matkustella, mutta nyt joudun pohtimaan, uskaltaako sitä enää tehdä. Suomikaan ei ole näissä asioissa mikään lintukoto.
Ihmettelen ajassamme myös sellaista ryppyotsaisuutta, joka näkyy muun muassa sosiaalisessa mediassa. Joskus tuntuu, että ihmiset haluavat tahallaan ymmärtää asiat väärin, jotta pääsisivät meuhkaamaan.
Toivoisin enemmän yhteishenkeä, että oltaisiin ystävällisiä ja mukavampia toisille. Eihän se olisi keneltäkään pois ja toisi kaikille lisää iloa elämään.

Artikkeli Ystävällisyys ei ole keneltäkään pois julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.